Liikenne ja siinä pärjääminen ovat minua aina kiinnostaneet ja niistä olen tälläkin kanavalla kirjoitellut useamman kerran. Se ihmetyttää, miksi niin monet, periaatteessa fiksut, ihmiset sortuvat vaikka mihin ylilyönteihin tai piittaamattomuuksiin, kun kyseessä on erilaisilla ajoneuvoilla liikuskelu. Kiireen piikkin pannaan monet törkeydet.
Joku lehti oli tehnyt testin eteläisen Suomen moottoriteillä. Autolla oli ajettu tismalleen oikeaa nopeutta ja tulos oli juuri sellainen, jonka jokainen oikeaa nopeutta ajava saa kokea missä tahansa tiellä. Kymmenet olivat jälleen asialla rikkomassa määräyksiä. Lehden tulosten perusteella näytti olevan havaittavissa, että ns. mahtiautojen kuljettajat olivat piittaamattomimpia. Asia on kyllä tullut varsin selväksi omienkin havaintojeni perusteella. Tulos aiheuttaa kyllä pähkäilemistä. Ovatko nuo mahtiautot köyhälistön käskettävinä? Vai onko kiinnijäämisen riski niin olematon, että "pösöt" voivat hehkutella aivan mielin määrin?
Minä kuvittelin, että mahtiautoilla ajavat suurituloiset kansanjoukot ja silloin tietenkin myös seuraamukset ovat euroissa melkoiset, jos käry käy. Vai onko meidän sakotusjärjestelmä kuitenkin liian helläkätinen suurituloisille? Vai missä selitys?
Itse en kyllä aio antaa yhtään ylimääräistä roposta enää valtion pohjattomaan kassaan ja siksi ajelenkin ajoneuvosta riippumatta aivan annetuilla arvoilla. Minusta tiellä vouhottaminen on todella tyhmää! Jos joku haluaa näyttää taitojaan, niin sitäkin varten kyllä löytyy foorumeita. Mutta kun ne eivät uskalla! On ilmeisesti paljon helpompaa kyykyttää tuolla tien päällä köyhiä!
Sitäkin ihmettelen, että miksi jotkut ottavat älämölöön, kun miliisivoimat alkavat syynätä asioita nollatoleransilla! Miksi annettuun ajonopeuteen pitäisi olla joku toleranssi ja vieläpä ylöspäin? On aivan yhtä helppoa pitää nopeus juuri annetussa tasossa tai sitten kymmenen kilometriä korkeammassa tasossa. Eihän siinä ole mitään eroa! Mutta onhan tietenkin turvallisempaa, kun kaikki kulkevat suunnilleen samoja nopeuksia. Siispä yhteispelillä eteenpäin!
Jos teillä olisi vapaat nopeudet, minäkin ajaisin varmasti paljon vauhdikkaammin, kuten tein jo aikoinaan nuoruudessani. Mutta lainkuuliasena kansalaisena tottelen myös nykysuuntausta, vaikka en niistä aina samaa mieltä olekaan.
Lisäpähkäilyä aiheuttavat jatkuvasti erityisesti moottoriteillä ohituksia tekevät pösilöt, kun he heti koukkaavat joskus melkein ohitettavan etupuskuria viistäen eteen ja sadekeleillä sokaisevat ohitettavan hetkeksi. Miksi he eivät malta ajaa vasemmalla kaistalla jonkun matkaa ja siirtyisivät oikealle kaistalle haittaamatta ohitettavan liikennöintiä.
Monet ovat sitä mieltä, että siinä taas kyykytetään köyhiä, mutta itse olen ajatellut, että ne raukat eivät edes tiedä, mitä tekevät. Kun aina itse ohittelevat, niin eihän heillä tiedon määrä lisäänny tässä asiassa lainkaan. Mutta me ohitettavat asiasta kuitenkin kärsimme!
Lopetin moottoripyöräilyn ja siirryn jälleen taas pelkäksi autoilijaksi. Asiaan vaikutti pääasiassa se, että jo viime kesän ajelut pyörällä jäivät hyvin vähiin, kun käteni ei kaksipyöräisellä ajamista kestänyt. Pyörällä hoidin vain pakolliset kauppakeikat ja joskus lastenlasten luona vierailut. Sittä tämä kesä alkoi samoissa merkeissä. Nyt viallinen osani on vasen peukalo, jota alkaa särkeä aivan valtavasti jo parinkymmenen klilometrin ajomatkalla. Vilkun käyttö kyseisellä ruumiinosalla aiheuttaa säryt.
Ajopelini tulee olemaan käytetty insinöörinharmaa Ford Fiesta. Minillä teen edelleen vain pieniä pyrähdyksiä kesäisin ja hyvillä säillä. Sattasinpa vaikka myydäkin kyseisen kulkupelin, jos joku innokas ja ajopeliä ymmärtävä ostaja ilmaantuisi!
Olen muutenkin pähkäillyt tuota hirmuista moottopyöräinnostusta. Niillä ajellaan pääsääntöisesti hupia. Eri merkkien kuljettajat ajelevat milloin minnekin ryyppäämään kahvit ja turisemaan niitä näitä. Ja melkoinen osa on pyhittänyt pyöräilyn matkailulle. Ajellaan pyörillä yksin tai joukossa kotomaassa tai jopa eri puolilla maapalloa. Mutta ehkäpä tärkein osa itseään kunnioittavalle pyöräilijälle on erilaisten rallien koluaminen. Siis porukat kerääntyvät yhteen jonnekin, juovat kaljaa, ilakoivat erilaisten "leikkien" parissa ja jälleen turisevat.
Itseäni tuollaiset eivät saa syttymään. Menen paljon mieluimmin vaikkapa kiertämään golfkentän! Siksi pistin pyöräilyn omalta kohdaltani mietintään. Myöskään mitään valtaisaa vapauden tunnetta en ole koskaan kokenut pyörällä ajaessani. Toki sonta haisee tai jotkut muut käryt paremmin kuin autossa, mutta että se olisi jotenkin vapautta. No ehkä vaimon kanssa kaksin ajaessa saa olla omissa ajatuksissaan ja voi tehdä matkareitit aivan oman pään mukaan. Autolla ajaessa tahtovat nuo erilaiset määräykset kyllä joskus rasittaa. Että ehkä se pyöräily sittenkin on jotenkin vapaudentunnetta ruokkivaa!
perjantai 29. toukokuuta 2009
perjantai 22. toukokuuta 2009
ihailtavaa käsityöperinnettä?
Olen viettänyt viimeisen viikon aikana kaksi päivää ulkosalla entisen harrastukseni parissa. Toki vain katselijana ja teknisiä innovaatioita ihmettelevänä ja kunnioittavana. Kyllä tuon harrastuksen parissa on aivan hirveästi todella kovaa ammattitaitoa. En voi muuta kuin nostaa hattua!
Kuva eilisestä jokkiskisasta Hyvinkäältä. Vielä se vanha kuplakin osaavissa käsissä ja hieman hyvällä tuurilla pystyy pitämään fiiut takana. Toki palkintopallisijat menivät fiiuille.
Yllä olevassa kuvassa esiintyy yksi merkittävistä innovaatioista, joka uusinpana pääsi mukaan blogiini. Kuva on viime lauantain SM-crosseista Kouvolasta.
Kuva eilisestä jokkiskisasta Hyvinkäältä. Vielä se vanha kuplakin osaavissa käsissä ja hieman hyvällä tuurilla pystyy pitämään fiiut takana. Toki palkintopallisijat menivät fiiuille.
Yllä olevassa kuvassa esiintyy yksi merkittävistä innovaatioista, joka uusinpana pääsi mukaan blogiini. Kuva on viime lauantain SM-crosseista Kouvolasta.Kyseessä on Ari Perkiönmäen Ford Fiesta, joka on naputeltu kasaan omin voimin omassa pajassa. Ja kyseessä ei olekaan mikä tahansa Fiesta, vaan yli 500 heppainen 4-vetoinen kisapyssy. Ari hyppäsi divisioona 1:een suoraan autocrossista ja ajaminen ei vielä ollut täysin hiottua, mutta laite kuitenkin toimi ja pisteitä tuli pussiin jo ensiesiintymisestä.
Kisan voittajan Janne Kanervan Skoda Fabia on samanlaista innovaatiota, eli kotikutoista mallia, mutta Janne toi pelinsä kisoihin jo viime kaudeksi. Ja Matti Alamäelle on tulossa moista lisää! Hänelle on rakennettu ja on jo testauksessa Honda Civic Type R, toki 4-vetoisena ja sekin yli 500 heppaisena! Ja samassa pajassa on valmistumassa vielä toinen samanmoinen.
Ja samanlaista kotimaista työtä edustavat suurin osa src-kalustosta ja erityisesti autocross-kalustosta. Kun kisassa oli mukana satakunta autoa, niin melkoisen monta miestyövuotta kalustojen suunnitteluun, rakentamiseen ja kehittelyyn on käytetty ja edelleen käytetään.
Kyllähän Suomessakin alkaa olla jo teollista kilpa-autojen ja komponenttien valmistusta, mutta merkittävä osa suomalaisen harrastajan panostuksesta harrastukseensa tapahtuu oman työn kautta. Ei monellakaan ole sellaisia rahahanoja, että pystyisivät palkkaamaan tiimin hoitamaan likaisen työn. Kyllä siinä on omatkin tassunsa liattava, ja hyvä niin. Näin tietämys lisääntyy ja pystyy edelleen hyppäämään uusiin haasteisiin. Ja kyllä kuljettajan on mielestäni ymmärrettävä myös tekniikasta, muuten ei oikein syntyä kunnon tulosta.
Itse ajaminen näissä varsinaisissa crossilajeissa oli yllättävän yritteliästä. Siinä lasi- tai hiilikuidut sai kyytiä, kun kisailijat taistelivat paremmista sijoituksista. Ja aina vaan huoltoryhmät pienilläkin väleillä saivat kursittua laitteet ajokelpoiseen kuntoon.
Jokamiesluokan kilpailut ovat muuttuneet täysin niiltä ajoilta, kun minäkin yritin sitä harrastaa. Ajaminen oli siistimpää kuin oikeassa crossissa. Nyt ei tahallaan pistetty äijiä penkalle, kuten tapahtui silloin, kun itsekin sitä harrastin. Hyvinkään kisoista minulla on muistikuvia, että lähes aina minut nostettiin ensimmäisessä mutkassa penkalle. Sitä en pitkään kestänytkään, vaan vaihdoin herramiesten lajiin rallisprinttiin, jossa sai kilpailla vain itseään vastaan.
Myös jokkiskaverit ovat teknisiltä taidoiltaan todella taitavia. He loihtivat melkoisista romukasoista ihan vauhdikkaita kisapelejä ja halvalla. Toki nykysäännöt ovat karanneet vähän hakoteille, kun periaatteessa autontekijä tarvitsee kolme aihioita, joista hän yhdistelee yhden kisavoittoihin pystyvän fiatin. Hän tarvitsee siis fiatin korin, kuplan vaihdelaatikon ja sitten ehkä golfin koneen. Toki kuplillakin vielä ajellaan, mutta suuriin kisoihin siitä ei ole enää voittajaksi.
Ja ihmeen hyvin jokkisväki jaksaa olla mukana vuodesta toiseen. Laskin, että ainakin 16 kuljettajaa oli mukana jo silloin, kun minäkin lajia harrastin.
Kyllä nuo miehet haalareissaan saavat todella vilpittömän arvostukseni, he pystyvät tekemään, mitä haluavat. Kun normaali taatelin tallaaja ei kykene juuri mihinkään omilla käsillään. Siinä on todella suuri ero!
tiistai 12. toukokuuta 2009
projektinhallintaa ja muistisairauksia
Pitkästä aikaa aamuteeveessä oli otsikossa mainittuja mielenkiintoisia juttuja.
Suomalainen projektiasiantuntija oli nimitetty kansainväliseen projektinhallintaan keskittyneen organisaation veturiksi. Kaveri oli toimittajan haastattelussa ja siitä sain itsekin miettimisen aihetta:
Tulin 1980 keväällä PLH:n radio-osaston palvelukseen ja syksyllä minun harteilleni sälytettiin todella suuri urakka tai hanke tai projekti, miten sitä nyt kukin haluaa nimittää. Se oli suurempi kuin aiemmat kyseisen organisaation omille asiakkailleen rakentamat verkot ja miehityksenä oli lisäkseni vain 5 miestä! Että kuuden miehen voimin piti suunnitella ja rakentaa koko maan kattava radiopuhelinverkko ja lisäksi radioverkon ohjauslaitteiden ja puhelinjärjestelmien ohjauslaitteet kaikille tilaajan organisaation merkittäville toimipaikoille. Siinäpä sitä oli pulmaa kerrakseen! Projektiorganisaatio oli pantava todella liukkaaseen kuntoon. Minulle tulivat luonnostaan projektin vetovastuu sekä ohjauskeskusten ja radioverkon suunnittelu, Paavo H hoiti rakentamiseen liittyvät jutut ja edesmenneen Olavi K:n ryhmä kaikesta tekniikkaan liittyvästä sälästä. Lisäksi jokaisen piirin alueella oli yksi henkilö hoitamassa paikallisia asioita - tietenkin otoina. He sitten järjestivät myös itse käytännön rakentamistyön ohjauslaitteille ja tukiasemille.
Verkon tilaaja oli hyvin vaativa, joten kaikessa oli tehtävä vain parasta, muuten olisi tullut noottia esimiehilleni. Minun oli siis hoidettava urakka hyvin niin tilaajan kuin oman organisaation kanssa. Välillä tuntui, että olin ihan kuvaannollisesti puun ja kuoren välissä. Mutta nuorena urheilijana jaksoin! Radioverkon suunnittelin tietokoneavusteisesti, koska halusin saada jonkinlaista varmuutta, miten verkko tulisi toimimaan eri tukiasemapaikoista erityisesti myös käsiradioilla. Onneksi firmassa oli radioaaltojen etenemiseen perehtynyt Timo K ja myös Jouko K oli todella avulias, että sain käyttööni ensimmäiset työkalut peittoaluesuunnitteluun. Näin verkostani tuli ensimmäinen tietokoneavusteisesti suunniteltu radioverkko Suomessa ja eipä tainnut vastaavia olla maailmallakaan. Tietokone ei varmasti ole itseisarvo missään työssä, mutta radioverkkosuunnittelussa sen avulla säästyttiin monilta turhilta jälkijusteerauksilta. Säästettiin rahaa ja saimme tyytyväisempiä verkon käyttäjiä.
Tekniset määrittelyt laitteille oli tehty jo ennen minun tuloani kuvioihin, mutta ne olivat sellaiset, että tilaajan ja laitetoimittajan näkemykset olivat joissakin tärkeissä osissa eriävät. Niinpä projekti viivästyi heti alussa reilusti noiden ongelmien ratkaisuja etsiessä. Mutta kun tekniikka saatiin hyväksyttyä, niin sitten mentiin vauhdilla Suomi läpi. Projekti oli onnistunut, mutta kiitosta siitä ei juuri herunut. Tai ei me niin kiitoksen kipeitä oltu, mutta kun olisimme edes saaneet sellaiset palkankorotukset kuin muutkin. Jäimme organisaation muista ryhmistä jälkeen monen monta palkkaluokkaa vuosien varrella. Siinä mielessä olin huono projektipäällikkö, että en osannut kertoa esimiehilleni kuinka isoa urakkaa olimme tekemässä. Muuten projekti sujui hyvin.
Kun sain em. urakan oman osuuteni tehtyä, niin siirryin uusimman NMT-verkon suunnitteluun. Oli karseaa huomata, että radioverkkosuunnittelua tehtiin edelleen työpajassa eri antenneille tehtyjen muoviläpysköjen avulla! Melkoisen alkeellista, kun firmassa oli todella paljon aivan maailman huipputietämystä radioaaltojen etenemisestä ja tietokoneiden hyötykäytöstä!
Ensimmäinen hommani oli saada käyttööni viimeisin tietämys radioverkon suunnitteluun. Ja jälleen Timo K ja Jouko K tulivat apuun. Hankittiin sen ajan mittapuun mukaan tehokas mylly ja Jouko K:n henkilöt sitten alkoivat tehdä ohjelmistoa, koska mitään valmista ei maailmaltakaan löytynyt, vaikka kyllä etsimme.
Melkoisen pian siirryin muihin töihin, mutta digitaalikarttoihin perustuva suunnitteluohjelmisto kehittyi ja paisui. Kun suunnittelutyötä tekevät saivat esittää vaatimuksensa järjestelmään, niin luonnollisesti ohjelmistosta tuli lähes mammutti ja aina vaan kovempia koneita vaativa. Monet arvostelivat sitä, koska silloin alkoi maailmallakin jo olla huomattavasti kevyempiä suunnitteluohjelmistoja. Mutta arvostelijoilla ei tullut mieleen se, milloin ja missä olosuhteissa projektia aloiteltiin.
Kuitenkin se oli onnistunut projekti ainakin siihen saakka, kun olin itse siinä mukana. En enää palannut radiverkkosuunnittelun pariin, vaan muut työt odottivat.
Muistuupa mieleeni yksi todella mielenkiintoinen projekti. Projektipäällikkö oli saanut tehtäväkseen hoitaa erään palvelualustan määrittelyn ja hankinnan. Projektipäällikkö oli käsittääkseni kerännyt kaikki kynnelle kykenevät ammattilaiset tekemään määrittelyjä. Ja ilmeisesti kaikki mieleen tulevat ominaisuudet olikin sitten otettu mukaan. Ja sitten oli pistetty laitehankinta eteenpäin ja lopulta oli saatukin määrittelyt täyttävä laitteisto. Mutta, kun laitteisto ei enää kelvannutkaan hyötykäyttöön. Se oli niin monimutkainen ja hankala, että piti perustaa oikein projekti, joka keksisi laitteistolle jotakin järkikäyttöä. Minä jouduin mukaan kyseiseen projektiin. Istuttiin monia kertoja laitetoimittajan ja projektiin mukaan määrättyjen kanssa ja mietimme ja ideoimme laitteistolle sopivaa käyttöä. Mutta olimme niin rajoittuneita, että emme löytäneet laitteistolle, jossa oli kaikki asiat otettu huomioon, mitään käyttöä. Siksi se myytiin firman toiselle yksikölle, jolla oli sille sopivaa käyttöä. Tuo oli esimerkki huonosta projektista!
Firma kyllä panosti erilaiseen projetikoulutukseen mielestäni melkoisesti. Oli projektihenkilöille, projektipäälliköille ja projektien ohjausryhmien jäsenille suunnattuja kursseja. Itsekin sain nauttia noista kahdesta viimeksimainitusta koulutuksesta. Tuo projektien ohjausryhmien merkitys oli/on todella suuri, jotta projekti pysyisi kasassa - ei rönsyilisi liikaa. Itsekin olin mukana joissakin projektien ohjausryhmissä ja koin ne tarpeellisiksi, vaikka ne kuormittivat todella paljon, jos teki vaadittavan työn kunnolla. Monta kertaa noihin kokouksiin vain laukattiin valmistautumattomina jostakin toisesta tilaisuudesta, jolloin panos ei tietenkään ollut häävi, ja projekti ei saanut haluamiaan eväitä.
Itse olen kyllä mielestäni onnistunut projekteissa melkoisen hyvin. Löysin projekteihini aina sopivia ja ammattitaitoisia henkilöitä, jotka ovat mille tahansa projektille oikeastaan tärkein pointti.
Esimerkkinä omista projekteistani on ensimmäisen taloni rakentaminen, joka meni aivan projektisuunnitelman mukaan. Keväällä lumien sulettua aloitettiin ja heinäkuun lopussa jo asuttiin. Eikä paha ollut tämä toinenkaan, vaikka en henkisesti enää voimissani ollutkaan. Myös Minin rakentamisprojekti sujui mukavasti kuin myös viime kesän grillikodan ja terassin rakentamiset.
Ehkäpä minun projektitaidoilleni on vielä joskus oikeaa hyötykäyttöäkin!
Toinen aamuTV:n mielekäs aihe oli muistisairauksia käsittelevä osio:
Itse seurasin äitini verenkiertohäiriön aiheuttaman dementian etenemistä. Kun kesälomilla menimme kotiin, niin emme vuosiin huomanneet, kuinka huono tilanne oli. Äiti pystyi aika taidokkaasti selviytymään tilanteista, vaikka ne joskus olivat varmasti hänelle itselleenkin hyvinkin raskaita. Puhelimessa puhuttaessa hänellä aina joskus lipsahti, että kun heillä on joku tuntematon mies, eikä suostu lähtemään pois. Tai, että hän on äitinsä tai isänsä kanssa kotona! Vasta isän - siis miehensä - joutuminen sairaalaan ja sitten menehtyminen ratkaisi äidin ongelman. Hän joutui hoitokoti Kurimoon, joka on suomussalmelaisille vanhoille todella vaikea paikka. He kun muistavat kyseisen paikan köyhien vanhusten ja kehitysvammaisten hoitopaikkana. Nykyäänhän paikka on todella hyvän hoidon paikka. Niin oli varmasti äidillekin viimeisinä vuosinaan.
Mutta olen seurannut tuossa mielessä itseänikin. Miten minulla melkoisen usein katoaa mielestäni jotakin tiettyä asiaa tarkoittava sana. Erityisesti tämä tulee esille päivittäin, kun yritän kirjoittaa tarinaa jostakin ihan tutusta jutusta ja hakemaani sanaa ei vain muisteistani löydy. Lisäksi ihan tuttujen henkilöiden nimetkin ovat hyvin usein kadoksissa. Nuo ovat kuulemma muistisairauden ensimmäinen oire!
Toki minulla on päällä monivuotinen masennuskausi lääkkeineen, jotka voivat edesauttaa muistini heikentymistä. Mutta itse olen ajatellut, että tuskinpa menetty muisti enää entiselleen palaa, vaikka joskus kierteestäni eroon pääsisinkin.
Täytyy yrittää pitää aivojumppaa päällä ainakin kirjoittamisen kautta. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma mennä mukaan kaikenlaiseen toimintaan, ei pitäisi jäädä kotiin happanemaan. Mutta kun mitkään kekkerit tai edes tieosuuskunnan kokoukset tai vastaavat eivät kiinnosta. Olen istunut niin paljon turhissa palavereissa, joten en tunne mitään kutsumusta osallistua sellaisiin. Sitä paitsi minulla olisi tuskin kyseissä tilaisuuksissa mitään sanottavaakaan!
Suomalainen projektiasiantuntija oli nimitetty kansainväliseen projektinhallintaan keskittyneen organisaation veturiksi. Kaveri oli toimittajan haastattelussa ja siitä sain itsekin miettimisen aihetta:
Tulin 1980 keväällä PLH:n radio-osaston palvelukseen ja syksyllä minun harteilleni sälytettiin todella suuri urakka tai hanke tai projekti, miten sitä nyt kukin haluaa nimittää. Se oli suurempi kuin aiemmat kyseisen organisaation omille asiakkailleen rakentamat verkot ja miehityksenä oli lisäkseni vain 5 miestä! Että kuuden miehen voimin piti suunnitella ja rakentaa koko maan kattava radiopuhelinverkko ja lisäksi radioverkon ohjauslaitteiden ja puhelinjärjestelmien ohjauslaitteet kaikille tilaajan organisaation merkittäville toimipaikoille. Siinäpä sitä oli pulmaa kerrakseen! Projektiorganisaatio oli pantava todella liukkaaseen kuntoon. Minulle tulivat luonnostaan projektin vetovastuu sekä ohjauskeskusten ja radioverkon suunnittelu, Paavo H hoiti rakentamiseen liittyvät jutut ja edesmenneen Olavi K:n ryhmä kaikesta tekniikkaan liittyvästä sälästä. Lisäksi jokaisen piirin alueella oli yksi henkilö hoitamassa paikallisia asioita - tietenkin otoina. He sitten järjestivät myös itse käytännön rakentamistyön ohjauslaitteille ja tukiasemille.
Verkon tilaaja oli hyvin vaativa, joten kaikessa oli tehtävä vain parasta, muuten olisi tullut noottia esimiehilleni. Minun oli siis hoidettava urakka hyvin niin tilaajan kuin oman organisaation kanssa. Välillä tuntui, että olin ihan kuvaannollisesti puun ja kuoren välissä. Mutta nuorena urheilijana jaksoin! Radioverkon suunnittelin tietokoneavusteisesti, koska halusin saada jonkinlaista varmuutta, miten verkko tulisi toimimaan eri tukiasemapaikoista erityisesti myös käsiradioilla. Onneksi firmassa oli radioaaltojen etenemiseen perehtynyt Timo K ja myös Jouko K oli todella avulias, että sain käyttööni ensimmäiset työkalut peittoaluesuunnitteluun. Näin verkostani tuli ensimmäinen tietokoneavusteisesti suunniteltu radioverkko Suomessa ja eipä tainnut vastaavia olla maailmallakaan. Tietokone ei varmasti ole itseisarvo missään työssä, mutta radioverkkosuunnittelussa sen avulla säästyttiin monilta turhilta jälkijusteerauksilta. Säästettiin rahaa ja saimme tyytyväisempiä verkon käyttäjiä.
Tekniset määrittelyt laitteille oli tehty jo ennen minun tuloani kuvioihin, mutta ne olivat sellaiset, että tilaajan ja laitetoimittajan näkemykset olivat joissakin tärkeissä osissa eriävät. Niinpä projekti viivästyi heti alussa reilusti noiden ongelmien ratkaisuja etsiessä. Mutta kun tekniikka saatiin hyväksyttyä, niin sitten mentiin vauhdilla Suomi läpi. Projekti oli onnistunut, mutta kiitosta siitä ei juuri herunut. Tai ei me niin kiitoksen kipeitä oltu, mutta kun olisimme edes saaneet sellaiset palkankorotukset kuin muutkin. Jäimme organisaation muista ryhmistä jälkeen monen monta palkkaluokkaa vuosien varrella. Siinä mielessä olin huono projektipäällikkö, että en osannut kertoa esimiehilleni kuinka isoa urakkaa olimme tekemässä. Muuten projekti sujui hyvin.
Kun sain em. urakan oman osuuteni tehtyä, niin siirryin uusimman NMT-verkon suunnitteluun. Oli karseaa huomata, että radioverkkosuunnittelua tehtiin edelleen työpajassa eri antenneille tehtyjen muoviläpysköjen avulla! Melkoisen alkeellista, kun firmassa oli todella paljon aivan maailman huipputietämystä radioaaltojen etenemisestä ja tietokoneiden hyötykäytöstä!
Ensimmäinen hommani oli saada käyttööni viimeisin tietämys radioverkon suunnitteluun. Ja jälleen Timo K ja Jouko K tulivat apuun. Hankittiin sen ajan mittapuun mukaan tehokas mylly ja Jouko K:n henkilöt sitten alkoivat tehdä ohjelmistoa, koska mitään valmista ei maailmaltakaan löytynyt, vaikka kyllä etsimme.
Melkoisen pian siirryin muihin töihin, mutta digitaalikarttoihin perustuva suunnitteluohjelmisto kehittyi ja paisui. Kun suunnittelutyötä tekevät saivat esittää vaatimuksensa järjestelmään, niin luonnollisesti ohjelmistosta tuli lähes mammutti ja aina vaan kovempia koneita vaativa. Monet arvostelivat sitä, koska silloin alkoi maailmallakin jo olla huomattavasti kevyempiä suunnitteluohjelmistoja. Mutta arvostelijoilla ei tullut mieleen se, milloin ja missä olosuhteissa projektia aloiteltiin.
Kuitenkin se oli onnistunut projekti ainakin siihen saakka, kun olin itse siinä mukana. En enää palannut radiverkkosuunnittelun pariin, vaan muut työt odottivat.
Muistuupa mieleeni yksi todella mielenkiintoinen projekti. Projektipäällikkö oli saanut tehtäväkseen hoitaa erään palvelualustan määrittelyn ja hankinnan. Projektipäällikkö oli käsittääkseni kerännyt kaikki kynnelle kykenevät ammattilaiset tekemään määrittelyjä. Ja ilmeisesti kaikki mieleen tulevat ominaisuudet olikin sitten otettu mukaan. Ja sitten oli pistetty laitehankinta eteenpäin ja lopulta oli saatukin määrittelyt täyttävä laitteisto. Mutta, kun laitteisto ei enää kelvannutkaan hyötykäyttöön. Se oli niin monimutkainen ja hankala, että piti perustaa oikein projekti, joka keksisi laitteistolle jotakin järkikäyttöä. Minä jouduin mukaan kyseiseen projektiin. Istuttiin monia kertoja laitetoimittajan ja projektiin mukaan määrättyjen kanssa ja mietimme ja ideoimme laitteistolle sopivaa käyttöä. Mutta olimme niin rajoittuneita, että emme löytäneet laitteistolle, jossa oli kaikki asiat otettu huomioon, mitään käyttöä. Siksi se myytiin firman toiselle yksikölle, jolla oli sille sopivaa käyttöä. Tuo oli esimerkki huonosta projektista!
Firma kyllä panosti erilaiseen projetikoulutukseen mielestäni melkoisesti. Oli projektihenkilöille, projektipäälliköille ja projektien ohjausryhmien jäsenille suunnattuja kursseja. Itsekin sain nauttia noista kahdesta viimeksimainitusta koulutuksesta. Tuo projektien ohjausryhmien merkitys oli/on todella suuri, jotta projekti pysyisi kasassa - ei rönsyilisi liikaa. Itsekin olin mukana joissakin projektien ohjausryhmissä ja koin ne tarpeellisiksi, vaikka ne kuormittivat todella paljon, jos teki vaadittavan työn kunnolla. Monta kertaa noihin kokouksiin vain laukattiin valmistautumattomina jostakin toisesta tilaisuudesta, jolloin panos ei tietenkään ollut häävi, ja projekti ei saanut haluamiaan eväitä.
Itse olen kyllä mielestäni onnistunut projekteissa melkoisen hyvin. Löysin projekteihini aina sopivia ja ammattitaitoisia henkilöitä, jotka ovat mille tahansa projektille oikeastaan tärkein pointti.
Esimerkkinä omista projekteistani on ensimmäisen taloni rakentaminen, joka meni aivan projektisuunnitelman mukaan. Keväällä lumien sulettua aloitettiin ja heinäkuun lopussa jo asuttiin. Eikä paha ollut tämä toinenkaan, vaikka en henkisesti enää voimissani ollutkaan. Myös Minin rakentamisprojekti sujui mukavasti kuin myös viime kesän grillikodan ja terassin rakentamiset.
Ehkäpä minun projektitaidoilleni on vielä joskus oikeaa hyötykäyttöäkin!
Toinen aamuTV:n mielekäs aihe oli muistisairauksia käsittelevä osio:
Itse seurasin äitini verenkiertohäiriön aiheuttaman dementian etenemistä. Kun kesälomilla menimme kotiin, niin emme vuosiin huomanneet, kuinka huono tilanne oli. Äiti pystyi aika taidokkaasti selviytymään tilanteista, vaikka ne joskus olivat varmasti hänelle itselleenkin hyvinkin raskaita. Puhelimessa puhuttaessa hänellä aina joskus lipsahti, että kun heillä on joku tuntematon mies, eikä suostu lähtemään pois. Tai, että hän on äitinsä tai isänsä kanssa kotona! Vasta isän - siis miehensä - joutuminen sairaalaan ja sitten menehtyminen ratkaisi äidin ongelman. Hän joutui hoitokoti Kurimoon, joka on suomussalmelaisille vanhoille todella vaikea paikka. He kun muistavat kyseisen paikan köyhien vanhusten ja kehitysvammaisten hoitopaikkana. Nykyäänhän paikka on todella hyvän hoidon paikka. Niin oli varmasti äidillekin viimeisinä vuosinaan.
Mutta olen seurannut tuossa mielessä itseänikin. Miten minulla melkoisen usein katoaa mielestäni jotakin tiettyä asiaa tarkoittava sana. Erityisesti tämä tulee esille päivittäin, kun yritän kirjoittaa tarinaa jostakin ihan tutusta jutusta ja hakemaani sanaa ei vain muisteistani löydy. Lisäksi ihan tuttujen henkilöiden nimetkin ovat hyvin usein kadoksissa. Nuo ovat kuulemma muistisairauden ensimmäinen oire!
Toki minulla on päällä monivuotinen masennuskausi lääkkeineen, jotka voivat edesauttaa muistini heikentymistä. Mutta itse olen ajatellut, että tuskinpa menetty muisti enää entiselleen palaa, vaikka joskus kierteestäni eroon pääsisinkin.
Täytyy yrittää pitää aivojumppaa päällä ainakin kirjoittamisen kautta. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma mennä mukaan kaikenlaiseen toimintaan, ei pitäisi jäädä kotiin happanemaan. Mutta kun mitkään kekkerit tai edes tieosuuskunnan kokoukset tai vastaavat eivät kiinnosta. Olen istunut niin paljon turhissa palavereissa, joten en tunne mitään kutsumusta osallistua sellaisiin. Sitä paitsi minulla olisi tuskin kyseissä tilaisuuksissa mitään sanottavaakaan!
maanantai 4. toukokuuta 2009
Lahden antia
Viikonlopun aikana järjestettiin Lahdessa perinteinen historiallisten ajoneuvojen näyttely. Tapahtuma oli kylläkin vasta toinen, mutta tarkoituksena on, että tapahtuma olisi myös tulevaisuudessa joka keväinen tapahtuma. Minä olen nyt käynyt kummassakin.Ajelin paikalle harrasteminilläni, koska järjestäjät olivat luvanneet kaikille iäkkäille ajoneuvoille ilmaisen parkkipaikan aivan hallin edustalle. Tulin paikalle varttia ennen ovien aukaisemista, mutta kenttä oli jo puolillaan erilaisia ajokkeja. Harrasteajokeilla liikkuvat tulevat aina paikalle ajoissa, jos vain suinkin tekniikka pelittää. Ja miksei pelittäisi, kun jokainen rassaa ajokkinsa aina talven aikana uuteen iskuun!
Silmäilin ajokkikantaa ja oli jälleen pakko ikuistaa arkistooni valkoinen Volvo P 1800. Se on aina ollut auto minun makuuni (ehkä Porsche 911:n lisäksi), vaikka en ole koskaan päässyt edes moisen kulkupelin kyytiin saatikka ajanut sellaisella. Kentällä oli myös punainen P 1800, mutta jotenkin valkoisena auto on tutumpi. Johtuneeko tuo aikoinaan TV:ssä pyörineestä sarjasta "pyhimys", jossa Roger Moore ajeli valkoisella P 1800:lla.
Myös Rolls Royce on ajokki, jota en ole koskaan päässyt tyypittämään edes matkustajana, mutta silti se kiinnostaa eräänlaisena luotettavauuden perikuvana.
Punaisella ja myöhemmin punaisella mustakattoisella Minillä on ollut omassa autoiluhistoriassani melkoinen merkitys. Isällä oli autona punainen 1963-mallinen Austin Mini, liukusivulaseilla tietenkin. Kun sain ajokortin kesällä 1966, isällä oli vielä kyseinen Mini, jolla sitten ajoin ensimmäiset tuhannet ajokilometrini kesän aikana. Vuonna 1971 olin kesän Helsingissä Nokia Elektroniikalla töissä ja sillä reissulla mukaani jäi punainen mustakattoinen vuoden 1965 Morris Mini. Auto palveli ihan hyvin, kertaakaan se ei tielle jättänyt, mutta muuten kylläkin vaati hyvää huolenpitoa ja raskasta kaasujalkaa. Kaasussa oli vain kaksi asentoa - täysillä tai sitten ei.
1960-luvulla Skoda Octavia oli Kainuussa yksi yleisimmistä ajoneuvoista. Itselläni ei ollut paljon kosketuksia kyseiseen automalliin, mutta on ihan hyvä, että jotkut pitävät näitäkin vielä ajokunnossa ja tuovat niitä jopa näyttelyihinkin.
Simca 1000 E oli myös suosittu ajokki, kun maahantuojat alkoivat saada myyntiin myös länsiautoja. Auto oli niin suosittu, että joillakin tahoilla oli aihetta tehdä jopa kyseiselle ajoneuvolle eräänlaista antimainontaa. Niissä jutuissa Simcat saatiin hajalle muutamissa kymmenissä sekunneissa eräänlaisilla ravistuslaitteilla ja aina se paras oli juuri markkinoille tullut uusi japsimerkki. Ihmeellistä!
Hannu Mikkolan Audi näyttää olevan vähän väärässä paikassa, koska sen aika oli vasta myöhemmin. Kyseinen hirvitys on lähes 600-hevosvoimainen 4-vetoinen B-ryhmän lasikuitutykki. Nämähän siirtyivät rallista rallicrossradoille, kun Henri Toivosen haverin myötä B-ryhmä kiellettiin rallissa liian vaarallisena. Kun katsoo autoa, niin voi vain ihmetellä, kuinka autolla on ylipäänsä voinut pysyä tiellä, kun tuo akseliväli on pikkuauton luokkaa. Mutta lentäväthän kimalaisetkin!
Erilaiset Mosset olivat suosituimpia autoja vuosikymmeniä. Ennen länsiautojen tuontilisenssien höllennystä ei liikkeissä ollut juuri muita kuin itäautoja. Jos halusi ajaa autolla, oli ostettava niitä, mitä sai. 1960 -luvun alkupuolella sitten kaikki muuttui. Mosse ei enää mennyt kaupaksi kuin poliittisesti tiettyyn suuntaan suuntautuneille. Mosseen tuli 1500 -kuutioinen BMW:n koneesta kopsattu moottori 1970-luvulla, jotta laite kelpaisi. Mutta eihän se enää kelvannut ja kun vielä oli Lada, niin politiikkakaan ei jaksanut enää vauhdittaa myyntiä. Tehdas kuitenkin yritti ja perusti jopa rallitiimin, joka ajatti kalustoa kansainvälisissä kisoissa. Kuvan peli oli aikoinaan mukana Jyväskylän Suurajoissakin, mutta menestystä ei juuri ollut, kun vastassa alkoi olla tuollaisia Audin kaltaisia ohjuksia. Mutta yrityksestä ei tehdasta voi syyttää.
Kuvassa on Isuzun 1600 kuutioinen ralliauto. Isuzu tuli Suomeen 1960-luvulla ja melkein heti sillä ryhdyttiin myös kilpailemaan. Maahantuoja perusti oikein rallitiimin, jossa ajoi aikoinaan kotimaan aivan kärkikuskeja. Perusauto oli luonnostaan lujaa tekoa. Akilleen käntapäät sillä olivat alitehoiset jarrut ja heiluritaka-akselin aiheuttamat ongelmat ajettavuudessa. Myöhempien mallien myötä jarruihin ja jossakin määrin myös takajousitukseen tuli päivitystä ja laitteille kertyi myös kisamenestystä.Isä vaihtoi Mininsä syksyllä 1966 uuteen 1500 Bellettiin. Sillä sitten ajelin seuraavaksi, kunnes sain hankittua kesällä 1971 oman Minin. Inhottavaa kertoa, mutta Isuzulla tuli kyllä harrastettua jonkinasteista hurjasteluakin myös yleisillä teillä. Ja valitettavasti myös joskus toisten kuljettajien opettamista. Suomussalmelle tuli taksiin jo hieman iäkkäämpi taksimies, joka ajeli sen ajan Mersulla. Haukiperässä oli vielä silloin lossi, joka oli välillä melkoinen pullonkaula ja vieterin venyttäjä. Olin taas kerran odotellut Isuzulla lossiin pääsyä ensimmäisenä ja ajoin tietenkin lossiin oikeaan riviin ykköseksi. Viereen tuli kyseinen taksimies Mersullaan. Hän ampaisikin keulille, vaikka puomi ei ollut edes auki ja ohitti siis koko toisen rivin. Minä lähdin toisena ja heti puomin jälkeen tien auettua, kiihdytin Mersun ohi.
Jonkin ajan päästä sama episodi toistui ja jälleen näytin, mitä on Isuzun suorituskyky Mersuun verrattuna. Kun osuimme kolmannen kerran samaan tilanteeseen, niin oppi oli mennyt perille ja poistuimme lossista oikeassa järjestyksessä!
Tuohon aikaan ei teillä ollut mitään nopeusrajoituksia taajamia lukuunottamatta, joten meno oli sen mukaista. Toki vahinkojakin sattui joillekin ja silloin ylleensä sattui pahasti - vuosittain taisi yli 1000 ihmistä menettää henkensä liikenneonnettomuuksissa. En ihmettele, että nykyiset kuljettajat eivät opi ajamaan. Ainoastaan kilpailemaan ryhtyvät saavat omaisuudekseen kunnolliset auton käsittelytaidot, joita voi joskus tarvita, vaikka muuten liikenteessä maleksitaankin!
Jotenkin sattui linssiin noita kisa-autoja. Tässä on Mini Clubman, joka on rakennettu F-ryhmän ralliautoksi. Minunkin harrasteautoni on juuri tätä samaa pitkänokkaista mallia, mutta minun ajokissa on vain 1275 kuutioinen kone. Toki sitä on hivenen ehostettu, jotta laite liikkuisi myös moottoriteillä kevyesti lähes pintakaasulla. Tässä rakentajalla on ollut lähtökohtana hyvä yksilö, kun maskit ja puskuritkin olivat moitteettomassa kunnossa. Voihan tämä olla hyväpintaisella soratiellä ihan kelpo vetopeli!
Tämän Mini Marcoksen olisin ottanut harrasteautokohteeksi, jos tämä olisi ollut myynnissä, kun etsin projektia. Varmasti olisi ollut mielenkiintoinen peli rakentaa, eikä olisi tarvinnut hitsailla, kun on lasikuitua. Kulkee varmasti ihan kivasti 1275 koneella, kun painoa on normaalia Miniä vähemmän.
Tässä kuvassa on monenlaista kotimaista historiaa. Ensinnäkin kuvassa on suomalaisen rallitallin Saab, sitten legenda Simo Lampinen ja vieläpä Lampisen suksitehtaan tuotoksia.
Ihmettelin ulkona, että mikähän savustuslaitos siellä pöllyää. Lähempi tarkastelu osoitti, että maamoottorihan siellä puksuttaa. Ja hajukin oli melkoinen!Se oli sitten sellainen tapahtuma. Sisällä katselin ajokkeja ehkäpä sellaisen reilun tunnin. Ajoneuvoja oli kyllä myös vajaapyöräisiä, mutta ne eivät minua niin kovin jaksaneet kiinnostaa. Kuuntelin suomalaisen euroedustajaehdokkaan Ari Vatasen avaussanat ja lähdin parkkipaikan ajokkeja syynäämään. Jotenkin tuntui siltä, että siellä ulkona olivat mielenkiintoisimmat katsottavat!
Sitten ensi vuonna uudelleen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)