taas vuosi pulkassa

Ihan oikeasti pulkassa. Antti ja mummi viilettävät alas Mäntsälänvuorelta!

Näin vuoden viimeisenä päivänä on mielestäni hyvä uhrata muutama minuutti menneeseen, ja jos puhtia riittää olisi tarkoitus uhrata joku ajatus tulevaan.

Päättyvä vuosi meni ohi, eikä pahemmin jäänyt jälkipolville ihmeteltävää. Mihinkään rakennushankkeisiin en itseäni saanut väännettyä.

Olen joskus ajatellut rakentaa tontin reunaan savusaunan - tai ei nyt tietenkään ihan reunaan, kun rakannusluvan saanti edellyttää tiettyjä mittoja tontin rajaan ja muihin rakennuksiin. Tämä vuosi ei saanut ajatuksiani kääntymään tuotantomoodiin. Aika meni hiihtelyyn ja golfailuun. 38 blogia tämän lisäksi tuli taltioitua, toinen romaanini ja jälleen yksi omaelämäkerrallinen kirja sekä kolme novellia tuli kirjoitettua. Koneen ääressä istuin monet tunnit, joten takalisto sai harjoitusta ihan kohtuullisesti. Noiden hömppähommien vuoksi jäivät polttopuutkin tekemättä tulevia talvia varten- onneksi tämän talven puut ovat kuitenkin liiterissä, että ei tarvitse märkiä puita kituuttaa tai sähköllä lämpöä ylenmäärin kehittää. Facebookissa olen lähinnä seuraajana - en koe sitä aksessia edelleenkään omakseni. Kavereita taitaa olla vähän toista kymmentä, mutta vähiä ovat minun merkinnät.

Vuoden alussa tein päätöksen olla ostamatta Iltalehteä. Hesarin ja Iltasanomat olin heivannut jo loppuvuoden 2002 tapahtumien johdosta. Kaksi kertaa olen lehden oma-aloitteisesti ostanut, enkä ole päätöstäni katunut. Muutaman kerran olen joutunut ko. lehden maksamaan kassalla, kun satuin olemaan ostosten maksumiehenä. Pärjään vallan mainiosti ilman kyseistä aviisia ja boikotointi jatkuu tulevana vuotenakin.

Painettua tekstiä tilaan TM:n, Mobilistin, VM:n ja Hanaa-lehden toimituksilta. Irtonumeroina ostelen silloin tällöin Klassikot -lehteä. Muutaman yhdistyksen äänenkannattajia lueskelen jonkin verran, mutta sensaatiolehdet saavat minun puolestani vaikkapa kuihtua. En ole kiinnostunut missien sun muiden hömppien elämisestä tippaakaan, minulle riittää tämä oma näpertely ihan hyvin.

Uutisia olen katsellut liian runsaasti, niistä olen saanut vain pahan mielen, joten pyrin rajoittamaan uutisten katselua TV:stä tulevaisuudessa kertaan päivässä. Eiköhän silläkin tavalla pysy mukana maailman kauheuksissa. Siirrän säästyneet katseluminuutit kunnon elokuvien katseluun - näin olen päättänyt.

Olen ollut huolestunut elopainoni kohoamisesta oikeastaan koko sen ajan, kun olen joutunut masennuslääkkeitä syömään. Taisi olla marraskuuta, kun sain kutsun ravintoterapeutille, ja häneltä sainkin ohjeita, miten pystyisin painoani hallitsemaan ja olemaan niiltä osin onnellinen mies. Tein muutaman viikon mielestäni ohjeiden mukaan. Söin terveellistä, monipuolista ravintoa 3 - 4 tunnin välein kohtuullisia annoksia. Kuitenkin aloin aavistella, että suunta on ihan väärään, ja puntarille noustuani asia varmistui. Olin lihonut kaksi kiloa! Nyt joulun aikaan olen hilannut painoni jälleen alkuperäisiin lukemiin. Minun ei kärsi yksinkertaisesti syödä katalogien mukaisia annoksia, vaikka kävisin vähän hiihtelemässäkin, joten täytyi vain harventaa syöntikertoja. Nyt olen sitten jälleen lähtöpisteessä. En olisi voinut vielä kymmenen vuotta sitten aavistaa, että joskus kamppailen tälläisten asioiden kanssa. Kuitenkin ensi vuonna läskiä lähtee pois kymmenen kiloa jollakin konstilla. Jos ei lähde, niin sitten ei!

Vuosi vaihtuu kolmen tunnin kuluttua. Meillä on yökylässä vuotta vaihtamassa tyttäremme Anttipoika ja koiransa Peppi. Antti tuli meille kokeilemaan, miten pystyy nukkumaan ilman lastensänkyä, ja Peppi tuli pakoon Hyrylän raketteja. Se nimittäin pelkää aivan suunnattomasti kaikkea paukkuvaa, ja vuoden vaihde on aina se pahin aika.

Me emme ole koskaan harrastaneet rakettien paukuttelua. Se tuntuu jotenkin turhalta touhulta - voisi verrata tupakin polttoon. Molemmat aiheuttavat melkoisesti vahinkoja ja lähiympäristölle häiriöitä. Viattomat elukat tietenkin kärsivät eniten - paukuista.

Jos olisin ilkeä, niin sanoisin, että paukuttelijat voisivat varata vaikkapa Afganistaniin seiväsmatkan katsomaan ja kuuntelemaan oikeaa paukuttelua. Siinä olisi sitten jännitystäkin pelissä. Toki näyttää siltä, että tuollainen räjäyttely lisääntyy koko ajan yhä lähempänä, joten voihan olla, että jonakin uutena vuotena saamme katsella tuhoisaa paukuttelua vaikkapa Senaatintorilla. Ken elää, se näkee. Toivottavasti emme kuitenkaan pääse tuollaisten hyökkäysten kohteiksi.

Tulipa tässä kirjoitellessa mieleen, että voisi viranomaisilla olla melko haastellinen tehtävä uuden vuoden yönä erottaa tuhoisat paukut ns. vaarattomista!

Mitähän muuta kuin läskitalkoot saisin ensi vuonna aikaan? Uusi romaani on mietintämyssyssä ja puolisen sivua olen jo opusta kirjoittanut. Mietin aloitusta varmasti parisen kuukautta, ja kun olin sen sitten mielestäni keksinyt, niin pistin koneen muistiin. Muu osa on vielä yhtenä jäsentymättömänä mylläkkänä mielessäni. Aikataulua jatkolle ei ole. Se syntyy, jos on syntyäkseen. Joko ensi vuonna tai seuraavana. Voihan aihekin tietenkin vaihtua, jos en pääse nyt mietinnässä olevassa alkua pitemmälle.

Viime talven kirjoituskurssilaisten kanssa olemme suunnitelleet novellikokoelman julkaisemista. Siihen on jo tähän mennessä kirjoittaneet novelleja viisi kurssilaista ja opettajamme. Novellien kommentoinneissa on tullut vähän säröjä, mutta loppiaisena yritämme ne selvittää ja päästä siihen, että teoksemme saisi päivänvalon toukokuussa. Aiheita emme etukäteen rajanneet, kukin sai kirjoittaa novellinsa, kolme novellia per kirjoittaja, aivan oman halunsa mukaan. Kirjoittajien ikähaitari on yli 40 vuotta ja miehiä joukosta on kolme, joten novelleja on syntynyt todella mielenkiintoisista aiheista ja mielenkiintoisilla käsittelytavoilla. Toivottavasti hankkeemme onnistuu!

Urheiluun ja sen seuraamiseen käytän toivottavasti myös aikaa kohtuullisesti. Moottoriurheilun eri lajit katsojana ja golf sekä katsojana että pelailijana ovat tietenkin ykkösenä, mutta kyllä suksilajitkin kiinnostavat niin sohvalta kuin harrastajanakin. Myös yleisurheilua seurailen silloin tällöin. Paikan päälle urheilutapahtumiin sorrun pari kertaa vuodessa ja silloin on lajina joku monista moottorilajeista.

Minun molemmat autoni ovat nettiautossa myynnissä. Harrasteautoni Minin toivoisin ainakin menevän kaupaksi, jotta saisin uuden projektin työn alle. Siinä autoa ropatessa saattaisi romaanikin saada uutta potkua. Jos taas käyttöautoni menee kaupaksi, niin tilalle hankin hankin saman hintaluokan urheiluauton - kuitenkin sellaisen, että sillä pystyn ajelemaan ympäri vuoden hiihdolaudun varteen tai golfkentälle. Jos ei mene kaupaksi, niin sitten ajelen entisellä pikkusportilla - alella auto ei minulta lähde. On sen verran tolkku peli!

Kaikille tälle sivulle eksyneille toivotan hauskaa ja antoisaa uutta vuotta 2011!

muistelupaikka

Kävin juuri Mäntsälän hautausmaalla viemässä vainajien muistelupaikalle nuo keskellä olevat isot kynttilät. Siinä muistelin hetken appiukkoa, anoppia, isää ja äitiä.
Olin onneksi ottanut kameran mukaani, koska ajattelin kuvata pitäjämme kaunista kirkkoa talvisessa asussaan. Kuitenkin kävi niin, että tuhratessani kynttilöihin tulet avokäsin, sormeni olivat niin jäässä, että kirkon kuvaaminen jäi. Teen joskus myöhemmin uuden kuvausretken ja otan paremmin talveen sopivat käsineet käsiini.

Kotona eilisiä ja tämän päivän kuvia käsitellessäni vasta aloin miettiä millaista elämäni on ollut syksyn 2002 jälkeen. Jotakin olen yrittänyt tuhrata, mutta kuitenkin olen ajatuksissani ollut ihan jossakin muualla. Tekemisellä tai periaatteessa tekemisen ajattelemisella olen siirtänyt syvällisempää elämäni ajattelemista eteenpäin. Nyt hoksasin, että alan olla siinä kunnossa, että pystyn jollakin tapaa analysoimaan tuota ajanjaksoa. Mustaltahan se vaikuttaa!

Koska olen aina ollut kova talvi-ihminen, niin viime talvesta sain uutta potkua. Oli lunta ja pakkasta, pystyin hiihtämään - en sellaisella vauhdilla tai nopeudella kuin olisin halunnut, mutta hiihtokertoina ihan mukavasti. Kevätkesällä olin jo niin täpinöissäni, että jätin jopa masennuslääkkeet hetkeksi pois, mutta jouduin palamaan piirun verran takaisin päin. Suostuin siihen, että käytän masennuslääkkeitä pieninä annoksina nukahtamisen varmistamiseksi.

Kesällä pystyin pelaamaan golfia enemmän kuin koskaan aikaisempina kesinä - ajoittain pelaamiseni oli jopa nautittavan helppoa, tuntui, että pystyn tekemään sen parin väylällä kuin väylällä. Toki syksyn sadesäät palauttivat pelini oikeaan tasoon, mutta kuitenkin kesän kierroksista jäi hyvä maku. Polveni kivut vain häiritsivät ajoittan pahasti. Kun kipu iski polveen, niin kävely jäi hetkeksi, mutta onneksi pelin luonne ei vaadi koko ajan liikkumista, ja sain joka kerta kivun käsiteltyä ja kierrokset loppuun. Onkohan edessä jossakin vaiheessa puukkoon turvautuminen?
Sain kesällä viimeisteltyä toisen romaanini, joka tottelee nimeä "takapotku". Julkistuksen jälkeen olen saanut jälleen postiivista palautetta kirjastani, ja kehut tietenkin tuntuvat hyviltä. Monet ovat kertoneet, että kerronnassani on tapahtunut selkeää kehitystä. Ehkäpä se johtuu siitä, että yritin tällä kertaa kirjoittaa lukijalle, kun aiemmin kirjoitin pääasiassa itselleni - siis terapiakseni. Nyt en sillä tavalla tuntenut tarvetta terapoida, vaan kertoa tarina. Ehkäpä se oli siinä!
Tässä syksyn aikana kirjoitin kirjan "rakkaustarinaa kuudelta vuosikymmeneltä". Se kertoo omasta ja läheisteni elämästä, mutta teos ei tule levitykseen. Kirjaa on painettu kaksi kappaletta, eikä muita minun elinaikanani tule. Panostin kirjaan noin kolmen kuukauden työpanoksen nyt syksyllä ja jonkin verran välitöinä jo kesällä, mutta koin työn tarpeellisiseksi ja hyödylliseksi itselleni.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut jälleen minun mieleeni. Kunnon talvi tuli ajoissa ja mieli nousi koko ajan ja varmasti olotilani vielä tästä edelleen paranee, kunhan talvi säilyy edelleen talvena. Huvittuneena olen seurannut median ja ihmistenkin taivasteluja ja voivotteluja talvesta. Minusta ei talvessa ole tähän mennessä ollut mitään erikoista. Minä en ole kokenut mitään huippumyrskyjä tai huippupakkasia, minusta meillä on ollut vain aivan normaaleja lumisateita, ehkä joskus pyryä ja tietenkin pakkasta, kuten talvella pitääkin. Ja minähän poika nautin joka solullani!

Koko vuosi on ollut vuoden 2002 jälkeen antoisin vuosi, mutta asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. On ehkä raflaavaa sanoa, että isäni pelasti minut. Mutta näin hän analyysini mukaan teki täysin tietämättään. Hän meni sydänleikkaukseen ja kuoli leikkauksen jälkeisiin kompikaatioihin vuoden 2003 alussa. Äiti oli dementoitunut vaikeasti eikä pystynyt elämään yksikseen, joten heidän vanha omakotitalonsa meni myyntiin ja minulle tuli perintönä neljäsosa tuosta kiinteistöstä saadusta euromäärästä. Näin selvisin kalliiden asianajajien palkkioista, kun vielä sain myytyä hienon Volvoni ja sain pankilta lisälainaa. Isä siis pelasti minut konkurssilta! Jos omaisuutemme olisi mennyt myyntiin siinä masennuksen vaiheessa, niin varmasti silloin olisin keksinyt keinon erkaantua maallisista lopullisesti. Olinhan jo tuota ajatuspeliä pelannut pitkän tovin. Vasta Mäntsällään muutto, kunnon hoitoon pääsy ja tavallaan uusi elämä vieraannuttivat noista ajatuksista. Nyt ollaan jo paremmalla puolella - kannattaa käydä muistelemassa hyväntekijöitä!

jouluaatto

Joulut ovat muuttuneet melkoisesti meikäläisenkin elämän aikaan.

Muistan ensimmäisiä jouluja joskus aivan 1950-luvun alun tienoilta. Osa elintarvikkeista oli edelleen korttitavaraa, eikä kyllä kaupoisskaan ollut paljon mitä myydä. Eipä minun vanhemmilla ollut rahaakaan, joten oli tyydyttävä siihen, mitä itsellä oli. Sika oli kasvatettu ja jouluna sen tehtävä oli antaa joulupöytään lisukkeita itse tehdyille laatikoille ja perunoille. Äiti leipoi leivän naapurissa kasvatetusta rukiista ja rieskaa ohrasta. Vehnäsiä ei tainnut olla, kun niillä korkeuksilla ei vehnä menestynyt.

Joulupukki kävi aina silloin, kun olimme savusaunassamme kylpemässä. Muistan kaksi mieleenpainuvaa joululahjaa. Eräänä jouluna sain isän tekemän formula-auton, joka oli maalattu lattiamaalilla ruskeaksi ja toisena jouluna ihan tehdastekoisen pyörillä olevan koiran. Kun vedin koiraa lattialla, niin sen etutassut liikkuivat. Muita lahjoja en saanut, enkä kyllä kaivannutkaan. Olivat niin mieluisia.

Armeijassa olisin halunnut viettää joulun, mutta kävi niin, että minut oli pistettävä lomille, kun muuten ansaitsemani lomat olisi jääneet pitämättä. Siispä piti mennä kotiin. Toki tuolloin kotini tilanne oli aivan toinen kuin elämäni ensi vuosina. Kuitenkin pääosin joulu oli samanlainen ruokailujen osalta, mutta jälkiruoat ja kahvileivät olivat tulleet pöytään mukaan. Joululahjoja ei edelleenkään annettu runsaasti. Ainoastaan tähdellistä vaatetta tai muuta käyttötavaraa oli paketteihin kätketty.

Omassa perheessämme koetin pitää joulun jouluna. Ylenmääräiset hössötykset pyrin karsimaan, jotta joulun itsetarkoitus olisi säilynyt kirkkaana mielessä, vaikka en kovin uskonnollinen olekaan. Alussa tyttäret olivat tyytyväisiä, mutta kouluikäisinä he alkoivat nurista, kun he saivat vain järkeviä joululahjoja, ja muut saivat kaiken maailman rihkamat.

Usein rallasimme pohjoiseen ja vietimme vuorovuosina jouluaaton minun ja vaimon kotona, joten joulumme olivat kuitenkin vähän erilaisia joka vuosi. Kun saimme valmiiksi omakotitalomme vuonna 1986, aloimme viettää jouluja myös kotona. Kuusi tuotiin sisälle, se koristeltiin ja söimme aaton iltapäivällä perinteisen jouluaterian, kävimme saunassa ja yleensä silloin kävi joulupukkikin tuomassa vaatimattomat nyssäkät itse kullekin kuusen juurelle.

Nyt vanhana joulu on alkanut tuntua vai yhdeltä päivältä muiden joukossa. Jos tyttäremme käyvät meillä, niin totta kai sapuskat hankitaan, laitellaan ja yhdessä syödään. Ja onhan lasten lapsille jotakin annettavakin taloustilanteen mukaan. Mutta edelleen yritän pitää kiinni siitä, että on parempi saada muutama kunnon lahja kuin hirveä kasa jonniinjoutavaa krääsää. Kun olen tollo lahjojen ostaja, niin olenkin yleensä antanut pienen joulurahan itse kullekin. Saavat sitten hankkia toivottavasti jotakin tarpeellista, näkyvää ja kestävää.
Taidan olla tylsä!

RAUHALLISTA JOULUA!

hiihtokausi avattu

Eikä pelkästään maailmankuppien muodossa vaan ihan persoonakohtaisesti. Ensimmäisen kerran kiertelin Hirvihaaran hiihtokeskuksen pellolla muutamia kierroksia, mutta toisella kerralla kiersin sikäläisen kakkosen jo kaksi kertaa ja tänään kolmasti. Tärkeintä on näillä ensimmäisillä kerroilla kiinnittää huomiota tekniikkaan, jotta tasapaino tulisi vakaaksi ja erilaiset hiihtotekniikat ulostuisivat kehon syövereistä käytettävään kuntoon. Tekniikan opiskelu onkin nykyään todella helppoa, kun huonon kunnon vuoksi vauhtia ei ole juuri nimeksikään. Toki pää käskyttäisi kovempaan menoon, mutta kroppa ei sitä salli. On mentävä hiljokseen!

Sohvalta olen seuraillut suksilajeja, kun moottoriurheilut ovat juuri nyt viettämässä taukoja. Näyttää siltä, että melkein lajissa kuin lajissa täytyisi olla alla Fischerin suksimet, jotta tulosta syntyisi. Ilmeisesti se on saanut palkkalistoilleen päteviä insinöörejä kehittelemään välineistöä liukkaampaan kuntoon. Onneksi monet meikäläiset suksilajien ammattilaiset ovat saaneet kyseiset sivakat alleen!

Mäkihypyssä ja naisten ampumahiihdossa on suomalaisille tullut hyviä sijoituksia aina voitoista lähtien. Muissa lajeissa on vielä paljon petrattavaa ja toki noissa menestystä tuottaneissakin lajeissa taso on vielä liian suppea, jos halutaan saada menestystä laajemmalti koko ajan, koska yksi urheilija ei voi olla koko ajan terävimmässä iskussaan. Pitäisi olla paikkaajia, jos nyt menestyneillä sattuisi notkahdus tuloskuntoon.

Kuten olen jo joskus aiemminkin kirjoittanut, niin joukkuelajeihin en jaksa paneutua, pistän ennemmin vaikkapa Chanin toimintaleffan pyörimään kuin tuijottan jääkiekkoa, jalkapalloa tai edes salibandyä. Tulokset kyllä katselen tekstitv:stä, mutta siihen se jääkin. Olen ihmetellyt aina, miksi joukkuelajeissakin nostetaan joitakin henkilöitä jalustalle lähes jumaliksi, vaikka tulos on aina koko joukkueen ansiota? Toki niinhän se on työelämässäkin, porukat tekevät, mutta yhdet vievät kunnian.

Palloilulajeista tuijottelen melkoisen paljon golfia ja joskus katselen tennistäkin. Mutta nehän ovatkin arvostamiani yksilölajeja. Täksi talveksi otin itselleni ohjelmaan varmaankin kymmenen vuoden tauon jälkeen golfin harjoittelun. Masennuksen aikoihin oli ihan hyvä, että jaksoin mennä kesällä joskus kentälle, mutta viime kesänä kiersin 57 kierrosta ja ajattelin, että jospa ensi kesänäkin pääsisin samoihin lukemiin. Jotta sitten kesällä pääsisin heti alkuun jonkinlaiseen tasoon, niin uhraan joka maanantai tunteroisen tuon hienon lajin opettelemiseen ja taitojeni kohentamiseen tai ainakin ylläpitämiseen. Toki vaarana on sekin, että talven lyönnit verkkoon aiheuttavat pallon lentorataan sitten ulkona muutoksia. Pallo voi lentääkin ihan miten vaan ja minne vaan! No, aika sen sitten näyttää.

kaljottelutilaisuuksia

Lajittelin eilen vanhoja lehtiä erilaisiin nippuihin - säilöttäviin, kiertoon tai jopa roskikseen. Kiinnitin huomiotani jälleen kerran ns. yhden asian julkaisuihin, pariin moottoripyöräilyn ja yhteen harrasteautoilun lehtiin. Ja kaikissa oli useita eri juttuja, joissa siirryttiin kyseisillä ajoneuvoilla johonkin paikkaan ottamaan esimerkiksi kaljaa.

Moottoripyörälehtiä oli käsittelyssä kaksi erilaista - toinen oli Moto Guzzin lehti ja toinen moottoripyörämatkailuun liittyvä lehti. Erilaisia "ralleja", kuten reissuja nimitetään, oli noissa lehdissä useita, oli tietyn merkkisillä pyörillä matkusteleville, tietyn maan tekeleillä ajeleville tai matkapyörillä liikuville - ja kun pyörämerkkejä on Suomessakin kymmeniä, niin harva se viikonloppu porukat ajelevat johonkin päin isänmaatamme tai jopa ulkomaille jalon harrastuksensa nimissä. Jokaisessa tapahtumassa näytti ohjelma olevan suunnilleen sama, kerääntyminen, höpöttelyä, syömista, juomista, kilpailuja ja tanssahtelua - esimerkiksi. Kun ohjelmat oli läpikäyty, niin sitten oli matka väsyneenä, mutta niin onnellisena, kotiin ja hetken päästä mentiin jälleen. Niin se näytti olevan.
Lisäksi monilla paikkakunnilla oli viikollakin monille pyörämerkeille joku paikka, minne kokoonnuttiin juomaan kahvit ja turisemaan mitä milloinkin.

Kun minulla oli Moto Guzzi, niin kävin muutaman kerran noissa keskellä viikkoa olleissa tapahtumissa, kun ne olivat tuossa kilometrin päässä. Tuli siinä muutama tuttu, mutta eipä ne sen enempää kiinostaneet. Kerran kävin lisäksi maahantuojan luokse järjestetyssä tapahtumassa, jossa syötiin kalakeittoa ja juotiin kahvit sekä kuolattiin maahantuojan pyöränäytelyssä. Mutta noihin ns. "ralleihin" minä en koko pyöräilyaikanani edes vakavasti harkinnut menoa. Minusta ralli on ihan muuta kuin ko. tapahtumat. Sen kaljatölkin voin juoda kotonakin, jos haluan. Olen todennut monta kertaa, että moottoripyöräily on pääasiassa tyhjää bensan polttamista, erittäin harvoin minulle tuli kohdalle joku ihan asiallinen ajotapahtuma. No kivaahan se ajminen toki oli!

Sitten ministien lehteen. Ja kyllä sielläkin pääosissa näkyi olevan erilaiset tapahtuminen selostukset, joita löytyi niin kotimaisista kuin ulkomaisista tapahtumista. Ja yllätys, yllätys ministitkin kävivät pääkaupunkiseudulla ajelemassa kesäviikkoina letkassa johonkin kahville!
Minä en ole Minilläni päässyt moisiin tilaisuuksiin, en kahville, enkä mihinkään muuallekaan, kun voin juoda sen kupin kahvia kotonakin tai sen kaljatölkin, jos haluan. Minillä en ole juuri turhiin ajoihin sortunut, aina olen järjestänyt ajokertani joko golfkentälle tai sitten katsastuskonttorille. Viime kesän ajoni alkoi sillä, että katsastin keväällä Minini, kun se homma jäi syksyllä tekemättä, ja otin sen samalla reissulla liikennekäyttöön. Ajoin sillä kaksi kertaa golfkentälle pelaamaan kierroksen, ja jälleen syksyllä oli reissu katsastuskonntorille, kun katsastin ajokin valmiiksi kevättä varten ja poistin sen liikennekäytöstä. Siinäpä se!

Pari vuotta sitten kävin kaverini kutsumana kuplien tapahtumassa Himoksella, ja meninki oli juuri samanlaista kuin ennakkokäsitykseni tämän laatuisista tapahtimista oli jo ennakkoon. Mutta miksi minä ministinä osallistuin kuplatapahtumaan? No siksi, että ajoin erilaisilla kuplilla kilpaa vuodesta 1988 alkaen 1990 -luvun lopulle saakka ja siinä ohessa ehostin kaksi 1303 -kuplaa myös liikennekäyttöön. Viimeisin kupla minulla oli käsittelyssä 2003 - 2004. Ostin sen viallisena, korjasin sähkövian, mutta moottori vuoti öljyä, joten piti tehdä ennen liikennekäyttöä moottoriremontti, ja hyvän moottorin teinkin - ei ainakaan teho loppunut normaalissa liikennekäytössä aivan heti kesken. Ajelin kuplalla jonkin verran, mutta sitten eräs entinen työtoverini osti sen minulta puoliväkisin pois, joten koriin ja muihinkaan hvaitsemiini kehityskohteisiin en ollut vielä ehtinyt paneutua. Tuolla kuplalla me sitten huristelimme Himoksen reissun. Tulipahan sekin nähtyä!

pienpuhdistamo

Kun rakensimme tänne Mäntsälään keväällä 2004 uutta mökkiä, niin kunnan rakennuslupa edellytti määräykset täyttävää jätevesien hoitamista. Vaikean masennuksen kourissa olisi ollut todella hienoa, jos kunnasta olisin saanut jotakin apua jätevesien käsittelymalleiksi. Mutta sieltä ei tullut mitään neuvoa, välillä tuntui, että sain neuvoa kunnan "asiantuntijoita". Ja yhtään puhdistamojen myyjääkään ei tontille osunut, jotta olisin saanut edes jotakin tietoa.

Siis netti oli ainoa tiedonlähteeni. Ja olihan siellä jos jonkinlaista juttua eri järjestelmistä ja tavoista hoitaa jätevedet pois talosta. Ihan aluksi suunnittelin kiinteää säiliötä, johon sonta menisi vessasta, ja harmaille vesille ajattelin vain suodinta. Mutta sitten satuin Uponorin sivuille, jossa kerrottiin erilaisista mahdollisuuksista. Lähinnä siellä käsiteltiin erilaisia imeytyskenttäsovelluksia ja panospuhdistimia. Imeytyskentän lemppasin, kun totesin, että koko kentän maa-ainekset on vaihdettava aika-ajoin, jotta puhdistuskyky säilyisi. Katsoin maa-aineksien vaihtotyöt sellaisiksi hommiksi, että imeytyskenttäsysteemeihin en sitten ihastunut. Panospuhdistamot alkoivat kiinnostaa, ja niistä sitten iminkin kaikenlaista tietoa netistä.

Saamastani informaatiosta suodatin itselleni käsityksen, minkälaisen myllyn tontilleni upotan. Valintani päätyi Uponorin Upoclean 5 -laitteeseen. Siitä kerrottiin käyttökokemuksina, että on toimintavarma ja huoleton laitteisto. Lisäksi kaikki huoltoa vaativa laitteisto on maan päällä huoltokaapissa, joten mahdollisten huoltojen ja korjaustenkin tekeminen olisi helpompaa kuin laiteistoissa, joissa pumput sun muut värkit ovat alhaalla moskan sisässä. Mitattuja puhdistustuloksia ei vielä silloin ollut paljoakaan saatavissa, mutta valmistajan ilmoitukset olivat sellaiset, että täyttää vaatimukset. Niinpä esitin kunnalle, että olen valinnut Upoclean 5 -laitteiston, eikä heillä ollut asiaan mitään poikkipuolista sanottavaa. Ainoa vaatimus oli, että vasta puhdistimessa yhdistetään vessan vedet muiden kanssa, siis tuplaviemäri rakennettiin puhdistamolle saakka. Toinen vaatimus oli se, että puhdistamon jälkeen on rakennettava näytteenottoja varten oma kaivo.

Noin sitten tehtiin, ja lokakuussa 2004 laskin kahteen ensimmäiseen säiliöön puhdasta vettä ja kytkin laitteeseen sähköt. Siitä asti järjestelmä on puksutellut ilman mitään häiriöitä. Kerran vuodessa Eerola-yhtiöt käyvät tekemässä laittelle tyhjennyshuollon, jossa kaksi ensimmäistä säiliötä tyhjennetään ja tarkistetaan laitteen toiminta. Itselle jää päivittäinen kurkkaus keittiön ikkunasta, että laitekaapin kyljessa tillottava vihreä merkkivalo palaa - kertaakaan ei ole sammunut. Pari kertaa vuodessa lisään kemikaalia ja nakaan silloin tällöin prosessisäiliöön kourallisen kalkkia ja katson näytteenottokaivosta, että poistoputkeen menee hajutonta ja väritöntä vettä. Lisäksi olen järjestänyt poistoputken sellaiseen paikkaan, että se ei helposti talvellakaan jäädy ja puken päässä on verkko, jotta sammakot ja muut elävät eivät estäisi poistoa.

Heti alkuvuosina osallistuin Porvoonjoen seudun vesitutkimukseen, jossa käytiin mittaamassa minunkin puhdistamon toiminta. Typen puhdistaminen ei ollut tutkintahetkellä lain mukaisessa rajassa, kuten ilmeisesti niin monella muullakin puhdistamolla, mutta kun puhdistamon vesiä ei johdeta minkään vesistön vaikutusalueelle, vaan maastoon, niin se ei asiantuntijoidenkaan mielestä ole mikään paha juttu. Pistetäänhän typpilannoitusta runsaasti pelloillekin ihan luvan kanssa.
Sitä paitsi eivät isotkaan kuntien puhdistamot suoriudu typen poistosta välttämättä hyvin ja ne laskevat vetensä suoraan vesitöihin.

Tässä siis yksi tarina puhdistamosta, eikä lainkaan niin raflaava kuin esimerkiksi eilen uutisissa!

mielenkiintoisia mielipiteitä

Eilen saimme päätökseen kaksi merkittävää urheilu- ja mediatapahtumaa tältä vuodelta. Niin ralli kuin F1 -kausikin päättyi eilisiin osakilpailuihin. Rallin puolelta saimme loppujen lopuksi hopeaa Jari-Matti Latvalalle, mutta Loebille ei kukaan edelleenkään voinut mitään. Formuloissa meni paljon heikommin. Ainoa Suomen lisenssillä kilpaileva, entinen suomussalmelainen, Heikki Kovalainen jäi ilman ainokaista pistettä. Se onkin vuosiin todella heikon saavutuksemme. Mutta ehkäpä ensi vuonna saamme edes silloin tällöin pistesijoituksia!

F1 - sarja oli todella tasainen, kun nopein talli ja nopeimmat kuljettajat sortuivat virheisiin, milloin autot hajosivat tai milloin kuljettajille sattui kömmähdyksiä. Red Bull -miehet menettivät pisteitä kasapäin ja keskinkertaisuudet pääsivät hyppimään varpaille. No onneksi eilinen toi voiton oikealle tallille ja oikealle miehelle. Sitä paitsi Vettelin taustalla toimii myös meikäläisiä, kun hänen trainerinsa on suomalainen. Vettelihän on omaksunut kieltämmekin paremmin kuin aikoinaan Venäjän lahja Suomelle, nimittäin Hämäläinen, urheillessaan Suomen lipun alla.

Minusta oli aivan oikein, että Renault-miehet eivät alistuneet sarjan luikureille eli Alonsolle ja Hamiltonille, vaan pitivät näitä takanaan tarpeeksi pitkään ja lopputulokset muodostuivat ainakin minun mielestäni oikein. Ja kyllähän kisan päätyttyä Alonso jälleen kerran osoitti epäurheilijamaista käytöstä, kun piti näyttää keskisormea Petroville, joka taisteli kilpailun hyvistä sijoituksista siinä kuin Alonsokin. Olisihan Alonsolla ollut mahdollisuus hujauttaa Petrovista ohi, eikä vain haistella Rellun pakokaasuja noin 40 kierroksen ajan. Mutta eipä ollut miestä sitä tekemään, olisi varmasti halunnut, että Ferrarin miehistö olisi käskenyt Perovin siirtyä syrjään tähden edestä.

Mutta vielä ihmeellisempää on Santader -pankin pääjohtajan Emilio Botin lausunnot. Hän nimittäin ensinnäkin kiittää erään tietotoimiston mukaan Ferraria ja Alonsoa erinomaisesta kaudesta, ja ne kuulemma edustavat santanderilaista arvomaailmaa. Siis ilmeisesti sitä, että ostetaan rahalla ulos Kimi Ferrarilta ja pistetään espanjalainen kuski tilalle ja vielä tallimääräyksillä järjestellään tälle pisteitä enemmän kuin ansaitsisi, eikä sittenkään voita kumpaakaan mestaruutta (tallimestaruus meni Red Bullille ja henkilökohtainen mestaruus Vettelille). Melkoinen arvomaailma!
Lisäksi pääjohtajan mielestä Alonso osoittaa voittajan asennetta ja on hänen mielestään maailman paras kuljettaja. Millähän kriteereillä? Ehkä palkan suuruudella!
Domenicali on F1:n paras tallipäällikkö ja di Montezemolo on suuri johtaja ja yksi hienoimmista liikemiehistä, joita pääjohtaja on tavannut. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pankki on kuulemma hyötynyt yhden kauden aikana F1 -sponsoroinnista 270 milj€. Sehän on hyvä se!

Tosin Italian yksi ministereistä, Calderoli, vaatii di Montezemololle eroa idioottimaisen varikkotaktiikan johdosta. Pitäneeköhän Ferrari siirtää Espanjaan, kun noin erilaisia mielipiteitä esitetään?

Toisaalta kyllä ihmetyttää, että miten Red Bullilla voi olla varaa pitää kahta F1 -tallia, yhtä rallitiimiä ja Kimiä, sekä tukea liutaa muita huippu-urheilijoita joka puolella maapalloa? Itse en ole koskaan juonut yhtään purkkia kyseisen firman tuotteita, vaikka olen harrastanut hikilajejakin ja joutunut hoitamaan neste- ja suolatasapainoja. Minusta nuo voidaan hoitaa halvemmillakin eväillä! Ja Red Bull ei ole läheskään ainoa juomafirma, joka urheilusponsoroinnissa on todella näkyvästi esillä.
Olen luullut, että maailmassa juodaan kovasti kaljaa, mutta taitaa ollakin niin, että urheilujuomamarkkinoilla se raha juoksee.

vähemmän tärkeää!

Olin kansallisten seniorien kirjallisuuspiirissä tänään. Siellä naiset ylistivät, kuinka hyvin kasvatettu ja elegantti prinsessa Victoria oli ollut Suomen vierailulla, olipa joku mennyt Lahteen asti jopa katsomaan häntä. Kun asiaa oli taivasteltu aikansa, kysyttiin minultakin mielipidettä asiasta. Vastasin, kuten tunnen, että koko prinsessahössötys on aivan turhaa puuhaa ja rahan polttamista. Tietenkin on luonnollista, että prinsessa on kasvatettu hyvin ja ainoastaan päämääränä se tehtävä, jossa hän nyt on. Hän on ruotsalaisten prinsessatuote, jota meillä ei ole. Eikä mielestäni kyllä tarvitsekaan!

Kirjallisuuspiirissä olevat lukevat erilaisia kirjoja ja kertovat niistä vaikutelmiaan ja kommenttejaan. Kaikki ovat paljon lukeneita, joten arviot ovat sen mukaisia. Ihmettelen kuitenkin, että valtaosa arvioitavista teoksista ovat ulkomaisten kirjailijoiden kynäilemiä, siis ovat käännöskirjallisuutta. Luin itsekin nuorena paljon lähinnä ulkomaisia jännityskirjoja ja jo silloin ihmettelin käännöksissä ihan selviä asiavirheitä. Myöhemmin teknisiä tekstejä lukiessani huomasin aivan saman piirteen, suomenkielisissä käännöksissä oli virheitä. Mutta ennenkaikkea ajattelen kaunokirjallisuudessa sitä, miten kääntäjä pystyy selviytymään kirjailijan ehkä hyvinkin monimutkaisesta ja -muotoisesta alkuperäisestä tekstistä ja saamaan juuri oikean suomennoksen aikaan. Ei ole helppo tehtävä!

Kun myös itse yrittelen kirjoittamista, niin pyrin myös lukiessani pitäytymään alkuperäisissä teksteissä, siis suosin kotimaista kirjallisuutta.
En halveeraa ulkomaisia tekstinikkareita, mutta en ole lainkaan varma, tarjoillaanko meille juuri sitä sanomaa, mitä he ovat alunpitäen tarkoittaneet.
Toki en voi olla aina aivan varma, olenko tajunnut eräiden kotimaistenkaan kirjoittajien aivoituksia, koska he kirjoittavat minulle ihan liian monimutkaista tekstiä. Yleensä juuri niitä kirjoja kirja-arvostelijat kiittävät, mutta minulla jää monen sellaisen kirjan takakansi saavuttamatta.

Meitä on niin moneksi - onneksi!

3.11. lisäys.
Mennä hupsahti 30.10. ohi huomaamatta.
Tuo päivähän oli tämän uusimman elämäni alkupäivämäärä - oikea kärsimysten vuosien aloitus kahdeksan vuotta sitten. Nyt tuon vuosipäivän kuitenkin ohitin ihan vahingossa, vasta viime yönä valvoessani muistin, että tuo päivä on jo eletty. Ehkä se kuristus alkaa vähitellen antaa periksi - toivon niin, vaikka lääkkeitä vielä iltaisin nappailenkin.

firmaelokuva ja muita haikuja

Kuulin juuri radiosta, että eräs firma Pohjois-Karjalasta on päättänyt satsata firmaelokuvaan n. yhden miestyövuoden verran. Elokuvan tekemisellä halutaan lisätä työntekjöiden yhteistyökykyä ja innovatiivisuutta, ja kuulemma jo työn aikana on ollut havaittavissa positiivista hehkua.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .

Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.

Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.

Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.

Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!

Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.

takapotkun julkaisu ja vähän muutakin

Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.

Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!

Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!

Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.

Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.

Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?

tunnekoulutusta!

Kuva: Mäntsälän rallisprintissä lähdön odottelua n. 15 vuotta sitten, renkaat ovat jo lämpeämässä. Ajoin tuossa kisassa muuten sadasosalleen samat ajat molemmilla kierroksilla. Insinöörityötä!

Taispa olla eilisen aamun aamuTV:n uutisten yhteydessä juttu ajokorteista ja autokouluista. Jutussa tuotiin esille, että erityisesti nuorten ajokäyttäytymiseen olisi puututtava ennen kuin tapahtuu se peruuttamaton eli kovalla nopeudella tapahtuva onnettomuus. Konsteiksi esitettiin autokoulun antamien ajotuntien lisäystä ja erityistä tunnekoulutusta. Ajo-opettajat toivat aivan oikeutetusti esille, että jokaisen ajo-oppilaan mallit on jo saatu kotoa vanhempien käyttäytymisestä liikenteessä, joten muutaman tunnin ajosessiot ja esimerkkien esilletuonnit eivät luutuneita ajatusmalleja juurikaan muuta. Ja sitäpaitsi melkoinen osa nuorista saa ajo-opetuksensa vanhemmiltaan. On varmasti melkoisen turhauttava tilanne, jos ajo-opettajana oleva isä yrittää opettaa jälkikasvulleen asioita eri tavalla kuin tekee itse liikenteessä. On ylittämätön paikka!

Erityisesti pojilla on aivan luontaisena halu ajaa vauhdikkaasti, sille emme voi mitään. Mutta me voimme hoitaa tuon vietin turvallisemmin ohjaamalla nämä nuoret moottoriurheilun pariin. Siellä he huomaavat, että fysiikan lakeja ei voi yksinkertaisesti jättää huomiotta. Jos niin tekee, silloin metsikkö kutsuu! Kuitenkin nuori voi halutessaan tuonkin kokeilla, mutta turvallisesti.

Itselläni oli nuorena halu ajaa kovaa - tai niin kovaa kuin silloisilla autoilla pääsi. Toki minun nuoruudessani nopeudet olivat vapaat taajamia lukuunottamatta, joten lakia en rikkonut. Kuitenkin ensimmäisen vuoden ajan ajoin todella rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että isä halusi ajaa pitemmillä matkoilla, että matka joutuisi, vaikka hänkään ei todellakaan ollut mikään räimijä. Vasta armeijan jälkeen minun ajonopeudet nousivat, kun olin istunut armeijakaverini Juntusen Unton vierellä ja seurannut, miten mennään kovaa tiellä kuin tiellä. Aloin järjestelmällisesti opiskella ajotekniikkaa erilaisilla alustoilla ja jääradoilla olin säännöllinen vierailija. Silloin saimme onneksi käyttää harjoitteluun turvallisia paikkoja, ei aina tarvinnut mennä liikenteen seassa tukka putkella. Ilmeisesti olin valinnut oikean tien opiskella ajotekniikkaa, koska vältyin kolareilta ja suistumisilta, vaikka aina meninkin suunnilleen kaasu pohjassa. Halusin osallistua myös autokilpailuihin, mutta kun ei ollut valuuttaa hankkia kunnon renkaita, niin homma jäi silloin vain haaveeksi.

Sitten tulivat energiakriisit ja nopeusrajoitukset, joten lainkuuliaisena kansalaisena tyydyin ajelemaan nopeusrajoitusten mukaan, mutta kaipuu vauhtiin eli edelleen. Vasta nelikymppisenä minulla oli mahdollista kokeilla, miten taitoni riittäisivät kilpa-areenoilla. Perustimme työkaverini Sirkan Martin kanssa tiimin, johon saimme mukaan myös jo jokamiesluokan monivuotisen harrastajan Blomin Pasin. Pasi auttoi meidät sisälle kilpatuhuun, joten meidän ei tarvinnut opiskella kaikkea kantapään kautta. Muistan edelleen sen, kun Pasi sanoi, että kisassa on ihan kiva ajaa toisten perässä, mutta keulassa ihan hirveää. Kertoi ajaneensa ensimmäisen kerran tuohon tilanteeseen joutuneena penkaan ja uskoi meillekin käyvän niin. Mutta minusta oli kaikkein parasta ajaa keulilla, jos joskus sinne pääsin. Joukossa ajelu ei kiinnostanut tippakaan, koska siellä oli aina joku pulttipää, joka tahallaan työnteli kilpakumppaneitaan penkoille. Aikani tuota kestin, mutta lopulta mittani oli täysi ja siirryin ajamaan asfalttisprinttejä. Siis kelloa vastaan. Vaikka jokkiksessakin olin jo saavuttanut useita palkintosijoituksia, jopa muutaman kerran ihan pallille asti, sprintissä menestykseni oli paljon parempaa, vaikka annoin kalustossa melkoisesti eteen, kun mm.ajokkini oli lähes sata kiloa ylipainoinen. Ilmeisesti pojankollina tehdyt ajoharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan.

Nykyään vanhana ukkona enää vain muistelen noita kilpa-aikoja. Tien päällä en kaipaa enää ylenmääräistä vauhtia, ajan kyllä lähes aina, mitä tiellä saa ajaa, mutta kaahailuihin en tunne tarvetta. Kilpaura on tehnyt tehtävänsä, on vienyt vauhtinälkäni.

Mutta miksi jaarittelen omista kilpailuistani? No siksi, että nuoret olisi syytä saada moottoriurheilun pariin. Siellä he oppivat ajoneuvojen käsittelyn suurilla nopeuksilla ja vauhtinälkäkin tulee siinä samalla tyydytettyä. Jokamiesluokan kisat jollakin etuvetoisella autolla antavat mielestäni hyvät valmiudet hallita ajo myös siviililiikenteessä laillisilla nopeuksilla.

Itse asiassa tiimini teki tietoiskuja erilaisiin oppilaitoksiin, joissa kerroimme moottoriurheilun mahdollisuuksista auttaa parempaan liikenneturvallisuuteen. Mutta kertominen ei ole sama asia kuin päästä itse koettamaan. Onneksi muutamat autourheiluseurat ovat hankkineet ajoharjoittelua varten aivan siviiliautoja, joihin on lisätty tarvittavat turvallisuusvarusteet.

Kaikille tuollainen johdettu harjoittelu tai kilpaileminen ei tietenkään sovi. Jotkut - oikeastaan melkoinen osa nuorista - pelkäävät, että kisoihin osallistumalla he voisivat menettää kasvonsa, jos vaikka mokaisivat. Sitten räimitään teillä muun liikenteen seassa, mutta ei ajatella sitä, että vasta sitten ne kasvonsa voi menettää, kun sattuu mälli - silloin voi menettää ne kasvonsa jopa ihan konkreettisesti!

Mikä tämän blogin tarkoitus sitten on?

Nuorille, erityisesti pojille, on taattava turvallinen mahdollisuus harjoitella ajamista ja tyydyttää vauhtinälkänsä. Olen tuonut tässä kirjoituksessani esille niitä argumenttejä, joilla olen itse selviytynyt tähän asti. Toivon näin tapahtuvan mahdollisimman monelle muullekin!

kaveri poistui!

Kuvassa Jurkka pitkässä turkissa. Se esiintyi edukseen
lukuisissa näyttelyissä olihan se kansainvälinen muotovalio,
ja siksi Jurkalle syntyi lukuisia pentueita. Nyt Jurkka on
muisto vain!

Tänä aamuna kymmenen tienoilla havahduin takaterassilta kuuluvaan mekkalaan. Menin tietenkin kurkkimaan ja näin, että Jurkka pyöri hullun lailla ympyrää katse suunnattuna ylös terassin kattoon. Jonkun ajan pyörittyään se heittäytyi kyljelleen vispaten mielettömästi tassujaan, ja suusta alkoi valua valkoista vaahtoa. Siis epileptinen kohtaus - arvelin!

Saimme lääkärille ajan illaksi, mutta kasvattajamme hoiti niin, että pääsin vastaanotolle jo parin tunnin päästä ensimmäisestä kohtauksesta. Ollessani lähdössä Jurkka sai toisen kohtauksen tuulikaapissa, joten jouduin kantamaan koiran autoon, kun kohtaus hellitti. Mutta kaksi kohtausta Jurkka sai kestää ennen pääsyämme lääkäriin.

Verikokeissa ei ilmennyt mitään hirveän erikoista, mutta rauhoittavilla ja epilepsialääkkeellä Jurkka sai levätä lääkäriaseman matolla ainakin tunnin verran. Kun se alkoi konkoilla ylös, niin saimme luvan lähteä kotiin. Autossa Jurkka veteli hirsiä ja ajattelin, että pahin on voitettu. Kotona nostin kaverini alas autosta ja yritin viedä sitä puskaan kevennykselle, mutta se saikin uuden kohtauksen hiekkatiellä. Siitäkin vielä selvittiin, mutta aloin tutkia Jurkan käytöstä tarkemmin ja totesin, että koira on täysin sokea. Se poukkoili sisällä esineisiin ja oven pieliin ja oli todella kärsivän näköinen. Ja vielä aamulla se oli ollut aivan normaalissa kunnossa! Tai siis sellaisessa kunnossa, missä vähän yli kymmenvuotias airis voi olla.

Vaimo ja kasvattaja tekivät pikapäätöksen, että Jurkan kärsimykset poistetaan ja noin kello 18 sen ei enää tarvitse kärsiä. Minä olen sen verran pehmo, että en voinut lähteä Jurkankaan viimeiselle retkelle kuin en muidenkaan koiriemme viimeisille matkoille. Tuntuu sen verran pahalta!

"takapotku", kipunointia

Painoin juuri äsken retukkaa, jolla sysäsin otsikossa mainitun romaanin aineiston kustantajalle.
Viimeistely sattui kyllä ihan väärään aikaan. Kun ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämpöä, niin ei ollut herkkua istua koneen ääressä ja viilata pilkkuja.
Mutta nyt se on tehty, eikä seuraavasta ole mitään tietoa. Pää on jokseenkin tyhjä!

Ensimmäisessä romaanissani "reppana" kerroin Hakulisen Arton vaiheista ja jo kirjaa kirjoittaessani ajattelin, että saman hepun toimista voisin kirjoitella seuraavassakin romaanissa, jos tulisi sellaista palautetta, että jatkon tekeminen olisi järkevää. No sellaista palautetta sain, että paketti on kasassa.
Nyt pyrin hoitamaan lopun sellaiseen malliin, että jatko-osaa ei ole edes kovin helppoa rakentaa. Siispä Arto saa olla rauhassa!

Viime aikoina on meilläkin ollut kovia ukkosmyrskyjä. Olemme kuvitelleet, että eihän meillä Suomessa sellaisia esiinny, vaikka Ruotsissa oli joku vuosi valtavat metsätuhot. Mutta Mäntsälä on ollut sunnuntaihin asti paikka, jonne salamointi ja tuhot eivät osanneet. Me jopa toivoimme, että kävisi nyt edes joku kuuron reuna, että saisimme kosteutta, mutta ei sadetta näkynyt. Sunnuntai sitten muutti tilanteen, sähköt olivat poikki tuntitolkulla ja vettäkin tuli ihan mukavasti. Saimme vielä eilen ja tänäänkin sadetta, joten ehkäpä luonto sai nyt edes vähän elvytystä.

Ylä-Kainuu -lehdestä luin, että Suomussalmella oli Veera myskänyt oikein kunnolla. Myrsky oli kulkenut Lapintien seutuja ja kaatanut siellä satoja runkoja.
Saapa nähdä, miten on mökkimme käynyt, kun sekin on sillä seudulla.
Mökin tontilla on julmettuja mäntyjä ja jos ne ovat päättäneet maastoutua, niin siinä meillä onkin tekemistä. Ja jos tuollaiset männyt kaatuvat mökin päälle, niin ainakin kattorakenteet ovat entiset. No pian asia selviää, kun joskus ensi viikolla sinne kurvailemme.

On muuten ollut melkoista energian haaskausta, jos lasketaan yhteen jokaisen viime aikaisen salaman kautta hukkaan purkautunut varaus.
Iät ajat ihmiset ovat yritelleet valjastaa tuota ilmaista energiaa, mutta tulokset ovat kaiketi olleet melko heikkoja, kun asiasta ei enää edes puhuta. Minusta olisi hyvä, että joku viisas insinööri paneutuisi asiaan, tiedä vaikka sieltä löytyisi ratkaisuja sähkön tuottoon!

pikkuisen golfista!

Pelasin lauantaina golfkisan Hirvihaarassa. Osallistun kilpailuihin muutaman kerran kesässä siksi, että kisoissa tasoituskortti syntyy automaattisesti. Harjoituskierroksilla ei sitten tarvitse huolehtia tarkasta merkkailusta tai muustakaan - voin jopa pelailla harjoitusmielessä kahdella pallollakin.

Startti oli kymmenen aikoihin, jolloin lämpötila oli jo todella korkea. Valuin hikeä jo ennen starttia, mutta juomaa oli kuitenkin nautittava koko ajan lisää, jotta ei tulisi nestehukkaa.
Kavereiksi minun lähtööni tuli noin kympin tasoituksilla olevat kaverit - siis olivat melkoisesti parempia kuin minä. Minun tasoitukseni kisaan lähdettäessä oli 15,8.
Ensimmäisen väylän pelasimme kukin kentän pariin eli siis lähtö oli oivallinen. Kakkosella kaverini pelasivat jälleen parit, mutta minulle tuli bogey, joka on minulle ihan kelpo tulos, kun kakkoslyöntini oli sellainen muutaman kymmenen metrin söpsö.
Kolmosella alkoivat ongelmani. Avasin väylän vasempaan reunaan kanervikkoon, josta huitaisin pahasti oikealle greenin tasalle kuusikkoon. Tulokseksi hämmensin seiskan, kun nelonen oli ajatuksena, siis kolme yli parin. Kaverini jatkoivat hyviä esityksiä.
Nelosella löin palloa ihan liian hyvin. En koskaan ennen ole kyseisellä väylällä lennättänyt palloani outtiin, siis pois pelialueelta. Nyt pallo lensi ihan mielettömästi ja iskin perään vielä toisenkin metsään. Vasta kolmannella pallolla jäin pelialueelle. Siis näpersin itselleni tulokseksi ysin - viisi yli parin. Peli oli käytännössä jo silloin menetetty, mutta eihän golfissa voi keskeyttää, vaikka kuinka kuritettaisiin. Pelasin kaksi birdietä ja joitakin paria, ja lopputulokseni oli 99 bruttolyöntiä. Kun tasoitukseni huomioitiin, niin pelitulokseni oli 82 (kymmenen yli parin), jolla saavutin peräpään sijoituksen. Kaverini pelasivat 72 ja 73 eli suunnilleen omiin tasoituksiinsa, mutta eivät tuloksillaan kuitenkaan hekään hätyytelleet kärkisijoja, kun voittaja repäisi tuloksekseen 66. Toki voittajalla on sitten seuraavassa kisassa enemmän työtä päästäkseen samoihin nettotuloksiin, kun tasoituskorttiin tuli melkoisesti muutosta alaspäin. Minun tasoitukseni on sitten tätä kirjoittaessani 15,9, kun en pystynyt pelaamaan paremmin.

Katsoin tämän kesän pelihistoriaani ja yhtä huonot tulokset olen pelannut 12.4. ja 19.5. Kertaakaan tänä kesänä en ole pelannut huonommin!
Analysoin peliäni ja tulin siihen tulokseen, että ylenmääräinen helle teki yksinkertaisesti tepposet. Harjoituskierrokseni olen pelannut helteiden aikana aina aikaisin aamulla, jolloin vasta viimeisille väylille on tullut enemmän lämpöä. Viileällä kelillä pallo ei lennä niin hyvin ja aivotkin pelaavat paljon paremmin. Nyt löin palloa liian hyvin, enkä osannut sopeuttaa muutoksia peliini. Onneksi leipäni ei ole kiinni golfista, koska en osaa pelata liian kuumalla kuin en myöskään sateella.
Olen monta kertaa todennut, että golf tekee nöyräksi. On se vaan niin haastava laji!
Legenda kertoo, että itse piru olisi lajin keksinyt.

jo on aikoihin eletty!

On aivan kummallinen olo, kun ilmat alkavat olla sellaisia kuin yli puoli vuosisataa sitten Suomussalmen Näljängässä. Silloin ei ollut lämpöpumppuja viilennystä järjestämään, ei ollut kivennäisvesiä tai energiajuomia. Janoon juotiin kaivovettä, kotikaljaa tai kurria. Nyt ovat lähes kaikki avut käytettävissä, mutta sittenkään en tahdo jaksaa. Silloin alle kouluiän mentiin pitkät päivät milloin missäkin, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että ei se helle silloin rasittanut - päinvastoin. No eiköhän saada sateita, kun golfkisat tulevat ajankohtaisiksi. Viime kesänä pelasin viisi kisaa ja yhtä lukuunottamatta satoi.
Katsotaan, miten äijän käy!

Olen yrittänyt saada talvella aloittamani kirjoitustyön päätökseen, mutta tuo yletön kuumuus on kyllä vienyt pahimmat kirjoittamishimot. Toki teksti on kasassa, mutta se kaikkein inhottavin tekstin korjailutyö on vielä kesken. Yritän puristaa niin, että saisin tekstin kustantajalle elokuun puoliväliin mennessä.

Pistin jonoon jo julkaistut kirjani ja mukaan pääsi myös työn alla oleva romaani "takapotku" - tosin vasta kantena. Oikolukijani kävi tänään hakemassa tekstini viimeiseen luentaansa ja hän näki kansikuvassa aivan muita asioita kuin mitä itse halusin siinä kuvata. Minä yritin saada kuvaan jonkinlaista vauhtia kuvankäsittelyohjelman eräällä ominaisuudella. Ja mielestäni onnistuin löytämään lähes oikeat fiilikset, mutta oikolukijani näki kuvassa pehmeyttä ja jopa tyynyn! Siis lisää pehmeyttä. Minä en kyllä kuvasta moista löydä, mutta kaiketi täytyy käydä tutkimassa vähän lisää kuvankäsittelyohjelman oiminaisuuksia. Jos vaikka löytyisi juuri se vivahde, jota olen koko ajan etsinyt.

Joku aika sitten tällä foorumilla kerroin, että heitin masennuslääkkeeni pois käytöstä, mutta jo noin viikon jälkeen tunsin, että en jaksa ilman apuja. En saanut nukuttua, vaan päässäni mylläsivät inhottavat ajatukset läpi öiden, joten päätin nostaa käpäläni ylös. Nyt nautin puolikkaan pillerin iltaisin ja saan nukuttua kohtalaisesti. Kaipa sen on sitten oltava niin vielä jokin aikaa!

Anna -lehdessä 1996!

Siivosin työhuoneeni kaappia ja eteeni tupsahti Anna -lehti nro 18, 30.4.1996. Kannessa oli kuvat Marjo Matikaisesta, Colin Firthistä, missi-Helistä ja Samista. Lisäksi kannessa mainitaan Ruotsin kuninkaan haastattelusta, mutta kun noista ei selviä, miksi olen lehden joskus säilönyt, niin siirryn sisällysluettelon silmäilyyn. Siellä on maininta jutuista, joissa kerrotaan Pirkka-Pekka Peteliuksesta, Mari Vainiosta, Heikki Salosta ja Sirkku Peltolasta, Aki-Petteri Bergistä ja onhan siellä otsikko "Kännykkä soi kaikkialla". Sitäpä sitten siirryn tarkastelemaan.

Meikäläinen on päässyt tai joutunut piinapenkkiin ja kuvakin on sellainen, että ihmetys vain kasvaa. Olen kaikkia tottumuksiani vastaan pukeutunut oikein pukuun ja kravattikin on kaulassa! Eilen aloittaessani kirjoittaa tätä blogia, en löytänyt syytä pukeutumiseeni, mutta nyt yöllä valvoessani se selvisi. Olin ollut samana päivänä kertoilemassa matkapuhelintekniikasta televisiossa ja siksi minulla oli tuo ahdistava asu päälläni.

Minä olin joutunut sellaiseen asemaan firmassa, että jouduin/sain kertoilla eri yhteyksissä matkaviestintekniikasta maallikkokielellä. Matkaviesti -lehteen jouduin pitkän tovin antamaan vastauksia ns. yleisön esittämiin teknisiin kysymyksiin ja istuin muutaman kerran Nurmijärven studiossa radion suorassa lähetyksessä vastailemassa yleisön puhelinkysymyksiin.
Ja tämä Annan juttu oli tuota samaa sarjaa. Jutussa heittelen tekniikan selvittämisen jälkeen mm. arvioita tilaajamäärien kehityksestä. Olen varmaankin saanut luvut markkinoinnista, kun kerron, että vuonna 2000 on Suomessa 3 miljoonaa matkaviestimen käyttäjää. Lieneekö arvio osunut kohdalleen, mutta ainakin nyt kymmenen vuoden päästä meitä paljon tuota arviota enemmän.
Jutussa on haastateltu myös säteilyturvakeskuksen ylitarkastaja Lauri Purasta, joka toteaa, että säteileehän ne, mutta eivät ylitä riskirajaa. Kuitenkin tuossa vaiheessa vasta etsitään kunnon mittausmenetelmiä asian todentamiseksi. Ja nuo tutkimuksethan jatkuvat edelleen, kuten aina silloin tällöin asiasta kerrotaan!
Lisäksi jutussa on haastateltu monia käyttäjiä ja on jopa esitelty kännykkäetiketti. Siis varsin hyvä kattaus matkapuhelinmaailmaan!

Aikoinaan töissä ollessani kuvittelin olevani niin tärkeä henkilö, että jopa lomillakin piti pitää puhelimet päällä ja sähköpostikin piti saada jo NMT-aikaan mökillekin. Onneksi nuo harhakuvitelmat ovat tässä vuosien varrella kaikonneet ja olen tätä nykyä hyvin vanhanaikainen viestimien käyttäjä. Matkapuhelimessa minulla ei ole nettiaksessia lainkaan, koska en tunne sitä tarvitsevani. Puhelin on vain puhelujen vastaanottamiseen ja tekstiviestittelyyn. Puhelimeni tärisee erittäin harvoin, eipä montakaan kertaa viikossa. Itsekin soittelen erittäin harvoin, kun nykyään ei ole ollut tarvista lääkäreillekään soitella. Ja kuitenkin operaattorit haluaisivat meikäläisen asiakkaakseen! Ei niillä ole kyllä mitään tietoa yksinkertaisimmastakaan ansaintalogiikasta, mutta sepähän on tietenkin heidän murheensa.

Näiden mikrojen välityksellä roikuskelen netissäkin ihan päivittäin, mutta silloinkin pääasiassa vain tiedonetsintätarkoituksessa. On minulla aksessi myös facebookiin, mutta olen sielläkin hyvin passiivinen jäsen. Yhdeksän kaveria olen määritellyt. Suurin osa kavereistani kuuluu perheeseeni.
Jotenkin minusta on koko facebookin idea vesittynyt! Siellä näyttää olevan melkoinen liuta henkilöitä, joiden päämääränä on vain kalastella hirveän suuret kaverimäärät, joilla sitten ylpeillään. Minulle rittäisi yksi kunnon kaveri!

Tämä blogien kirjoittelu on myös ihan turhaa touhua. Eihän kukaan ole kiinnostunut tavallisen ihmisen jorinoista - siis tosiasiallisesti. Mutta tänne näpyttely on ajankulua, siis ajan tuhlausta. Kun muutakaan parempaa ja mielenkiintoisempaa hommaa ei juuri sillä hetkellä satu olemaan. Vaimo kyllä pystyisi luettelemaan tekemättömiä töitä vaikka kuinka paljon, mutta sehän onkin jo sitten eri juttu.

Otin käyttöön "viinin"punaisen taustan blogilleni. Minusta tuo väri oli niin lähellä viestimiehen väriä, että siksi. Aiemmat taustat olen valinnut mielialani mukaan. Ensin oli musta tausta pitkän aikaa ja muuttui siniseksi, kun tilanne kehittyi otolliseen suuntaan.

15 vuotta Jukola-ponnistuksista!

Katselin juuri Venlojen viestiä Kytäjältä ja väkisellä tulivat mieleeni 15 vuoden takaiset tapahtumat Kerava-Sipoon Jukolan viestistä. Vaikka itsekin suunnistin aikoinani paljon, niin koskaan en ole itse ollut juoksemassa Jukolassa. Syy oli yksiselitteinen. Jo päiväsuunnistuksessa nilkkani nyrjähtelivät pahasti ja loppuvaiheessa en enää lähtenyt metsään ilman nilkkojen teippausta. Pääharrastukseni oli hiihto, joten en halunnut sitä vaarantaa yöjuoksuilla metsässä.

Olin silloin 15 vuotta sitten kyseisen tapahtuman viestipäällikkönä työnantajani edustajana.
Miksi sitten jouduin tuollaiseen virkaan? Pääasia taisi olla se, että kyseisen tapahtuman kilpailunjohtaja Veikko Kostiaisen kanssa olin tehnyt jo vuosia erilaisten tapahtumien viestityksiä, joten nimittämiseni lienee johtunut Veikon haluista tehdä yhteistyötä kanssani. Olin muutamassa neuvottelussa mukana, kun tapahtumamarkkinoinnista vastuussa oleva henkilö ei oikein nähnyt, miten firma voisi hyödyntää Jukolaa oman kilpensä kiillottamisessa. Kuitenkin lopulta kauhean vääntämisen jälkeen sopimus syntyi muistakseni noin viikko ennen tapahtumaa, ja minut siis määrättiin hoitamaan koko tapahtuman viestiyhteydet.
1995 piti vielä järjestää lehdistökeskukseen lukuisa määrä telefax-laitteita lehtimiesten tarpeita varten, puhelinkioskeja kisa-alueelle, kiinteitä puhelimia lukuisiin eri paikkoihin ja tietenkin myös riittävä määrä matkapuhelimia kisajärjestäjien käyttöön sekä julmetusti lisää kapasiteettia matkapuhelimien käyttäjille.
Noita yhteyksiä varten tarvittiin läheisen mäen päälle siihen aikaan melkoiset lisärakennelmat ja yhteydet johonkin keskuspaikkaan. Itse kisa-alueelle leviteltiin erilaisia kaapeleita kilometrikaupalla, joten tapahtuman rakentamiseen meni ihan oikeasti monia miestyöpäiviä - kuin myös sitten purkamisessakin.

Yhteyksien saamisessa meinasi tulla varsinainen tenka på, kun yhteyksistä vastaavalta osastolta tuli ensin vastaus, että kyllähän homma tehdään, mutta aikaa menee ainakin kaksi viikkoa. Kerroin, että ne pitää olla käytössä jo puolen viikon päästä, koska firma on ottanut homman hoitaakseen ja kisapäivä on jo lyöty aikoja sitten lukkoon. Ja yhteydet saatiin! Matkapuhelinkapasiteettia varten meillä oli jo valmiiksi asuntovaunuun asennetut tukiasemat, joten sen saaminen käyttöön oli jo rutiinia, kun monta vuotta oli asiaa harjoiteltu.

Firma kutsui paikalle vieraita, joiden kanssa pyörimme katsomassa kisoja jopa pimeässä metsässä, mutta myös veimme heidät nauttimaan kisajärjestäjien VIP-palveluja. Kaikki olivat todella tyytyväisiä!
Joskus yön tunteina sain Kostiaisen Veikolta soiton, että telefax-yhteydet ovat poikki. Soitin keskusmiehille ja tietenkin vika oli kannaltamme kaukaisimmassa pisteessä Helsingissä, joten vian korjaaminen kesti tunnin-pari, mutta hyvissä ajoin ennen maaliintuloa kaikki toimi jälleen, eikä kukaan toimittaja edes huomannut vian olemassaoloa. Onneksi kerrankin vika sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan!

Ja tulihan työnantajalta oikein kunniakirja asiakaslähtöisestä tapahtuman matkaviestinyhteyksien hoidosta. En tiedä, miksi kunniakirjassa oli kiitokset vain matkaviestinyhteyksien hoitamisesta! Oliko sitten tuo vikahässäkkä vaikuttamassa siihen, että kiinteiden yhteyksien hoitaminen oli jätetty pois? Itse muistelen tapahtumaa lämmöllä edelleenkin.

Asiasta toiseen! Jätin illalla ottamatta masennusmössöt ja nukuin yöllä ihan kohtuullisesti. Itse asiassa olen niitä ottanutkin pääasiassa kunnon unen saamiseksi.
Joku varoitteli, että noiden mömmöjen kanssa pitää olla varovainen ja pitäisi noudattaa lääkärin määräyksiä. Tietenkin minun on oltava koko ajan tarkkana, että en lipsahda jälleen väärälle puolelle, mutta toisaalta olen saanut itse määritellä lääkkeeni jo vuosia. Olen hylännyt sellaisia, jotka eivät ole minulle sopineet ja olen pitänyt sellaisia, jotka sopivat. Määriä olen pienennellyt koko ajan, joten nyt seitsemän vuoden mömmöjen syömisen jälkeen ajattelin siirtyä niistä kokonaan pois. Jospa meikäläinenkin voisi joskus jopa nauraa - tai ainakin hymyillä!

mitä monilahjattomille?

Olen mielenkiinnolla seurannut mediasta, miten koulujen tuntikehyksiä ehkä tullaan muuttamaan. Uusina piirteinä on mainittu, että taideaineita pyritään lisäämään, ja nyt viime aikoina on mainittu erikseen, että draamaa ja etiikkaa tultaisiin kouluissa lisäämään. Tosin opettajatkaan eivät tunnu ihan tarkalleen tietävän, mitä noiden sanojen taakse kätkeytyy. Draaman alle on soviteltu näyttelemistä, esiintymistaitoa ja jopa musiikkia ja etiikan on arveltu lohkaisevan uskonnosta ainakin osaa.

Nuo ovat varmasti ihan paikallaan oppilaille, joilla on jotakin erityislahjakkuutta, jota pitäisi edelleen kehittää, mutta miten käy monilahjattomien opiskelun?
Jos minun aikana olisi pitänyt osallistua tuollaisiin oppitunteihin, olisin varmasti ollut vielä enemmän sairas kuin olin. Tietenkin koulukiusaaminen vei opiskeluhaluja ja osallistumishalukkuutta, mutta minä suorastaan kärsin tunneilla, jotka vaativat osallistumista ja esiintymistä.
Minä olen varmasti monilahjattomuuden prototyyppi, minulla ei ole mitään sellaista ominaisuutta tai kykyä, joilla olisin voinut esimerkiksi hankkia leipäni. Minun on vain täytynyt pakertaa ja yrittää pärjätä niillä, mitä on.
Ehkä minua olisi auttanut oikeussalissa ollessani, jos olisin saanut esiintymistaitokoulutusta ja minulla olisi siihen ollut lahjoja. Lakimiehiksi aikoville tuollainen draamakoulutus on varmasti oikein täsmäkoulutusta.
Eilen meillä oli sähköt pois jonkun aikaa ja katselin asentajan työtä täältä kirjoituskammiostani ja nappasin muistoksi kuvan. Minäkin olen saanut tehdä tuollaista pylväs- ja mastoapinan hommaa useiden vuosien aikana välillä runsaastikin, kun ei ole ollut niitä erikoislahjoja. Varsinkin mastotöistä minä jopa nautin. Siellä ylhäällä oli rauhallinen ympäristö tehdä duunia. Oli kuitenkin oltava tarkkana, että ei tiputtele työkaluja alhalla olevien niskaan, ja myös tietenkin myös siinä mielessä oli oltava tarkkana, että ei itsekään tipu. Tosin en työtä tehdessäni edes ajatellut mahdollisuutta tippua, vaikka monta kertaa työt oli tehtävä jopa maston ulkopuolella vöissä roikkuen. Ja mastohommista sain mukavasti myös opiskelurahaa!

Meidän vuokralainen otti sitten ja lähti pari päivää sitten ja pääsin maalaamaan autotallin viimeisenkin seinän. Mustarastas oli onnistunut samaan poikansa lentoon jo näin aikaisin. Tänään vedin Ykiä sokkeleihin, mutta kun monilahjaton olen, niin enhän ollut laskenut maalattaviin neliöihin autotallin sokkelia lainkaan. Siispä talon sokkelista jäi osa maalamatta. Täytyypä joskus kylällä käydessäni muistaa ostaa Ykiä lisää.

takaisinotto!

Aikoinaan, kun ajoin rallisprinttiä ympäri Suomea, tein päätöksen, että kotioloissa en tupsuttele päästömössäyksiä ilmoille. Siksi olen leikannut nurmikon 23 vuotta sähkökoneella. En alkuperäisellä versiolla, koska joskus kymmenen vuotta sitten kone piti vaihtaa entisen hajottua. Sähkökoneen haitta on se perässä roikkuva kumikaapeli, joka on kiinni pensaissa, kivissä ja ties missä vähän väliä. Nurmikon leikkaaminen vaatii loogisuutta, jotta tuo roikale tulee perässä, eikä eksy leikattavalle alueelle, muuten roikasta tulee entinen. En muistaakseni katkaissut yhtään jatkojohtoa koko aikana. Toissa päivänä oli sitten viimeinen reissu sähkökoneella ja leikkaaminen jäi vielä kesken. Terä kopsahti kunnolla kiveen ja moottori sai siitä siipeensä. Koneesta tuli joka tapauksessa entinen.

Mietin pääni puhki, millaisen leikkurin valitsen seuraavaksi. Lammas olisi ollut ekologinen, mutta päädyin kuitenkin ihan polttomoottorikäyttöiseen. Tänään kokosin laitteen ja hyvinhän tuo käymään lähti. Otin siis reilun taka-askeleen! Piti siinä monta kertaa pistää asioita riviin ja pinoon ennen päätöksen syntymistä. Nyt ajan autolla enää muutaman tuhannen kilometriä vuodessa, pääasiassa kauppaan, hiihtämään tai golfkentälle, moottoripyöräilyn lopetin kokonaan, en uusinut enää tammikuussa passia, joten en tule matkailemaan, mökillä käyn korkeintaan kerran vuodessa, jos sitäkään. Siksi tein tuon päätöksen siirtyä polttomoottorikäyttöiseen leikkuriin. Täytyy suorittaa leikkaukset mahdollisimman nopeasti, jotta kone käy vain vähän aikaa, jos vaikkapa leikkaisin nurmikkoni juoksujalkaa. Hmm. täytyypä miettiä.

Viimeiset joutsenyksilöt häipyivät pesimispaikoilleen vasta tämän viikon alussa. Ne pitivät oikein kunnon levähdys- ja ruokailutauon muuttomatkallaan. Pitkästi toista kuukautta ne viihdyttivät meitä!

Viikko sitten sain lopultakin itsestäni niin paljon irti, että rupesin maalaamaan autotallia. Se on ollut yhden maalikerroksen varassa tämän viisi vuotta. Kiersin mökkiä siten, että en joutunut auringonpaisteeseen. Olin menossa maalaamaan viimeistä pohjoisen puolen seinää ja aloin ottaa seinän viereen kerättyä tavaraa pois. Metsästä kuului jonkun linnun hätäistä ääntelyä. Ihmettelin sitä, mutta kun olin ottamassa koira-aidan verkkorullaa, huomasin rullan päässä rytökasan, josta erottui linnun poikasen avoin nokka. Homma jäi siihen, kunnes lintu on saanut poikasensa lentoon. Toivottavasti viimeisen seinä maalaaminen ei ota aikaa viittä vuotta!

Sain lopultakin laitettua sisällä olevat orret sellaisiksi, kun olin suunnitellut jo rakennusaikana. Käsittelin orret kulmahiomakoneeseen kiinnitetyn laikan avulla muistuttamaan piilukirveen veistojälkiä. Hienoa hiontapölyä kertyi säkkiin sellaisen 50 litraa, mutta sitä oli tietenkin myös seinissä, ikkunoissa, katoissa ja luonnollisesti täällä minun kirjoituskammiossa. Asuintilat on nyt kunnolla siivottu, mutta tämän tilan suhteen homma on vielä vaiheessa. Jostakin syystä myös keskuspölynimuri teki lakon. Kaikki menee näköjään rikki!

Tiistaina sain valmiiksi toisen romaanini käsikirjoituksen 1. vaiheen. Nyt on tiedossa koko kirjoittamisen tympein vaihe. Tekstin muokkaaminen, siis korjaaminen ja muuttaminen. No, sehän on tehtävä, jos aion saada kirjan Helsingin kirjamessuille. Puoli vuotta pidin taukoa, en kirjoittanut riviäkään muualle kuin tänne, mutta homma sujui sitten aloittamisen jälkeen ihan mukavasti. Oli tietenkin päiviä, että en saanut aikaan mitään, mutta varsinkin nyt lopussa tekstiä tuli jopa yli kymmenen sivua päivässä.

Pitäisi olla joku manageri joka hoitaisi kirjojeni markkinoinnin. Itse olen niin onneton myyntimies, että uskallan vain joillekin tutuille kertoa kirjani olevan valmis. En luota varmaankaan tuotteeseen tarpeeksi, vaikka aiemmat tekeleeni ovatkin saaneet ihan hyvää palautetta. Mutta kirjoittaminen on hauskaa, varsinkin nyt, kun ei tarvitse kirjoittaa omista kokemuksista ja omasta elämästä.

kuvailuja!

Tänä kevään olemme saaneet seurata joutsenien elämää normaalia lähempää, sillä heti Mäntsälänjoen veden noustua pelloille ja tehden avovetisen järven, ilmestyivät nämä kaksi joutsenta uiskentelemaan ja ruokailemaan .

Kun vedet valuivat pelloilta ja järvi hävisi, niin paikalle pelmahti noin 30 joutsenta ja olivat vielä eilenkin paikalla. Ovat siis vahvistuneet samoilla sijoilla noin kuukauden.

Eräänä päivänä joutsenien kanssa samoilla tanterilla tepasteli kaksi kurkea. Kurjet eivät olleet paikalla kuin hetken, sillä niillä teki ilmeisesti mieli mennä pesäpaikoilleen munimaan.

En voi välttyä koskaan yrittämästä kuvata koiriamme. Tässä meidän vanhuksemme airedalenterrieri Jurkka painelee lähipellon viimeisillä lumilla. Paikalla olikin melkoinen säpinä, kun kaikki kolme koiraa painalsivat menemään kukin voimiensa mukaan. Eivätkä lähtenet koskaan omille teilleen, kun tarjolla oli ohjattua liikuntaa.

Tässä samaisella pellolla meillä kasvamassa oleva lakelandinterrieri Sakke yrittää ehtiä isompien serkkujensa vauhtiin. Aika hyvin se selvisi, vaikka onkin tuollainen tappijalka.

Nuorempi airedalenterriereistämme Sorja päivystää vartiointikivellä. Toki Sorja oli myös noilla peltokeikoilla ja vielä nuorena se jaksoi todella hyvin laukata paksussakin lumessa.

Tässä Sakke ja Sorja ovat yhdessä vartiointikivellä. Tänään Sakke lähtee uuteen kotiin Kiteelle, ja se tilanne on tietenkin kauhein juuri Sorjalle. Sakke ja Sorja ovat jaksaneet pitää vauhtia yllä koko sen kolmen kuukauden ajan, minkä Sakke meillä on ollut sijaiskodissa. Sorjan kaverinahan oli vuoden verran nuori ja komea airisuros Juho, joka löysi lopulta hyvän, oikean kodin Järvenpäästä, ja silloinkin Sorjalla oli hetken ajan ikävä leikkitoveriaan, kun Jurkka vanhuksena ei oikein enää jaksa yhtyä nuoren leikkeihin.

Jouluksi sain aikaan koiristamme kirjan "kaksikymmentä airisvuotta", jossa oli toista sataa kuvaa eri koiristamme parinkymmenen vuoden ajalta. Yllä olevat kuvat eivät sisältyneet kirjaan, koska nämä on näpsitty myöhemmin.

katse taaksepäin!

Olen ollut työeläkkeellä Vapun päivänä neljä vuotta. Edelleen haakuilen miettimässä työkuvioita, joita ei enää ole, eikä varmasti tulekaan. Olen yrittänyt tehdä olostani siedettävän, mutta en noissa yrityksissäni ole täysin onnistunut. Sen kertovat vähän väliä näkemäni unet, joissa seikkailee tukku entisiä työtovereitani - siis niitä, joiden en ole kuvitellut pistävän puukkoa takaapäin selkämykseeni. Terapeutiltani opin aikoinaan, että unet ovat sielun peili!

Tammikuussa tein päätöksen, että en osta yhtään Iltalehteä, Iltasanomat ja Hesarin olin jo hyllyttänyt vuosia aiemmin. En yksinkertaisesti enää viitsinyt lukea juttuja kaiken karvaisista tekojulkkiksista tai muitakaan lööppien avulla esille tuotuja ns. juttuja, jotka sitten luettuina olivat yhtä tyhjän kanssa. Edes urheilujutut eivät olleet sellaisia, ettei niihin sisältynyt väkisellä ympättyjä sensaatioita. Tuossa vain nopeasti muutamia asioita, jotka alkoivat todella närästää, ei ole minun makuuni, kun väkisellä tehdään kärpäsistä härkäsiä.
Lupauksessani olen pysynyt, eikä ole tehnyt edes tiukkaa.

Mitä minä sitten luen? Luen kirjastosta lainaamiani pääasiassa kotimaisia romaaneja, joiden sivuluku ei ole yli 350:n, Mäntsälässä ilmestyviä ilmaisjakelulehtiä Mäntsälän Uutisia ja Mäntsälän Víikkouutisia, Tekniikan Maailmaa, Hanaa -lehteä, Mobilistia, Ministeriä, Il Falconea, Moottorituristia, Moottoria ja joskus Pirkkaa.

Romaanien sivuluvun olen rajannut 350:een siksi, että katson kirjailijan jotenkin epäonnistuneen tehtävässään, kun ei ole pystynyt rajoittamaan tarinaansa, siis kerronnassa on liikaa höttöä.

Mäntsälän ilmaisjakelulehdet ovat erittäin asiallisia. Tunnen jopa henklökohtaisesti molempien lehtien päätoimittajat.

Tekniikan Maailmaa olen lukenut kesästä 1963 alkaen, mutta tilannut olen lehden 1964 alkaen, ja jopa kaikki numerot ovat tallessa. Kun olin joskus iäisyys sitten töissä teleoperaattorilla ja olin tekemisissä radioverkkojen suunnittelun kanssa, olin järjestämässä TM:n toimittajille Raimo Ylöselle ja Ilkka Herttualle matkapuhelimien testauspaikkaa. Niihin aikoihin matkapuhelin oli radiolaite, jonka toimintaa myös testattiin vaativissa olosuhteissa. Nykyäänhän ne ovat vain henkilökohtaisia interneträpsyttimiä - pääasiassa, jolloin niiden toiminnalle ei aseteta mitään tietokonemaailmasta poikkeavia toimintavarmuuksia. Toimivat, kun ovat toimiakseen!
Lehtosen Eki firmamme matkapuhelinhovihankkijanamme oli tietenkin TM:n kanssa vielä enemmän yhteyksissä. Meidän hienolla matkapuhelimien mittalaitteistollamme mitattiin matkapuhelimen sähköiset arvot ja sitten kenttäkokeilla testaajat katsoivat, miten puhelimet toimivat käytännössä. Minun tehtävänäni oli etsiä tuollaisia testauspaikkoja. Ensimmäisellä kerralla löysin paikan jostakin Suomusjärven seudulta, mutta seuraavaan testiin mennessä alueelle rakennettiin uusi tukiasemapaikka ja piti etsiä uusi paikka. Sellaisen löysin Sipoon korvesta, jossa TM:n kaverukset tekivvät testejä omatoimisesti lukuisia kertoja myöhemminkin. Emme tietenkään osallistuneet itse testitapahtumiin, vaan TM teki ne omien suunnitelmiensa mukaisesti.
Olisin tietenkin halunnut olla mukana TM:n autotestauksissakin, mutta kun minulla olisi ollut tuolle sektorille vain käytännön kompetenssia, niin enpä edes yrittänyt tarjoutua apulaiseksi.

Hanaa -lehteä luen pysyäkseni kansallisen moottoriurheilun hermolla. Aiemmin luin vuosikymmenet Vauhdin Maailmaa, mutta sen linja muuttui minua vähemmän kiinnostavaksi, joten heivaaminen oli vain tehtävä.

Mobilistia luen vanhan auton käyttöentistäjänä, mutta Jan Enqvistin päätoimittajakautena on myös sen linja alkanut muuttua sellaiseksi, että tämän vuoden jälkeen on sekin lehti katkolla.

Ministeri on tämän vuoden alussa tullut Mini Club Flying Finns -jäsenlehden tilalle. Lehti kertoo siis ministien juttuja mm. autojen rakentelusta ja tapaamisista. Minunkin Minin rakennusselostus oli aikoinaan ministien luettavissa.

Il Falcone ja Moottorituristi ovat jäänteitä minun moottoripyöräharrastusajoiltani. Vasta kesäkuussa viime vuonna lopetin moottoripyörällä itseni kiusaaminen. En ole myöskään tuossa asiassa kokenut vieroitusoireita, koska peukaloni ei ole vieläkään niin terve, että pyöräily olisi nautinnollista.
Il Falcone on Moto Guzzeilla ajelevien kerholehti ja Moottorituristi on 2-pyöräisillä matkaa tekevien kerholehti.

Moottori tulee automaattisesti Autoliiton jäsenille. Olen ollut Autoliitossa ties kuinka kauan ja kilpailinkin rallisprinttiä Autoliiton lisenssillä muutamia vuosia.

Se paperille painettujen tuotteiden lukemisistani - eri henkilöiden kirjoittamia blogeja lueskelen myös ihan mielelläni. Ainakin Makkosen Matti ja Kirveen Liisa kuuluvat ohjelmistooni säännöllisesti. Muita seurailen enemmän sattumavaraisesti.

Huomenna olisi tarkoitus mennä entisen työkaverini Matturin Mikan kanssa golfkierrokselle minun kotikentälleni Hirvihaaraan, jos ilma on siedettävä, eikä ole lunta maassa kuten tänä aamuna oli. Siis muutamien entisten työkavereiden kanssa on silloin tällöin joku yhteydenpito tai tapaaminen. Noissa tapaamisissa olen saanut tietoa, että eipä se ole enää sama firma kuin vielä 1900 -luvun lopulla - toki uudella vuosituhannella olivat jo muutoksen merkit näkyvissä.

taito- ja taideaineet!

Nyt vietellään taito- ja taideaineiden viikkoa. Kuulin juuri ministeri Virkkusen haastattelun ja hän totesi ykskantaan, että kyseisten aineiden tuntimäärää tullaan kouluissa kasvattamaan. Sääli!

Tietenkin koululaitos on hurjasti muuttunut minun ajoistani. Asia selvisi viimeistään silloin, kun omat tyttäret kävivät koulua ja vielä senkin jälkeen, kun olen seurannut jonkun verran lasteni lapsien koulunkäyntiä. Mutta periaatteeseen taito- ja taideaineiden opetuksen lissäämisestä voin varmasti sanoa ihan perustellut mielipiteet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia - myös onneksemme. Itse koin koulussa, että kun minulla ei ollut mitään luonnonlahjoja, niin jotkut aineet olivat todella surkeita. Kansakoulussa sen aikainen piirustus oli yhtä tuskaa, kun ei syntynyt koiraa, niin ei syntynyt, vaikka olisin itkenyt. Joillakin se kävi luonnostaan ilman mitään paniikkia. He ottivat paperin ja vesivärit, ja pian paperilla seisoi se koira. Minulla vesivärien kanssa vain värit sekoittuivat toisiinsa ja tuloksena oli jotakin suttua. Tunnit olivat yhtä kärsimystä!

Keskikoulussa kuvaamataidon opettajaksi saimme nuoren taiteilijan Kauko Sirkeisen ja minäkin aloin jopa viihtyä tunneilla. Koiraa ei syntynyt silloinkaan, mutta Kauko näki minunkin suttuisissa yrityksissä jotakin positiivista, lähinnä värien käyttöni sai joskus jopa kiitosta. Itse en kyllä arvostanut töherryksiäni lainkaan, en mielestäni hallinnut asioita alkuunkaan.
Laulu ja musiikki olivat yhtä tahmeita. Kun ei ollut rytmiä veressä eikä laulunääntä, niin tunnit olivat todella turhauttavia. En ole kaivannut noitakaan tunteja koulun jälkeen!

Liikunta ei ole taideaine, mutta on taitolaji. Itse olin jonkinlainen jääkiekkoilija, mutta lähes kaikki muut aineeseen liittyvät aktiviteetit olivat pakkopullaa. Olavi Honkanen toi keskikouluun voimakkaasti voimistelun ja koripallon. Voimistelussa olin peruskankeana sellaista keskitasoa, ainoastaan hypyt olivat ihan luokan parasta. Koripallossa olin suorastaan surkea. En käsittänyt sitä peliä silloin, enkä kyllä vieläkään. Sain kokea, mitä on joukkueiden valinnassa viimeiseksi jääminen. Ei ollut liikuntaharrastukseen myötämielisiä tunteita aiheuttavia kokemuksia. Vasta aikuisena löysin hiihdon ja liikunnan uudelleen ja ihan kilpailumielessä.

Minun geeneissä on todennälöisesti vain jonkinnäköisiä loogisuusgeenejä, jotka ovat sukuuni kehittyneet vuosisatojen kuluessa maanviljelyksestä, metsätaloudesta ja rakennustaidoista. Siis sellaisia, että esim. rakennukseen on ensin rakennettava pohja, sitten seinät, sitten katto jne. Siis olen kaiketi saanut tuollaista loogisuusajattelua perintönä. Ja koulunkäyntini osoitti, että noin on varmaankin ollut, sillä matematiikka, fysiikka ja kemia kuin myös yllättäen historia olivat helppoja aineita. Niitä kun ei voi tehdä kuin oikein tai väärin, muita variaatiota ei ole. Se sopi minulle.

Miksi siis halutaan taide- ja taitoaineita lisättäväksi? Kun jollakin osalla ihmisiä on luonnonlahjoja johonkin taito- tai taideaineeseen, niin järjestettäköön heille lisäopetusta taideluokkien tai taidekoulujen muodossa, mutta älkää hyvät ihmiset määrätkö kyseisiä aineita kaikille tasapuolisesti. Siinä heikoimmin asiaa hallitsevat tulevat vain enemmän lyödyiksi ja lahjakkaatkin taantuvat, kun pitää vetää mukana sellaisia, jotka asioita eivät hallitse tai eivät muuten ole kiinnostuneita aineista. Sehän on kansakunnan tuhoamista!

Niin ja mämmistä minä tykkään!

kausi on avattu!

Meikäläisellä on nykyään enää oikeastaan kaksi asiaa, joiden yhteydessä voidaan puhua kauden avaamisesta. Ensimmäinen on tietenkin hiihto ja toinen on golf. Vielä viime keväänä oli moottoripyöräily, jossa voin puhua kauden avuksesta - nyt ei ole enää sitäkään.

Tänään kuitenkin mentiin Vihtiin, jossa sikäläinen golfkeskus oli avannut kentän jo viime viikolla. Lauantaina siellä oli ollut yhdistetty kilpailu Vihdin malliin. Siellä oli laskettu mäkeä ja pelattu golfia ja jollakin periaatteella oli laskettu yhteistulokset ja pistetty osallistujat jonoon. Tänä aamuna lähdimme Fiestalla melkein heti oletetun kukonlaulun jälkeen kohti Vihtiä. Lämpöä oli perillä viitisen astetta, mutta aurinko lämmitti kuitenkin jo mukavasti. Oli tulossa komea kevätpäivä!

Starttiaikamme oli klo 9.40 ja seuraksemme saimme kaksi paikallista rouvaa, jotka avasivat kotimaan kauden myös tänään. Toinen rouvista oli käynyt ulkomailla pelailemassa talven aikana kolme kertaa ja toinenkin oli käynyt mätkimässä palloja jossakin sisähallissa. Me kaivelimme illalla mailat varastosta, jossa ne olivat olleet koskemattomina koko talven. Vähän jännitti, miten pelitaito olisi talvehtinut. Vanhoista ajoista päättelin, että slaissi on varmasti ja taatusti jälleen hyvissä voimissaan.

Koska toiset peliryhmän jäsenet olivat rouvia, niin jokaisella väylällä olisi minulla ensimmäinen lyöntivuoro, koska pelaan keltaisilta ja rouvat hieman lyhyemmillä väylillä punaisilta. Ensimmäinen driverilyönti: molo otti kunttaan ja veti pallon vasemmalle outtiin. Siispä minun oli avattava uudestaan, koska outtiin mennyt lyönti on golfissa ns. laiton lyönti ja on aina uusittava. Tulokseen tälläisesta uusinnasta tulee tietenkin kaksi ylimääräistä lyöntiä. Ensimmäisellä väylällä tuli tuloksekseni 8 lyöntiä, siis tuplapar.

Pelini parani ja tein ensimmäisellä puoliskolla jopa kolme paria ja pääosin päädyin bogey-tuloksiin. Toinen puolisko meni vähän huonommin, koska en onnistunut enää saamaan yhtään paria - kuitenkin lopputulos oli ensimmäiseksi kierrokseksi ihan välttävä 99 brutto. Netoksi tuli 82, siis vain 10 yli tasoitukseni. Yleensä vuosien varrella ensimmäinen kierros on antanut sellaiset 20 lyöntiä yli tasoituksen, joten nythän peli sujui keskimäärin hyvin, ajoittain jopa mukavasti.

Ensimmäistä driverilyöntiä lukuunottamatta muut avaukset driverillä onnistuivat ihan hienosti, lyönnit tapasivat miltei aina väylän ja ihan kohtalaisen kaukanakin. Muilla mailoilla avaukset lähtivät aina hieman vasemalle, mutta kuitenkin suoraan, siis palkäämääni slaissia, siis lyöntien kiertämistä oikealle ei juurikaan tapahtunut. Lähestymischipit olivat koko kierroksen ajan ihan surkeita, joten tiedänpähän, mitä harjoitella, kun kotiseuramme range saadaan auki.

Kun aloitin golfin pelaamisen joskus viitisentoista vuotta sitten, kierros meni kuin leikiten, eipä siinä juuri pulssi noussut tai hiki virrannut. Naureskelin, kun jotkut kehtasivat pitää golfia jonkunlaisena kuntoilun muotona. Silloin olin vielä kilpahiihtäjä, jolle eivät työpaikan kuntotestit pystyneet kertomaan mitään, kun asteikot eivät riittäneet. Nyt on toisin. Olen hiihtänyt kymmeniä tunteja, mutta kierros oli rasittava, mutta kuitenkin positiivisella tavalla. Varmasti huomenna paikat ovat kipeät ja jalat jäykät, vaikka tänään ne venyttelen kunnolla. Onhan kuitenkin ihan ilo tassutella pehmeässä, tänään tosin paikoitellen myös märässä, ruohikossa ja huiskia välillä palloa eteenpäin. Sitä se golf on!

lähiajan historiaa!

Eilen oli päivä, jolloin kaikessa yksinkertaisuudessaan tapahtui muutamia juttuja, joita muistelin vielä vuoteellaakin. Tuli tehtyä lähihistoriaa:

Katsoin videolta Jackie Chanin elokuvan Thunderbolt. Ja olin todella pettynyt, että aivan lopussa ollut kilpa-ajokohtaus ei mennyt lainkaan hyvin. Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomion siihen, että Jackien ajoasento kilpurissaan oli kuin vanhan mummon ajoasento, kun hän menee Siwaan hakemaan kananmunia! Jackiella oli istuin niin kaukana, että kädet joutuivat olemaan aivan suorina - sellaisella ajoasennolla ajetaan heti ensimmäisessä kurvissa kaseikkoon - tai ainakin toisessa. Suorana sojottavat kädet kun eivät voi toimia täydellisesti, kuten kilpa-autoilussa ehdottomasti täytyy. Kädet on oltava likimain suorassa kulmassa kyynärpäistään, silloin niillä pystyy jotakin jopa tekemään ratin kanssa. Samanlainen ajoasento ei ole haitaksi siviiliajelussakaan - päinvastoin. Itse kilpa-ajo nyt oli sellaista elokuvallista potaskaa, ei paljon tekemistä todellisten kilpailujen kanssa. Myöskään kuvassa olleet kovat tappelukohtaukset eivät saaneet kyyneltä silmäkulmaan, mutta eivät kyllä erikoisesti hersyttäneen nauruhermojakaan. Olisiko ollut sellaista tusinaviihdettä?

Sitten piti katsoa kotimainen elokuva Skandaali tyttökoulussa. Pidän periaatteena, että katson tiistaisin ja keskiviikkoisin näytettävät kotomaan elokuvat TV:stä, olivatpa ne mitä tahansa. Jos vain muilta hommiltani ehdin!

Sitten oli vuorossa luontodokumentti leijonayhdyskunnan kovasta elämästä. Tuli ihan tippa linssiin, kun yhdyskunnassa oli pieni, urhea poikanen, jota oli joku sorkkaeläin potkaissut niin rajusti, että poikanen oli halvaantunut takaraajoistaan. Se veteli itseään etukäpälillä ja yritti kovasti pysyä muun lauman mukana. Kaveri oli urhea, mutta vaikka sitä muut poikaset yrittivät auttaa, niin kuolemaantuomittuhan se oli. Oli todella surkeaa katsottavaa!
Ehkä herkistymiseeni oli syynä tyttäremme Antti-poika, joka ei ainakaan vielä ole pystynyt käyttämään jalkojaan seisomiseen, juoksemiseen tai mihinkään, mihin muut 4-vuotiaat pojat jalkojaan käyttävät.

Noiden lisäksi oli vielä katsottava illalla jälleen kotimainen elokuva This is my life!

Päivällä kävimme koirien kanssa katselemassa, miten vesi virtaa Mäntsälänjoessa. Ja kyllähän se virtasi, mutta on myös muodostanut melkoisia järviä kylän pohjoisen puolen pelloille. Alkavat jo muutamat rakennukset olla siinä kintaalla, jäävätkö vesien saartamiksi. Joihinkin taloihin ei enää mennä tavanomaisin keinoin. Kaksi joutsenta oli löytänyt näin syntyneestä järvestä lepopaikan ja olihan niitä kuvattava, kuten koiriakin, kun painelivat pellolla viimeisillä lumisohjoilla itsensä väsyksiin.
Nyt on tuosta uloilusta jälkiseurauksena korvakipu, kun erehdyin menemään ulos ilman korvalappuja. Kun on harva pää, niin siitä saavat korvatkin kärsiä!

moottoriurheilumietteitä!

Televisiosta on näkynyt viime aikoina melkoisen mukavasti moottoriurheilua, F1- ja rallikausi alkoi jo jokunen aika sitten ja suomalaista ralliakin olemme saaneet katsella aika mukavasti. Tietenkin mukavasti, jos on kiinnostunut moisista lajeista. Ja meikäläinen on!
Kotona on toisella osapuolella sanomista, kun vähänkin moottorit päästävät lauluaan, ja niinpä minä joudun luikkimaan kortin kanssa katsomaan lähetyksiä sellaiseen paikkaan, etten tulisi vaimoparan rauhaa härinneeksi. Kyllä vaimo oli aikoinaan kisoissa mukana ja kannustikin ajamistani, mutta nyt on sitten ilmeisesti tullut mitta täyteen.

Katselin tänä (siis lauantai-) aamuna F1-harjoituksia Malesiasta ja siellä Järvilehto asiallisesti kommentoi ajokkeja ja ajamista. Noista kommenteista sain päähäni pistää tänne sivustoille hieman asiaa suomalaisesta kansallisesta autourheilusta jokamiesluokan ja rallisprintin osilta.
Meitä oli kolme kaverusta, jotka perustimme oikein tiimin vuonna 1988 harrastustamme varten.

Kuvassa on koko NMT-Team. Oikealla on Sirkan Martti, keskellä Blomin Pasi ja meikäläinen seisoskelee vasemmalla. Kuten kuvasta näkyy, olemme tuolloin vielä sutjakkaita poikia koko joukko. Toki Masa on vieläkin, mutta me olemme Pasin kanssa päässeet vähän pöhöttymään.
Masan kanssa edustimme matkapuhelinasiantuntijuutta ja Pasi jo muutamia vuosia jokkista ajaneena ajamisen ja autonrakentamisen asiantuntijuutta. Pasi opetti meikäläisen tekemään lähes kaikki harrastukseen liittyvät tekniset manipulaatiot ja ehkä Masakin sai jotakin oppia, mutta hän oli pakertanut autojen kanssa ennenkin. Minulle oli kaikki suunnilleen uutta.

Tiimin perustamisessa auttoi kovasti firmamme markkinointiin tullut Marjatta Kuitunen. Hän näki, että tiimillämme on kompetenssia viedä matkaviestinjuttuja ruohonjuuritasolle. Myös Markku Lehkonen Philipsiltä oli mukana alusta alkaen kuten myös Benefon pariinkiin otteeseen. Nokiaa emme voineet edes pyytää kummeiksemme, koska työmme vuoksi olimme Masan kanssa heidän kanssaan tekemisissä. Pidimme huolen, että jauhot ja vellit eivät mene sekaisin.

Tiimimme herätti huomiota joka paikassa, missä olimme mukana. Joka paikassa emme saaneet varauksetonta vastaanottoa. Hyrylän UA:ssakin näitä soraääniä kuului, kun kaikki eivät nähneet hyvänä, että jokainen ei herra Valoa kumarrakkaan, mutta vähitellen nämäkin soraäänet hiljenivät, kun hoidimme lukuisissa Hyrylän UA:n järjestämissä kilpailuissa viestityksen. Ja kyllä minä sain eräiltä Hyrylän UA:n valolaisiltakin ihan merkittävää apua alkuvaiheessa.

Niitä viestityksiä sitten piisasi. Hoidimme kymmenien tapahtumien viestinnät vuosittain, joten pystyimme tukemaan monen tapahtumajärjestäjän tavoitteita. Pääasiassa tapahtumat olivat urheilukisoja.

Kuvassa kova jokkisfolkkari. Tällä ensimmäisellä ihan itse alusta asti tehdyllä laitteella voitin Hyrylän UA:n jäsentevälisissä kilpailuissa rekisteröimättömien kilpa-autojen sarjan hopeamitalin vuonna 1991. Minusta se oli sensaatio, eikä kerro mitään minun ajotaidoista vaan siitä, että auto oli todella mainio. Olin onnistunut säätämään sen tasapainon nappiin. Olivat camberit ja casterit kohdallaan etupäässä ja kulmat kohdallaan takapäässäkin. Lisäksi jousitus oli kurakelille juuri sopiva kuin myös moottori. Samoilla säädöillä tein sitten myöhemmin toisen kilpurin, mutta siitä en tahtonut saada millään ajettavaa peliä. Rakensin alustan moneen kertaan, mutta vasta muutaman vuoden päästä sain sen sellaiseen kuntoon, että viitsin lähteä sillä kisoihin, ja heti meni kaupaksi.

Tulivat folkkarit suhteellisen tutuiksi noina vuosina. Jyllilän Marko innostui myös ajamaan jokkista. Kun Pasi lopetti ajamisen, niin Marko kävi ostamassa yhden Pasin autoista rivitaloyhtiönsä pihan koristukseksi. Jossakin vaiheessa hänen autonsa vaihteisto alkoi sylkeä kakkosta pois päältä milloin sattui, niin tietenkin Markon oli saatava vaihteisto huoltoon. Marko otti työkalut pihalle, puhelimen kouraan ja soitti minulle aina, kun oli jonkun työvaiheen tehnyt. Niin minä sain kauko-ohjauksella kerrottua Markolle, miten folkkarin vaihteisto saadaan pois. Ja sitten korjauksen jälkeen taas paikoilleen. Ehkä minä silloin vielä osasin jotakin, koska juuri tuo homma on kuplissa se vaikein ja inhottavin!

Jo ajaessani jokkista, vaadin, että auto kääntyy ilman käsijarrua, mutta ei ole myöskään liian yliohjaava. Aliohjaava auto oli minulle ihan kauhistus. Ostin Kaali-Kallelta suoraan yhden jokkiskuplan, jolla menin kisoihin ihan suoraan. Ajamisestani ei tullut mitään, kun auto ei kääntynyt ilman kässäriä lainkaan, alusta oli säädettävä nöyremmäksi. Ajotottumukistani, vasemman jalan jarrutuskäytäntö mukaan lukien, oli valtavasti hyötyä, kun muutaman jokkisvuoden jälkeen siirryin ajamaan rallisprinttiä. Alussa kisat olivat sekakisoja, siis radassa oli asfaltti- ja soraosuuksia, mutta vähitellen osallistuin vain asfalttikisoihin. Jotenkin asfaltti miellytti enemmän, se tarjosi suunnilleen tasapuoliset olosuhteet jokaiselle ja säästi varmasti myös autoa.

Tässä on rallisprint-kalustoni. Ostin Kaali-Kallelta hänen rallicrosspelinsä, jonka muutin ss-luokan ajokiksi. Laitoin siihen lasikuitulokarit ja etukannen, siistin sen ja maalautin. Auto jäi noin 90 kiloa ylipainoiseksi, koska se oli rakennettu todella tukevaksi crossikisoja varten. En katsonut aiheelliseksi alkaa ratostella kaikkia vahvistuksia pois, vaikka olisi varmasti tulosten kannalta ollut järkevää, sillä tuollaisen ylimääräisen kuorman rahtaaminen ja jarruttaminen vie aikaa sekunteja enemmän, kuten esimerkiksi tämän aamun F1-lähetyksessäkin kerrottiin. Olisin saanut vieläkin suurempia pokaaleja kuin tuolla sain!

Olin 1996 kisaamassa Torniossa ja Kemissä. Siellä oli Oulusta kanssakilpailija samanlaisella kuplalla, mutta siinä oli turbokone, siis siinä oli tehoa kaiketi lähemmäs 300 kaakkia, kun minun autossa oli vain n. 160 heppaa. Ajoimme ensimmäisen kisalähdön ja minun aikani oli sekuntikaupalla parempi kuin hänellä. Kilpakumppani oli ilmeisesti ihmetellyt tilannetta, kun hänellä oli kaikki mahdolliset himppavimpat takalevyjarruja myöten, mutta ei vaan nopeus riittänyt. Hän tuli ihan rehdisti kysymään, voiko hän katsoa minun kuplani alustan rakenteen, kun hän ei sanojensa mukaan ollut saanut alustaa mieleisekseen. Toki annoin kaverille mahdollisuuden tarkastella autoni rakennetta!

Vähitellen pahin polte ajamiseen alkoi tyyntyä, mutta lähiseudun kisoja kuljin ajamassa. Menestystä tuli, kun kupla vain pysyi ladulla tai toimi teknisesti moitteettomasti. Olin joskus viimeisimipinä sprinttivuosinani ajamassa Keravan sprinttiä. Kisa ajettiin Savion toisella puolella teollisuusalueen pihoilla, pyöräteillä ja teillä. Lähtö oli kaukana varikosta. Sinne piti mennä hiekkatietä ajaen. Siihen aikaan pehmeitä sliksejä vielä lämmitettiin, joten renkaat olivat melkoisen surkeassa kunnossa, kun pääsi lähtöviivalle. Tietenkin renkaita putsattiin ihan käsin, mutta myös sudittaen, mutta eihän pitoon voinut luottaa täysin ensimmäisissä kurveissa. Juuri tuossa kisassa sattui niin, että tien kääntyessä ylös mäkeen pyörätielle, oli juuri ajolinjalle syntynyt röykky. Kaksi kilpakumppania ajoi tästä röykystä suoraan nokka edellä tolppaan ja joutuivat ambulanssikyydillä sairaalaan. Silloin siellä lähtöviivalla odottaessani lähtöä ja renkaitten jäähtymistä, tuli mieleen, että miksi minä olen täällä! Kun sitten sain starttiluvan, niin oikeastaan vain ensimmäisessä kurvissa oli mielessäni renkaitten huono kunto ja kolaripaikassa en edes enää muistanut muille tapahtuneita, yritin vain mennä mahdollisimman kovaa. Radan takaosalla moottorin hakatessa rajoittimeen, tuli mieleeni, että miksi se huippunopeus on vain jotakin 160 km/h. Siis kaipasin vain lisävauhtia!

Nurmijärvellä kippasin kuplan huolellisesti lepikkoon, kun etukäteen ajattelemassani riskinottopaikassa olikin toimitsija pistämässä lippusiimoja takaisin paikoilleen. Alitajuntaisesti tein ratkaisun, joka johti lepikkoon. Onneksi en jääräpäisesti ajanut suoraan ja ihmisen päälle!

Kuplaa en enää ehtinyt rakentaa täysin kuntoon, kun sille tuli ostaja.

Ensimmäisen jokkiskisani ajoin lähestulkoon 40-vuotispäivänäni, mutta kymmenen vuoden päästä olin jälleen jokkiskisoissa. Koska minulla ei ollut enää omaa jokkisautoa, niin sain kuvan Sumpin lainaksi. Lisäksi järjestäjä antoi kisaan oikean numeron ja kunnon varikkopaikan, jonka Pakarisen Timo oli koristellut juhlaan sopivaksi.

Kisa päättyi tekniikan pettäessä. Sumpissa oli folkkarin kone ja toisen puolen venttiilikoneisto irtosi, joten Sumpista tuli 2-pyttyinen ja kisa loppui lyhyeen. Sumppi meni kaupaksi viallisenakin!

Olimme Lapin Arin kanssa hankkineet kuplani tuhoutumisen jälkeen sprinttiautoksi takavetoisen Nissan Micran, jolla yritimme yhtenä kesänä käydä ajamassa muutamia kisoja. Ihan ensimmäisessä kisassa ja ensimmäisessä lähdössä meni vaihdekeppi poikki. Ari ei päässyt junnuluokassa ajamaan lainkaan. Sitten menimme juhannuskisoihin Iso-Syötteelle. Ensimmäisessä kurvissa minulla meni jälleen vaihdekeppi poikki. Tunkin varresta kyhäsimme tynkään kepin ja Ari lähti matkaan. Kepin ansiosta hänellä lipesi välillä pari pykälää liian pieni vaihde päälle, jolloin venttiilit ja mäntä kohtasivat aiheuttaen venttiilien vuotamisen. Minä pääsin vielä jotenkin mäen päälle, mutta sitten tehot hävisivät ja ajot loppuivat siihen. Vielä kerran Alastarolla yritimme kisaan, mutta jälleen tuli remonttia. Ei ollut hyvä hankinta!

Seuraavana kesänä Vettensaaren Jan ja Ari ajoivat vuorotellen, mutta eipä se oikein luonnistunut, ongelmia oli, joten Micra pantiin myyntiin ja pojat hankkivat rallia varten Kadetin.

Minä halusin jonkun projektin ja toin talliini keskeneräisen Golfin, josta aioin rakentaa sprinttiin harrasteauton. Kuten tuolla F1:ssäkin, niin myös täällä kansallisella tasolla uuden auton saaminen kisakuntoon on todella suuren työn takana. Minäkin törmäsin vain vaikeudesta toiseen, kun yritin saada laitteesta kisakuntoista.

Yhteen sprinttiin menin 0-autoksi. Kerran olin ajanut Hyvinkäällä kuivalla kelillä ja laite toimi joten kuten. Toki takajousitus pohjasi, mutta muuten se pelitti. Siksi uskalsin lupautua tuohon luottotehtävään. Päivä Vantaalla oli sateinen ja rata kurainen. Lähtö oli myötämäkeen. Kiihdytin ja valmistauduin ensimmäiseen kurviin, jarrutin, mutta autopa ei kääntynytkään, vaan lipui radan sivuun ja jäi liejuun kiinni. Silloin olisin halunnut olla jossakin muualla! Kaverit tulivat ja nykäisivät minut irti ja pääsin loppukierroksen läpi, mutta totesin eräässä toisessa kurvissa, että etujarrut jäävät hetkeksi päälle, jolloin auto menee tietenkin suoraan. Toisen kierroksen ajoin varovasti ja sain siten joten kuten hommani hoidettua. Mutta vieläkin hävettää!

Vuoden 2002 syksyn tapahtumat suistivat masennuksen tielle ja panin Golfin myyntiin. Kisaaminen vaatii 100 prosentin keskittymisen, jotta ajo luonnistuu ja on turvallista. Siksi oli helppoa luopua kisa-ajatuksista.

Olen sitä mieltä, että Suomen jokkiskisoissa ja sprinttikisoissa on kymmeniä aivan MM-tasoisia ratinvääntäjiä. Uskokoon, ken haluaa, mutta enää ei ole aprillipäivä!