maanantai 28. helmikuuta 2011

turvallisempaa lumen tiputusta katolta?

Kerroin taannoin tällä kanavalla lumien poistosta katoiltani. Silloin tein työn ihan perinteisillä lumityövälineillä eli lapiolla ja kolalla. Melkoista rimpuiluahan se oli ja hiki virtasi. Eipä olisi vakuutusmieskään ehkä ollut kovin myötämielinen korvauskäsittelyssään, jos jotakin olisi sattunut.
TV:ssä näytettiin paria erilaista, jopa patentoitua, lumien poistotyökalua ja helpolta työ näytti. Siksi seurailin markkinoita, milloin jompaa kumpaa ilmestyisi meikäläisille markkinoille. Toista viikkoa sitten homma natsasi ja rahtasin kotiin yllä olevan kapineen. Hieman heppoiseltahan se näytti ja vartta oli raskittu pistää vain vähän toista metriä. Sillä varrellahan työ ei muuttuisi lainkaan turvallisemmaksi!
Tuumausaikaa kesti toista viikkoa, kunnes tänään sain ympättyä jatkovarren laitteeseen. Ruuvasin jatkoksi vähän yli kaksimetrisen verhotankoputken ja sen päähän jälleen puuvarren. Näin varren pituudeksi tuli viitisen metriä, ja innokkaasti siirsin itseni katolle laitteen kanssa. Varsi oli edelleen liian lyhyt, sillä harjalla istuessani ei terä yltänyt räystäälle asti, mutta vetelin lunta pois niin pitkältä matkalta kuin mahdollista. Helppoa oli - laite toimi, kunnes verhotanko vääntyi ja varresta katosi puolet pois.
Lumet valuivat muoviputkea pitkin alas, vaikka räystäälle jäikin nuo patit, kun varressa ei ollut mittaa tarpeeksi. Homma jäi tänään kesken, kun en keksinyt, mistä saan varrelle kestävän, mutta kuitenkin kevyen jatkon. Siis laitteessa on vielä kehiteltävää!
Etukäteen olin miettinyt, miten saan hoideltua muoviputken aina oikeaan paikkaan, mutta ei siinä ollut mitään suurempaa ongelmaa, työskentely oli helppoa.
Nyt täytyykin siirtyä TV:n ääreen seuraamaan Oslon hiihtotapahtumia ja jättää työkalun kehittäminen tuonnemmaksi.

lauantai 26. helmikuuta 2011

se on siinä!

Sain tänään täksi talveksi tekemäni urakan täyteen. Nimittäin 300 km hiihtelyä vapaalla tyylillä tuli täyteen. 35 kertaa siihen täytyi lähteä, koska hiihtelin hyvin erilaisia lenkkejä. Lyhin oli 2 km:n suksien testauslenkki ja pisin 15 km. Lenkkini ovat hyvin vaihtelevia, koska en koskaan tee perättäisinä päivinä samanpituisia lenkkejä - moodi on jäänyt päälle kilpahiihtoajoiltani. Pitkästä aikaa merkkasin ylös kilometrit, kun hiihtopäiväkirjassa käytin aina lenkkien pituuksina tunteja. Tuo siksi, että hiihdossa kelin merkitys suoritukseen on hyvin merkittävä, joskus se 30 km meni yhdessä hujauksessa, ja joskus samaan matkaan ei olisi rittänyt päiväkään.

Vietin parin viikon tauon hiihtelystä, koska kelit eivät täyttäneet nykyisiä tiukkoja vaatimuksiani. Kilpaurheilijat sanovat, että lepäillessä kunto nousee, mutta minulle ei käynyt niin. Aivan yhtä vaikeaa oli eteneminen tänään kuin pari viikkoa sittenkin - siis on lähes tieteellisesti todistettu, että vain säännöllinen ulkoilu kasvattaa kuntoa!

Mäntsälässä on todella kiva sivakoida. Laduilla lykkijät tervehtivät melko yleisesti toisiaan ja lähes joka kerta syntyy jopa pientä keskustelua kanssahiihtäjien kanssa. Tuo on todella hienoa!
Olen hiihtänyt kymmeniä tuhansia kilometrejä ja ainoastaan täällä on tuollainen tervehtimistapa tupsahtanut vastaani. Jossakin Paloheinässä hiihtäessä melkein joka kerta joku melskasi ja haukkui kanssahiihtäjiä, kun tiukkapipolle ei syntynyt tilaa porskutella ohi. Se on sitä pääkaupunkihenkeä, jota me saamme kokea myös tuhkatiheään tuolla tien päällä. Miksiköhän niin?

Ladut on yleisesti ottaen ajettu hyvin pian lumisateiden jälkeen, joten on niillä hyvä luikutella perinteistä tyyliä. Vapaan hiihtotavan baana ei sitten olekaan niin mainiossa kunnossa. Luistelubaana on käytännössä keskeltä uralla, jolloin vapaan tyylin hiihtelijä joutuu luistelemaan käytännössä koko ajan pieneen vastamäkeen. Ja joka potkulla suksen kärki ottaa kiinni jonkin verran - potku jää siis jokaisella kerralla tavallaan kesken. Tuo on pieni juttu, mutta otinpa asian esille, että ei mene ihan hymistelyksi.

Vaikka urakka tulikin täyteen, niin en hiihtelemistä lopeta, vaan käyn edelleen sopivilla kelellä latusilla taivaltamassa. Jos vaikka vielä saturaisen ehtisin hiihdellä näillä lumilla!

tiistai 22. helmikuuta 2011

navigaattorin karttojen päivitys!

Perjantaina minulla oli sattuneesta syystä asiaa Otaniemeen. Vaikka vuosien mittaan olen käynyt paikassa useita kertoja, niin en ollut ollenkaan varma, miten osoitteeseen löydän. Siksi pistin kohteen tiedot muutamia vuosia vanhaan Garmin nuvi 200 -kapulaan. Ajoajaksi Mäntsälästä kone ilmoitti muutamaa minuuttia vaille tunnin. Kun en uskonut navigaattorin ohjeita ajaa Lahden tietä aina kehä I:lle, vaan oikaisin Hyrylän kylän ohikulkutien kautta Tuusulan tielle, niin Garmin lisäsi ajoaikaan 3 minuuttia. Kun aina lähden ajoissa, niin perjantainakin olin hyvissä ajoin lähitienoilla - onneksi, sillä navigaattori ajatti minut korttelin tai kiinteistön toiselle puolelle. Jouduin kävelemään pitkät pätkät ja pari kertaa jopa kysyin, miten haluamaani paikkaan parhaiten pääsisin. Olin kuitenkin varttia vaille paikalla!

Olen jo aiemmin huomannut, että navigaattorini kartat ovat vähän sinne päin. Helsingin keskustan liikenteessä siitä ei joka paikassa ole ollut mitään hyötyä - pikemminkin päinvastoin. Se on ajattanut vähän väliä umpikujiin tai yrittänyt jopa käännyttää kiellettyihin paikkoihin. Kuntaliitosten myötä on myös teiden ja katujen nimistö muuttunut jossakin päin niin paljon, että tänään ajattelin pistää navigaattorini kartat uusiksi.

Garminin sivusto löytyi helposti netistä. Ohjeet olivat helpot, mutta monta mutkaa asiassa oli ennen karttojen saamista koneeseen. Ensin piti tietenkin perustaa tili, sitten piti rekisteröityä ja rekisteröidä laite ja vasta noiden temppujen jälkeen pääsin ostelemaan karttoja. Valitsin sellaisen tuotteen, jolla saan koko laitteen käyttöiäksi päivittää kartat neljä kertaa vuodessa ilmaiseksi, mutta tuote maksoi nyt 89 euroa eli saman verran kuin laite uutena. Kun olin hoitanut maksun Visalla, sain oikeuden ladata kartat.
Kauhistuin, kun mikroni ilmoitti, että lataaminen kestää 325 tuntia käyttämälläni tiedonsiirtonopeudella. Onneksi en ole hätäinen poika, vaan annoin koneen ruksuttaa ja niin latautumisaika muuttui ja vihreää palkkia ilmestyi latauksen edistyessä. Kolmisen tuntia päivitys kesti!

Saapa nähdä, miten navigaattori ohjaa minut seuraaviin kohteisiin. En kuitenkaan viitsinyt lähteä vain ajelemaan ja tutkimaan, sillä niin insinööri en enää ole! Eiköpähän asia selvinne lähivuosina ihan oikeilla matkoilla.

perjantai 18. helmikuuta 2011

kaverista tohtori tänään 18.2.

Nyt se sitten tapahtui. Entinen työtoverini ja kaverini Jyrki Penttinen väitteli tänään Otaniemessä mobiilitelevisioverkon suunnittelusta ja optimoinnista.
Taisi ensimmäinen tunteroinen mennä siihen, että vastaväittäjät kyselivat JyPeltä järjestelmän kaupallisista seikoista, mutta toinen puolisko olikin sitten jo teknisiin asioihin liittyvää pientä ahdistelua. Erityisesti ruotsalainen vastaväittäjä esitti kiperiä kysymyksiä. Mutta JyPe kesti hyvin, vaikka välillä joutui ottamaan kantaa kysymykseen, onko joku aineistossa esitetty väittämä oikein!
On nostettava hattua oikein kunnolla, kyllä JyPe hallitsi asian, ja asian parissa aherretut vuodet eivät olleet menneet hukkaan. Yli kaksi tuntia hiillostus kaikkiaan kesti, ja pääsimme nauttimaan kakkukahvit. Nyt on odotettava pieni tuokio, ja JyPe saa pistää ansaitun hatun päähänsä. Toivottavasti hän heittää hatullisella kuvalla, kun tilanne todentuu!

Miksi minusta tuntuu hyvältä, että juuri JyPe pääsi tavoitteeseensa?
Hän tuli aikoinaan nuorena ylioppilaana harjoittelijaksi samaan työpaikkaan, tosin toiselle osastolle alkuvaiheessa. Jostakin syystä kuitenkin tutustuimme, ja minulla on jäänyt mieleen, kuinka hän lähes ensimmäiseksi kysyi, kuinka pääsisi kansainvälisiin hommiin. Yhden vuoden opiston jälkeen JyPe siirtyi Otaniemeen korkeakouluun ja oli meillä harjoittelemassa aina, kun opiskeluiltaan ehti. Diplomityönsä jälkeen hänestä tuli matkapuhelinyksikköön vakinainen työntekijä ja tapasimme käytännössä päivittäin ainakin firman kahviossa. Päivätyönsä ohessa hän kävi opettamassa firman ulkopuolella, kun oli todella kiinnostunut opettamistyöstä. Ja opiskeli lisenssiksi!

JyPe kohtasi perheessään tragedian, josta minä silloisen työni puitteissa sain tiedon melko pian tapahtuman jälkeen. Vaikka olen insinööri, enkä tunne mitään henkisen auttamisen konsteja taikka keinoja, niin soitin viipymättä JyPelle, ja keskusteluilla kävimme tilannetta läpi. Uskon ja toivon, että hän sai myös oikeaakin ammattiapua, mutta yritin tehdä kuitenkin parhaani. Sain sen kuvan, että pystyin ainakin hiukan auttamaan häntä.

Vuoden 2002 loppupuolella jouduin vuorostani minä tragedian kouriin. Ja JyPe oli ensimmäisiä tukijoitani tuskassani. Eräänkin kerran hän oli meillä viettämässä vapaa-aikaa ja auttamassa minun mustia ajatuksiani valoisampaan suuntaan. Uskon, että JyPe teki auttamisensa ihan omasta halustaan eikä velvollisuuden tunnosta. Olen hänen panoksestaan selvitymistaistelussani edelleenkin kiitollinen!

Sitten seurasi JyPen maailmavalloitukset. Ensin hän muutti Madridiin firmamme osaomistuksessa olevan uuden 3G-matkapuhelinoperaattorin palvelukseen, mutta kuten nyt tiedämme, niin siitä tuli lyhyt visiitti, mutta JyPe jäi kuitenkin Madridiin sapattivuodeksi ja hankki leipänsä perustamansa yhtiön kautta erilaisilla opetus-, konsultointi- ja kirjoittamistöillä. Kun silloin soittelin Jypelle, niin koskaan en voinut olla varma, mistä päin maailmaa hän puhelimeensa vastaa, jos vastaa. Muutaman kerran vastapelurina oli joku hotellin työntekijä, joka osasi vain espanjaa, jota minä olen JyPeltä oppinut kaksi sanaa. Kuitenkin aina asiat jotenkin selvisivät ja mies löytyi. Olimme siis paljon yhteyksissä, jopa niin, että yritin vetää kaksi kurssia Tiekessä JyPen yhtiön nimissä. Ensimmäinen mobiiliajokortin kouluttajakurssi menikin hyvin, mutta toisen kurssin kanssa tuli ongelmia. Minua vedettiin toisaalta Salmisaaren entisen viinatehtaan tiloissa kahleisiin, ja välipäivinä minun olisi pitänyt jaksaa paimentaa hunsvotteja koululaisia kuin alakoululaisia ikään. Muutamat kaverit eivät olleet paikalla kuin satunnaisesti, ja ihan perusopitkaan eivät tietenkään heille avautuneet. Vain JyPen hyvä tahto päästi heidät läpi kokeesta. Yllätyksekseni nämä veijarit pistivät kaiken oppimattomuutensa minun piikkiin, ja sain tietenkin Tiekeltäkin pyyhkeitä. Sovimme JyPen kanssa, että pedakoomikon urani saa jäädä siihen.

Maanpuolustustyötä teimme Jypen kanssa vuosien saatossa eräitäkin kertoja. Olimme hoitamassa harjoitusten viestintää ja kouluttamassa viestiteknologiaa lukuisissa harjoituksissa. Jopa Madridista sain JyPen viestijoukkoihini kerran, joten harrastus oli todellakin verissä.

Madridin keikan jälkeen JyPe etsi aikansa paikkaa entisessä firmassa Helsingissä, mutta melko pian alkoi ainakin minusta tuntua siltä, että hän ei saanut riittäviä haasteita. Olimme niihin aikoihin säännöllisesti yhteyksissä, JyPe pistäytyi meillä tämän tästä ja tietenkin keskustelimme asioista hyvin luottamuksellisesti. Me molemmat olemme insinöörejä ja herrasmiehiä, emme koskaan udelleet toisiltamme mitään ylimääräistä tai liian hekilökohtaisia asioita. Kumpikin kertoi, mitä aiheelliseksi katsoi ja se riitti. Kunnioitus oli molemminpuolista! Kuitenkin joka kerta ollessamme juttusilla en jättänyt kysymättä vätöskirjan tilanteesta, että sen verran urkin.
Jossakin vaiheessa firma vaihtui hänen nykyiseen työnantajaan. Se diili vei miehen Maksikoon ja USAankin, kunnes Madridista löytyi nykyinen diili.

Nyt on sitten valitettavasti käynyt niin, että yhteytemme ovat harventuneet ehkä muutamaan kertaan vuodessa tapahtuvaan tekstiviestittelyyn. Se on tietenkin harmillista, mutta elämä vain on sellaista, että kaikista kavereista vain tahtoo tulla entisiä kavereita - ennemmin tai myöhemmin.
Joka tapauksessa toivotan JyPelle ja hänen läheisilleen kaikkea onnea ja menestystä, mitä vain voi kuvitella!

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ihmeteltävää!

Aivan ensimmäiseksi on pistettävä omakin lusikka Nokiasoppaan. En ole käytellyt Microsofin käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia kuin kolmisenkymmentä vuotta - olen siis ollut vain käyttäjänä, en minään kehittäjänä. Työelämässä ollessani kyllä sain ammattilaisilta melkoisen tylyjä kommentteja kyseisen firman tuotteiden sopivuudesta nimenomaan työkäyttöön. En enää jaksa muistaa, millaisia ongelmia he ympäristöstä toivat esille, mutta erilaiset haavoittuvuudet olivat ainakin yksi tärkeimpiä seikkoja. Monet ammattilaiset käyttivätkin Linuxin käyttöjärjestelmää.
Toki käyttäjäkin sai tuta milloin mitäkin sotkuja. Varsin usein koneet vain kaatuivat ja kaatuvat edelleen näin kotioloissakin, ja niitä oli käynnisteltävä uudelleen käyntiin. Muutaman kerran kävi niin, että monen tunnin työ valui hukkaan, kun kone päättikin yht'äkkiä ottaa ohjat käsiinsä ja kaatui. Onneksi nuo opettivat, että jokaista työtä tehdessä täytyi taltioida tämän tästä siihen asti syntynyt aineisto.

Ja nyt sitten tätä samaa potaskaa ollaan kaiketi tuomassa mobiiliympäristöön ja vieläpä firman kalleimpiin tuotteisiin.
Kun matkapuhelinlaitteet aikoinaan tulivat yleiseen käyttöön, silloin toimivuus oli yksi pääkriteereistä. Jos laitteet eivät toimineet suunnilleen samalla luotettavuudella kuin perinteiset lankapuhelimet ja vieläpä niin, että tuo toimintavarmuus oli taattava joka niemeen ja saarelmaan missä päin valtakuntaa tahansa. Jos niin ei tapahtunut, niin operaattori sai kuulla kunniansa! Siinä uhkailtiin helposti Karpolla, kuningaskuluttajalla, liikenneministeriöllä, THK:lla ja vaikka millä instanssilla. Siinä oli operaattorin ja miksei myös laitevalmistajankin juostava.
No nykyään ajat ovat muuttuneet. Näinä aikoina ilmeisesti riittää, kun operaattori tarjoaa halpuutta ja alennuksia sekä puhelimet kaiken maailman pelejä, musiikkia ja muita ennen tietokonemaailmassa olleita sovelluksia. Itse puheluilla ei näytä enää olevan niin suurta merkitystä, kun kaikkien älypuhelimien kunkkuna pidetty iPhonekin on puhelimena kaiketi vain keskikastia. Nokialla uusien vaatimusten tajuamiseen tai oivaltamiseen on mennyt liian pitkään. Ehkä se on johtunut juuri siitä, että se oli kehittämässä aikoinaan matkapuhelinteknologiaa maailman huipulla maailman huippuoperaattorin kanssa ja ajatteli koko busineksen siltä pohjalta.
Nokia sai johtajakseen entisen Microsoftin miehen, ja hetkessä koko hienon firman elo on kaiketi menossa amerikkalaisten syliin. On siinä meikäläisillä insinööreillä melkoinen markkinointiponnistelu edessä, jos haluavat edelleenkin tehdä parhaiten hallitsemaansa työtä. Toivottavasti tuon sukupolven koulutuksessa on otettu huomioon myös nuo tärkeät itsensä markkinoinnin näkökohdat, jotta eivät jää omiin nurkkiinsa voivottelemaan ja odottelemaan työvoimatoimiston päivärahoja.

Pohjois-Afrikasta on kuultu ja nähty melkoisia uutisia. Siellä ovat kansat nousseet barrikaadeille ja ovat saaneet entiset diktaattorinsa luovuttamaan vallan muualle. Mutta mitä sitten? Pystyykö uusi vallanpitäjä tarjoamaan sitä, mitä kansa haluaa? Siinäpä ne ratkaisun avaimet ovatkin!
Haasteita vallanpitäjiltä ei ainakaan jää puuttumaan. Heidän on pikaisella aikataululla saatava kansa hiljaiseksi ja tekemään työtä. Muutenhan yhteiskunta ei yksinkertaisesti voi pärjätä. Vasta seuraava puoli vuotta näyttää, miten asiassa onnistutaan, mutta kyllä noilla alueilla muhii melkoiset tulipesäkkeet. Toivottavasti rauhan voimat saavat otteen ja kansakunnat uuteen nousuun ennen pahempaa katastrofia!

Eivät sapelien kalistelut ole jääneet pelkästään afrikkalaisten huoleksi, vaan onhan niitä ollut joka puolella maailmaa koko ajan. Kymmeniä, jopa aivan sodiksi luokiteltavia selkkauksia, on koko ajan käynnissä eri puolilla maailmaa. Toki me täällä pohjoisessa olemme olleet lähes sivussa noista tilanteista, mutta Afganistanin kautta myös meikäläisillä on koko ajan kosketuksia taisteluihin. Terroritekojahan on ollut jo aivan lähinaapurustossa. Näistä näkökohdista en näkisi mitenkään oikeutettuna edes keskustelua meidän omien asevoimien jäädyttämisestä ja suuremmasta supistamisesta, sillä mitä vain voi tapahtua jopa meidän lintukodossamme. Tehdäänkö mahdollisiin uhkiin valmistautuminen ammattisotilaiden vai reserviläisten voimin, on politikkojen asia. Itse näen varusmiespalveluksen ja sieltä muodostuvan reserviläisjoukon olevan kannatettava tapa hoitaa asiat kuntoon.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Sukupuolihäirintää!

Katselinpa TV:stä eilen, kun meikäläisen työministeriön virkamies oli piinapenkissä vastailemassa toimittajan teräviin kysymyksiin virkamiehen työyhteisössä tehdyn kyselyn tuloksista. Enkä hämmästynyt lainkaan!

Olen ollut monenlaisissa työyhteisöissä, ja varmasti joka ikisessä paikassa olisivat kyselyjen tulokset sukupuolihäirinnästä olleet aivan samanlaisia kuin kyseisen ministeriön teettämässä kyselyssä. Jokaisessa työyhteisössä on ollut porukkaa, jotka ainakin puheillaan ja katseillaan ovat täyttäneet kyselyn esittämät sukupuolihäirinnän merkit. Kaikissa työpaikoissa ainakin kahvihuoneissa ovat puheet olleet sen laatuisia, että joku olisi voinut ne käsittää häirinnäksi. Ja varmasti useammat silmäparit ovat seuranneet katseillaan vastakkaisen tai muuten kiinnostavan sukupuolen liikkeitä. Kähminnästä minulla ei ole näyttöjä, mutta aina silloin tällöin kuulin jonkun napsahtaneen kiinni yrityksistä. Koskaan en kuitenkaan havainnut tai saanut tietää, että nainen olisi syyllistynyt tekoihin, joita olisi pitänyt selvitellä.

Yritän siis kertoa, että joka ikisessä työpaikassa todennäköisesti esiintyy tai on ainakin esiintynyt vielä viime vuosikymmeneen saakka sukupuolihäirintää, jos se määritellään samoin kuin nyt tehdyssä kyselyssä. Joten työsarkaa tulee riittämään esimiehille ja luottamusmiehille, jotta joka ikinen sukupuolihäirinnäksi tulkittava teko saadaan käsiteltyä ja vähitellen kitkettyä pois etenkin miesten toimintamalleista. Sehän vaatisi lähes koko miessukupolven ajatusmaailman nollaamista ja uudelleen päivittämistä!

Itse olen sitä mieltä, että hyvä, jos saadaan muutosta aikaan, mutta tässäkin on suuri vaara, että syyttömiä tulee teilatuksi. Varsinkin, jos on ainoastaan sana sanaa vastaan.