hyvää juhannusta!

Olen vuosikaudet pitänyt tapanani lähettää entisille läheisille työtovereille, sukulaisille ja joillekin muille ystäväkseni mieltämälleni henkilölle tekstiviestin toivottaakseni hyvää joulua, onnellista uutta vuotta tai vaikkapa hauskaa juhannusta. Nyt tein kuitenkin päätöksen, että en vasta-aluksi lähetä yhtään tekstiviestiä. Ja olen saanut olla todella rauhassa, ainoastaan yhden käden sormilla on laskettavissa minulle päin lähetetyt syntymäpäiväonnittelut tai hyvän juhannuksen toivotukset.

Miksi sitten tein tuollaisen tempun? Ilmeisesti vain todetakseni, että minulla on vain enää muutamia sellaisia ystäviä, jotka vasta-aluksi viestittelevät minulle. Tietenkin aikoinaan oli suhteellisen helppoa pistää viestejä työnantajan puhelimella ja saada myös työnantajan puhelimella lähetettyjä vastauksia. Nyt omasta pussista revittynä on myös aivan erilainen kustannusajattelu päällä - varmasti näin on monella entisellä ystävällänikin. Näin kontaktit harvenevat luonnostaan.

Varmasti olen ollut itse syyllinen ainakin osittain, että ystäväpiirini on harventunut. Masentunut mieli ei ole oikein otollinen seuralainen, ja silloin on erittäin helppoa jäädä omiin nurkkiinsa. Kun en juuri missään käy, niin eipä kai minua enää juuri muistetakaan entisissä piireissä. Jos minulla olisi rohkeutta ja uskallusta mennä erilaisiin tilaisuuksiin entisten kamujen juttusille, niin tilanne saattaisi olla toinen. Mutta kun terveenäkään en viihtynyt missään kokkareissa, niin eipä taida olla kohtuullista odottaa, että sairaana olisin jotenkin halukkaampi seurapiirijuttuihin.

Kaksosena (horroskooppini!) minulla sanotaan olevan kaksi puolta. Toinen on se, joka nyt sairaana on saanut lisävaltaa, eli yksinäni oleminen ja asioita itsekseni pähkäilevä. Toinen on julkinen puoli. Toki minä jossakin määrin edelleenkin haluaisin olla mukana kaikenlaisessa toiminnassa, saada kiksejä erilaisista onnistumisista, olla haluttu seuralainen, olla merkittävässä asemassa ja tehdä "urotekoja" tinkimättömästi ja ammattitaidolla. Nyt sairauden myötä tuo ensimmäinen piirteeni on käytännössä ottanut vallan ja hyvä niin. Muussa tapauksessa saattaisi elämäni olla nykyistäkin vaikeampaa.

Joka tapauksessa toivotan kaikille tänne eksyneille hyvää juhannusta ja kaikin puolin lämmintä kesää!

museoajoneuvoja Mäntsälässä

Viime
lauantaina
olivat
ohjelmassa
jälleen
Mäntsälän
kylällä
järjestetyt
museoajo-
neuvo-
päivät.


Vuonna 2006 pistäydyin juuri valmistuneella Minilläni kyseisessä tapahtumassa. Silloin en malttanut olla paikalla kuin hetken, joten en muistaakseni ehtinyt juurikaan keskustella ajoneuvoja katsomaan tulleiden ihmisten kanssa. Tapahtuma oli silloin seurojentalon vieressä melkoisen ahtaassa paikassa ja hieman syrjässä normaaleilta ihmisten kulkureiteiltä, mutta jo viime vuonna tapahtuma oli entisen S-Marketin laajalla parkkipaikalla käytännössä keskellä kylää. Sinne ihmiset aivan tungeksivat kaupoilla käydessään. Viime vuonna minun Minini ei ollut alkukesästä lainkaan liikenteessä, joten kävin paikalla vain valokuvaamassa autoja. Paikallahan on kyllä 2-pyöräisiäkin, mutta ne eivät niin paljoa kiinnosta, että tuhlaisin niihin bittejä.

Tänä vuonna sitten minunkin ajokkini on ollut tien päällä, joten ajelin naapurin kanssa hyvissä ajoin paikalle. Jo heti saapuessamme hyökkäsi pariskunta tutkimaan Miniäni ja kiittelivät kovasti, että toin sen näytille. Heillä oli ajan kaunistamat muistot Miniajoistaan! Jo noiden kommenttien vuoksi kannatti mennä paikalle. Täytyipä minun ottaa kuvakin eräästä ulkomaalaisesta neitokaisesta tai nuoresta rouvasta poseeraamassa Minini vieressä. Joku ehdotteli, että pyytäisin rahaa kuvauksesta, mutta enhän minä sellaista. Hyvä, kun autoni kelpasi kulissiksi.

Parituntisen aikana sain kuunnella monien entisten Ministien kokemuksia ja muisteloita. Toki minun luona kävijät olivat pääasiassa suhteellisen nuorta sakkia, mutta naapuriruudussa olevan piikkinokkamossen ympärillä liikuskeli pääasiassa pappaikäisiä entisiä Mossen käyttäjiä. Tuntui Mossekin olleen todella hieno ajopeli aikanaan!

Kävin itsekin kiertelemässä alueen muutamaan kertaan ja oli jälleen aivan pakko ottaa kuvat kaikista kolmesta Volvon P1800 -autosta. Ne ovat autoja minun makuuni! Mutta talouteni ei salli itselleni sellaista varmaan koskaan hankkia, kun muutkin ovat niistä kiinnostuneita ja hinnat taivaissa.

Ihmettelin, että kukaan ei tuonut paikalle Fiat 600 autoa, jotka myös kuuluivat aikoinaan Suomen yleisimpiin ajokkeihin. No eipä Minejäkään ollut kuin minun tuoma. Volkkareitakaan ei ollut kuin kolme. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmiset eivät ilkeä tuoda näytille noita tavallisimpia ajokkeja. Jonkinlainen erikoisuuden tavoittelu on muotia. Jos ajattelee taloudellisesti, niin tietenkin erikoisen auton entisöimisellä voi jopa tienata. Mutta on sääli, jos kaikki tavallisen kansan ajopelit joutuvat paaliin. Toki minunkin ajokkini on hieman harvinaisempaa Clubman -sarjaa, mutta minulle olisi kelvannut kyllä ihan tavallinenkin Mini, kun projektia etsiskelin. Silloin ei vain sattunut sellaista kohdalle.

Joka tapauksessa oli piristävä lauantai, sain tapahtumasta jopa niin paljon iskua, että tein multaurakkani valmiiksi. 17 kuutiota levittelin multaa pihallemme, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

mutustelua

Aivan viime päivinä olemme saaneet lukea erilaisia mielipiteitä mm. poliisien ja oikeuslaitoksen toiminnasta ja ammattitaidosta. Ja täytyy todeta, että arviot tuntuvat niin tutuilta!
Minä olen tietenkin median varassa, koska muuta kautta en tietenkään tietoja tai mielipiteitä saa. Ja median sanahan on joskus hyvin tuloshakuista!

On pakko kommentoida paria aivan viime päivien juttua.
Ensimmäinen juttu on poliisien keskinäinen kissanhännänveto. Kyseessä on tietenkin muutamiin huumepoliiseihin suunnattu tutkinta. Tutkinta sattumoisin johti nahkapäätökseen, sillä eihän korppi korpinsilmää noki. Kuitenkin osa tutkinnan kohteista on joutunut kärsimään pitkäaikaisesta tutkinnasta niin paljon, että on antanut lausuntoja lehdistölle. Ymmärrän omasta kokemuksesta, että pitkän tutkinta-ajan vuoksi kohteet ovat joutuneet olemaan ikäänkuin konnaksi leimattuina ja sehän tietenkin sotkee elämää ja aiheuttaa jopa vakavia mielenterveysongelmia. Kokemusta asiasta on!

Eräs tutkinnan kohteena ollut johtotasoon kuuluva poliisimies aukaisi lehdessä sanaisen arkkunsa. Jutussa poliisi totesi tutkinnan johtajan ja hänen tiiminsä ammattitaidon olevan heidän jutun tutkintaan aivan luokatonta, vaikka työvuosia tiimillä onkin kovasti. Poliisijohtajan mukaan vuodet eivät missään nimessä voi korvata ammattitaitoa. Niinhän tietenkin on. Jos on ikänsä tutkinut vaikkapa henkirikoksia, niin ei se työ anna mitään todellista ammattitaitoa tutkia toisten aivan eri alueilla toimivien poliisien työtä taikka vaikkapa teleoperaattorin insinöörin työtä. Niin se vaan on!

Toinen juttu, joka on pakko ottaa esille, koska siinä on noita samoja elementtejä. Kyse on tapauksesta, jossa erääseen pohjoisen lehteen oli valittu päätoimittaja, mutta eräiden asioiden vuoksi työnantaja perui nimityksen. Ja nyt käräjäoikeus antoi päätöksen, jossa työnantajan tekoa pidettiin oikeutettuna. Uutissa eilen illalla hävinnyt osapuoli totesi, että hänen mielestään oikeuslaitos toimi asenteellisesti. Oikeudenkäynnissä hänen mielestään oli jo alussa tavallaan päätetty lopputulos ja sitten tätä taustaa vasten oli hyväksytty pääasiassa työnantajan lausunnot. Hänen lausuntojaan ei oltu noteraattu lainkaan ja suunta on hoviin.

Minä olen omasta läksystäni oppinut, että poliisien tutkintatyö on hyvin mediaohjattua, siis tutkinnan tuloksena tulee suunnilleen sitä mitä ennakkoon on julkisuudessa päätetty. Ja uskon näin olevan kaikissa muissakin jutuissa! Ja oikeuslaitos tukee tätä tapaa jakaa oikeutta tai sanoisinko suoraan, että vääryyttä. Kun ns. lainoppineet pääsevät pesmeltämään, niin mustastakin tulee valkea tai päinvastoin. Aina tilanteen mukaan.

Aivan hirvittää, mitä tuolla asenteella ja ammattitaidolla saadaan aikaan esimerkiksi hiihtoporukoita koskevassa jutussa. Siinähän media ja poliisvoimat työskentelevät yhdessä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Eli syylliset on jo julkistettu hyvässä yhteistyössä.
Tuosta poliisien ja median yhteistyöstäkin on keskusteltu viime aikoina lähdesuojan nimissä. Media suoraan syyttää poliisia, että miksi antavat tietoja, mutta jos polisii ei antaisi mitään tietoja, niin kova poru siitäkin syntyy. Kun media saa tietoja, niin he katsovat tietenkin tehtävänään olevan kertoa ne lukijoilleen. Onneksi nyt media ei enää pistä heti nimiä tapetille, kuten oli mm. vuosituhannen alkupuolella, jolloin aivan tuntematon insinööri ja ei missään nimessä julkisuuden henkilö läimästiin otsikoihin ja saman tien tuomion saajaksi. Ja kaikki tehtiin, että tämä ennakkoleimaaminen toteutui. Nyt voi murhaajakin säästyä julkisuudelta.

lintujen lailla

Nuorimmaisemme täytti viime kesänä täydet kympit ja hänen avosiippansa oli jostakin saanut päähänsä, että puoliskolle pitäisi tarjota jotakin, minkä muistaa vielä vanhustentalon kiikkustuolissa. Vävy esitti idean tandemhypystä minulle ja lupasin lähteä sponsoroimaan hanketta. Toki tuolloin vielä uskoin, että hommasta ei tule mitään!

Tapahtuman piti järjestyä jo viime syksynä Vesivehmaalla, mutta kesä oli mikä oli ja yritys peruuntui. Viime sunnuntaina oli seuraava yritys. Nyt paikkana oli Hangon kenttä ja koska ilmat olivat ennusteiden mukaan suosiolliset, niin vankkurit lähtivät sunnuntaina kohti Hankoa.

Jätin navigaattorin pois matkasta, kun suunnistamisen perille piti olla helppo nakki, kun aurinkokin paistoi! Löysimme Kirkkotien hyvin, mutta sitten Malåsintien (tai vastaava) oikean pätkän löytymisessä olikin ongelmia. Suuntavaistoni kertoi, että olemme oikeaan suuntaan menossa, mutta vastaan tuli moottoriajonneuvolla ajamisen kieltävä kyltti, joten lainkuuliaisena kansalaisena käännyin tietenkin takaisin. Malåsintien yläpäässä isäntä leikkeli pihanurmikkoa ja häneltä kävin varmistamassa, että olimme yrittäneet mennä oikeaan paikkaan. Näin oli! Isäntä kertoi, että kyllä tietä voi ajaa, vaikka siinä onkin kielto, mutta kertoi, että kyllä kentälle pääsee toistakin kautta. En halunnut puskea merkkejä vastaan ja niin lähdin kiertämään paikalle kentän eteläreunan kautta. Ja sieltähän se kenttä löytyi!

Joka tapauksessa itse kohde oli jo perheineen paikalla ja odotteli kaikessa rauhassa omaa pokaa, joka taisi olla päivän 11.. Meidän pitäisi odotella lähemmäs tunti. Meillä ei siis ollut mikään kiire, mutta mistäs me sen olisimme tietäneet! H-hetki lähestyi. Kohde sai pienen opetuksen, miten pitäisi hypyn aikana toimia, vaikka tandemissa roikkujan roolissa olevalla ei niin hirveästi hommaa ole. Jotakin kuitenkin.

Pokan aika lähestyi ja niinpä mekin vyöryimme katsomaan, kun hyppelijät kapusivat koneeseen. Ensin meni tandemhyppääjät ja hypyn kuvaaja ja sitten muut kyseiseen pokaan kuuluvat. Hypystä tulisi muistoksi DVD, jos muuten ei asiaa muistaisi. Leko nousi ja hilasi joukon neljään kilometriin ja osa porukasta lähti leijailemaan alas. Kone joutui nousemaan toisen kerran oikeaan asemaan ja johan sieltä tandemhyppääjätkin alkoivat tehdä alastuloa.

Ja muutaman minuutin kuluttua he päätyivät onnellisesti kentän nurmikolle. Ja ihmeellistä, että kohde olisi mennyt hyppyyn vielä vaikka toisenkin kerran! Kertoi olleen mahtavaa. Meidän kaikkien pitäisi kuulemma kokea vastaava elämys!