Näin uuden vuoden alussa lienee paikallaan miettiä vähän menneitä!
Alkuvuoden kirjoitin toista kirjaani, joka sitten onnistuttiin saamaan valmiiksi 60-vuotispäiväkseni. Tosin syntymäpäiväni meni äidin hautajaisia järjestellessä. Äiti kuoli toukokuun lopussa melkein 87 vuoden iässä hyvin vaikean dementian hallitessa hänen elämäänsä. Jos isän kuolema tuntui vuoden 2003 alussa siltä, että hän kuoli tavallaan liian aikaisin, niin äidin kuolemaa pidin ja edelleen pidän hänelle hyvin armollisena tapahtumana. Hänellä ei ollut enää mitään nautittavia asioita elämässään! Hän ei löytänyt enää mistään haavekuvissaan esiintyviä asioita, hänellä oli vain koko ajan ikävä lapsuutensa maisemiin ja tapahtumiin.
Tuosta toisesta kirjastani en ole saanut kovin paljon palautetta ja se on hyvin ymmärrettävää, sillä kirjahan on minun selviytymistarinaa. Siihen on lukijalla varmasti vaikeaa ottaa mitään kantaa. Kuitenkin olen saanut muutamia niin kannustavia viestejä, että ajattelin jatkaa kirjoittamistani jollakin tavalla. Yksi melkoisen tärkeä on tämä blogisivustoni. Tänne pistän vointini mukaan omia pähkäilyjäni asioista, jotka juuri kirjoittamisen hetkellä tuntuvat tärkeiltä. En pysty tietämään, kuinka paljon sivujani käydään lukemassa. Todennäköisesti ei kovinkaan paljon, kun kommentteja teksteistäni ei juurikaan ole näkynyt. Mutta kirjoittaminen on minulle itselleni tärkeää, joten siksi niitä tänne kirjoittelen. Viime vuonna tuli kasaan 43 juttua!
Äidin hautajaisten aikoihin kesäkuun lopulla olimme mökillä pari viikkoa. Siellä katselin, mitä rakennuksille olisi tehtävä ja tein sisarelleni ehdotuksen, että ostaisin hänen osuutensa mökistä ja alkaisin kunnostaa jo melkoisen huonoon kuntoon menneitä rakennuksia. Mutta sisareni ei ehdotukseeni suostunut, vaan aikoi lunastaa minut ulos mökin omistuksesta. Minulle sekin sopi, kunhan vaan joku alkaisi´pian tehdä asialle jotakin. Mäntsälässä aloin sitten rakennella ensin grillikotaa ja myöhemmin terassia. Pistin mökin remonttiin ajattelemani rahat asuntomme viihtyvyyden parantamiseen. Nikkaroidessani sain sitten ajatuksen romaanin tarinaksi. Aina työtä tehdessäni mietin tarinavaihtoehtoja ja rakentelin ajatusta eteenpäin.
Syksyllä sisareni pyörsi päätöksensä mökin ostamisesta, joten tilanne sillä alueella on sitten edelleen auki. Minulla ei enää ole rahoja käytettäväksi mökin korjaamiseen, että saa sitten tulevaisuudessa nähdä, miten tilanne mökillä etenee!
Syyskuussa aloin pistää tarinaani romaaniksi. Jo kevään kirjoittamisurakan jäljiltä kipeä käteni oireili edelleen. Hankin uuden atk-pöydän, jolla sain ergonomiaa parannettua niin paljon, että pystyin kirjoittamaan kokopäivätoimisesti kolme kuukautta ja sain jolukuun alussa romaanini ensimmäisen vaiheen valmiiksi. Uuden vuoden puolella alkaa sitten kirjoitukseni viimestely julkaisuasuun. Kiirettä minulla ei ole, koska olen ajatellut julkaista kirjani vasta syksyllä.
Harrastuksia minulla oli kirjoittamisen ja rakentamisen lisäksi oikeastaan vain golf, moottoripyöräily ja syksyllä Minillä ajelu. Moto Guzzilla ajelin vain sellaiset 3500 km, kun käsi ei kestänyt pitempiä matkoja ja Minillä taisin ajaa vain 200 km. Golfkierroksia tuli suunnilleen se aiottu 30, vaikka käsi vaikeutti tätäkin suoritusta. Onneksi nyt joulukuun 8. pääsin ortopedille, jonka piikityksen jälkeen olen pystynyt kättäni jo jonkun verran kuntouttamaan, mutta selvästi tarvitaan vielä toinen piikki käden lopulliseen rauhoittamiseen.
Koirien kanssa pelaamista en enää lue miksikään harrastukseksi, kun ne ovat minun kavereita ja kanssaeläjiä.
Eilen maksoin viimeisen erän 750 € oikeudenkäynnin avustajani palkasta valtiolle. Olen kolme vuotta maksanut joka ikinen kuukausi moisen summan avustajani palkkaa. Lisäksi on tullut vielä muiden avustajien palkkoja, joita joudun vielä maksamaan tämänkin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena, mutta vain alle 600 € kuukausittain. Siis kyllä oikeuden käynti tässä maassa maksaa. Ehkä summat olisivat reilassa, jos saisi oikeutta, mutta kun maassamme media käyttää valtaansa ja ns. oikeus täysin hampaattomana ja uskallusta vailla vain sitten vahvistaa median jo julkistamat tuomiot. Noin tapahtui ainakin tässä minua kohdanneessa jutussa. Oikeus ei edes halua etsiä todellista oikeutta!
Tilanteeni on ollut näiden noin kolmen vuoden aikana sellainen, että joka ainoa kuukausi minulla on ollut enemmän menoja kuin tuloja. Siis minun on ollut myytävä omaisuutta, on ollut otettava lisää lainaa ja on ollut käytettävä isän jättämä perintö vajeen kattamiseksi. Jos minulla ei olisi ollut noita takaportteja, niin olisin ollut konkurssissa aikoja sitten.
Telekommunikaation parissa leipätyöni tehneenä olen aina ihmetellyt, miten jotkut teleoperaattorit vuodesta toiseen pystyvät tekemään tappiotuloksen. Jos siellä pätisi oikeat talouden lait, niin konkurssissahan niiden pitäisi olla. Nyt ne vaan sotkevat vuodesta toiseen rehellistenkin operaattoreiden markkinaa! Vai onko niilläkin perintöjä tai muita säästöjä vajeiden kattamiseksi?
Ehkä nyt sitten tänä vuonna alamme päästä oikeasti jaloillemme myös taloudellisesti. Ja ehkäpä se sitten saa pois niitä liikoja masennuspiteitä ja pääsen jossakin vaiheessa lopullisesti irti masennuslääkityksestä. Ehkäpä sitten elämä jälleen tuntuu elämisen arvoiselta!
Toki olenhan tässä jo kovaa vauhtia petrannutkin, mutta ehkä asiat voisi olla paremminkin!
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
Tuomaan karhupaini 1883!
Edellisen blogini jälkeen kaivelin muistisopukoitani ja olin sieltä löytävinäni äitini ukille nimen Jaakko. Tämä varmistui, kun löysin Mannisten sukukirjasta Vuoksi-lehden jutun otsikossa mainitusta tapahtumasta.
Nyt en ihmettele lainkaan, kun äidinkielen opettajani Mannerin Martti aikoinaan arvioi esitystäni Tuomaan viimeisestä karhunkaadosta ajan saatossa värittyneeksi. Silloin se kirpaisi, kun olin aivan varma, että kyllä äiti tietää, mitä suvussa on tapahtunut. Itse asiassa kyllä vieläkin uskon enemmän äidin kertomiin tapahtumiin kuin jonkun lehden juttuihin. Olen saanut elämässäni kokea, millaisia juttuja lehdet kirjoittavat.
10.5.1883 äitini ukki Jaakko oli havainnut aivan talon pihapiirin läheisyydessä tuoreet karhun jäljet. Jaakko oli heti kääntynyt takaisin kotiin, jossa oli kertonut asian isälleen Tuomaalle, joka oli jo vanha mies. Jaakko oli Raiskion isäntä ja Tuomas oli siirtynyt jo pääasiassa pihaukoksi. Karhun kaatoon lähtiessään Tuomas ei kuitenkaan tuntenut ikää vielä miksikään esteeksi. Täytyisihän se kymmenes karhu saada kaadettua. Nopeasti hän kaapasi suustaladattavan kiväärinsä, teki siihen valmiin latingin. Sitten hän jo menikin karhun jäljille, kun Jaakko jäi vielä etsimään oman kiväärinsä, keihään ja kirveen. Sitten Jaakkokin viiletti isänsä perään suksillaan.
Tuomas löysi helposti jäljet ja jonkun kilometrin hiidettyään hän näkikin ison uroskarhun tonkimassa muurahaispesää. Tuomas pääsi ehkä sadan metrin päähän, kun hän päätti ampua karhua. Hän pysähtyi, henkäisi syvään muutaman kerran saadakseen aseensa vakaaksi. Hänen tarkoituksena oli ampua karhua päähän, koska suustaladattavan teho ei ollut mitään häikäisevää luokkaa. Päässä luoti tekisi pahinta jälkeä. Ilmeisesti kova hiihto oli tehnyt tehtävänsä, koska karhu ei tipahtanut, se vain pudisteli hiukan päätään ja kääntyi kovaa kyytiä pakosalle. Tuomaan oli tehtävä kivääriinsä uusi panos ja siinä meni aikaa muutama minuutti. Näin karhu sai etumatkaa ja hävisi näkyvistä. Tuomas jatkoi takaa-ajoaan. Karhu oli haavoittunut, kun hangella näkyi joitakin veripilkkoja. Tuomas tiesi, että haavoittunut karhu voi olla vaarallinen ja siksi hän ei puskenut aivan aiemmalla vauhdilla, vaan yritti tutkiskella maastoa ja jälkiä aiempaa tarkemmin.
Jonkun kilometrin hiidettyään Tuomas oli jonkunlaisen mäen päällä. Jäljet johtivat suoraan alas, mutta Tuomas alkoi varovasti laskeutua mäkeä alas, että pystyisi toimimaan, jos karhu olisikin mäen alla. Puolivälissä rinnettä Tuomas kuuli takaa kahinaa jä käänsi katseen ylärinteeseen. Rinnettä alas höyrysi täyttä laukkaa Tuomaan haavoittama karhu. Karhu oli ovelasti kiertänyt takaisin jäljilleen ja pääsi näin yllättämään metsästäjän. Tuomas ei oikeastaan ehtinyt tehdä mitään, kun karhu oli jo kimpussa. Karhu rontaisi Tuomaan päästä sellaisen kämmenen kokoisen alueen auki kämmenellään tai puremalla. Tuomas menetti tajuntansa ja kaatui hangelle. Karhu oli juuri tutkimassa tekosiaan, kun Jaakko saapui mäen päälle. Hädissään Jaakko karjaisi: "Älä syö miestä"! Samalla hän ampui, mutta edelleenkään ampumiset eivät näyttäneet tepsivän, mutta karhu jätti kuitenkin Tuomaan rauhaan ja ryntäsi Jaakon kimppuun. Jaakolla oli keihäs, mutta kun lähtö oli ollut niin nopea, niin keihäs oli jäänyt terottamatta. Jaakko piti tylsällä keihäällä karhua paikoillaan, mutta karhu yritti kaikin tavoin kämmenillään ronkkia Jaakkoa. Siinä saivat napit kyytiä, kun kämmenet viuhtoivat yhä uudelleen tavoitellen Jaakkoa.
Aivan sattumalta paikalle tuli kauppareissullaan hevosella eräs naapuri. Hänellä oli mukana myös kivääri, mutta ampuminen ei ollut helppoa, koska Jaakko ja karhu olivat melko lähekkäin. Naapuri pääsi kuitenkin sellaiseen paikkaan, että ampuminen onnistui. Nyt karhu jo menetti toimintakykynsä, mutta ei vieläkään henkeään. Naapuri löysi Jaakon kirveen, jolla hän lopullisesti otti hengen metsän kuninkaalta. Vasta tämän jälkeen miehet pääsivät tutkimaan Tuomaksen tilan. Pahalta näytti, kolmasosa päästä oli vaurioitunut. Tuomas hengitti, mutta tajuissan hän ei ollut. Miehet arvioivat, että Tuomaan päävammat ulottuivat aina aivoihin saakka, selviytyminen ei siis näyttänyt todennäköiseltä.
Naapuri kuljetti Tuomaan ja karhun samassa reessä Raiskioon. Tuomas eli äidin kertoman mukaan vielä toista viikkoa, joten nykyaikaisella sairaalahoidolla hän kukaties olisi voinut jopa selviytyä. Kuitenkin noissa olosuhteissa kymmenes karhu vei ukon hautaan!
Vuoksi-lehden mukaan kyseessä olisi ollut yhdestoista karhu! Kuitenkin uskon, että suvussa suusta suuhun siirtynyt juttu olisi ainakin karhujen lukumäärän suhteen oikea. Mutta lieneekö tuo niin tärkeää!
Nyt en ihmettele lainkaan, kun äidinkielen opettajani Mannerin Martti aikoinaan arvioi esitystäni Tuomaan viimeisestä karhunkaadosta ajan saatossa värittyneeksi. Silloin se kirpaisi, kun olin aivan varma, että kyllä äiti tietää, mitä suvussa on tapahtunut. Itse asiassa kyllä vieläkin uskon enemmän äidin kertomiin tapahtumiin kuin jonkun lehden juttuihin. Olen saanut elämässäni kokea, millaisia juttuja lehdet kirjoittavat.
10.5.1883 äitini ukki Jaakko oli havainnut aivan talon pihapiirin läheisyydessä tuoreet karhun jäljet. Jaakko oli heti kääntynyt takaisin kotiin, jossa oli kertonut asian isälleen Tuomaalle, joka oli jo vanha mies. Jaakko oli Raiskion isäntä ja Tuomas oli siirtynyt jo pääasiassa pihaukoksi. Karhun kaatoon lähtiessään Tuomas ei kuitenkaan tuntenut ikää vielä miksikään esteeksi. Täytyisihän se kymmenes karhu saada kaadettua. Nopeasti hän kaapasi suustaladattavan kiväärinsä, teki siihen valmiin latingin. Sitten hän jo menikin karhun jäljille, kun Jaakko jäi vielä etsimään oman kiväärinsä, keihään ja kirveen. Sitten Jaakkokin viiletti isänsä perään suksillaan.
Tuomas löysi helposti jäljet ja jonkun kilometrin hiidettyään hän näkikin ison uroskarhun tonkimassa muurahaispesää. Tuomas pääsi ehkä sadan metrin päähän, kun hän päätti ampua karhua. Hän pysähtyi, henkäisi syvään muutaman kerran saadakseen aseensa vakaaksi. Hänen tarkoituksena oli ampua karhua päähän, koska suustaladattavan teho ei ollut mitään häikäisevää luokkaa. Päässä luoti tekisi pahinta jälkeä. Ilmeisesti kova hiihto oli tehnyt tehtävänsä, koska karhu ei tipahtanut, se vain pudisteli hiukan päätään ja kääntyi kovaa kyytiä pakosalle. Tuomaan oli tehtävä kivääriinsä uusi panos ja siinä meni aikaa muutama minuutti. Näin karhu sai etumatkaa ja hävisi näkyvistä. Tuomas jatkoi takaa-ajoaan. Karhu oli haavoittunut, kun hangella näkyi joitakin veripilkkoja. Tuomas tiesi, että haavoittunut karhu voi olla vaarallinen ja siksi hän ei puskenut aivan aiemmalla vauhdilla, vaan yritti tutkiskella maastoa ja jälkiä aiempaa tarkemmin.
Jonkun kilometrin hiidettyään Tuomas oli jonkunlaisen mäen päällä. Jäljet johtivat suoraan alas, mutta Tuomas alkoi varovasti laskeutua mäkeä alas, että pystyisi toimimaan, jos karhu olisikin mäen alla. Puolivälissä rinnettä Tuomas kuuli takaa kahinaa jä käänsi katseen ylärinteeseen. Rinnettä alas höyrysi täyttä laukkaa Tuomaan haavoittama karhu. Karhu oli ovelasti kiertänyt takaisin jäljilleen ja pääsi näin yllättämään metsästäjän. Tuomas ei oikeastaan ehtinyt tehdä mitään, kun karhu oli jo kimpussa. Karhu rontaisi Tuomaan päästä sellaisen kämmenen kokoisen alueen auki kämmenellään tai puremalla. Tuomas menetti tajuntansa ja kaatui hangelle. Karhu oli juuri tutkimassa tekosiaan, kun Jaakko saapui mäen päälle. Hädissään Jaakko karjaisi: "Älä syö miestä"! Samalla hän ampui, mutta edelleenkään ampumiset eivät näyttäneet tepsivän, mutta karhu jätti kuitenkin Tuomaan rauhaan ja ryntäsi Jaakon kimppuun. Jaakolla oli keihäs, mutta kun lähtö oli ollut niin nopea, niin keihäs oli jäänyt terottamatta. Jaakko piti tylsällä keihäällä karhua paikoillaan, mutta karhu yritti kaikin tavoin kämmenillään ronkkia Jaakkoa. Siinä saivat napit kyytiä, kun kämmenet viuhtoivat yhä uudelleen tavoitellen Jaakkoa.
Aivan sattumalta paikalle tuli kauppareissullaan hevosella eräs naapuri. Hänellä oli mukana myös kivääri, mutta ampuminen ei ollut helppoa, koska Jaakko ja karhu olivat melko lähekkäin. Naapuri pääsi kuitenkin sellaiseen paikkaan, että ampuminen onnistui. Nyt karhu jo menetti toimintakykynsä, mutta ei vieläkään henkeään. Naapuri löysi Jaakon kirveen, jolla hän lopullisesti otti hengen metsän kuninkaalta. Vasta tämän jälkeen miehet pääsivät tutkimaan Tuomaksen tilan. Pahalta näytti, kolmasosa päästä oli vaurioitunut. Tuomas hengitti, mutta tajuissan hän ei ollut. Miehet arvioivat, että Tuomaan päävammat ulottuivat aina aivoihin saakka, selviytyminen ei siis näyttänyt todennäköiseltä.
Naapuri kuljetti Tuomaan ja karhun samassa reessä Raiskioon. Tuomas eli äidin kertoman mukaan vielä toista viikkoa, joten nykyaikaisella sairaalahoidolla hän kukaties olisi voinut jopa selviytyä. Kuitenkin noissa olosuhteissa kymmenes karhu vei ukon hautaan!
Vuoksi-lehden mukaan kyseessä olisi ollut yhdestoista karhu! Kuitenkin uskon, että suvussa suusta suuhun siirtynyt juttu olisi ainakin karhujen lukumäärän suhteen oikea. Mutta lieneekö tuo niin tärkeää!
lauantai 27. joulukuuta 2008
Sukurakkautta?
Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että yhteydenpitoni sukuuni on ollut erittäin harvinaista. Säännöllisesti olen kesälomilla ja joskus muulloinkin käynyt muutaman äidin puolelta olevan serkkuni luona. Lisäksi vierailuja on ollut silloin tällöin setien ja tätien talouksiin.
Myöskään minun huusholliini ei sukulaisia ole juurikaan eksynyt. Ehkä yksi ja merkittävä syy on se, että perheeseemme on kuulunut koiria parikymmentä vuotta ja jotkut eivät yksinkertaisesti tykkää käydä koirallisissa talouksissa. Samaa olen kyllä huomannut tapahtuneen myös ei sukulaisten parissa.
Äidin asioita hoidellessani huomasin, että hän kuului Mannisten sukuseuraan. Isän en moiseen seuraan huomannut kuuluneen. Sukutaustassani on merkittävä seikka se, että olen Manninen molempien vanhempieni puolelta. Isän suku on Suomussalmen Kirkonkylän seudulta ja äidin suku taas pitäjän pohjoisista osista. Tuon kauemmas en sukulaisistani tiedä.
Äidin kuoleman jälkeen päätin sitten liittyä sukuseuraan, jotta jäsenmäärä säilyisi vakiona. Tilasin jopa Mannisten sukukirjan. Kuvittelin, että kirjasta saan paljon tietoa jopa omista esivanhemmistani. Kirja osoittautui tuossa mielessä kuitenkin pettymykseksi, koska tarinat olivat pääosin Pudasjärven ja Kuusamon Mannisista. Joitakin juttuja oli kyllä Kannaksen Mannisista, mutta minun sukujani koskevia mainintoja oli vain muutamia. Kertonee siitä, että juuri minun molempien vanhempien sukuhaarojen puolelta sukututkimuksesta kiinnostuneita kirjoittajia ei ole löytynyt.
Isän puolelta tiedän vain sen, että ukkini on lähtenyt Viitalasta Hulkonniemelle. Juurikaan muuta tietoa en muista saaneeni.
Äidin puolelta sain kuunnella äidin aikoinaan kertomia tarinoita. Äidin suku oli tullut Pistosta Raiskioon. Minun ukin ukki Tuomas oli ollut vanhin Raiskiossa asustellut esi-isäni. Hänen intohimonsa oli ollut äidin mukaan yli kaiken muun ampumahiihto ja keihään heitto, mutta siten, että maalina olivat olleet karhut. Kymmenennen karhun kanssa sitten maalitaulu vei pitemmän korren ja Tuomas pääsi hengestään.
Tein aikoinaan kouluun esitelmän tästä Tuomaan viimeisestä karhunkaatoyrityksestä, joten siksi tarina on vielä jotenkin mielessä. Täytyypä kirjoittaa se joskus tänne sivustoille!
Äiti oli myös enemmän uskonnollinen kuin isäni. Ja äiti kertoili uskontoon ja myös sukuunsa liittyviä tarinoita. Silloin ei ollut radiota tai televisiota, niin jäi aikaa kertomuksille.
Tässä eräs juttu:
Äidin ukki, siis minun ukin isä, oli ollut veneellä jollakin lähistön järvellä kaiketi metsästämässä sorsia jonakin suurena juhlapyhänä. Hän olikin löytänyt ammuttavaa, mutta juuri laukaisun hetkellä ase oli hajonnut yksiin osiin. Jokaikinen ruuvi ja mutteri oli auennut ja ase oli hajonnut veneen pohjalle, saalis jäi saamatta. Opetus oli se, että pyhinä, mutta erityisesti juhlapyhinä, kaikki työ on syytä jättää sikseen. Tuohon aikaan metsästys oli totista työtä, siitä perhe sai aivan merkittävää ruoan lisää. Nykyäänhän asia on aivan erilainen, metsästyksestä on tullut selvästi harrastus!
Sekä isäni, että myös minä olen pitänyt sen, että pyhäisin emme työtä tee, vaan pidämme sen lepopäivänä. Toki harrastusten parissa olen viettänyt lukuisia pyhäpäiviä, mutta niitähän ei lasketa.
Myös erilaisia karhujuttuja kertoiltiin pimeissä pirteissä ajan kuluksi:
Jälleen kerran tuo samainen ukkini isä oli ollut keväällä pentukoiran kanssa lintujen soitimella. Suusta ladattava tussari oli tietenkin ollut mukana, jotta olisi kotiin viemisinä ollut jotakin pataan pantavaa. Ukko oli seisoskellut suureen petäjään nojaten ja kuulostellut, josko lähistöllä alkaisi kuulua lintujen riijuumenoja. Jonkun aikaa siinä seisokeltuaan, oli koira alkanut ukista ja pyrkiä ukon jalkoihin suojaan. Ukko siinä oli potkiskellut koiraa pois jaloista, mutta pentu vain entistä enemmän oli pyrkinyt suojaan. Ukko siinä oli alkanut lataamaan piippuaan, kun oli tuntenut jonkun tönivän kyynärpäästä. Ukko oli vielä siinä vaiheessa kuvitellut, että äidin isä, siis hänen poikansa, oli tullut metsään ja tökki kyynärpäästä. Lopulta ukko kuitenkin oli kääntynyt katsomaan ja karhuhan siinä petäjän toisella puolella oli katsonut ukon piipun latausta. Eipä siinä ollut sen kummempaa tapahtunut kuin, että niin karhu kuin ukkokin olivat lähteneet omille teilleen.
Mutta kyllä tuollaisten juttujen jälkeen ulkohuussikeikat olivat jännittäviä! Ei tarvittu jännityselokuvia tai videopelejä adrenaliinipitoisuuden ylläpitoon!
Myöskään minun huusholliini ei sukulaisia ole juurikaan eksynyt. Ehkä yksi ja merkittävä syy on se, että perheeseemme on kuulunut koiria parikymmentä vuotta ja jotkut eivät yksinkertaisesti tykkää käydä koirallisissa talouksissa. Samaa olen kyllä huomannut tapahtuneen myös ei sukulaisten parissa.
Äidin asioita hoidellessani huomasin, että hän kuului Mannisten sukuseuraan. Isän en moiseen seuraan huomannut kuuluneen. Sukutaustassani on merkittävä seikka se, että olen Manninen molempien vanhempieni puolelta. Isän suku on Suomussalmen Kirkonkylän seudulta ja äidin suku taas pitäjän pohjoisista osista. Tuon kauemmas en sukulaisistani tiedä.
Äidin kuoleman jälkeen päätin sitten liittyä sukuseuraan, jotta jäsenmäärä säilyisi vakiona. Tilasin jopa Mannisten sukukirjan. Kuvittelin, että kirjasta saan paljon tietoa jopa omista esivanhemmistani. Kirja osoittautui tuossa mielessä kuitenkin pettymykseksi, koska tarinat olivat pääosin Pudasjärven ja Kuusamon Mannisista. Joitakin juttuja oli kyllä Kannaksen Mannisista, mutta minun sukujani koskevia mainintoja oli vain muutamia. Kertonee siitä, että juuri minun molempien vanhempien sukuhaarojen puolelta sukututkimuksesta kiinnostuneita kirjoittajia ei ole löytynyt.
Isän puolelta tiedän vain sen, että ukkini on lähtenyt Viitalasta Hulkonniemelle. Juurikaan muuta tietoa en muista saaneeni.
Äidin puolelta sain kuunnella äidin aikoinaan kertomia tarinoita. Äidin suku oli tullut Pistosta Raiskioon. Minun ukin ukki Tuomas oli ollut vanhin Raiskiossa asustellut esi-isäni. Hänen intohimonsa oli ollut äidin mukaan yli kaiken muun ampumahiihto ja keihään heitto, mutta siten, että maalina olivat olleet karhut. Kymmenennen karhun kanssa sitten maalitaulu vei pitemmän korren ja Tuomas pääsi hengestään.
Tein aikoinaan kouluun esitelmän tästä Tuomaan viimeisestä karhunkaatoyrityksestä, joten siksi tarina on vielä jotenkin mielessä. Täytyypä kirjoittaa se joskus tänne sivustoille!
Äiti oli myös enemmän uskonnollinen kuin isäni. Ja äiti kertoili uskontoon ja myös sukuunsa liittyviä tarinoita. Silloin ei ollut radiota tai televisiota, niin jäi aikaa kertomuksille.
Tässä eräs juttu:
Äidin ukki, siis minun ukin isä, oli ollut veneellä jollakin lähistön järvellä kaiketi metsästämässä sorsia jonakin suurena juhlapyhänä. Hän olikin löytänyt ammuttavaa, mutta juuri laukaisun hetkellä ase oli hajonnut yksiin osiin. Jokaikinen ruuvi ja mutteri oli auennut ja ase oli hajonnut veneen pohjalle, saalis jäi saamatta. Opetus oli se, että pyhinä, mutta erityisesti juhlapyhinä, kaikki työ on syytä jättää sikseen. Tuohon aikaan metsästys oli totista työtä, siitä perhe sai aivan merkittävää ruoan lisää. Nykyäänhän asia on aivan erilainen, metsästyksestä on tullut selvästi harrastus!
Sekä isäni, että myös minä olen pitänyt sen, että pyhäisin emme työtä tee, vaan pidämme sen lepopäivänä. Toki harrastusten parissa olen viettänyt lukuisia pyhäpäiviä, mutta niitähän ei lasketa.
Myös erilaisia karhujuttuja kertoiltiin pimeissä pirteissä ajan kuluksi:
Jälleen kerran tuo samainen ukkini isä oli ollut keväällä pentukoiran kanssa lintujen soitimella. Suusta ladattava tussari oli tietenkin ollut mukana, jotta olisi kotiin viemisinä ollut jotakin pataan pantavaa. Ukko oli seisoskellut suureen petäjään nojaten ja kuulostellut, josko lähistöllä alkaisi kuulua lintujen riijuumenoja. Jonkun aikaa siinä seisokeltuaan, oli koira alkanut ukista ja pyrkiä ukon jalkoihin suojaan. Ukko siinä oli potkiskellut koiraa pois jaloista, mutta pentu vain entistä enemmän oli pyrkinyt suojaan. Ukko siinä oli alkanut lataamaan piippuaan, kun oli tuntenut jonkun tönivän kyynärpäästä. Ukko oli vielä siinä vaiheessa kuvitellut, että äidin isä, siis hänen poikansa, oli tullut metsään ja tökki kyynärpäästä. Lopulta ukko kuitenkin oli kääntynyt katsomaan ja karhuhan siinä petäjän toisella puolella oli katsonut ukon piipun latausta. Eipä siinä ollut sen kummempaa tapahtunut kuin, että niin karhu kuin ukkokin olivat lähteneet omille teilleen.
Mutta kyllä tuollaisten juttujen jälkeen ulkohuussikeikat olivat jännittäviä! Ei tarvittu jännityselokuvia tai videopelejä adrenaliinipitoisuuden ylläpitoon!
tiistai 23. joulukuuta 2008
tiistai 9. joulukuuta 2008
Räjähdys!
Kun rakentelin tätä mökkiä, niin tuli laitettua noita halogeenivaloja ympäri huushollia kolmisenkymmentä kappaletta. Jokainen vie sähköä sellaiset 20 - 30 W. Kun jokainen valo tuikkii, niin sähkömittari pyörii hullun lailla. Pelkästään noihin menee sellaiset 0,6 kVA.
Olen tutkiskellut ledivalojen tarjontaa, mutta niitä on vielä nykyään aika huonosti tarjolla - ainakin, jos haluaa vähän inhimillsempää värisävyä. Tuppaavat olemaan vielä turhan kylmää valoa tarjoavia. Ja kalliita!
12V:n piikkikantaisia jo löysin. Toki niissäkin valon väri on hieman outo, mutta on kuitenkin siedettävän lämmin, joten sellaisilla nyt valaistaan tupakettiötä ja sähköä menee vain 20 VA, eli ei mitään aikaisempaan verrattuna. Eilen löysin Järvenpään Tarjoustalosta GU10-kantaisia tekstin mukaan lämmintä valoa tuottavia lamppuja, jotka olin ajatellut pistää tupakeittiön katossa viiden metrin korkeudessa oleviin 220 V:n lamppuihin.
Kotona pistin ensin kaksi poltinta paikoilleen. Koirat eivät millään hyväksyneet minun komuamistani ylhäällä ja esittivät voimakkaita vastalauseitaan - aivan haukkuivat minua! Kuitenkin sain hehkut paikoilleen, kömmin pois ja tulin alas. Sitten tuikkasin vaan kytkimestä virrat päälle ja katosta kuului kuin olisi pistoolilla ammuttu ja osia lenteli alas! Ja koirat olivat ihan vauhkoina, erityisesti Juho oli kuin maansa myynyt. Kävin kääntämässä sulakkeen jälleen oikeaan asentoon ja aloin tutkia, että miksi tuollainen räjähdys oikein tapahtui. Syy selvisi suhteellisen nopeasti, kun kaivelin roskakorista lamppujen pakkauksen esille. GU10-kannalla on myös 12 V:n lamppuja! Ostamani lamput olivat siis 12 V:n tavaraa. En ollut vielä tähän ikään mennessä tavannut moisia ja siksi en edes tajunnut tarkistaa jännitearvoa paketista.
Mutta miksi lamppu hajosi räjähtämällä? Suojalasi lensi alas laattalattialle, mutta ei onneksi enää hajonnut sirpaleiksi. Lasi oli siis riittävän tukeva, mutta lampun muu rakenne ei sitten ollut samaa luokkaa, kun hajosi. Käsittääkseni lamput eivät saa tuolla tavoin räjähtää, vaikka niihin kytkettäisiin mitä tahansa sähköä. Sulakkeiden pitäisi vaan antaa periksi ja laueta! Mutta opetti ainakin minut tarkistamaan myös pakettien tekstit!
Mutta pahin juttu on se, että Juho katselee minua alta kulmien, kun pistän valoja päälle tai pois. Olen menettänyt luottamuksen Juhon silmissä. Enkä syyttä!
Olen tutkiskellut ledivalojen tarjontaa, mutta niitä on vielä nykyään aika huonosti tarjolla - ainakin, jos haluaa vähän inhimillsempää värisävyä. Tuppaavat olemaan vielä turhan kylmää valoa tarjoavia. Ja kalliita!
12V:n piikkikantaisia jo löysin. Toki niissäkin valon väri on hieman outo, mutta on kuitenkin siedettävän lämmin, joten sellaisilla nyt valaistaan tupakettiötä ja sähköä menee vain 20 VA, eli ei mitään aikaisempaan verrattuna. Eilen löysin Järvenpään Tarjoustalosta GU10-kantaisia tekstin mukaan lämmintä valoa tuottavia lamppuja, jotka olin ajatellut pistää tupakeittiön katossa viiden metrin korkeudessa oleviin 220 V:n lamppuihin.
Kotona pistin ensin kaksi poltinta paikoilleen. Koirat eivät millään hyväksyneet minun komuamistani ylhäällä ja esittivät voimakkaita vastalauseitaan - aivan haukkuivat minua! Kuitenkin sain hehkut paikoilleen, kömmin pois ja tulin alas. Sitten tuikkasin vaan kytkimestä virrat päälle ja katosta kuului kuin olisi pistoolilla ammuttu ja osia lenteli alas! Ja koirat olivat ihan vauhkoina, erityisesti Juho oli kuin maansa myynyt. Kävin kääntämässä sulakkeen jälleen oikeaan asentoon ja aloin tutkia, että miksi tuollainen räjähdys oikein tapahtui. Syy selvisi suhteellisen nopeasti, kun kaivelin roskakorista lamppujen pakkauksen esille. GU10-kannalla on myös 12 V:n lamppuja! Ostamani lamput olivat siis 12 V:n tavaraa. En ollut vielä tähän ikään mennessä tavannut moisia ja siksi en edes tajunnut tarkistaa jännitearvoa paketista.
Mutta miksi lamppu hajosi räjähtämällä? Suojalasi lensi alas laattalattialle, mutta ei onneksi enää hajonnut sirpaleiksi. Lasi oli siis riittävän tukeva, mutta lampun muu rakenne ei sitten ollut samaa luokkaa, kun hajosi. Käsittääkseni lamput eivät saa tuolla tavoin räjähtää, vaikka niihin kytkettäisiin mitä tahansa sähköä. Sulakkeiden pitäisi vaan antaa periksi ja laueta! Mutta opetti ainakin minut tarkistamaan myös pakettien tekstit!
Mutta pahin juttu on se, että Juho katselee minua alta kulmien, kun pistän valoja päälle tai pois. Olen menettänyt luottamuksen Juhon silmissä. Enkä syyttä!
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Puuhastelua
On hieman ihmetelty, kun talipallojen muoviteline oli hajoitettu niin, että pallot eivät enää siinä pysyneet. Toissapäivänä puuhastelin kameran kanssa jotakin ja aivan saatumalta näin, että kurret olivat varmasti olleet asialla. Kyllä tämäkin veijari teki pitkään töitä lintujen ruokintapaikalla. Huomaa kyllä selän leveydestä, että on tainnut käydä muillakin ruokintapaikoilla. Nyt teline on metallia, että siitä vaan pureskelkoon!
Tein joskus vuosia sitten vanhoista VW Kuplan osista ja rautaromusta vahdiksi kukkulallemme romuairiksen. Nyt se on jo mukavasti saanut oikeaa värisävyä, kun ruoste on sen pintaan iskenyt. Airiksethan ovat päävärisävyltään ruskeita!Nyt syksyllä meillä kävi airiskasvattaja Ruotsista ja hän vaati, että minun on tehtävä hänellekin romuairis pihamaalleen. Minä olin pistänyt kaikki kuplan osat romikselle, joten eipä minulla toiseen ollutkaan tarveaineita. Mutta hätiin tuli Vantaalla asusteleva Timo P. Häneltä löytyivät etukäpäliksi kuplan vetoakselit, takakäpäliksi kuplan vääntösauvat ja niskaksi etupellin jousi. Mutta riittävän paksua rautaputkea rungoksi en löytänyt mistään. Runko oli tehtävä kymmenen sentin putkesta, joten tulollaan oli suhteellisen kaponen airis. Varastosta löysin reisiksi käytetyt kuplan takaiskarit. Ovat vielä kaasumallia, kun kisahommissa sellaisia aikoinaan pelkästään käytin. Pään ja rinnan sekä selän muotoilin ihan pellistä. Silmiksi tuli 17 mm:n pultit ja nokaksi vielä isompi pultin kanta. Ja hännäksi sai kelvata pätkä betonirautaa.
Uudempi on vielä vähän kalpea, mutta sateiset säät tekevät sille hyvää, vähitellen se saa oikeaa väriä!
Saa nähdä kelpaako Ruotsiin! Jos ei, niin olkoon sitten tuossa entisen vieressä.
Tänään tuli vuoden viimeinen TM. Siinä sitten olí vuoden auto -äänestyksen tulokset. Ja tietenkin se Opel voitti yhdellä äänellä Ford Fiestan. Alfa Romeon Mito taisi olla neljäs! Jos bensan hinta olisi pysynyt äänestysaikanakin kesän lukemissa, niin Fiesta olisi silloin mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut ykkönen, mutta kun tällä hetkellä bensa on lähes ilmaista. Tai mistäpä niistä toimittajista tietää, miten ne äänestävät. Niillähän voi olla aivan erilaiset kriteerit kuin yleisöllä. Hehän eivät itse maksa autoilujaan - ainakin niin oletan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)