Kevät keikkuen tulevi

Siinä se talvi meni, toivottavasti se on nyt loppu. Viimeiset lumet ovat edellisen myräkän jälkeen sulamassa ja lämpöä on iltapäivällä liki kymmenen. Tänään sunnuntaiaamuna on pilvi peittämässä auringon, joten kilolaseja tuskin tänään tarvitsee.
Taisi olla ensimmäinen talvi sitten Turun opiskeluvuosien 1970-luvulla, että en kopeutunut hiihtoladuille lainkaan. Olisi pitänyt lähteä puolen sadan kilometrin päähän, joten säästin bensaa ja tein muutaman kilon vararavintokerroksen mahan ympärille.

Kirjoittamista oli ihan yllin kyllin, vaikka lehtiin juttuja ei ole paljon ilmestynyt. Minulla on sellainen vakio, kerran kuukaudessa oleva, palsta lehdessä autot, liikenne ja liikkuminen -osastossa. Sain itse esittää päätoimittajalle aiheet, joista jutut haluan kirjoittaa, ja hän hyväksyi listani. Tämän vuoden ensimmäisessä jutussa käsittelin pikkupoikien kiinnostumista autoista ihan pienestä pitäen.Se on merkillistä, miten useimmat pojat ovat autoista kiinnostuneet, autojen äänetkin onnistuvat ennen puhetta! Esimerkki oli helpoo löytää. Olisin voinut kertoa itsestänikin, mutta en sattunut sopimaan ikähaitariin 4 - 5 v, joten päähenkilö  oli löydettävä muualta.
Seuraavassa jutussa käsittelin Mäntsälän kunnan uutta latukonetta, joka ei valitettavasti päässyt tänä talvena latusia tekemään, mutta pihalla sain itsekin sitä kokeilla. Oli vänkä ajettava!
Seuraavaksi tein jutun kaverista, joka valmistautuu ensimmäisiin Päijänne -ajoihinsa. Mäntsälässä on kolme enduroa ohjelmassaan pitävää seuraa, joten tämäkin uhri löytyi omasta kotipitäjästä.
Seuraavassa jutussa esittelen pienen endurokoululaistytön. Hänen ei tarvitse harrastaa yksin, sillä koko perhe isä, äiti ja neljä poikaa ja tyttö ajavat, kuudes on vielä niin pieni tyttö, että ei vielä pysy pyörän selässä, mutta varmasti hänkin nousee pyörän selkään muutaman vuoden päästä. Hienoa, että perheellä on sama harrastus, niin kalusto ja varusteet kiertävät tehokkaasti!
Keväällä käyn tänä vuotta sata vuotta täyttävän auton esittelyyn, sellainenkin Mäntsälästä löytyy.

Muu kirjoittaminen on ollut pääosin kolmen kirjan juttujen kirjoittamista. Näljänkä -kirjaan modifioin ensimmäisestä kirjastani pätkän ajasta, kun elin ja asuin Näljängässä. Parin mäntsäläläisen urheiluseuran juhlakirjoihin olen tehnyt juttuja, mutta kirjat ovat vasta taittajalla, joten nyt vasta työ alkaa, kun jutut on muokattava kirjaan sopiviksi. Molempien kirjojen julkaisu on alkukesän aikoihin, toinen julkaistaan 29.5. ja toinen 14.6.
Mäntsälän Uutisten nettilehteen olen kirjoittanut muutamia juttuja. Seuramme juttuja pääsee lukemaan osoitteesta www.mantsalanuutiset.fi/hgs.
Romaanin kirjoittaminen on edelleen tauolla. Saattaa olla, että tauolle jääkin.

Kaksi kertaa ehdin käydä ennen takatalven tulemista lyömässä rangella palloja. Käsi on vielä kipeä, mutta oletan, että kierroksella se kestää, kun lyönnit tulevat harvakseen. Rangellahan lyöntitiheys on paljon suurempi ja kuormittaa silloin kättäkin enemmän. Molemmilla kerroilla oli valtavan kova myötätuuli, joten pallo lensi todella kauas. Lyönti oli talvehtinut aika mukavasti, tuntui, että taukoa ei ole ollut lainkaan.
Toivottavasti se kesä ei pitkitä tuloaan, vaan päästään pian toden teolla pallolle kyytiä antamaan.

Paukapääkö liikenteessä

Ei ymmärrystä

Kävin perjantaina Hirvihaarassa ja paluumatkalla vastoin normaalitapojani ajoin moottoritietä takaisin kotiin. Tulin siis Hyvinkääntieltä Mäntsälän eteläisen rampin kautta motarille, jossa oli harvakseltaan liikennettä pohjoisen suuntaan. Vetoketjuperiaatteella pääsin hyvin pakettiauton ja punaisen Hondan väliin. Asettelin pilotin maksiminopeudelle ja oikeaa kaistaa laskettelin menemään. Vasenta kaistaa ohitteli porukkaa koko ajan, mutta takana tuleva Honda pysyi sopivan matkan päässä perässä.

Kun Mäntsälä P lähestyi, niin Honda siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti ohitukseen, kunnes yllättäen kääntyikin eteeni. Juuri ja juuri ehti kääntymään eteeni rampille. Silloin paljastui auton perästä teksti Type R. Kuljettaja halusi kaiketi näyttää minulle tuon tekstin!

Jos ajaa noin erikoisella autolla, niin silloin täytyy olla pokkaa ajaa paljon normaalia huolellisemmin ja muut huomioiden, muuten kaahailu herättää vain ärsyyntymistä positiivisen huomion sijasta. Ainakin minä koen liikenteen paikkana, jossa ei missään tilanteessa ole millekään ylimieliselle näytölle sijaa. Toisaalta paukapäitä on ollut aina, ja tuskinpa meikäläisen vaatimaton blogi mitään muuttaa, mutta olenpahan aina silloin tällöin yrittänyt asian puolesta höyrytä.

 

Jälleen hieman liikenneasiaa

Valtakunnan surkein kuski

Varmaankin useampi meistä niin sanotuista kokeneista kuljettajista vähintäänkin hymyilee katsoessaan niitä raukkoja, jotka koettavat vääntää tuntemattoman auton kunkin tehtävän mukaisesti. Tilanne on kuitenkin varmasti haasteellisempi kuin sohvalta katsoen ymmärrämme.

Ohjelman tehtävät ovat auton käsittelyyn liittyviä, mutta tulee mieleen, että mitähän tuolla parkkipaikoilla ja liikenteessä oikein tapahtuisi, jos ohjelmassa mukana olevat seikkailisivat meidän valioiden joukossa. Tosi asia kuitenkin on, että jokainen ohjelman autokuski ei ole liikenteessä paljon autoa ajanut, heistä osa jopa itsekin tietää, että eivät hallitse liikkumavälinettä saati liikennesääntöjä. Tulee väkisinkin mieleen, että miten he joskus ovat korttinsa saaneet.

Auttaako ohjelma meitä itsensä keskimääräistä paremmiksi autoilijoiksi tuntevia todella hyviksi autokuskeiksi. Eipä varmaankaan, meillä jokaisella on omat pinttymämme ja tapamme. Opetusohjelmaksi ”Suomen huonoimmalla kuskilla” ei ole tilausta, mutta ajanvietteeksi se on kai tarkoitettukin. Kuitenkin asiat ovat tärkeitä, ja jokaisen olisikin syytä katsoa asioita edes hetken omalta osaltaan.

Itse olen osallistunut liukkaankelin ajo-opetukseen ja järjestänyt ko. tilaisuuksia useita kertoja työyhteisössäni. Myös muunlaisia ajotilaisuuksia olin järjestämässä. Noissa oppi hieman auton hallintaa, mutta korvien väliinhän asialla ei ole välttämättä merkitystä. Jos parantunutta auton käsittelytaitoa ylösmittaa nousseina tilannenopeuksina, niin eipä tilaisuuksilla ole juuri merkitystä.

 Oman ajourani aloitin kotitontilla koivujen välissä autoa pujotellen. Koivut säilyivät ehjinä ja siis autokin, ei edes kytkin kärtsännyt. Kortin saatuani ajoin jääradalla niin paljon kuin mahdollista, isän kanssa kävimme lukuisia keskusteluja, kun mittariin oli kertynyt hänen mielestään liikaa kilometrejä. Tankkiin minun oli aina ostettava ajoani vastaavat bensat. Ensimmäisen vuoden maltoin ajaa todella varovasti, mutta sitten nopeudet nousivat. Nopeusrajoituksiahan silloin ei ollut kuin taajamissa.

Parikymppisenä pääsin oman auton rattiin. Auto oli 850 -kuutioinen Mini. Jääradat tulivat tutuksi, ja sieltä ajooni tuli mukaan vasemman jalan jarrutus, kun Mini piti saada kurveissa kääntymään. Seurauksena oli, että talven jälkeen vetonivelet menivät vaihtoon, ja kun auton kaasupolkimessa oli vain yksi asento, niin myös pakoventtiilit menivät vaihtoon tai hiontaan vähintään kerran vuodessa. Ministä tuli kuin ruumiin osa, tiesin aina, miten se missäkin tilanteessa käyttäytyy, sitä pystyi pyörittelemään miten vain. Katon kautta en ajopeliä kylläkään pyörittänyt. Olisin mennyt autollani jääratakisaankin, mutta isä kieltäytyi jyrkästi tukemasta rengashankintoja, ja niin kisat jäivät ajamatta.

 Nelikymppisenä siiten olin kypsä lähtemään kisatouhuihin, kun työtoverini Masa lähti myös mukaan timiin. Ryhdyimme ensin ajamaan jokkista. Silloin auton ostaminen kisasta ei ollut helppoa. Saimme lopulta jonkinlaisen ropposen ostettua, jolla minä ajoin ensimmäisen kisani. Auto ei kulkenut mihinkään, joten Pasi opasti uuden koneen teossa ja teki varmasti suurimman osan työstäkin. Masa meni sitten sillä autolla kisaan ja niin hyvin ajoikin, että auto meni myyntiin. Sitten ostelimme muutaman auton suoraan ja teimme itsekin muutaman auton.

Minun ensimmäinen täysin itse tehty auto oli todella hyvä ajaa. Menin sillä ajamaan Hyrylän UA:n jäsentenvälisiin kilpailuihin Nukarille. Sää oli sateinen, rata liukas, ja kas kummaa. Ajoin koko porukan nopeimman ajan jokkisautollani, jossa oli alla Nokian siviilirenkaat. Mukana oli myös ralliautoja ja jopa yksi BDA Escort!

Jokkis ei kuitenkaan ollut minun laji, se ei ollut sopiva laji herrasmiehelle, siksi ostin Lindströmin Kallelta 2,3 litraisen kuplan. Ensimmäisenä talvena rakensin auton paremmin asfalttisprinttiin soveltuvaksi. Painoa autoon jäi melkein 100 kg ylimääräistä.

Keväällä ilmoittauduin Serenaan ensimmäiseen sprinttikisaani. Vettä satoi, mutta autossani oli leikatut sliksit, jotka sopivat keliin. Masa oli huoltomiehenäni.

Kävelimme sateessa radan, joka oli todella vaihteleva, välillä puikkelehdittiin kapeilla pyöräteillä, välillä maantiellä. Olihan se kokemus! Lähtöviivalla kurnutin autoon yli neljä tuhatta kierrosta ja vihreällä mentiin niin liukkaasti, että silmissä musteni hetkeksi. Koetin mennä sen kuin osasin, kurveihin tultaessa tiukka jarrutus vasemmalla jalalla, samalla suorakytkentälaatikosta oikea vaihde silmään ja taas kiihdytys suoralle. Lähes loppuun selvisin, mutta sitten jarrutus meni pitkäksi siimojen alle ja autokin sammui. Ajoin kuitenkin maaliin. Sijoitus oli jossakin häntäpäässä.

Toisen lähdön ajoin varmasti maaliin, meno tuntui niin hitaalta, että pakkasimme tavarat rekkaan ja lähdimme pois edes katsomatta tuloksia.

Olimme ajaneet jonkun matkaa, kun puhelimeni soi ja Kallehan siellä kyseli, missä olen. Olin kuitenkin sijoittunut aivan kärkipäähän ja palkinnoille ekassa sprinttikisassani.

Yleensä olin kuplallani palkinnoilla, jos auto toimi. Mutta muutaman kerran poistuin myös kaseikkoon, kun yritin riskillä parantaa aikaani.

Opin, että ajamisessa tai golfissa ei kannata riskeerata, kannattaa tehdä vain se, minkä osaa.

Näin pitäisi olla myös tuolla liikenteessä, mutta kun suurin osa siellä liikkuvista ei edes tiedä, mitä osaa. Kuvittelee osaavansa paljon enemmän. Kun siihen sitten lisätään liikennesäännöt, niin soppa on valmis varsinkin erityisolosuhteissa. Silloin ei enää ajaminen ja liikenne naurata.