sunnuntai 30. joulukuuta 2007

Kuin viimeistä päivää...

Tekstailtiin sisaren kanssa illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Hän oli Kempeleestä liikkeellä Suomussalmella ja oli käynyt myös katsomassa äitiä Lepolassa. Lepola on vanhusten hoitokoti Suomussalmella ja on pahamaineisessa Kurimossa. Nimittäin joskus aiemmin Kurimo oli ollut varattomien hoitola. Siksi kukaan järjissään oleva ja itsekunnioituksestaan kiinni pitävä vanhus ei tuohon hoitolaan halunnut. Nyt tilanne on kuitenkin aivan toinen.
Joka tapauksessa oli selvinnyt, että äiti pääsee tänään lähtemään kahden viikon veteraanikuntoutukseen Kuhmoon. Äiti oli jatkosodan aikana ollut lottana jonkin aikaa ja saanut siitä myöhemmin rintamamiestunnuksen ja oikeudet noihin kuntoutuksiin. Isän eläessä he olivat joskus jopa kahdestaan vastaavanlaisessa kuntoutuksessa. Hyvä juttu. Meille ei oltu vain muistettu ilomoittaa, että äitiä on turha tavoitella Lepolasta tulevan kahden viikon aikana.

Nuo tekstiviestit ovat levinneet ihan koko kansan keskuuteen. Sisareni ei aiemmin niitä paljon käytellyt, mutta on pikkuhiljaa oppinut niitä hyödyntämään. Vaimo niitä näpyttelee ahkerasti. Olen pistänyt merkille, että mummot ovat tekstiviestien suurkäyttäjiä. Keski-ikäiset miehet käyttelevät tekstiviestejä huomattavasti vähemmän. Kaikki eivät suostu niitä vieläkään käyttämään. Eräs serkkuni on yksi näistä. Olen hänelle lähettänyt merkkipäivinä kuten mm. Jouluina viestit, mutta kertaakaan en ole saanut vastausta! Kun olemme asiasta puhuneet, niin on hän ne viestit saanut, mutta hän ei halua itse niitä käyttää. Tai ei ole opetellut.
Kyllä Matti Makkonen ja kumppanit olivat silloin aikoinaan oikeassa. Teksteinä lähetettävät viestit voi melkeinpä missä tahansa tilanteessa lähettää ja vastaanottaa. Jotenkin olen muistavinani, että juuri tuosta keski-ikäisestä miesporukasta suurimmat vastaanpanijat palveluille löytyivät jo silloin aikoinaan.
Tekstiviestimahdollisuus oli speksattu myös NMT 900-palveluksi, mutta politiikka pisti sen vain GSM:n yksinoikeudeksi. Seppo Tiaisella oli omassa työhuoneessaan oma NMT 900-tekstiviestikeskus (mikrotietokone), jonka avulla tekstiviestit kulkivat sujuvasti myös NMT-puolella. Sepon ansiota oli myös NMT-verkkoon dataominaisuuksien kehittäminen. Minäkin käytin tätä ns. DMS-ominaisuutta etäyhteytenä vuosikausia. Sähköpostiyhteyksiin nopeus riitti, mutta eihän sillä juuri muuta pystynyt tekemään.
Eipä silti. Soneran tarjoama laajakaista tänne Mäntsälän nurkille on vain 256 k, joka tänä päivänä ahdistaa ja kuitenkin maksaa melkein 30 eur/kk. Tyttärelläni on langaton yhteys. Nopeus on samaa luokkaa, mutta hinta on vain kolmanneksen minun maksamasta. Tasa-arvo on siis kaukana. Täytynee vaihtaa langattomaan - sitten joskus.

Kirjoittelen tätä aikaisin aamulla. Vaimo lähti töihin vanhuksia hoitamaan puoli seitsemän tienoilla ja kun jotkut ovat ottaneet lain omiin käsiinsä, niin elukoiden vuoksi minun oli noustava niiden "turvaksi". Tarkoitan, että jo illalla paukut paukkuivat ja tänä aamuna on jatkunut.
Koiramme eivät siedä paukkuja, vaan ahdistuvat. Meillä on myös yksi lisäkoira hoidokkina, kun Tuusulan tyttäremme koira tuli tänne ruokolle hieman hiljaisemmalle kolkalle.

Olen muuten sitä mieltä, että noita lakeja, joita ei kuitenkaan valvota, on ihan turha laatia. Kuitenkin aina on niitä, joita mitkään lait eivät koske. He ovat niin sanotusti asettaneet itsensä kaiken yläpuolelle. Noita turhia lakeja on ainakin tuo paukkulaki, ja on niitä vino pino muitakin.
Itse en kyllä tuhlaa latin latia tuohon niin älyttömään turhuuksien turhuuteen. Mitähän tuonne kehitysmaihin niillä miljoonilla saisi, jotka nyt meilläkin pistetään savuna ilmaan? Tai kyllä niitä tarpeita löytyisi ihan riittämiin täällä meilläkin. Kyllä se vuosi vaihtuisi hiljaisuudessakin, jos vain sitä olisi tarjolla. Ehkä sain paukuttelusta nuoruudessani ihan tarpeeksi, kun niitä venäläisten jättämiä paukkuja eri tavoin tuhosin. Mutta kukin taaplaa tyylillään. Ja ihan turhaan minäkin noista säästöistä pauhaan, kun meilläkin on noita paljon tehoa vaativia halogeenilamppuja kymmeniä. Mutta kun ne led-lamput maksavat vielä toistaiseksi niin kauheasti. Ja bensalla käypiä koneitakin on. Toki nyt autot ovat pienempiä kuin joskus ja toisella ajetaan vain joskus kesällä hyvillä säillä. On moottoripyörä, jolla ajetaan joskus kesällä ja mönkijällä tehdään talvella lumityöt. Ja moottorisahakin pärisee joskus...
Mökkimatkat ovat tässä vuosien mittaan vähentyneet niin, että viime kesänä ei mökillä oltu lainkaan. Kahdesti ajettiin Suomussalmella mutka. Ehkä tulojen pienentyminen on osaltaan ollut vaikuttamassa myös kulutuksen pienentymiseen ja etsimään ns. halpoja huveja. Ei enää edes huvita paahtaa tukka putkella. Minusta tulee kyllä ihan hyvä erakkokin, kun olen jo itsenikin kanssa jonkinlaisissa väleissä. Viihdyn kotona. Vai onko niin, että en enää uskalla mennä mihinkään?

Joka tapauksessa pian olemme uuden vuoden kynnyksellä. Jokaiselle lukijalle vaan siunauksellista vuotta 2008!

lauantai 29. joulukuuta 2007

Ensimmäinen "runoni"

Vuoden 2008 runo

Vanha vuosi vetää viimeisiään,
henki vaivoin enää pihisee,
mutta periksi ei saa antaa - vielä.
Jonkun aikaa täytyy varttoo,
vasta puolen yön aikaan,
voi alkaa periksi antaa.

Uusi vuosi jo sieltä kopaltaa,
oikein silmissä säkenöi ja korvissa paukkuu.
Mitähän sillä on mielessä?
Siitä ei vielä nyt saa selkoo.
Savun hälvettyä, paukkeen lakattua,
alamme nähdä suunnan,
mihin meitä viedään.

Onko tulossa rauhaisaa eloa,
vai peräti pahaa eripuraa?
Vaikutamme asiaan myös itse,
anna joskus myös periksi.
Silloin elomme jatkuu aina
kuin paraskin lasku kosken.
Kivikot ylitämme kuin tyhjää vaan!

Vuoden päästä voi nyt uusi vuosi,
kääntää kylkensä kuin vanha muori,
joka pääsee vihdoin luokse vaarin.
Hymyilevin, ryppyisin huulin,
hän lipuu ohi viimeisen portin.
Ja kaikilla on niin hyvä olla!

Tuo pätkä syntyi kerralla. Olin päättänyt kirjoittaa uuden vuoden jutun, mutta sormet tekivät siitä tuollaisen. Siis jonkinlaisen runon! Lähetin tytöilleni tekstiviestin heti kirjoittamisen jälkeen, että viimeistään nyt alkaa pääni lahota oikein kunnolla. Siis suomussalmelaisen rakennusmiehen poika yrittää kirjoittaa runoa. Sehän on ennenkuulumatonta! Siellä ei lööperit paljon painaneet, vain kunnon työ oli ainoaa oikeaa. Työllä sai sen leivän ja sehän sitten riittikin.

Onneksi isä ei ole enää näkemässä. Äiti on ihan erilainen. Hän jopa itse kirjoitteli runoja. Ostin hänelle joskus jopa kirjoituskoneen, että hän saisi niitä luettavampaan ulkoasuun. Virikepiireissä emännät sitten tekosiaan lueskelivat ja arvioivat. Virikepiirin vetäjä Paavo Aulis Minkkinen pisti joskus jopa jonkun kirjoitelmia sanomalehteenkin. Minulla on sellainen muistikuva, että äitinikin kirjoituksia joskus olisi ollut lehdessä.

Jätän nuo runouden arviot paremmille asiantuntijoille ja lähden saunaan!

keskiviikko 26. joulukuuta 2007

Silmäterä


Kuvassa se sitten on. Morris Mini Clubman -72.
Rakentelin kulkimen noin 2,5 vuoden aikana aivan raadosta. Uutta peltiä meni koriin muutama neliö, kun reikiä paikkasin. Koko tekniikan kävin myös läpi.
Moottori on 1,275 l, siinä on hieman terästetty nokka-akseli, kaksi SU-kaasutinta, väljä pakoputki, levyjarrut edessä jne.
Rempan tai paremminkin uudestisyntymisen jälkeen Mini meni kerralla läpi katsastajan syynistä ja sai ensimmäiset mustat kilpensä HSM-98 jälleen osoittamaan katu-uskottavuutensa. Olisi ollut kiva yhteensattuma, jos rekkarin kirjaimet olisivat olleet hieman eri järjestyksessä. Näin mobiilimiehelle olisi sopinut erittäin hyvin HMS-.
Tällä hetkellä vanhus on viettänyt pukkien päällä talvea tovin. Muutama juttu siitä pitäisi saada fiksattua seisokin aikana. Saa nähdä, milloin pää kestää mennä talliin. Tällä hetkellä mikään kumartelu ja muu vastaava liikehtiminen ei oikein onnistu. Kirjan ohella tämä miniharrastus oli osa terapiaani. Kun vääntää avaimella ja ote luiskahtaa siten, että rystyset verta vuotaa - silloin ei juuri sillä hetkellä päällimäisenä ole valtion pahuudet ja laki-ihmisten toilailut. Toki myös jonkun yksityiskohdan suunnittelussakin ovat nuo piinat pois mielestä edes hetken.
Niin sitä jaksaa edes jotenkin kohdata taas toisen päivän!

Tapanin aikaa

Joulu on siis pikkuhiljaa takana päin. Ennenhän Tapani oli tyypillisesti sellainen Joulun päivistä, jolloin kyläiltiin ja jopa ns. hupailtiin. Puhuttiin Tapanin ajoista - siis ajeltiin hevosilla, autoilla tai millä tahansa pelillä jopa ihan vaan huvin vuoksi. Ensin rauhassa otettiin vastaan Joulu ja Jeesuksen syntymisihme ja Tapanina tätä iloa jaeltiin eteenpäin - ehkä.
Nykyäänhän ei ole enää mitään väliä milloin liikutaan. On ihan yleistä, että kansa liikkuu runsaasti myös Joulupäivänä.

Tuo liikkuminen oli mielessäni, kun kävin kirjoittelemassa tekstiä Moto Guzzeilla ajelevien sivuille http://www.finnbike.com/guzzi. Nimittäin tuon nenäleikkauksen jälkeen on minulle tullut sellaisia nopeasti ohi meneviä huimauskohtauksia ja kirjoittelin sinne sivuille, että tuollaisessa kunnossa en varmaankaan pysty turvallisesti ajelemaan 2-pyöräisellä. Voihan tilanne vielä muuttuakin, mutta aika sen vasta näyttää. Onhan minulla varalta tuo 4-pyöräinen silmäterä, jolla paremmin pysyy pystyssä, vaikka välillä hieman huippaisikin.

Tuohon kulkupuoleen kiinnitin huomiota valitessani joululahjoja miespuolisille lastenlapsilleni.
11,5 vuotiaalle Jarille päätin luovuttaa vaimon opettelukäytössä olevan satapikkisen kevytmoottoripyörän. Tietenkin ehtona on, että pyörä lähtee hänelle täältä vasta, kun Jartsulla on opetteluvan saantimahdollisuus ja hankitut turvalliset ajovarusteet. Jartsulla on nyt 4,5 vuotta aikaa hoitaa nuo asiat kuntoon. Kyllä lahja näytti olevan mieluinen - oikein kädet tärisi, kun hän luki tekemääni "luovutuspaperia".
Toiselle, 3 vuotiaalle Antille hankin 3-pyöräisen sähkömopon. Antin ilmeitä en nähnyt, kun hän on pakettinsa saanut. Mutta lehdistä ja muista painotuotteista Antti kyllä mopot löytää. Niitä on sitten katseltava katselemisesta päästyäkin. Ilmeinen kiinnostus aiheeseen on syntynyt.
6-vuotias Joni jäi vielä ilman kulkupeiliä, mutta eiköhän sekin aika vielä tule, että hänkin pääsee konekulkimen sarviin tai rattiin. Jonin lahjatoiveet olivat vielä tuolla Lego-linjalla, mutta eiköhän ne kulkimetkin ala kiinnostaa jossakin vaiheessa.

Meidän taloudellinen tilanteemme ei nykyään salli mitään törsäilyjä, mutta koetetaan kuitenkin elää niin, että eläminen edes joltakin maistuisi. Kaikki irrotettavissa oleva on myyty ja sitten on hankittu osamaksulla halvempi auto ja yllä mainitseman Moto Guzzi. Jopa TV on osamaksulla hankittu. Tietenkin osamaksulla hankittaessa kaikki tulee hirveän kalliiksi, mutta kun valtio haluaa ylimääräiset "verot" päältä, niin olemme yrittäneet hoitaa ne, jotta ulosottomies ei tule kotia viemään. Vielä pitäisi kestää n. 1,5 vuotta tätä piinaa - ellei sitten tule taas uusia vaateita. Aika tässäkin tulee vasta näyttämään, miten olemme pärjänneet.

sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Odottelua

Istun taas joutessani koneen ääressä. Mitään erikoista ei ollut mielessä, kun koneen käynnistin.

Kuitenkin nyt on Joulun aatto.

Lapsena aattoa odottelin pelonsekaisin tuntein. Suomussalmen Näljängässä asuessamme taloudellinen tilanteemme oli todella heikko. Isä ja äiti olivat sodan jälkeen vuonna 1947 menneet naimisiin ja aloittelivat elämäänsä ostokuponkien aikana. Kun synnyin, sain tietenkin myös kupongit ja se osaltaan helpotti tavaran saantia isän ja äidinkin tarpeisiin. Minun kulutushan oli ensimmäiset pari vuotta pääasiassa äidin rinnoista.
Olen kirjassani kertonut, että ensimmäisinä lapsuusvuosina olin todella vilkas miehenalku. Siksi myös joulupukin tuloonkin liittyi aina pieniä jännitysmonentteja. Monena jouluna sain palkakseni vuoden tuhmista töistä nipun vitsoja. Näillä vitsoilla siis vanhempieni piti pitää minut herran nuhteessa seuraavan vuoden. Varmaankin vanhempani osittain huumorimielellä noita vitsoja toivat, mutta kyllä ne olivat lapselle karvaita hetkiä.

Kuitenkin muistan pari todella miellyttävää Joulua. Joulupukki toi minulle lahjaksi nykyisen Formula Ford -tyyppisen leikkiauton. Isä oli tehnyt sen puusta ja auto oli maalattu ruskealla lattiamaalilla. Mutta oli todella hyvä ja haluttu lahja. Muuta ei silloin tullut - ei edes vitsoja. Hieman myöhemmin, kun siskonikin oli jo pikkuinen tyttö, sain lahjaksi oikein kaupasta ostetun puulelun. En oikein muista, oliko se koira vai mikä, mutta kuitenkin työnnettäessä sen etukäpälät liikkuivat. Oli myös pitkäaikainen leikkikumppanini.

Nuo kaksi Joulua jäivät minulle niin selvinä hienoina tapahtumina, että yritimme omien tyttöjen kanssa päästä samaan tilanteeseen. Siis pyrimme hankkimaan hyvinkin rajallisen määrän lahjoja, mutta siten, että ne jäisivät heidän mieleensä, kuten minulla olivat jääneet nuo kaksi lahjaa. Mielestäni aika hyvin onnistuimmekin, mutta tyttäret eivät olleet aina mielissään, kun meillä lahjoja oli vain muutamia ja heidän kaverinsa saivat niitä röykkiöittäin.

Nyt, kun heillä on omat perheet ja lapset, niin on todettava, että kasvatusyrityksemme ovat valuneet aivan tyystin hiekkaan. Heidän lapsille tulee ihan liikaa ja usein jopa aivan hyödytöntä rihkamaa pukin kontista - mielestäni. Aattona lapset vain hiki hatussa aukovat paketteja mihinkään sen tarkemmin perehtymättä. On niin sanotusti runsauden pulaa. En tiedä, ovatko lastenlapsemme nyt sitten onnellisempia kuin omamme olivat. Kaiketi niin!

Tämän vuoden Jouluna ainakin vanhempi tyttäristämme tulee perheineen meille aaton viettoon ja jouluaterialle. Vaimo on töissä ja pääsee vasta kolmelta, joten valmisteluja on tehty eilen. Syömme sitten kolmen jälkeen.

Soittelin Suomussalmen kirjakauppaan toivottaakseni heille hyvää Joulua. Kysäisin siinä samalla, olivatko he saaneet kaikille esittelytilaisuudessa kirjan varanneille kirjavälityksestä toimitukset. Hämmästykseni oli suuri, kun he olivat saaneet vain 4 kpl kirjoja! Tilaus oli ollut 16 kpl. En enää ihmettele lainkaan, miksi kirjakaupat eivät halukkaasti myy kustantajani kirjoja. Ostajia olisi, mutta ei ole myytävää. Mitenkähän kustantaja on Euroopan johtava kustantaja. Ilmeisesti se kapasiteetti menee suurille markkinoille ja Suomeen jää vain rippeet. Niin ja jäähän siinä minullakin saamatta palkkioita! Toki noilla palkkioilla ei rakennettaisi mitään, kun myyntiluvut ovat kuitenkin pienet, vaikka jokaisen haluamansa kirjan kaupat saisivatkin.

Hämmennystä

23.12.2007

Olimme illalla vaimon kanssa naapurissa viettämässä kauden lopettajaisia, uuden kauden avajaisia ja "pikkujoulua". He molemmat ovat musiikin ammattilaisia, ja ovat siis tehneet lukuisia levyjä, ja ovat koko ajan myös esiintyviä taiteilijoita. Koska itse olen saanut kirjani julkaistua vasta äskettäin, ei minulla ole kokemusta, miten palautteisiin pitäisi suhtautua. Kysyin heiltä, miten he kokevat palautteen. Käsitin, että suhteellisen realistisesti. Jokaisella on omat mielipiteensä ja se on hyväksyttävä. Jotkut uskaltavat sanoa suoraan, mitä ajattelevat, mutta joillekin se on vaikeaa. Täysin oikean palautteen saaminen on siis työn takana.

Itse olen ollut hämmentynyt saamastani palautteesta. Kirjalleni tuli kuitenkin kiire aivan siinä loppuvaiheessa, enkä ehtinyt saada sitä kaikilta osiltaan haluamaani kuntoon, joten odottelin jännittyneenä viestejä. Näyttää siltä, että lukijat ovat huomioineet sen, että kirja on kuitenkin osa terapiaani ja siksi sisällössä on joitakin asioita painotettu eri tavoin kuin pelkästään lukijoille tarkoitetussa tekstissä.

Suurikuun sivuilla oli kirjalle annettu tähtiä keskimäärin n. 4,5, kun viimeksi kävin siellä. Toki arvioita oli vain 11. Bookplussan sivuilla oli yksi kirjallinen arvio, jossa oli todettu, että kirja piti lukea suunnilleen yhdellä istumalla.

Tekstiviesteillä, sähköposteilla ja jopa korteilla on tullut lukuisia osanottoja tapahtumiin, mutta niissäkin on todettu useammassa, että kirja on pitänyt lukea ahmimalla. Tai kiitetään hyvästä kirjasta ja toivotaan sitä romaania. Osa lukijoista on tarttunut kuvauksiini työelämästäni, selliajasta ja sen yksitoikkoisesta ahdistavuudesta, mutta osa on pitänyt erityisesti lapsuusajan kuvauksista. Mutta verrataan jopa Päätaloon, joka on myyntilukujen perusteella todellinen kertoja ja suomalaisten suosikki. Ja vielä niin, että kirjani olisi asioiden etenemisen suhteen asetettu jopa tuota vertailukohtaa parempaa. Siinä ei voi muuta kuin ihmetellä.

Jospa siinä on sitten ollut jokaiselle jotakin - toivottavasti rahat eivät ole menneet kenelläkään hukkaan. Uskon kuitenkin, että saan jossakin vaiheessa myös kovempaa kritiikkiä, kun/jos kirjaani myydään sellaisille, jotka eivät ole varsinaisesti olleet kirjan asioiden tai minun kanssani missään tekemisissä. Odotan kuitenkin sitä arvostelua, jossa kysytään, miksi olen tuon kirjani kirjoittanut. Itsehän minä sen tiedän, ja oikeastaan toisten kehotuksestahan ollaan tässä pisteessä.

Täytyy näistä kuvioista siirtyä reaalimaailmaan. Ajattelin käpytellä tuonne metsään ja napata sieltä joulukuusen mukaan. Omalta tontilta tietenkin. Kävin jo Hyvinkään reissuni jälkeen tarkastamassa tilanteen ja sieltä löytyy vielä ainakin kolmeksi vuodeksi kuusi. Toki siellä on uutta kuusikkoa kasvamassa, mutta saattaa mennä joku Joulu ostokuusen varaan, jos eloa piisaa.

Tuntuu myös mäkikisat tulevan TV:stä, mutta meikäläiset eivät ainakaan eilen olleet kovin kovassa iskussa. Saattaa olla, että tulevaisuudessa meikäläiset pärjäävät maailmanlaajuisesti vain moottoriurheilussa. Nuo muiden lajien harrastajat näyttävät vajonneet eräänlaiseen pullamössökulttuuriin. Tarkoitan sitä, että noissa perinteisissä lajeissa vähänkin menestystä saavuttaneet urheilijat pääsevät melkoisille palkoille ja silloinhan motivaatio pyrkii heikkenemään. Moottoriurheilijat pääsevät palkoille vasta MM- tasolla. Toki siellä on lajeja, että MM- sirkuksessa pärjäävien tulot jäävät keskivertomerkonomin tasolle.

Tulee mieleen joku päivä sitten tapahtunut vuoden urheilijan valinta. Siinä toimittajien tulkinta oli, että keihäsmies ja hiihtonainen vetävät pitemmän korren kuin F1 -maailmanmestari. Tuollainen toimittajien tekemä valinta ei missään mielessä ole mikään validi menetelmä pistää urheilijoita paremmuusjärjestykseen. Itse asiassa mielestäni sitä ei pysty edes tekemään. Valitsijoiden mielipiteistähän tuossa valinnassa on vain kysymys. Suomalaisten toimittajien taso ja tietämys on todella rajallinen ja siksi tuollaisia äänetyksiä ei pitäisi edes järjestää. Silloin ei tulisi kenellekään paha mieli.

Ja eikun metsään...

torstai 20. joulukuuta 2007

Aiemmin blogi.fi-sivuille kirjaamiani, uusimmat ensin

5.12.2007
Jälkipyykki esittelytilaisuudesta Suomussalmella

Olin siis Suomussalmen kirjakaupassa 3.12. iltapäivän. Kauppa oli saanut myyntiin 10 kpl kirjojani - ilmeisesti he olivat halunneet niitä enemmän, mutta eivät olleet saaneet. Kirjat olivat saapuneet Suomussalmelle saman päivän aamuna, eli meni aika tipalle.

Itse menin paikalle jo ennen puolta päivää, mutta kävin ennen tilaisuuden aloittamista Ylä-Kainuu -lehden toimituksessa kysymässä, josko joku toimittaja olisi ehtinyt pistäytymään paikalla. Toimitus kuitenkin viimeisteli seuraavan päivän lehteään, eivätkä ehtineet paikalle. Kuitenkin sovittiin, että toimituksen saatua arvostelukappaleen kirjasta, he tekevät jutun. Siis tämäkin meni vähän puihin, kun kirja ei ehtinyt arvioitavaksi ajoissa. Voihan se tietenkin olla toisaalta ihan hyväkin, koska arvioista ei ole minkään valtakunnan tietoa etukäteen.

Kaikki kirjat menivät kaupaksi noin puolessa tunnissa. Sen jälkeen kauppa otti varauksia. Onneksi olin tulostanut kirjan kansikuvia itselleni mukaan pienen nipun ja pystyimme antamaan niitä varauksen tehneille - tietenkin puumerkilläni vahvistettuna. Varauksia taisi kertyä ainakin kymmenen, joten päivän saldo oli noin 20 kirjaa. Suomussalmella on asukkaita vajaa 10000, joten sinne tuli kirjani jokaista 500 asukasta kohti. Tuolla matematiikalla pitäisi kirjojani mennä Suomessa kaupaksi 10000 kpl. Sehän olisi jo melkoinen kasa kirjoja.

Taitaa kuitenkin olla niin, että Suomussalmella on kiinnostus hieman parempi, kuin muualla Suomessa. Mutta potentiaalia pitäisi olla melkoisiin myyntilukuihin. Kirjan saatavuus on varmasti yksi myyntiä rajoittava tekijä. Jos kirjojani olisi olisi markettien myyntipöydillä, niin varmasti niitä lähtisi ostajien mukaan herkemmin kuin nykyisellä mallilla. Nythän kirjaa ei ole juuri missään valmiina, vaan tarvitaan tilaus. Aika näyttää, mihin lukuihin päästään. Toki jo nykyiset myyntiluvut ovat ylittäneet etukäteisodotukseni, mutta Suomussalmen keikka antoi hieman ajateltavaa.

Kirjan jälkimaininkeja
29.11.2007

Kirjani "kairoilta kahleisiin" on ollut myynnissä vähän yli kuukauden. Katsoin juuri myyntitilastoja ja onhan sitä mennyt jo kohtalaisesti. Siis tavoite on jo saavutettu.

Kustantajani on BoD, joka hoitaa painatuksen tilausten perusteella. Kustantaja ei siis paina kirjoja nurkkiin valmiiksi. Periaatteessa ihan hyvä systeemi, jos tekniikka toimisi 100 %:n varmuudella. Juuri nyt joulukiireiden aikoihin heidän Saksassa olevat painokoneensa ovat takkuilleet pariin kertaan ja kirjakauppatoimituksetkin ovat siten viivästyneet. Tutut kirjan ostajat ovat valitelleet, että kirjan saaminen kestää jopa kuukauden. On hieman pitkä aika odotella - siinä varmasti kaupassa tarttuu herkästi mukaan joku Paasilinna tai vastaava. Niitähän on joka kaupassa runsain mitoin.

Liisa K aikoi kirjoittaa kirjastani kolumnin tai jonkun arvion Keskariin. Hän kävi varaamassa kirjan kirjamessuilta, mutta sai vasta parin viikon odottelun jälkeen, kun muistutin kustantajaa. Siellä oli lomien vuoksi lähettäminen unohtunut. Juuri äsken sain Liisan tekstin katsottavakseni. Koska kyseessä on lukijan mielipide kirjasta, niin eihän minulla voi olla mitään suurempaa kommentoitavaa. Liisa oli ottanut yhteiskunnallisen näkemyksen.
Viivästys kirjan toimituksessa tuli kohtaloksi myös Juhani M:lle, joka aikoi tehdä kirjastani esittelyn tämän päivän Ylä-Kainuu -lehteen. Siis alkuperäisen kotiseutuni paikallislehteen, jota olen lukenut kaikki nämä etelän evakkovuosikymmenet. Kun kirja ei sinne ehtinyt, niin lehteen tuli vain pieni juttu siitä, että olen maanantaina 3.12. Suomussalmen kirjakaupassa esittelemässä työtäni.
Tarkoitus oli päästä myös Tuusulaan, mutta jostakin syystä en ole sieltä saanut mitään palautetta esitykseeni. Kun Suomussalmelta sellainen tuli, niin olin valmis kuin partiopoika ryntäämään paikalle. Entinen kotikuntahan sekin on.

Hieman jännittää, miten rehelliset kainuulaiset ottavat vastaan minut yhteiskunnan lakienvartijoiden tuomitseman rikollisen. Toki kirjassani kerron asiat omalta kantiltani ja lopullinen arviointihan jää lukijalle. Tähän mennessä tiedot kirjan aihepiiristä ovat olleet vähintäänkin yksipuolisia - nyt on sitten kolikolla se toinenkin puoli.

Kirja
15.10.2007

Kahta päivää vaille kuukausi sitten sain kustantajallekirjani aineiston ensimmäiseen kirjaani "kairoilta kahleisiin".

Kirjaprojekti alkoi lähes viisi vuotta aiemmin. Minua ja siten myös perhettäni kohtasi lievästi sanottuna katastrofi. Noina aikoina aloin pitää päiväkirjaa tapahtumista. Välillä kirjoitin hyvinkin ahkerasti, mutta kuntoni alentuessa kirjoitin yhä harvemmin. Kuitenkin harrastus eli koko ajan.

Kuljin pari vuotta terapiassa, ja sieltä sain sen verran kipinää, että ehkä noin vuosi sitten aloin pistää kirjoittamiani juttuja yhdeksi esitykseksi. Kirjaksi, kuten harjoitelmaani nimitin.

Annoin parille entiselle työtoverilleni luettavaksi aineistoni, ja myös molemmat tyttäreni kävivät aikaansaannokseni läpi. Neljältä sain palautetta, että juttuni pitää saada kansiin, siis kirjaksi. Yksi neuvonantajani oli sitä mieltä, että kirjaksi asti aineistoni saamisessa olisi todella kova työ. Kuitenkin noista palautteista alkoi kyteä ajatus tekstini julkaisemisesta.

Kävin ainestoa muutaman kerran läpi. Yritin saada eri aikoihin ja erilaisissa mielentiloissa kirjoittamiani juttuja yhteismitallisiksi. Nyt vasta tajusin, mitä negatiivisen palautteen antaja oli tarkoittanut. Aineiston saaminen edes jonkinlaiseen hyväksyttävään muotoon vaati hirveästi työtä. Kuntoni asetti myös paljon rajoitteita työskentelylle. Mutta pikkuhiljaa olin siinä vaiheessa, että aloin etsiä aineistolleni kustantajaa. Lähettelin paketteja, ja otin muullakin tavoin yhteyksiä kustantajaehdokkaisiin, mutta en päässyt eteenpäin. Hylkyjä tuli, ja kaikki eivät edes vaivautuneet vastaamaan. Hylkäykset masensivat, ja välillä meni pitkiä aikoja, että en jaksanut edes ajatella asiaa. Olihan tekstini tehnyt kuitenkin sen päätehtävän, se oli toiminut minulle jo tuossa vaiheessa terapiana. Viis siitä, vaikka siitä ei tulisikaan julkaisua.

Keväällä 2007 sain kuitenkin sen verran itsestäni irti, että aloin etsiä edullista omakustannemahdollisuutta. Näistä sainkin positiivisia palautteita, mutta hinta oli kukkarolleni liian kova, kunnes kesällä 2007 satuin huomaamaan netistä Books on Demand -kustantajan sivut. Sieltä alkoi näkyä mahdollisuuksia saada kirjani ulos.

Tilasin kustantajalta aineistot ja tutustuin niihin mielestäni huolella ja niinhän siinä kävi, että pian olin koukussa. Enää tarvitsisi pistää ainesto painettavaan kuntoon. Tavoittena oli tehdä itse kaikki aivan kansista alkaen.

Otin yhteyttä entiseen työtoveriini ja pyysin häntä oikolukemaan tekstini. Ja hän suostui. Tein versioita ottaen huomioon hänen ehdotuksiaan ja samalla kehittäen tekstiäni. Kävimme ne taas uudelleen läpi. Välillä hän kävi aineistoa läpi fläppärillään, mutta loppuvaiheessa pari viimeisintä kierrosta teimme ihan papereilla.

Kustantajalta sain aikataluun vaikuttavaa tietoa. Jos saisin aineiston heille syyskuun aikana, niin kirjani pääsisi Helsingin kirjamessuille. Viimeiset vuorokaudet olin koneen ääressä niin paljon kuin suinkin pystyin ja 17.9. klo 17.17 sain aineiston BoDille. Kannet olin tehnyt jo aiemmin. Kansiin käytin omia kuvia, joten homma oli simppeli.

Likimain heti retukkaa painaessani nenäni ja röörini menivät täysin tukkoon. Olin kuin kohtauksen saanut. Ja vielä illalla tuli migreeni. Mutta homma oli kuitenkin hoidettu!

Hieman yli viikon päästä sain kirjani käteen. Siinä se nyt oli.


Suomalaista liikennekulttuuria
3.9.2007

Ajelimme vaimon kanssa mutkan Kainuussa. Menimme sinnepäin keskiviikkona 29.8. ja palasimme takaisin sunnuntaina 2.9. Matkaa mittariin kertyi sellaiset 1300 km.

Olosuhteet olivat hyvin vaihtelevat. Molempiin suuntiin ajettiin auringossa, rankkasateessa ja siltä väliltä olevissa olosuhteissa. Meno oli paikoitellen karmeaa. Mikä siinä on, että moottoritiellä esim. sateessa täytyy ajaa aivan puskuria hipoen suoraan eteen ja aiheuttaa takana tulevalle kunnon roiskeet silmille? Kun sitten maantiellä mennään ohi kätevästi vaikkapa keltaisten viivojen väärällä puolella - ei ole mitään kiirettä omalle kaistalle.

Kaikkein törkein temppu ole menomatkalla Mikkelissä. Olimme juuri ryhmittyneet vasemmalle kaistalle mennäksemme oikealla kaistalla ajavan kuorma-auton ohi. Takaa tuli kovaa vauhtia harmaa BMW 330d. Se vain tuuppasi meidän nokan editse ja juuri kuorma-auton perän välttäen vasemmalle kaistalle. Hyvä, että mahtui - emme olisi ehtineet tekemään mitään, jos olisi ollut tarvetta. Hetkeksi sen meno hyytyi, mutta seuraavan keltaisen viivan kohdalla oli mentävä taas ohi - oli todella kiire. Toki 330d on tehokas, mutta ei sitä noin tarvitsisi tuoda esille.

Teimme ei-tieteellistä tutkimusta, miten ihmiset ajavat. Ainoastaan yksi Audi sattui matkalle, joka noudatti pari sataa kilometriä liikenteen rytmiä - sitten senkin oli rymisteltävä rahvaasta ohi. Audi on näköjään löytänyt oikean kohderyhmän autoilleen.
Kyllä Volvoillakin oli kiirettä, mutta niiden joukossa oli kuitenkin pääjoukon vauhtiin tyytyviä. Sanottakoon, että itselläni on pilottiin aseteltu nopeudet 80-100-120 täsmälleen ja hyvässä säässä pääjoukko ajeli noita nopeuksia melkoisen tarkasti.
Mutta rankkasadekaan ei saanut suuren joukon vauhtia alaspäin. Uskallan väittää, että jokainen yli 120:n nopeudessa vesiliirtoon joutuva normaali autoilija ei pysty hallitsemaan ajoneuvoaan!
Tulos on kiini täysin tuurista! Ja kuitenkin 98% kaikista autoilijoista on niitä normalleja autoilijoita. On havaittavissa jotensakin omien kykyjensä yliarviointia. Ja sitten ne turvavälit...

On se kumma, että nykyisillä rajoituksilla, nykyisillä autoilla ja nykyisillä teillä ylipäänsä syntyy tuhoa? Näin ajattelevat monet ja uskovat, että ei se minulle.
Turvallista syksyä!


1.blogi
1.8.2007

Ihmeellistä tämä atk-maailma. Kahtena päivänä olen yrittänyt sijoittaa kahta kuvaa wordin sivulle. Aina toinen kuva lipeää toiselle sivulle, vaikka kuinka olen valinnut työstettävälle sivulle riittävästi kokoa.

Muutenkin tämä rakkineeni alkaa olla siinä kunnossa, että saa ristä kädet kyynärpäitä myöten ennen käynnistämistä. Joskus se käynnistyy hyvin, mutta välillä ei mitenkään. Tunne on kuin vanhalla autolla ajoon lähdettäessä - joko pääsee matkalle - tai sitten ei.

Noista edellisistä huolimatta kirjoittelen ihka omaa blogia peläten, että näitä vielä joku sattuisi lukemaan. No siitä ei kait ole pelkoa.

Kello alkaa olla koirien aamuruoan aikaa. Siispä kone kiinni ja elukoita ravitsemaan.

keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Virittelyä

Kävin ensimmäisen kerran elämässäni sairaalahoidossa 18.-19.12 Hyvinkäällä. Minulla on aina ollut tukkoinen nenä. Kovemmassa kuormituksessa ollessani kilpahiihtourallani sain osaksen useamman kerran vuodessa poski- ja otsaontelotulehduksia. Syynä oli se, että suunnittelussani oli aikoinaan tullut moka, ja nenän ja onkaloiden aukot olivat jääneet liian pieniksi. Pienenkin nuhan johdosta röörini olivat käytännössä tukossa, ja silloin onteloni eivät saaneet tarpellista tuuletusta ja tulehdus oli seurauksena. Kovemmat harjoitukset eivät silloin olleet mahdollisia. Hiihtokausi tuppasi menemään aina pieleen noiden vaivojen johdosta.

Kun tässä muutenkin elämä meni remonttiin, niin pyrittiin edes jotakin parantamaan. Hyvinkään lääkäri Kolehmainen esitti, että voitaisiin parantaa ilman kulkua ja onkaloiden tuuletusta leikkauksella. Ja eilen se sitten tapahtui!

Vaimo vei minut Hyvinkäälle 7.15 ilmoittautumaan toimenpiteeseen. Hetken päästä sairaanhoitaja kävi läpi tietoni ja myös lähimmän omaisen yhteystiedot. Mitään elintenluovutustestamenttia ei kuitenkaan tarjottu. Kysytiin monta kertaa, jännittääkö tilanne ja haluaisinko jotakin lääkitystä. Mutta, kun ei jännittänyt, niin en halunnut mitään ylimääräistä lääkitystä.
Isänihän oli lähes samoihin aikoihin viisi vuotta sitten Oulussa menossa leikkaukseen ja sille tielle sitten jäi. Toki olin mielessäni käynyt läpi asiat omassa mielessäni, mutta en tuntenut varsinaisesti huolta. Vakuutukseni korvaisi vaimolleni jotakin ja jäisipähän valtio nuolemaan näppejään, jos niin sanotusti huonosti kävisi.

Siinä kahdeksan tienoilla pelmahti leikkaava lääkäri. Oli tehokas palaveri. Ehkä alle 5 minuuttia ja seuraavaksi jäin odottelemaan teuraalle menoa. Olisikohan ollut noin klo 8.30, kun noutaja tuli ja talsimme peräkanaa leikkaussaliin. Potkaisin Reinot nurkkaan, otin aamutakin pois ja kävin makuulle toimenpidepöydälle. Vasemman käden selkäpuolelle pistettiin tiputusta varten hana ja laitettiin jotakin ainetta tippumaan suonistooni. Lisäksi kehooni liimattiin lätkiä valvontakoneelle ja automaattinen verenpainemittari kytkettiin oikeaan käsivarteeni. Pikkusen ennen klo yhdeksää oli jo laitettu kipulääkitys, pahoinvointia estävä lääkitys ja renteuttava lääkitys kehooni. En tuntenut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kun lääkäri assistentti tulivat hoitamaan homman. Sain rätin silmilleni ja homma alkoi heti. Kumpaankin sieraimeeni pistettiin useita puudutuspiikkejä, jotka itse asiassa olivat pahin juttu koko leikkauksessa.

Kuulin koko ajan, mitä ympärillä oleva tiimi puuhasteli. Pysyin hyvin selvillä tilanteesta. Leikkaaja tunkeutui oikean sieraimeni kautta sierainteni välissä olevan ruston kimppuun. Ensin kuului tapahtuvan ihon irroittaminen rustosta ja luustosta. Kappaleita kuului lentelevän johonkin kuppiin. Rustot lähtivät irti melkisen helposti. Pääni ei edes paljon liikkunut operaation aikana. Nenästäni kuului kaapimista erilaisilla kaavaimilla tehtynä. Sitten käytettiin talttaa ihan reilusti. Metallin kilahtelu vasaralla talttaan iskiessä kuului itse asiassa ihan maukkaasti. Välillä joitakin piikkejä katkottiin nenäpihdeillä - ääni oli suunnilleen samanlainen kun sivuleikkureilla katkottaessa muovisia sähköasennuksissa käytettäviä sokeripaloja. Lopuksi suurimmasta rustopalasta muotoiltiin sieraimieni välille limakalvopussiin sopivan ohut rustolevy. Sitten oli vuorossa palan sitominen pussiin sierainten välille laitettavilla ompeleilla. Ihan lopuksi lääkäri pisti tampoonit sieraimiin ja toimenpide oli valmis.

Tunsin olevani täysin kunnossa, mutta minut nostettiin pöydälle ja kärrättiin heräämishuoneeseen - pää edellä. Heräämishuoneessa tarkkailtiin elintoimintojani noin tunnin verran. Kun mitä ilmeisimmin leikkaus oli onnistunut ja potilaskin oli hengissä, niin alkoi matka neljänteen kerrokseen osastolle. Silloin viisi vuotta sitten isänkin leikkaus oli teknisesti onnistunut, mutta silloin potilas kyllä kuoli.

Ensimmäisen sapuskan sain siinä neljän jälkeen iltapäivällä. Syöminen oli vaikeaa, kun sieraimesta valui verta ruokaa pureskellessa ja kaiken lisäksi vielä aivastutti lukuisia kertoja. Aivastaminen oli kielletty, mutta minkäs sille mahdoin. Sama juttu oli joka kerran vessassa käydessäni, kun kamusin pystyssä, niin nesteet sieraimen ja tamponi välissä liikkuivat ja aiheuttivat ärsytystä. Yöksi sain kipulääkistys, mutta enhän minä pystynyt nukkumaan lainkaan. Kun nenä oli tukossa, niin hengittäminen oli tehtävä suun kautta. Näin huulet ja kurkku kuivuivat tämän tästä ja oli hörpättävä vettä. Hetkeksi olotila aina parani.

Siinä makoillessani mietin, että minulle oli tehty eräänlainen viritystoimenpide. Kuten autoissakin olen monasti itsekin tehnyt. Auton moottorin virityksessäkin pääosassa ovat kaasujen virtausten parantamiset. Auton moottoria viritettäessä täytyy pako- ja imupuoli saattaa tasapainoon. Minun virittämisessä ei kyllä pakopuoleen kiinnitetty mitään huomiota, mutta tuo imupuoli rustattiin uuteen uskoon. Virittämiseni tulos selviää vasta muutaman kuukauden kuluessa, kun taas auton virittämisessä tulos selviää hetkessä, kun pistää moottorin pyörimään. Että tässä ihmisen virittämisessä on vielä kehittämistä. Saisikohan siitä Nobelin, joka pystyisi tuollaisen kehittämään?

Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!
t. Alpo