ETURAUHANEN

Pääosassa eturauhanen

Eturauhanen:

-          sijaitsee virtsarakon alapuolella, on noin 20 grammaa painava nuorella miehellä

-          tehtävänä on tuottaa siemennesteen yhtä ainesosaa

-          hyvänlaatuinen liikakasvu on yleistä: Alkaa nelikymppisenä, viisikymppisenä jo noin puolella, kuusikymppisenä noin 80%:lla ja kahdeksankymppisenä noin yhdeksällä kymmenestä

-          liikakasvu aiheuttaa mm.  erilaisia virtsaamisvaikeuksia ja lopuksi jopa ummen

-          eturauhassyöpä on miesten yleisin syöpä

Aloitin kilpa-autoilun nelikymppisenä kilpahiihtäjänä. Autohulluna pyrin tietenkin tekemään rakentamiset ja remontit itse. Välillä piti siis maata auton alla tuntikausia, kun varsinainen autotalli oli muussa käytössä. Isossa tallissa hääräilin. Jälleen kerran pitkän rupeaman jälkeen tunsin alavatsassani kovaa juilimista.

Työterveyslääkäri tutki ja totesi kivun johtuvan eturauhastulehduksesta ja määräsi tukevan antibioottikuurin. Vaiva meni sillä kertaa ohi. Kuitenkin jäähdyttäessäni itseni, juilimista esiintyi. Sitä sitten parantelin kuhnimalla ja viisikymppiseksi selvittiin.

Täydellisessä terveystarkastuksessa tuli tuomioksi eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu, jota ei silloisen urologin mukaan kannattanut vielä höylätä. Hän sanoi, että minusta ei vielä kannata tehdä eunukkia.

Elämä jatkui juilivan eturauhasen kanssa aina viime kevättalveen saakka. Silloin virtsa ei kulkenut ja jouduin sunnuntaiaamuna menemään tervariin, jossa virtsa katedroitiin. Seurauksena oli, että kahta tai jopa kolmea eturauhasen hoitoon käytettävää lääkettä jouduin syömään aamupuuron kanssa. Tilanne ei tuntunut hyvältä, koska lääkkeistä tuli haittavaikeuksia!

Golfia pelailee melkoinen ukkolauma ja monella oli ollut sama ongelma ja muutamilla oli höyläys tehty onnistuneesti. Siksi ajatus leikkaukseen menosta tuli minunkin mieleeni. Tilasin ajan lääkäriin. Lääkäri teki lähetteen Hyvinkäälle tutkimuksiin.

Tutkimuksissa todettiin, että leikkaus on minulle hyvä vaihtoehto, vaikka sanottiin siinä olevan riskejäkin. Noin yhdellä prosentilla leikkaus jotenkin epäonnistuu.

Leikkausajankohdaksi sain 14.11. Minun piti olla Hyvinkäällä Leikossa klo 11.00 ilman ruokaa ja lääkkeitä. Aamupalan sain syödä ennen viittä ja kupin kahvia tai vettä sain juoda ennen yhdeksää. Niillä eväillä odottelin 3,5 tuntia operaation alkamista. Toki oli siinä tulohaastattelu ja verikokeita, mutta pääasiassa luin lehtiä. Aikataulu oli pari tuntia myöhässä jonkin salivaraushässäkän vuoksi.

Lääkärin haastattelun jälkeen minut lopultakin ohjattiin saliin, jossa anestesialääkäri ja muu joukko esittäytyivät.

Operaatio tehtiin puudutuksessa. Kun piikki tökättiin selkääni, niin kesti vain hetken, kun koko alakroppa oli kuin sementtiin valettu. Sitten lääkäri tuli ja homma alkoi. Seurailin, mitä salissa tapahtui, mutta minulla ei ollut näyttöä, josta olisin voinut seurata tapahtumaa. Seurasin kuitenkin tarkasti, mitä lääkäri touhusi ja välillä jopa tunsin jotakin paineenomaista alavatsan seudulla. Toinen lääkäri kävi pari kertaa katsomassa ja kehumassa leikkaavan lääkärin työn jälkeä. Kuulemma teki eturauhaseen hienot pinnat. Se vähän häiritsi, kun henkilökunnalla tuntui olevan kiire bussiin ja lääkärinkin kyyti karkasi. Tuli mieleen, että malttavatkohan hoitaa eturauhaseni kunnialla kuntoon. Mietin myös sitä, että ensimmäisessä romaanissani ”reppana” päähenkilö sairastuu eturauhassyöpään toki siitä ihan hyvin selviten. Etijäinenkö?

Heräämössä minua paleli ihan hirmuisesti. Päälle sain onneksi lämpöpeitteen, jonka väliin puhallettiin lämmintä ilmaa ja pian lämpenin. Oikeaan käteen tiputettiin jotakin nestettä ja rakkoon valutetiin huuhteluvettä. Puolukkamehun punaista nestettä valui ulos. Mutta nälkä oli hirmuinen, enkä saanut heti kuin purkin mehua. Vasta monen tunnin jälkeen sain voileivän ja sitten minua jo haettiinkin osastolle, jossa oli iltapala. Viisitoista tuntia oli kulunut.

Osastolla makoilin, minullahan ei ollut edes vessaan asiaa. Yrittelin käveleskellä tiputuspussien kanssa, mutta hiki puski päälle ja alkoi heikottaa. Turvallisinta oli olla makuuasennossa. Huuhtelulaitteisto oli melkoinen, pikkusormen vahvuinen jöötti meni rakkoon ja välitti puhtaan nesteen rakkoon ja verisen nesteen ulos. Ihmettelin, että miten ovat poranneet putken virtsaputkeen!

Ruokaa osastolla sai neljä kertaa päivässä, enemmän kuin riittävästi. Ja ruoka oli ihan hyvää, mutta vatsa oli kovilla, kun liikuntaa oli liian vähän. Kipuakaan ei tarvinnut sietää, aina tuli apua, kun vaan tarvitsin.

Kaksi yötä jouduin osastolla viettämään, mutta olipa ihmeellinen miesporukka. Meitä oli huoneessa neljä miestä ja kukaan ei kuorsannut!

Kolmannen päivän aamuna lääkäri totesi, että vuoto on niin paljon vähentynyt, että katedri voidaan poistaa, ja jos virtsa alkaa kulkea, niin pääsisin kotiin. Ennen katedrin poistoa huuhtomista tehostettiin manuaalisisesti, jotta hyytymät tulisivat rakosta pois. Ei ollut kovin kiva toimenpide, mutta katedrin poisto vasta riipaisi. Kyllä karvasteli pitkään ja ensimmäiset virtasaamisyritykset päätyivät kipuun. Siispä sain kunnon aineet, ja vähitellen alkoi sujua. Iltapäivällä tyhjennys oli tyydyttävä, ja pääsin kotiin.

Nyt kotona täytyy totella ohjeita ja koettaa hoitaa itseä niin, että takaisin ei tarvitsisi mennä. Numeroina eturauhasen höylääminen on pieni juttu, sillä elimestä poistettiin vain 16 grammaa ainetta pois. Mutta jos pinnat eivät parane, niin seurauksena voi olla vaikkapa paha tulehdus. Ja voihan lastuissa olla jopa syöpää. Aina näyttää, miten minun käy!  

 Rakkoa huuhdeltiin todella runsaalla nesteellä, jotta vuoto ja hyytymät tulisivat virtsarakosta pois.

 Kanyylin kautta verenkiertoon tiputettiin nesteitä ja lääkkeitä.

 Huuhteluneste oli koko sairaalassaoloajan puolukkamehun punaista.

PS!
Alkaa tulla 12 viikkoa operaatiosta.
Kaksi ensimmäistä viikkoa oli oltava todella varovaisesti. Pieniä kävelylenkkejä tein- lähinnä postilaatikolle ja takaisin, mutta muuten olin levossa. Virtsa kulki jotenkin, mutta punaista oli. Kovaa kirvelyä virtsatessa ja piti käydä ihan kokeissa, olisiko tulehdusta. Puhdasta oli.
Kahden ja neljän viikon välillä kävelin jo koiran kanssa läheisessä metsässä. Virtsassa tuli ajoittain hyytymiä ja punaista oli ajoittain. Kirvely virtsaputkessa jatkui.
Neljän viikon jälkeen lähdin jo suksille. Ensimmäisen lenkin jälkeen olo oli ihan ok, mutta toisella lenkillä otin vastasissa hieman kovempaa ja seuraavana aamuna virtsa oli aivan punaista, piti jälleen jarrutella menoa. Kirvely jatkui.
Yhdennellätoista viikolla eräänä aamuna jälleen virtsa oli punaista, ei meinaa jäljet parantua. Virtsaputki on katetrin jäljiltä edelleen arka ja virtsatessa on kirvelyä.
Virtsaaminen onnistuu siis, mutta kirvelyn kera. Nyt kahdentoista viikon jälkeen tilanne on siinä mielessä parantunut, että yöllä ei tarvitse vessassa laukata, mutta rakko ei kyllä aina tyhjene täysin, vaan on käytävä hetken päästä tiruttelemassa loput. Kirvely jatkuu ja pitää pitää mielessä, missä pääsee nopeasti vessaan. Kaupassa ja asioilla pystyn käymään ja se on tietenkin parasta, että lääkkeitä ei tarvitse syödä.
Rakon kouluttamisessa on hommia, mutta en oikein tiedä, miten sitä kouluttaisin. Katsotaan, mihin suuntaan paraneminen kääntyy.

Kesästä 2017

                                Sorjan viimeinen mökkikeikka

                               Väriä lansitaivaalla

                               Menoa Hirvihaarassa

Kesän mentyä

Edellisen kerran päivitin blogiani keväällä, mutta silloin läpiluotasin elämääni pitkältä ajalta. Tuntui, että ei ole oikein mitään kirjoitettavaa, vaikka tukka putkella mentiinkin sinne sun tänne.

Pääosassa oli golfharrastus, kun keväällä kentälle pääsin. Talvi oli ollut huono kentille, niin myös kotikentällemme Hirvihaarassa. Oli se huonohko hiihtoharrastukseenkin, mutta siihen on kai syytä tottua yhä enenevässä määrin.

Talvella kentällemme hangen päälle leviteltiin hiekkaa. Kun kevät koitti, hiekasta hienoin osanen meni veden mukana jonnekin, mutta karkeampi rae jäi kentälle. Hiekka on minulle ollut aina kirous pelin suhteen. Kun koetan välttää kontaktia hiekkaan ja yritän välttää mailan kärsimistä, niin tulee hirveitä kylkkäreitä. Kesän mittaan hiekka kyllä häviää nurmen kasvaessa, mutta lyönti ei tahdo parantua. Vasta kesäkuunlopulla sain joitakin kierroksia onnistumaan. Pahinta kuitenkin oli se, että niin kauniit ja hyvässä kunnossa olleet greenit eivät olleetkaan edellisten kesien terässä. Eihän kaljut paikat minun peliä juuri heikentäneet, mutta joka kerta otti silmään, kun peli niille muutamille huonokuntoisille greeneille oli edennyt.

Kilpailin melko paljon, yritin pitää pääpainon suuremmissa kilpailuissa, siksi kiersin M65 Touria ja vastaavan ikäluokan SM:t. Toki tulihan niitä kisoja paljon muitakin. M65 Tourin ensimmäinen kisa oli Meri-Teijon kentällä, jossa en ollut pelannut koskaan. Ajoin sinne aamulla, pelasin kierroksen ja palasin illalla kotiin. Ryhmän kaverit olivat pelanneet kentällä aiemmin, joten heiltä tuli hyviä neuvoja, mutta monta kertaa jouduin turhaan vesiesteeseen, bunkkereihin lukuisia kertoja ja jopa muutaman kerran outtiinkin. Eihän sellaisella pelillä tulosta synny, mutta en ollut edes viimeinen. Sitten pelattiin Lakistossa, jossa olin käynyt pari kertaa aiemmin. Varsinaisia yllätyksiä pelissä ei ollut, löin palloa hyvin, mutta viimeistelyssä oli puutteita. Kuitenkin joitakin pisteitä tuli. Olin suht tyytyväinen.

SM:t olivat Kartanogolfissa Joroisilla. Kerran olin kentän aikaisemmin pelannut, mutta enhän kenttää hallinnut, vesiesteet olivat kompastuksina. Löin palloa hyvin, mutta en oppinut, minne olisi ollut turvallista lyödä.

M65 Tourin viimeinen kisa oli kotikentällä, mutta kisa alkoi surkeasti, kun heti ykkösellä pamahti kasi ja viitosella peräti 11, siinä se kisa oli, vaikka, muut väylät menivätkin kohtuullisesti.

No ensi kesänä sitten M70 -sarjassa, jos terveys sallii.

Puutteina oli koko kesän se, että en saanut lähestymisiä tarpeeksi lähelle lippua, tuli vähintään kaksi puttia, pirkut eivät uponneet tarpeeksi usein.

96 kierrosta kaudella tuli.

Mökillä vietettiin juhannuksen aikoihin toista viikkoa. Pääasiassa tyhjensimme Pikkulan ja kuskasimme tavaroita kaatikselle, kierrätykseen tai mökille. Yöt olivat melkoisen kylmiä, mutta lämmön puolella kuitenkin. Sorjakin oli viimeistä kesää mökillä, kun syksyllä jouduttiin siitä luopumaan. Sorja tuli niin sairaaksi, että ei ollut enää mitään syytä sitä rääkätä. Harmi tietenkin on suuri, mutta se on kuitenkin elämää.

Mäntsälässä julkistettiin kuvakirja Suomi 100 -hengessä. Minultakin pyydettiin kirjaan kuvia ja niitä sinne lähettelin. Olihan niitä siellä kymmenkunta, palkkioksi sain kolmenkympin kirjan omakseni Kirsti Mannisen omistuskirjoituksella.

Muutama viikko sitten aloin kirjoittaa uutta romaania. Jouduin muuttamaan aiheen fiktiiviseksi tarinaksi, kun historialliseen romaaniin en saanut tarpeeksi tukevaa aineistoa kasaan. Tämän uuden kirjan tarinan syntymisessä minulla on aivan uusi lähestymistapa. En etukäteen suunnitellut kirjaa, kuten aiemmin olen tehnyt. Olen mietintämyssyssäni kartoittanut tapahtumia, joita tekstissä aion käsitellä. Aamuisin kiipeän kammiooni ja lähden siitä, mihin edellisellä kerralla päädyin. Tähän asti on toiminut hyvin, mutta saa nähdä, mikä on sitten lopputulos. Taidekirjaa en edelleenkään edes yritä saada aikaan, mutta toivottavasti saan kudottua hyvän tarinan. Se riittäisi minulle.

Ensi viikolla minulle on luvattu aika Hyvinkäälle operaatioon, se tarkoittaa sitä, että jonkin aikaa menee, että pystyn kirjoittamaan, mutta toiveena on, että hiihtokauden alettua olisin sellaisessa kunnossa, että laduille pääsisin.