Perjantaina ohi kulkiessani menin Mäntsälän K1-katsastusasemalle kysymään, milloin pääsisin katsastuttamaan Fiestani. Autohan on kaksi vuotta vanha ja ajettu pikkuisen vaille 60 000 km. Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, että pääsin heti jonoon ja heti perään toinen eli katsastuksen hinta. Olin varautunut sen olevan jotakin 80:n kieppeillä, mutta se olikin vain 49 euroa ja sain vielä 10 euroa alennusta Autoliiton jäsenenä, eli päästöjen mittauksen kustansi Autoliitto. En ehtinyt kahvikuppia ryypätä, kun autoni otettiin syyniin. Ja läpihän se meni, vaikka jarruissa olikin pieniä akselikohtaisia poikkeamia. Tuo johtui siitä, että en ole ajanut autolla pariin viikkoon ja jarrulevyt olivat jo kauniissa ruosteessa! Kun olen ollut viime ajat vaimon kuljettajana, niin oma kulkupeli on jäänyt seisoskelemaan.
Miksi sitten olin liikeellä katsastusaseman kieppeillä? No, kun kiinalaisesta mönkijästäni hajosi kytkin ja minun oli saatava entinen irti, jotta voisin pistää uuden kytkimen palaneen tilalle. Mutteri oli 46 mm:n, jonka kokoista hylsyä minulla ei sattunut olemaan. Ja paikallisesta ruuvikaupasta sen sitten sain ja samalla reissulla sitten hoidin tuon katsastuspuolenkin. Oli muuten melko löyhä kytkin Linhaissa! Vehkeellä on ajettu vain 97 km kolmessa vuodessa. Toki ajot ovat olleet raskaita lumitöitä, että se selittää nuo vähäiset kilometrit. Mutta kuitenkin heikko esitys kytkimeltä!
Rupesin funtsimaan myös noita muita ajokkejani tuolta luotettavuusnäkökohdalta ja melkein jokaisesta ajopelistä löytyi jotakin urputettavaa:
- Minissä olivat vetonivelet ja pakoventtiilit kilotavaraa. Niitä sai olla joka vuosi uusimassa, toki ajotapani oli ehkä hieman kuluttava. Myös bensapumppu, valot ja starttimoottori olivat muutaman kerran rikki. Valoissa oli lähinnä huonot maadoitukset ongelmana, mutta kertaakan en jäänyt tien päälle.
- Citroen 2 CV kärsi heti pelin ostaessani huonoista katkojan kärjistä ja pakoputki meni poikki heti neitsytmatkalla Turusta Kajaaniin. Pakoputken paikkasin tilapäisesti juomatölkillä ja klemmareilla, mutta kärkiä en saanut vaihdettua matkalla. Siispä vaihdoin tulppia parinkymmenen kilometrin välein kovassa pakkasessa, mutta Kajaaniin päästiin, toki Otanmäeltä Kajaaniin köyden jatkona. Kun nuo alkuharmit selvitettiin, niin toimihan se!
- Datsun 100A. Vajaa vuoden vanhana paloi kannen tiiviste ja kansi meni kieroksi, pakoputki joutui vaihtoon jo alle kahden vuoden ikäisenä. Ei kovin kova!
- BMW 1502 joutui perän stefan vaihtoon heti ensimmäisenä talvena, mutta sitten peli toimikin hienosti yhdeksän vuotta. Varma tapaus!
- Ford Sierra 1,6 oli vain puoli vuotta. Toimi ja kukkui, mutta tehotonhan se oli!
- Ford Sierra 2,0 iS. Kyllästyin vuodessa, kun oli aina korjaamolla. Laitteessa oli ihmellinen tyhjäkäyntiongelma, jonka aiheuttajaa ei löydetty, vaikka korjaamolla kerrottiin vaihdetun lähes kaikki asiaan vaikuttavat komponentit.
- BMW 318 i. Ajoimme autolla kaksi vuotta huolettomia kilometriä, mutta kun hankimme koiran ja aloin ajaa kilpaa autoilla, oli hankittava isompi peli. Tykkäsin!
- Volvo 740 2,3 kartano. Autolla ajettiin kuusi vuotta käytännössä huolettomia kilometrejä. Takapyörien laakerit oli vaihdettava, koska jouduimme ajamaan erittäin paljon trailerilla autoa vetäen. Myös ohjaustehostin vuoti öljyt ulos, mutta tielle ei koskaan jääty. Hyvä ja tukeva peli, mutta bensaa kyllä kului!
- Volvo 940 2,3 T kartano. Oli vain kaksi vuotta ajokkina. Ajo oli yhtä raskasta kuin 740:llä, mutta heti takuuajan jälkeen meni vaihdelaatikko jumiin, viitonen jäi päälle ja kun yritin pois liikenteestä, niin se poltti myös kytkimen. Oli melko kallis paukku. Oli heppaisempi kuin 740, mutta bensaa kului tälläkin.
- Volvo S40 T4. Tämä "urheiluauto" oli meillä kolme vuotta, mutta kerran se täytyi viedä korjaamoon hinurilla marketin autotallista. Bensapumppu oli rikki! Muuten oli nautinnolinen peli ajaa, teho ei loppunut koskaan kesken! Sai maahantuojalta lisätakuun, koska tihkutti jostakin öljyä.
- Ford Mondeo TD farmari. Oli minun ensimmäinen dieselpelini. Ääni oli kuin joku olisi pyörittänyt moottoritilassa jotakin peltihäkkyrää, siis todella ei automainen. Ääni ärsytti niin paljon, että jo vuoden jälkeen auto meni vaihtoon. Mondeo on ihan hyvä ajaa ja siinä ovat hyvät tilat, mutta tuo diesel ei iskenyt.
- Volvo S 60 2,4T. Mainio auto ajella, mutta pientä vikaa niin automaattivaihteiston kuin moottorinkin ohjelmistoissa. Niitä vaihdettiin jokaisessa huollossa ja vähän yli vuoden päästä auto jo toimikin arvonsa mukaan. Meni vaihtoon rahapulassa.
- Renault Megane 1,6 B. Oli minulla vain noin tuhat kilometriä, kun sain sen myytyä rahapulassa.
Kakkosautoja ja vaimon ajopelejä on ollut myös käytössä melkoinen määrä:
- Daihatsu 1,3 i. Vaimon auto. Oikea pieni tehopaketti, mutta nokka-akselin hihna meni rikki ennen vaihtoajankohtaa. Onneksi olin ratissa ja sammutin välittömästi, eikä muuta vauriota syntynyt. Kiva, mutta äänekäs peli ajaa!
- Chevrolet Caprice piilofarmari. Varmasti maapallon huonoin auto! Tehoa V8:ssa ei ollut nimeksikään, mutta bensaa meni ihan hurjasti. Vikoja oli sen vajaan vuoden ajan vaikka toisille jakaa. Onneksi päästiin eroon hyvin nopeasti.
- Mitsubishi L200, 4-vetoinen lava-auto ja toinen dieselimme. Autossa oli koko ajan vikoja ja ruoste raiskasi ihan silmissä. Tässä tuli kokeiltua kitkarenkaita. Eipä tarvitse enää kokeilla, sillä kun pitoa olisi tarvittu juuri liukkaimmilla keleillä, niin eipä sitä sitten ollutkaan. Onneksi ei tarvinnut lähteä joka päivä liikenteeseen juuri tällä ajopelillä ja rengastuksella.
- Nissan Micra 1,3. Vaimon auto. Toimi ja kukkui koko ajan hienosti. Tarvitsi vain normaalit öljynvaihdot ja ajoa.
- Peugeot Partner 1,9 D. Meidän kolmas diesel. Pösö oli meidän ainoa automme jonkun aikaa, kun olin omistani päässyt eroon. Ihmeen toimiva ja kätevä peli ja dieselverokin oli inhimillinen, kun tein autosta kahden hengen pakettiauton.
- Nissan Note 1,6. On ollut tähän mennessä luotettavin ja toimintavarmin peli. Autossa ei ole ollut yli kolmen vuoden aikana todella mitään vilunkia. Muutenkin on näppärä ja tilava auto.
- Ford Fiesta ST 150. Todellinen herkkupilleri.
- Mini Clubman 1275 vm 1972. Aina tulee hyvä mieli, kun tällä itse tehdyllä klassikolla pääsen pöräyttelemään. Ajot ajoittuvat kesään ja hyviin ilmoihin, mutta ei aivan kuumimpiin säihin.
Mietiskelin, että mikähän olisi ollut ensinnäkin turvallisin auto, mikä luotettavin ja mikä nautinnollisin?
Turvallisimmaksi autoksemme sain ajatustyössäni Ford Sierra 1,6:n. Perustelunani ihan suoraan on se, että auto oli niin huono ajaa, että se juorusi jo todella pienillä nopeuksilla, että ollaan esimerkiksi liukkaalla alustalla ja toisaalta se, että koneessa oli niin vähän tehoa, että takapyöriä ei saanut normaalissa ajossa kaasulla irti.
Luotettavimmaksi autoksemme tulee eittämättä tuo vaimon Nissan Note.
Nautittavia autoja on listassa oikeastaan kolme. On Volvon T4, S60 T ja Fiesta ST. Jos mentäisiin radalle, silloin ST voisi olla se nautinnollisin, mutta kun ollaan liikenteessä, niin kyllä se kallistuu Volvo S40 T4:ään.
Tällaisia turhuuksia sitten pähkäilin täällä Mantsälänvuorella tällä kertaa.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
pian 70 vuotta!
Tietenkin tarkoitan sitä, että talvisodan syttymisestä on 70 vuotta aikaa, sillä 30.11.1939 vyöryivät naapurimme joukot Suomen rajan yli monista eri paikoista. Neuvostoliitto oli laskenut, että Suomi otetaan ihan pikaisesti omaan haltuun, ja ehkäpä siksi joukkojen varusteet olivat vähän keposet. Suomussalmelle joukkoja vyöryi kahdelta suunnalta eli pohjoisesta Juntusrannan kautta kirkonkylää kohti ja Raatteentietä myös kirkonkylää kohti. Tiettävästi joukkojen oli tarkoitus yhtyä kirkonkylällä ja vyörytyksen piti jatkua suunnilleen samoin tein aina Ouluun saakka.
Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.
Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!
Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.
Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.
Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!
70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!
Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.
Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!
Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.
Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.
Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.
Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!
70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!
torstai 12. marraskuuta 2009
äitimme kieli!
Pidän nyt taukoa omista kirjoitusyritelmistä, koska haluan kaikessa rauhassa arvioida saamiani palautteita 'reppanasta'. Siksi olen nyt perehtynyt jonkun verran muiden kirjallisiin töihin. Olen ihan lyhen ajan sisällä kaahlannut läpi viisi erilaista kirjaa ja tarkkaillut, miten kukin kieltämme käyttää. Lisäksi olen vieraillut lukemattomissa blogeissa aivan samoilla motiiveilla. Ihan siis vain oppiakseni!
Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.
Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!
Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!
Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?
Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!
Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.
Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!
Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!
Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?
Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
mielenterveysharmit!
Kuuntelin äsken aivan sattumalta Markku Veijalaisen ja Pirkko Lahden juttelua mielenterveysasioista studio 55:n alustuksessa. Tuosta keskustelusta sain kimmokkeen rustata tänne omia vaikutteita mielenterveysasioista, niiden syntymisestä ja hoitamisesta.
Keskustelu alkoi France Telecomin ja Rautaruukin itsemurhatilanteista. Uutisethan ovat maininneet, että kyseissä firmoissa olisi jokunlainen itsemurhabuumi, joka johtuu uutisten mukaan työolosuhteista. Uutisissa en ole sattunut huomaamaan, millaiset nuo olosuhteet sitten ovat työntekijöiden kannalta. Onko ollut epävarmuutta tulevaisuudesta, onko ollut meikäläisissä yrityksissäkin niin tyypillistä ala-arvoista johtamista, vai mitä lieneekään?
Omalla kohdallani alkoivat ongelmat, kun minulla ei enää ollutkaan työtä. Toki työolosuhteet olivat muuttuneet kannaltamme epäonnistuneiden organisaatiokuvioiden myötä parin viimeisen työvuoden aikana lievästi sanottuna pirullisiksi, mutta en noista syistä kokenut mitään mielenterveysongelmia. Kuitenkin minulla ja tiimilläni oli niin paljon itsenäistä työtä, joissa sain toteuttaa työmotivaatiotani ja jaksamisessa en huomannut mitään poikkeavaa. Mutta kyllä aika usein otti päähän! Toki tuossa vaiheessa ei minulla ollut vielä harmainta aavistusta tulevista.
Studio 55:ssä käsiteltiin myös työn loppumiseen liittyviä seikkoja. Kuulemma pahimmat potkut ovat olleet tekstiviestillä tai puhelimella annettuja. Normaalille ihmiselle työ on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, että työn loppuminen on todella vakavan kriisin paikka. Ainakin itselleni se oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin itselläni oli mukana myös se, että niskoilleni sälytettiin tukevaa lisätaakkaa mitä kovimmalla tavalla. Kuitenkin koin saamani kirjeen työn loppumisesta todella raskaasti, kun kirjeen oli vieläpä allekirjoittanut joku itselleni täysin vieras ihminen toimitusjohtajan asemesta. Jotenkin se oli kuin lisäisku, kun jo vuosikymmenien takaa tuttu toimitusjohtaja ei itse edes vaivautunut potkuja antamaan. Siis myös potkujen antamistapa vaikuttaa mielenterveyteen ainakin meikäläisen tapaiseen tunnolliseen henkilöön. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo masennus vajonnut vaikeaan tasoon, kun olin ollut tyhjän panttina ennen lopullista irtisanomista jo parisen vuotta. Toki masennustani oli ollut työttömyyden lisäksi aiheuttamassa viranomaisten, työnantajan, talousvaikeuksien ja jopa ammattiyhdistyksen toimet, mutta itse kuitenkin koin, että jos työni olisi jatkunut, niin olisin päässyt noiden muiden asioiden yli paljon helpommin.
Niin kauan kuin olin työnantajan kirjoissa sain käydä psykiatrin vastaanotolla ja taisin päästä kerran myös työpsykologin juttusille. Pääasiassa sain psykiatrilta lääkkeet, mutta saimme käyntieni aikana myös jonkun verran keskustella ongelmista. Sopivien lääkkeiden löytämisessä olikin melkoinen homma, kun haittavaikutukset olivat joillakin aineilla sellaiset, että varsinainen vaikutus jäi huomaamatta. Vähitellen lääkitys saatiin kuntoon. Illalla otin lääkkeet, jotta olisin päässyt uneen ja aamulla, että olisin päässyt jalkeille. Minusta tuli tahdoton möhkäle, jolla ei enää toiminut edes aineenvaihdunta kunnolla. Mutta lääkeiden avulla säästyin itsemurhalta, kun en yksinkertaisesti pystynyt asiaa päättämään. Kun jäin pois työterveydenhuollosta, pääsin heti julkisen puolella hoitoon ja sain pariksi vuodeksi jopa yksilöterapiaa kerran viikossa. Terapian, sopivien lääkkeiden, itse etsimieni puuhastelujen ja kirjoittamisen avulla pääsin vähitellen masennuksen syvimmästä vaiheesta vähän selkeämmille vesille. Kun 1.5.2006 jouduin työeläkkeelle, niin samalla hetkellä menetin terapian ja myös julkisen terveydenhoidon psykiatrin palvelut. Sain vuoden reseptin lääkkeistä ja passituksen oman kunnan terveyskeskukseen. Olin siis joutunut asemaan, jossa minä en enää ollut työmarkkinoille hyödyllinen. Onnekseni olen saanut kirjoittaa jopa romaanin, jonka synnyttämisen aikana saatoin mennä kirjan tuleviin tapahtumiin mukaan ja sillä tavoin unohtaa tämän normaalin elämän yksitoikkoisuuden ja jollotuksen.
Olen luonteeltani omissa oloissani viihtyvä, joka ominaisuus ei ole masennuspotilaalle se paras mahdollinen. Potilaan olisi hyvä irrottautua omista oloistaan ja mennä ihmisten ilmoille. Minulla tuo tarkoittaa sitä, että käyn joskus kaupoissa ja kesäisin pelailen golfia. Joskus jopa pääsen johonkin porukkaan tai saan vaimoni kaverikseni, mutta melko usein kävelen kentällä aivan yksikseni omine ajatuksineni.
Mihinkään ryhmäterapioihin minua ei saa kuin kilon kappaleina. Myös kaikki kokoukset, pikkujoulut sun muut riennot jätän ilman muuta väliin. Kokouksia olisi yksityistien, golfseuran ja -kenttäyhtiön, viestiupseeriyhdistyksen, miniharrastuksen ja monen muun asian tiimoilta, mutta en niihin yksinkertaisesti viitsi mennä. Pitkän työuran aikana sain olla liian kanssa erilaisissa palavereissa ja ilmeisesti nyt on kiintiö täynnä. Toki en työyhteisönkään tiimoilta käynyt koskaan esimerkiksi pikkujouluissa, joten olen kaiketi oikein perustyyppi sairastumaan masennukseen ja erakoitumiseen.
Keskustelu alkoi France Telecomin ja Rautaruukin itsemurhatilanteista. Uutisethan ovat maininneet, että kyseissä firmoissa olisi jokunlainen itsemurhabuumi, joka johtuu uutisten mukaan työolosuhteista. Uutisissa en ole sattunut huomaamaan, millaiset nuo olosuhteet sitten ovat työntekijöiden kannalta. Onko ollut epävarmuutta tulevaisuudesta, onko ollut meikäläisissä yrityksissäkin niin tyypillistä ala-arvoista johtamista, vai mitä lieneekään?
Omalla kohdallani alkoivat ongelmat, kun minulla ei enää ollutkaan työtä. Toki työolosuhteet olivat muuttuneet kannaltamme epäonnistuneiden organisaatiokuvioiden myötä parin viimeisen työvuoden aikana lievästi sanottuna pirullisiksi, mutta en noista syistä kokenut mitään mielenterveysongelmia. Kuitenkin minulla ja tiimilläni oli niin paljon itsenäistä työtä, joissa sain toteuttaa työmotivaatiotani ja jaksamisessa en huomannut mitään poikkeavaa. Mutta kyllä aika usein otti päähän! Toki tuossa vaiheessa ei minulla ollut vielä harmainta aavistusta tulevista.
Studio 55:ssä käsiteltiin myös työn loppumiseen liittyviä seikkoja. Kuulemma pahimmat potkut ovat olleet tekstiviestillä tai puhelimella annettuja. Normaalille ihmiselle työ on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, että työn loppuminen on todella vakavan kriisin paikka. Ainakin itselleni se oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin itselläni oli mukana myös se, että niskoilleni sälytettiin tukevaa lisätaakkaa mitä kovimmalla tavalla. Kuitenkin koin saamani kirjeen työn loppumisesta todella raskaasti, kun kirjeen oli vieläpä allekirjoittanut joku itselleni täysin vieras ihminen toimitusjohtajan asemesta. Jotenkin se oli kuin lisäisku, kun jo vuosikymmenien takaa tuttu toimitusjohtaja ei itse edes vaivautunut potkuja antamaan. Siis myös potkujen antamistapa vaikuttaa mielenterveyteen ainakin meikäläisen tapaiseen tunnolliseen henkilöön. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo masennus vajonnut vaikeaan tasoon, kun olin ollut tyhjän panttina ennen lopullista irtisanomista jo parisen vuotta. Toki masennustani oli ollut työttömyyden lisäksi aiheuttamassa viranomaisten, työnantajan, talousvaikeuksien ja jopa ammattiyhdistyksen toimet, mutta itse kuitenkin koin, että jos työni olisi jatkunut, niin olisin päässyt noiden muiden asioiden yli paljon helpommin.
Niin kauan kuin olin työnantajan kirjoissa sain käydä psykiatrin vastaanotolla ja taisin päästä kerran myös työpsykologin juttusille. Pääasiassa sain psykiatrilta lääkkeet, mutta saimme käyntieni aikana myös jonkun verran keskustella ongelmista. Sopivien lääkkeiden löytämisessä olikin melkoinen homma, kun haittavaikutukset olivat joillakin aineilla sellaiset, että varsinainen vaikutus jäi huomaamatta. Vähitellen lääkitys saatiin kuntoon. Illalla otin lääkkeet, jotta olisin päässyt uneen ja aamulla, että olisin päässyt jalkeille. Minusta tuli tahdoton möhkäle, jolla ei enää toiminut edes aineenvaihdunta kunnolla. Mutta lääkeiden avulla säästyin itsemurhalta, kun en yksinkertaisesti pystynyt asiaa päättämään. Kun jäin pois työterveydenhuollosta, pääsin heti julkisen puolella hoitoon ja sain pariksi vuodeksi jopa yksilöterapiaa kerran viikossa. Terapian, sopivien lääkkeiden, itse etsimieni puuhastelujen ja kirjoittamisen avulla pääsin vähitellen masennuksen syvimmästä vaiheesta vähän selkeämmille vesille. Kun 1.5.2006 jouduin työeläkkeelle, niin samalla hetkellä menetin terapian ja myös julkisen terveydenhoidon psykiatrin palvelut. Sain vuoden reseptin lääkkeistä ja passituksen oman kunnan terveyskeskukseen. Olin siis joutunut asemaan, jossa minä en enää ollut työmarkkinoille hyödyllinen. Onnekseni olen saanut kirjoittaa jopa romaanin, jonka synnyttämisen aikana saatoin mennä kirjan tuleviin tapahtumiin mukaan ja sillä tavoin unohtaa tämän normaalin elämän yksitoikkoisuuden ja jollotuksen.
Olen luonteeltani omissa oloissani viihtyvä, joka ominaisuus ei ole masennuspotilaalle se paras mahdollinen. Potilaan olisi hyvä irrottautua omista oloistaan ja mennä ihmisten ilmoille. Minulla tuo tarkoittaa sitä, että käyn joskus kaupoissa ja kesäisin pelailen golfia. Joskus jopa pääsen johonkin porukkaan tai saan vaimoni kaverikseni, mutta melko usein kävelen kentällä aivan yksikseni omine ajatuksineni.
Mihinkään ryhmäterapioihin minua ei saa kuin kilon kappaleina. Myös kaikki kokoukset, pikkujoulut sun muut riennot jätän ilman muuta väliin. Kokouksia olisi yksityistien, golfseuran ja -kenttäyhtiön, viestiupseeriyhdistyksen, miniharrastuksen ja monen muun asian tiimoilta, mutta en niihin yksinkertaisesti viitsi mennä. Pitkän työuran aikana sain olla liian kanssa erilaisissa palavereissa ja ilmeisesti nyt on kiintiö täynnä. Toki en työyhteisönkään tiimoilta käynyt koskaan esimerkiksi pikkujouluissa, joten olen kaiketi oikein perustyyppi sairastumaan masennukseen ja erakoitumiseen.
perjantai 6. marraskuuta 2009
sähköautomessuilla!
Olen joskus jo aikoja sitten kirjoitellut sähköautoista omia näkemyksiäni tänne sivuilleni. Silloin totesin, että meillähän olisi ollut jo ajat sitten kunnon sähköpelejä elleivät öljyteollisuuteen sidonnaiset voimat olisi tehneet niiden kehittämisestä lähes mahdotonta. Jos kehitystä olisi ollut järkevää tehdä, niin jo nyt ajelisimme äänettömillä nollapäästöisillä peleillä.
Tietenkin täytyy vähän ottaa takaisin tuosta nollapäästöstä puhuttaessa, sillä jostakinhan sähkö pitää ajoneuvojen akkuihin saada ja melkoisen usein verkosta sujahtaisi akustoihin polttamisella saatua sähköä. Erityisesti kivihiili- ja turvevoimalat kauhistuttavat meikäläistä.
Mutta kun rajataan tapahtuma ajamisen aikaiseksi, niin sähköpeli ei liikkumisen aikana pölläyttele hiilijäämiä ilmastoon. Se on jo melkoinen ympäristöteko.
Mutta kun ne sähköpelit ovat vielä protovaiheessa! Ja vielä kauan sellaisina pysyvätkin tämän päivän katselmuksen pohjalta. Jo nykyisilläkin autoilla pellepelottomat pystyvät ajamaan akun sanelemissa rajoissa olevia matkoja, mutta ongelmaksi muodostuvat Suomen ilmastolliset tekijät. Kesällä kuumimmilla keleillä akut on saatava jäähtymään tehokkaasti etteivät esimerkiksi räjähdä ja talvella akut tuppaavat kylmillä keleillä menettämään hurjasti kapasiteetistaan. Nuo ongelmat rajoittavat käsittääkseni jokapäiväisen, huolettoman massojen ajelun sähköautoilla siirtymäkausille, jolloin ei ole liian kuuma, mutta ei pakkastakaan. Vaatii siis käyttäjältä melkoisesti sovittelua, kun on huomioitava akustojen liian korkeat lämpötilat ja toisaalta pitempien pysähdysten aiheuttama mahdollinen akustojen kylmettyminen.
Sähköautohan olisi näppärä liikkumapeli esimerkiksi kotoa asemalle ja illalla taas töiden jälkeen asemalta kotiin. Jos ajomatka ei ole pitkä, niin tuollaiseen käyttöön sähköpeli kyllä jo nyt sopisi talvikautta lukuunottamatta. Talvella sähköautoilijasta tulee herkästi kävelymies, kun työpäivän mittaan routinut akusto ei annakaan vauhtia kotiin.
Noihin löytyy insinöörien varastoista kyllä temput. Pistetään auto päiväksi roikan nokkaan ja saadaan sillä pidettyä akusto käyttökuntoisena. Tai kun akut ovat virtansa luovuttaneet. Suomessahan on olemassa jo mobiiliteknologiaa, joilla sähköyhtiöön saataisiin siirrettyä tieto kenen autoon on tankattu sähköä ja minkä verran laskun lähettämistä varten tai jopa rahan siirtoon auton omistajan tililtä sähkölaitoksen tilille. Mutta tuo infra on rakennettava ja ennen rakentamista täytyy kuitenkin olla melkoisen hyvät standardit, jotta ei tule turhaa rakentamista erilaisilla spekseillä.
Kuulin, että noita asioita on meillä pohtimassa jo joku työryhmä, kun hallituskin on patistanut sähkökulkuneuvojen kehittämiseen ja käyttöönottoon. Osa väestä oli sitä mieltä, että sähköautobusineksesta saattaisi tulla uusi Nokia tai ainakin joitakin Vaisaloita. Enkä epäile, etteikö meiltä insinöörivoimia löydy vaikkapa maailman johtavaksi sähkökuluneuvojen maaksi. Insinööreille pitää vain antaa tehtävä ja homma on hanskassa. Osapuoliahan tässä casessa on kyllä riittämiin, joten tehtävän asetanta ei tule olemaan ihan helppo. Jokainen kun tahtoo viedä asioita eteenpäin lähinnä omista intresseistään!
Ajelin messuille moottoriteitä ja en osaa kuin ihmetellä, kuinka ajattelemattomia pösilöitä kanssa-autoilijat ovat! Olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut omalla esimerkilläni yli miljoonan kilometrin matkalla, että toiset pitää huomioida, mutta tänäänkään en kohdannut yhtään muuta autoilijaa, joka olisi ajatellut, että ajanpa moottoritien vasenta kaistaa vähän pitemmälle ja vasta, kun rapa ei roisku ohitettavan tuulilasille, siirryn oikealle kaistalle. Olen siis ollut todella huono opettaja! Tietenkin olisin voinut ajaa sataakahtakymmentä, joilloin ohittajia olisi ollut vain muutama, mutta kun olen markkinoinut itselleni, että on todella pöljää ajaa ylinopeutta. En halua aiheuttaa turhia rahavirtoja vähistä ansioistani valtion pohjattomaan kassaan. En halua edes vierailla poliisien autojen takapenkillä kuuntelemassa toruja. Siksi ajan autopilotilla juuri tiellä sallittua suurinta ajonopeutta, jos se on esim. sääolojen vuoksi turvallista!
Tietenkin täytyy vähän ottaa takaisin tuosta nollapäästöstä puhuttaessa, sillä jostakinhan sähkö pitää ajoneuvojen akkuihin saada ja melkoisen usein verkosta sujahtaisi akustoihin polttamisella saatua sähköä. Erityisesti kivihiili- ja turvevoimalat kauhistuttavat meikäläistä.
Mutta kun rajataan tapahtuma ajamisen aikaiseksi, niin sähköpeli ei liikkumisen aikana pölläyttele hiilijäämiä ilmastoon. Se on jo melkoinen ympäristöteko.
Mutta kun ne sähköpelit ovat vielä protovaiheessa! Ja vielä kauan sellaisina pysyvätkin tämän päivän katselmuksen pohjalta. Jo nykyisilläkin autoilla pellepelottomat pystyvät ajamaan akun sanelemissa rajoissa olevia matkoja, mutta ongelmaksi muodostuvat Suomen ilmastolliset tekijät. Kesällä kuumimmilla keleillä akut on saatava jäähtymään tehokkaasti etteivät esimerkiksi räjähdä ja talvella akut tuppaavat kylmillä keleillä menettämään hurjasti kapasiteetistaan. Nuo ongelmat rajoittavat käsittääkseni jokapäiväisen, huolettoman massojen ajelun sähköautoilla siirtymäkausille, jolloin ei ole liian kuuma, mutta ei pakkastakaan. Vaatii siis käyttäjältä melkoisesti sovittelua, kun on huomioitava akustojen liian korkeat lämpötilat ja toisaalta pitempien pysähdysten aiheuttama mahdollinen akustojen kylmettyminen.
Sähköautohan olisi näppärä liikkumapeli esimerkiksi kotoa asemalle ja illalla taas töiden jälkeen asemalta kotiin. Jos ajomatka ei ole pitkä, niin tuollaiseen käyttöön sähköpeli kyllä jo nyt sopisi talvikautta lukuunottamatta. Talvella sähköautoilijasta tulee herkästi kävelymies, kun työpäivän mittaan routinut akusto ei annakaan vauhtia kotiin.
Noihin löytyy insinöörien varastoista kyllä temput. Pistetään auto päiväksi roikan nokkaan ja saadaan sillä pidettyä akusto käyttökuntoisena. Tai kun akut ovat virtansa luovuttaneet. Suomessahan on olemassa jo mobiiliteknologiaa, joilla sähköyhtiöön saataisiin siirrettyä tieto kenen autoon on tankattu sähköä ja minkä verran laskun lähettämistä varten tai jopa rahan siirtoon auton omistajan tililtä sähkölaitoksen tilille. Mutta tuo infra on rakennettava ja ennen rakentamista täytyy kuitenkin olla melkoisen hyvät standardit, jotta ei tule turhaa rakentamista erilaisilla spekseillä.
Kuulin, että noita asioita on meillä pohtimassa jo joku työryhmä, kun hallituskin on patistanut sähkökulkuneuvojen kehittämiseen ja käyttöönottoon. Osa väestä oli sitä mieltä, että sähköautobusineksesta saattaisi tulla uusi Nokia tai ainakin joitakin Vaisaloita. Enkä epäile, etteikö meiltä insinöörivoimia löydy vaikkapa maailman johtavaksi sähkökuluneuvojen maaksi. Insinööreille pitää vain antaa tehtävä ja homma on hanskassa. Osapuoliahan tässä casessa on kyllä riittämiin, joten tehtävän asetanta ei tule olemaan ihan helppo. Jokainen kun tahtoo viedä asioita eteenpäin lähinnä omista intresseistään!
Ajelin messuille moottoriteitä ja en osaa kuin ihmetellä, kuinka ajattelemattomia pösilöitä kanssa-autoilijat ovat! Olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut omalla esimerkilläni yli miljoonan kilometrin matkalla, että toiset pitää huomioida, mutta tänäänkään en kohdannut yhtään muuta autoilijaa, joka olisi ajatellut, että ajanpa moottoritien vasenta kaistaa vähän pitemmälle ja vasta, kun rapa ei roisku ohitettavan tuulilasille, siirryn oikealle kaistalle. Olen siis ollut todella huono opettaja! Tietenkin olisin voinut ajaa sataakahtakymmentä, joilloin ohittajia olisi ollut vain muutama, mutta kun olen markkinoinut itselleni, että on todella pöljää ajaa ylinopeutta. En halua aiheuttaa turhia rahavirtoja vähistä ansioistani valtion pohjattomaan kassaan. En halua edes vierailla poliisien autojen takapenkillä kuuntelemassa toruja. Siksi ajan autopilotilla juuri tiellä sallittua suurinta ajonopeutta, jos se on esim. sääolojen vuoksi turvallista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)