Vietimme seuralaiseni, myöhemmin potilas, kanssa aivan normaalia tiistai-iltaa. Olimme käyneet saunassa ja valmistauduimme yöpuulle.
Yht'äkkiä potilas kertoi tuntevansa huonoa oloa ja aikoi mitata pöydällä olevalla verenpainemittarilla paineensa. Ensimmäisellä yrityksellä mittari ei kuulemma näyttänyt mitään ja potilas alkoi mitata uudelleen. Siinä vaiheessa kuulin kuitenkin kopsahduksen ja näin potilaan rymähtäneen vasemmalla puolella olevalle tuolille. Ryntäsin tietenkin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut ja nostin potilaan ylös. Nostaessani tunsin, että potilas oli aivan kylmän hien vallassa ja oli aivan veltto. Yritin retuuttaa ja saada jonkinlaista vastinetta kysymyksiini, mutta kun mitään vastauksia en saanut, soitin 112:een.
Hätäkeskus kyseli tarkasti, mutta kuitenkin nopeasti potilaan tilan, ja minä vastailin, minkä osasin. Siinä puhelun alussa potilas sai kaksi ehkä kymmenen sekunnin kouristusta. Tilanne näytti ainakin maallikon silmin todella pelottavalta!
Hätäkeskuksesta sain ohjeen nostaa potilaan lattialle. Jälleen hätäkeskus kyseli potilaan tilaa ja käski kääntää hänet kylkiasentoon. Tein työtä käskettyä, mutta samalla huomasin, että potilas ei enää hengittänyt. Hätäkeskus käski kääntää potilaan jälleen selälleen ja opasti minut aloittamaan elvytyksen. Asettelin potilaan joskus ensiapukursseilla opetettuun asentoon ja silloin hengitys alkoikin pienen nytkähdyksen jälkeen toimia. Hätäkeskus kertoi, että paikalle on tulossa pikavauhtia kaksi ambulanssia ja lääkärihelikopteri. Pian sireenit soivat pihalla ja siniset valot vilkkuivat.
Sisälle tuli ensin kaksi ihmistä, mutta pian toisten ambulanssien saavuttua pirtti oli täynnä miehia ja naisia. Kuitenkaan he eivät saaneet potilasta virkoamaan ja ehkä parinkymmenen minuutin jälkeen he kiikuttivatkin potilaan paareilla yhteen pihalla olevista ambulansseista. Paikalla oli kaiketi neljä autoa ja jossakin lähistöllä vielä helikopteri. Paikalla oli siis arsenaalia melkoisesti, mutta potilasta lähdettiin kuitenkin kuljettamaan maanteitse lähimpään suureen sairaalaan ja pihalla vilske väheni. Hetken päästä kuulin helikopterinkin lähtevän jälleen kustannuspaikalleen.
Näin oli rauhallinen illnvietto saanut dramaattisen päätöksen. Parin tunnin päästä kuulin, että potilas oli tullut sairaalassa tajuihinsa ja tilanne oli siinä mielessä päättynyt onnellisesti. Kuitenkin oli ollut parin tunnin täydellinen tajuttomuus ja jopa pieni hengityskatkos, ja ainakin minusta tilanne oli todella vakava. Siinä potilasta käännellessäni ja hätäkeskuksen ohjeita kuunnellessani tulin miettineeksi, että olin aikoinani päätynyt aivan oikeaan ammattiin. Minusta ei yksinkertaisesti olisi tuollaisiin hommiin. Jos tekniset vimpaimet kaatuvat, niin niissä ei kuitenkaan ole sellaisia menetyksiä kuin ihmisen kippaamisessa. Insinöörin homma on tekijälleen todella inhimillistä puuhaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti