maanantai 8. toukokuuta 2017

Elämästä

Tarina elämästä

Olin varmaankin keskikoulun ekalla tai tokalla luokalla, kun olin tehnyt päätöksen kouluttautua insinööriksi. Äiti ja kumppanit muistelivat, että olin jo kolmivuotiaana kertonut minusta tulevan insinööri. Noihin ei tietenkään voi suhtautua vakavuudella, mutta nuo keskikoulussa tulleet ajatukset eivät olleet mitään haihattelua. Keskikoulun alku oli vaikeaa aikaa, kun yhden talven jouduin käpristelemään kovien korvatulehdusten kourissa. Koulusta ei tullut oikein mitään, poissaoloja tuli hirveästi, kun tulehduksen ensi päivinä en pystynyt keskittymään hirveältä säryltä mihinkään. Edes Pervitin ei auttanut eikä äidin puhaltelemat tupakansavut korviin. Niinhän siinä kävi, että ainoastaan matemaattiset aineet menivät jotenkuten ja jouduin tuplaamaan kolmannen luokan. Onneksi kesän aikana korvatulehdukset loppuivat ja sen jälkeen pääsin käymään koulua normaalisti.
Suomussalmen keskikoulussa opiskeltiin vieraina kielinä ruotsia ja saksaa, joilla kummallakaan en nähnyt olevan minulle merkitystä tulevaisuudessa. Keskikoulun jälkeen kävin lääkärillä ja hain armeijaan vapaaehtoiseksi helmikuun erään ja menin lukioon odottelemaan virallista kutsua. Lukiossa matematiikka, fysiikka ja englanti olivat oikeastaan ainoat aineet, joita opiskelin kunnolla tulevaisuus mielessäni. Muut aineet olivat lähinnä läpihuutojuttuja, enkä käsittänyt, mitä niillä tulevaisuudessa tekisin. Opiskelu sujui kuitenkin ihan hyvin noista rajaehdoista huolimatta. Aikanaan tuli kutsu astua armeijaan. Pyyntööni oli noteerattu ja pääsin melko kauas kotoa palvelukseen, eli Kontiorantaan Joensuun lähelle.

Ilmoitin rehtorille lähdöstäni samana päivänä, kun myös abit lähtivät koulusta. Hän oli yllättynyt eikä meinannut tajuta, että minun on pakko lähteä, kun olin kutsun saanut. Muutenhan minusta olisi tullut sotilaskarkuri. Hän toivotti kuitenkin minut tervetulleeksi jatkamaan lukio-opintoja armeijan jälkeen!
Armeija meni ohi, kävin RAUKin ja RUKin ja kotiutus tapahtui vänrikkinä. Tammikuussa 1968 saimme sotilaspassimme kouraan. Siviilimiehenä pääsin ensin töihin viitostien tietyömaalle talveksi. Majoittuminen oli jossakin Kuurtolan korkeuksilla parinkymmenen miehen kämpässä. Varmaankin kaikki muut kämpän asukit polttivat tupakkaa, joten sain minäkin oman osani savusta. Välillä kämpästä ei takaseinää näkynyt, kun oli niin sankka savusumu. Työ oli mukavaa ulkotyötä, mutta kirjoitustaitoisena välillä jouduin ylösottajaksi, joka oli kaikkea muuta kuin himohommaani. Lapiotyö oli mieleeni.

Keväällä olin jonkin aikaa rakennustöissä sairaalan työmaalla ja kun se kesäksi meni kiinni, niin menin jälleen viitostietä tekemään. Kouluihin lähettelin papereita ja opintosuuntani oli rakennustöiden myötä muuttunut. En enää halunnut rakennusinsinööriksi, vaan jotakin teknisempää. Siksi hain keskikoulupohjaiselle melko uudelle radio-TV -asentajan opintolinjalle Kajaanin Ammattikouluun. Sinnehän oli oikein kunnon pääsykokeet, jotka selvitin. Papereiden mukaan pääsin myös kauppaopistoon, mutta se ei tuntunut tarjoavan päämäärääni ajatellen tarpeeksi eväitä. Ammattikoulu voitti.

Elokuun 15. minun piti lähteä Kainuun Liikenteen autossa Kajaaniin, mutta yöllä naapurissa pikkumökissä asunut ukkini kuoli. Oli ikimuistoinen koulun alkajaispäivä. Kuusitoista kaveria alkoi työstää koulua ja näin jälkikäteen on sanottava, että saimme erittäin hyvää teknistä peruskoulutusta. Opettajistahan opetuksen laatu on pitkälti kiinni. Ensimmäisen kesän oli rakentamassa Ämmänsaareen hotellia ja toisena kesänä lähdin etsimään ammattityötä etelästä, kun taskussa oli jo radioasentajan paperit. Sain litteran Hankoon Helkamalle, mutta he tarvitsivat juuri sillä hetkellä TV-asentajia, joten minä en vielä täyttänyt normeja. Mainittakoon, että aseman kuppilassa myyjä puhui ruotsia ja minä suomea ja asiat menivät hyvin, sain kahvit ja pullan.

Hangosta palasin Hesaan ja soittelin asemalta sedälleni Kontulaan ja hän pyysi käymään. Sain opastuksen matkasta ja 94:lla osasin sedän asunnolle. Puimme tilannetta illan mittaan ja niinhän siinä kävi, että seuraavana aamuna lähdin Nokia Elektroniikan henkilöstöosastolle Salmisaareen. Siellä otettiin perustiedot ja pistettiin tenttiin. Läpäisin tentin, koska sain ohjeet mennä Lauttasaareen teollisuuselektroniikan koekentälle insinööri Ruuskasen puheille. Kaveri bamlasi stadia, mutta jotenkin pärjäsin ja duunin sain. Ensimmäisinä päivinä oli Nokian esittelyä filmeinä ja luentoina sekä tietenkin juottamiskurssit. Myös digitaalitekniikkaa jouduin opiskelemaan, kun sitä ei vielä koulussa ollut. Kesä meni hyvin, juhannuksen aikaan kävin kotona valtion litteralla. Loppukesällä sain oman tuotteen testattavakseni, joten edistys oli ihan mukavaa ja Ruuskanen ei olisi päästänyt pois syksyllä jatkamaan TV -asentajan opiskelua. Vähällä oli, että en jäänyt Hesaan jo tuolloin, sillä minulla oli vakituinen työpaikka. Olisi pitänyt löytää vain oma kämppä, sillä olin asunut sedän luona. Jos isä ei olisi antanut lainaan rahaa Minin ostoon, olisin ilman muuta jäänyt Hesaan. Hain ja sain opintolainan, jolla maksoin isän velan pois ja pääsin autoilijoiden kastiin.

Viimeisen vuoden keväällä alkoi työpaikan etsiminen. Hesaan olisi paikkoja löytynyt, mutta yritin päästä Kainuuseen. Posti- ja Lennätinlaitoksella oli alkamassa Kainuussa melkoinen työmaa, kun puhelinverkko piti saada automaattiseksi. Työmiehiä tarvittiin, siispä pyysin päästä Kajaanin alueteknikko Havelinin juttusille ja lopulta pääsinkin. Herra oli hyvin patruunamainen, joten en ollut varma, miten käy, kun hän todistuksiani katseli. Sitten olivat normaalit kysymykset tupakasta, alkoholista ja armeijasta. Kun kerroin olevani vänrikki, hän ojensi kätensä ja toivotti tervetulleeksi töihin Kajaanin Telealueelle. Oliko muulla sitten lainkaan väliä, vaikka huippupapereita hän sai katsella. Koulun loputtua menin heti seuraavana arkipäivänä ja minut ohjattiin insinööri Sonnyn kantoaaltoryhmään kantoaaltoasentajaksi.

Työt olivat pääasiassa muualla kuin Kajaanissa, joten jossakin vaiheessa sanoin Kajaanin asunnon irti. Kevättalvella oli tarkoitukseni mennä asentajatutkintoon ja vähän kertailin matikkaa, mutta lähetin papereita teknikko- ja insinöörikouluun. Pääsin niihin, joten asentajatutkinto jäi ja suuntasin Turkuun insinööriopintoja harrastamaan. Ehkä opiskelu oli toissijainen, kun nuorella parilla oli muutakin touhua ylen määrin. Aina, kun koulussa oli vähänkin lomaa, ajoin töihin Kajaaniin entisiin hommiin. Rahallisesti ei ollut tiukkaa, koska minulla oli opintolaina, mutta aina töissä ollessani ammattimiehen palkka. Autokin vaihtui opiskelun aikaan pariin kertaan. Kuitenkin on sanottava, että Turussa opetuksen laatu oli melkoisen alhainen, ilmeisesti pedagogisia valmiuksia ei vaadittu kuin ala-asteen tai ammattikoulun opettajilta.

Opiskelun jälkeen menin itsekin opettajaksi neljäksi vuodeksi aikuiskoulutuskeskukseen. Ei minullakaan ollut pedagogista koulutusta tai kokemusta, mutta päivä kerrallaan mentiin.
Vielä tuosta lukio/ammattikoulu -teemasta hieman. Jos olisin katsonut, että päämääräni on saada DI -koulutus, olisin varmasti joutunut kitumaan lukion läpi. Silloin kuitenkin pidettiin selvänä, että korkeakoulu tarjoaa koulutuksen tutkimusta varten ja sehän ei minua kiinnostanut lainkaan. Olisin halunnut olla vain tekemisissä tekniikan kanssa. Siksi valintani. Eikä huono valinta ollutkaan, pääsin opiskelemaan insinööriksi jo ammattilaisena enkä lukion ja Asa -televisioiden pakkauskokemuksen jälkeen, kuten niin moni muu joutui tekemään. Sain myös loma-aikoina ammattimiehen palkan, taloudellisesti pärjäsin hyvin, vaikka kotoa ei apua pystytty antamaan. Velkaa tosin tein, mutta tuli sekin maksettua aikanaan. Ja velkarahat käytin hieman ekstraelämään.


Olihan tietenkin niin, että ammattikoulusta päästyäni, ei ollut pippaloita, ei otettu valmistujaiskuvia eikä sen sellaista, mutta en niitä kyllä kaivannutkaan. Olinhan vain ammattitutkinnon suorittanut. Äiti oli eniten harmissaan, kun en lukiota suorittanut, hän kun olisi halunnut minusta papin. Siinä toiveessa eivät hänen ja minun maailmat kohdanneet.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Mustavalkoinen

Vaikutelmia Facebookin eri ryhmien toiminnasta

Tällä hetkellä saan kuvia ja juttuja Vintage Suomussalmi-, Mustavalkoiset- ja Mäntsälä-ryhmien käyttäjien julkaisuista. En ole noita ryhmiä mitenkään etsinyt, vaan ne ovat tulleet jonkin sattuman kautta. Mustavalkoisista en edes muista, miten sen ryhmän kuvia on alkanut tulla. Olen niitä katsellut ja lukenut kommentteja ja tuntuu siltä, että sinne on etsiytynyt taiteeseen perehtyneitä ihmisiä.

Itse en taiteesta ymmärrä mitään, mutta kuvia olen ottanut pienestä pitäen. Kesätienesteillä sain ostettua Hulkkosen liikkeestä halvan ja yksinkertaisen Felica -kameran. Negakoko oli siihen aikaan normaali 6x6,  mutta muuten kamera tarjosi hyvin alkeelliset mahdollisuudet saada kunnon kuvia aikaan. Hyvä, kun kuvista jotenkin tunsi kuvattavan kohteen, sutta tuli paljon. 
Seuraavaksi sain hankittua kinokameran, jossa oli jo hieman enemmän mahdollisuuksia tehdä säätöjä, mutta valotusmittarin puuttuessa, ei tilanne paljon parantunut Felicasta.
Opiskeluaikana hankin pakettina halvan käsisäätöisen järjestelmäkameran. Luontokuvaus olisi kiinnostanut, mutta aikaa ei juuri ollut ja kun metsässä olin, niin huomasin, että yleensä tilanne oli ohi, kun sain säädöt kohdilleen. Siksi kamera vaihtui Pentax ME:ksi. Se oli valotuksen suhteen täysin automaattinen ja se olikin sen kameran akilleen kantapää. Automatiikka ei toiminut kuin normiolosuhteissa. Jälleen syntyi sutta ja kuvaaminen jäi vuosikymmeniksi satunnaiseksi.

Seuraava vaihe oli, kun ostin halvan digikameran. Sillä sain otettua näppäilykuvia tilanteista, joissa ei ollut kiirettä. Kun näppäintä painoi, niin kamera mietti todella kauan ennen kuvan ottamista. 
Lehtimiesuran alkaessa syksyllä 2011 kävi selville, että kuvauksissa on oltava satavarma kamera, siis kuvan on synnyttävä silloin, kun tapahtuu. Tilanteita ei tule uusintana. Niinpä kameraksi valikoitui Pentaxin halpa järkkäri. Kuitenkin kamera ja optiikka olivat säänkestäviä, kun työtä oli tehtävä vesi-  ja räntäsateissakin. Kun Pentaxista ilmestyi seuraavan portaan kamera K30, sellainen ilmestyi työkameraksi. Kamera kesti sellaisen 150000-200000 kuvan ottamista, kun valotus alkoi reistailla. Korjaus olisi tullut sen verran kalliiksi, että kamera vaihtui K3II -tyypiin. Sillä olen nyt kuvannut pian vuoden ja on paras laite, mikä minulla on ollut. Jutun tekoon mennessä ei ole edes mielessä, että kuvia tilanteista ja tapahtumista ei syntyisi. 
Kuvauksissa pyrin pääsemään mahdollismman paljon eroon pönötyksistä, mutta ihmiset tuppaavat olemaa kameran edessä melko jäykkiä. Auttaa, kun pitää päällä moottoritoiminnon. Kuvattavan kuullessa ensimmäisen raksahduksen, tulee ensimmäinen helpotuksen huokaus ja kun raksutus vaan jatkuu, hymykin saattaa irrota.

Katsellessani Mustavalkoisen ryhnmän kuvia, ihmettelin, miksi hyvistä kuvista pitää poistaa värit, mitä toimella haetaan. Erikoisuuttako, vai mitä. Poistin muutamista kuvistani värit ja tökkäsin neljä kuvaa fb-ryhmään. Muutamat ihmiset jo tykkäsivät  kuvista, mutta sitten ne hävisivät!
Vasta poistojen jölkeen menin katsomaan ryhmän infoa, ja siellä oli, että kahta kuvaa enempää vuorokaudessa kuvia ei saa ryhmään tiputtaa. Lisäksi ei varmaankaan tykätty siitä, kun kommentissani ihmettelin värien poistoa. Ajattelin sinne kuitenkin tökkiä joitakin kuvia silloin tällöin.

Vintage Suomussalmi -ryhmälle olen pistänyt näytille muutamia kuviani ja äidin albumista löytyneitä otoksia. Mäntsälä-ryhmä on ollut pääasiassa seurannassa. Muu fb-asiointinikin on pääasiassa seurantaa ja tökkimistä. No joskus löytyy jotakin, jota voi pistää  sinne näytille. 

Essihän siinä painelee kuvaajaa kohti. Värillisenä näkyy aika paljon selvemmin!

Pari joutsenta jäi linssiin sumussa ja jo vähän pimenevässä illassa kotitien varrella.

Mäntsäläistä vauhtia!

Verkko.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kulkuvälinetestauksia viime vuosilta



                                         Premier Parkissa pääsin kokeilemaan lähes kaikkia 4-vetoisia Audeja.
                                         Valitettavasti kaikissa oli alla kitkat, joten jarrutuspaikat liukastuivat päivän                                          mittaan todella liukkaiksi. Puolessa olisi saanut alla nastat alla, niin pito                                                olisi ehkä jarrutuksissa parantunut. Hieno kokemus!



                                         Hermanonkimaalla oli lentotapahtuma ja pääsin ilmaan ja  myös          
                                         kokeilemaan hallintalaitteita.  Pysyi ilmassa!

                                          Uusi Golf -13 maisteissa Lahdessa.

                                         F-ryhmän Kupla siviilirenkailla ei ollut kovin hyvä kokemus. Pitkiä                                                      piikkejä kaipasin, mutta liikenteessähän ne ovat pannassa. Tuttu tuntu
                                         kuitenkin!

                                          Kaasuauton tankkaus Mäntsälän St1 -asemalla. Ajossa ei ole mitään eroa
                                          bensalaitteeseen.

                                          Vertasin halvinta oikeaa autoa Suzuki Altoa ja alla olevaa mopoautoa.
                                          Kyllä Alto oli kuitenkin auto.


                                          Sain kokeilla VW Karman Ghiaa. En perusta avoautoista, mutta kylillä
                                          ajellessa kiinnitti kyllä huomiota. En siitäkään perusta!

                                          VW -tekniikalla rakennettu Strike pääsi kokeiluun. Olihan se kokemus.
                                          Ajo ei muistuttanut oikein mitään aiemmin ajamaani laitetta. Hmm!

                                         Mäntsälän Moottorikerhon pienoisautoharjoituksissa pääsin kokeilemaan
                                         pienoisauton hallintaa. Pikkupojat kiersivät ympyrää autoni ympärillä!

                                          Mersun tullessa Ugin valmistusohjelmiin, täytyi se saada kokeiluun,
                                          vaikkakin oli saksalaiseversio. Ajotuntuma  ja äänimaailma oli pilattu
                                          kyseiseen autoon sopimattomilla renkailla.

                                         Kilpuri, joka tuntui lähes vakioautolta. Timo Varis on kyseisellä pelillä
                                         hankkinut aika mukavasti pisteitä kuplasarjassa. Toimintavarmuus on ollut
                                         auton rakentamisidea.

                                         Kunta oli ostanut uuden latukoneen,  joten pitihän sitä käydä kokeilemassa.                                          Hallintalaitteet olivat hyvin automaiset, mutta niiden toiminta ei.                                                            Käytännössä rattiin ei voinut ajaessa koskea, koska liikkeet olivat tosi                                                    äksyjä. Hyvä, että portinpielet säilyivät ehjnä!

                                         Sain hybridiauton kokeiluun ihan liikenteeseen. Nyt ei tarvinnut puskea
                                         moottoriradalla. Pelkällä sähköllä pääsi vain 45 km/h, jolloin sillä oli
                                         monessa paikassa kaupungissa muiden jaloissa. Täytyi painaa kaasua,                                                    jolloin bensalla tuli lisänopeutta. Normaalin automaattiauton kujeet sillä oli!

                                          Huima vehje. Ei tarvinnut ajaa täysillä kuin ajoittain. Olikohan siinä                                                       jotakin 170 heppaa ja painoa ei paljonkaan. Tehopainosuhde oli kohdillaan.                                           Hyvä sillä oli ajaa Hyvinkään crossiradalla.

                                          Sain testeihin ihan oikean sähköauton. Onhan se hiljainen.                                                                     Oikeastaan rengasäänet olivat vallitsevana ja nekin yllättävän hentoina.                                                 Olisi hyvä kakkosauto!

                                         Ja lopuksi auto, jossa sai koko kyljen auki. Edessä puhisi kilmipyttyinen                                              turbokone ihan riittävän ouhdikkaasti.

Noista kaikista olen tehnyt jutun paikalliseen lehteen, mutta olenhan minä tietenkin kokeillut vaikka mitä muitakin vempeleitä yksityisesti.Itsellänikin on ollut ja on tälläkin hetkellä mukavia laitteita.
Ainoastaan yhdesta testistä olen kieltäytynyt. Tein juttua Päitsin jälkeen paikallisesta endurokuljettajasta, kun hänen tuloksena oli yleiskisan kakkossija. Hän tarjosi tilaisuutta lähteä porhaltamaan spooriin kilpurillaan. Kuvittelin, että spoorissa ajaminen on sen verran eksoottista puuhaa, joten kiittelin tarjouksesta.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hiihto on hauskaa



Asuin kahdeksanvuotiaaksi Suomussalmen Näljängässä. Ensimmäiset vuodet kortteerimme oli äidin entisessä ja jo hyvin vanhassa kotitalossa. Hiihtämisen kanssa en varmaankaan ollut paljonkaan tekemisissä, vaikka mäkeä kotirinteessä laskimmekin. Omia suksia minulla ei vielä niihin aikoihin ollut, joten joillakin suurilla aikuisten välineillä koetin hiihdellä.
Isä rakensi oman talon samalle aukealle ja vasta siellä sain omat sukset, kun Teuvo -serkkuni teki koivusta minulle ikiomat varpaallissukset. Olin silloin varmaankin kuusi vuotta vanha ja uusilla suksilla oli nopea painella serkkujeni luokse ja mäkeen. Mitään matkahiihtoa en hiihtänyt, mutta päivät pitkät mäessä rymyttiin. Sukset tulivat tutuksi.

Seitsemänvuotiaana menin kouluun Vaarannivaan ja talvella sukset olivat tietenkin mukana. Minun ei tarvinnut olla asuntolassa ohjatuilla läksytunneilla, joten sain kaikessa rauhassa laskea mäkeä ja siellä oli jopa jonkinlaisia latusiakin olemassa. Niitä sain hiihdellä niin paljon kuin halusin. Varpaallissuksilla oli hieman vaarallista hypätä hyppyristä, mutta sitäkin harrastettiin. Yleensä sukset irtosivat jaloista, vaikka minulla oli jalassa isän tekemät nokkakengät. Kun sukset irtosivat, niin silloin oli aina kuperkeikka tiedossa.
Koulun hiihtokisoihin hain Pantsun kaupasta narua ja väkelsin sillä jalkani kunnolla kiinni suksiin. Niinhän siinä kävi, että voitin ensimmäisen luokan kisan ja tokaluokkalaistenkin kanssa yhteiskisassa olin toinen. Etukäteissuosikki Kalle -serkkuni menetti pelin, kun hänen suksensa irtosivat siteistä tuon tuostakin.

Toiselle luokalle menin kirkonkylän kouluun ja asuimme aluksi Kalle -sedän talossa yhdessä huoneessa, kunnes muutimme Alatalon pieneen mökkiin. Matkaa kouluun oli tietä pitkin varmaankin yli neljä kilometriä. Sulan kelin aikaan meidän oli käveltävä kouluun ja takaisin.
Talvisin matka oli ehkä kilometrin lyhyempi, kun pääsimme suoraan järven yli hiihtämään. Sain joulupukilta uudet sukset, sellaiset lakatut Karhun hiihtimet. Purnasin isälle, että Karhulla olisi ollut sutjakkaampia malleja, mutta lahjasuksilla oli hiihdettävä. Raskaathan ne olivat.

Kävin ainakin yksissä hiihtokisoissa kirkolla. Menin paikan päälle hiihtäen, hiihdin kisan ja jälleen hiihtäen kotiin. Kilometrejä kertyi siis alle yhdeksänvuotiaalle melkoisesti. Voitelusta ei ollut tietoakaan, mutta joku lusikka kisasta tuli. Olisiko jokainen osallistuja saanut lusikan?
Kolmannen luokan syksyllä vuonna 1957 muutimme kirkonkylälle, kun isä sain rakentamaansa taloon pari huonetta asuttavaan kuntoon.
Kirkolla oli jo latujakin, mutta Härkökankaalla vietimme illat pääasiassa mäkeä laskien. Vahinkoja minulle ei siellä sattunut, vaikka joskus laskimme mäkeä lähes pilkkopimeässä. Silmä kummasti tottui pimeyteen ja metsässä jopa näki jonkin verran. Silloinhan ei ollut katuvaloja kajastamassa valoa metsään. Aina silloin tällöin jollakin meni suksi poikki, mutta ei sen vakavampaa koskaan sattunut. Kolmannen luokan opettaja järjesti minulle vähävaraisille jaettavista kengistä monot. Hiihto helpottui kummasti.

Kerran perjantaina 13. päivänä olimme laskemassa Näyhän rinteellä neitseellisessä lumessa. Siellä vedimme lumeen omia rantuja puiden välissä. Laskin jälleen, vauhti oli melkoinen ja ajattelin hypätä lumikumpareelta ilmaan. Kumpare olikin kuitenkin hötölunta, sukset painuivat töyssyyn ja toinen suksi kolahti ilmeisesti kantoon. Kuului pahaenteinen rusahdus ja minä kupsahdin suorin vartaloin paksuun lumeen. Kesti aikansa, kun selvittelin itseni lumesta ylös ja huomasin, että toinen Karhu on ilman kärkeä. Kärki löytyi ja alkoi pitkä ja hankala matka kotiin. Monta kertaa kupsahdin kumoon, kun kärjetön sukseni tökkäsi lumeen.
Isä korjasi suksen pellillä. Sen talven tai ehkä jopa seuraavankin hiihtelin suksilla, joissa toisessa oli jarru päällä koko ajan. Kyllä harmitti.

Kesäisin olin heinärenkinä sedällä ja taisin tehdä jotakin hanttihommia isälle. Mitä nyt vähän yli  kymmenvuotias pystyi tekemään isän urakoimalla rakennuksella. Sen verran tienasin, että syksyllä sain ostettua siniset erikoiskilpa Järviset. Niillä sitten hiihtelin aina neljätoistavuotiaaksi asti. Isä ei osannut auttaa minua voitelussa, joten sukseni eivät koskaan toimineet kunnolla. Se rassasi ja piirinmestaruushiihtojen jälkeen en enää kilpailuihin osallistunut. Puusuksia en jäänyt ikävöimään, mutta hiihtoa jäin kaipaamaan.

Luistelu ja sitten myöhemmin, kun kirkolle tuli kaukalo, jääkiekko vei lähes kaiken ylimääräisen ajan. Pelailtiin kirkonkylän ja Ämmänsaaren välisiä pelejä ja yleensä kirkonkylä voitti. Olin mukana minäkin, mutta siellä taustalla yleensä puolustajana, joka oli minulle ihan väärä paikka.
Armeijan jälkeen menin opiskelemaan Kajaaniin ja jääkiekkoa pelailtiin sielläkin. Siellä valmentaja pisti minut hyökkäämään ja se sopi minulle paljon paremmin.  

Kajaanissa asuessani aloin myös lasketella. Siellä oli pieni rinne, jossa ei ollut hissiä. Rinteen kun tamppasi illassa kymmenen kertaa ylös, niin hyvin nukutti. Pääasiassa kävin Vuokatissa ja Rukalla, mutta myös jonkin verran Lapin rinteillä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta muuta lasketteluun liittyvää toimintaa en osannut arvostaa. Niinpä homma jäi pariin talveen.

Opiskelin välillä Turussa neljä vuotta, jona aikana uiminen tuli kuvaan mukaan. Lähinnä pakosta, kun kämpässämme ei ollut pesumahdollisuuksia, vaan asia oli hoidettava uimahallissa. Kolme neljä kertaa joka viikko olimme hallissa. Alussa sata metriä oli kovan työn takana, mutta lopussa kilometri tai joskus jopa kaksi tuli mittariin. Näin jälkeenpäin en oikein osaa miettiä mitään yksitoikkoisempaa kuin 25 metrin altaassa noinkin pitkien matkojen uiminen!

Opiskelun jälkeen pääsin opettajaksi Suomussalmen kurssiosastoon. Tekniikan opettamisen lisäksi minun opetusvelvollisuus käsitti myös liikunnan opettamisen. Pelattiin lentopalloa, jumpattiin, juostiin, pelattiin pingistä ja jopa suunnistettiin. Pojat haastoivat tehokkaasti myös opettajan ja mielelläni mukana olinkin. Vapaa-aikana kävin myös innokkaasti hiihtämässä, kun olin saanut alleni lasikuitusukset. Perehdyin hieman voiteluun ja olihan se juhlaa, kun sukset pelasivat hienosti kelissä kuin kelissä. Siis tietenkin puusuksiin verrattuna.
Toisena vuotena meille tuli opettajaksi kilpahiihtäjä ja yhtä äkkiä huomasin olevani hänen ja hänen harjoittelukaverinsa kanssa yhteislenkeillä ja niinhän siinä kävi, että myös minä löysin itseni hiihtokisoista. Menestymisestä ei kannata puhua, mutta työpaikan hiihdoissa ja kunnan rakettiviestissä annoin itselleni pieniä näyttöjä. Mitä lyhyempi matka sitä parempi tulos oli muihin nähden.

Neljä vuotta olin opettajana Suomussalmella, kun vuonna 1980 muutimme pääkaupunkiseudulle.
Hiihtoharrastus jatkui täälläkin. Minulla oli ohjelmat, joiden mukaan harjoittelin, mutta ensimmäiset kuusi vuotta töissä olivat haasteellisia. Lähes joka viikko oli työmatkoja ja melko usein koko viikon kestäviä reissuja. Kesäisin ei ollut ongelmia, kun lenkkivaatteet kulkivat mukana mukavasti. Talvisin oli melko haasteellista, kun piti kuljettaa suksia mukana ja perillä oli vielä löydettävä valaistu hiihtolatu. Ihmeen hyvin paikkoja löytyi ja harjoitukset tulivat tehtyä. Jälkeen päin katsottuna melkein joka vuosi meni kisojen kannalta penkin alle, kun ylikunto tuli riivaamaan.
Syksyisin pidin yhden tai kaksi lumileiriä, jolloin kilometrejä tuli rutkasti, joskus saattoi päiväannos lähennellä sataa kilometriä. Leirin aina jaksoin vetää hyvin, mutta sitten leirin jälkeen monena vuotena Paloheinässä tai jossakin muualla pääsi hiihtämään ja ruljanssi jatkui, en malttanut levätä. Kun olisi pitänyt kilpailla, niin monta kertaa oli tunne, että pulssi nousee, hengitys tihenee, mutta matka ei joudu. Vasta loppukaudella saattoi tulla hyviä hiihtoja. Lisäksi selkäni oli lähes jatkuvasti kipeänä. Aloin pohtia vakavasti hiihtoharrastuksen lopettamista, kun maailmalta alkoi kuulua, että luisteluhiihto valtaa alaa.

Asuimme silloin Keravalla ja lähellä oli hyvä hiihtolatu, mutta siellä ei ollut valoja. Lyhensin vanhoja suksia ja siirsin siteitä eteenpäin ja sitten harjoittelin pimeässä tekniikkaa. Televisiosta oli jo nähnyt eri tekniikoita, joita sitten apinoin niin hyvin kuin muistin. Peltoselta löytyi myös luisteluun tehdyt sukset ja harjoitukset jatkuivat.
Ensimmäiset kisat olivat Keravalla ja palkinnoille pääsin. Olin yllättynyt, mutta niin oli yksi harjoituskaverinikin. Yleensä olin hävinnyt hänelle perinteisellä minuutin tai  jopa kaksi viidellätoista, nyt ero oli suunnilleen sama, mutta toisin päin. Näin tapahtui monen muunkin kaverin suhteen. Sain intoa lisää ja ”ura” jatkui vielä muutaman vuoden, kun selkäkään ei enää oireillut.

Kansallisista alkoi tulla mukavasti palkintosijoja, mutta sitten aloin rakentaa keväällä 1986 omakotitaloa ja ohjelman mukainen harjoittelu jäi. Isä oli kaverina alussa. Teimme päivät kirveshommia ja vanha isäni lähti aina pois neljältä. Minä jatkoin toista vuoroa tekemällä sähkötyöt siihen malliin, että seuraavana päivänä pääsimme jälleen käsiksi kirveshommiin. Näin menimme kahdeksan viikkoa, jolloin olin käsitellyt edellisen vuoden ja uudetkin lomat. Työ hidastui, kun piti käydä töissä ja jatkoin yksin. Kuitenkin 13 viikon kuluttua aloittamisesta saimme muuttoluvan hyvin keskeneräiseen taloon. Kävin juoksemassa pienen lenkin ennen saunaa, mutta muuta harjoitusta en tehnyt kuin vasta syksyllä sauvarinteessä. En edes rullilla käynyt. Hiihtämään aloin vasta kun Paloheinään saatiin ladut. Talvi meni hiihdon kannalta hyvin, joten seuraavan kesän jatkon jälleen rakennushommien parissa pääasiassa, mutta jonkin verran kävin rullilla ja vaelluksilla. Voimaa tein lapiohommilla.
Talvella pääsin 40 -sarjaan ja silloin olin elämäni kunnossa. Hyviä sijoituksia tuli ja nautin hiihtämisestä. Keminmaalle asti piti mennä saamaan ensimmäinen suuren kisan voitto.

Olin päässyt siihen, mihin olin joskus halunnut. Hiihtelin vielä jäähdytellen parina talvena, mutta sitten jätin hiihdon pelkästään kuntoilua varten. 
Pääsin hiihtelemään pääkaupunkiseudun laduilla. Kilpaa hiihdin ainakin Paloheninässä, Pirkkolassa, Hakunilassa, Lepäävaarassa, Sipoossa, Porvoossa Keimolassa, Jokelassa,Tuusulassa, Keravalla ja ehkä jossakin muuallakin. Oikein kunnon kisaladuilla sain kilpailla ainakin Lahdessa, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Kuopiossa, Kajaanissa, Kuusamossa, Iisalmessa, Ristijärvellä, Suomussalmella ja Keminmaalla.  

Hiihtokautta seurasi kymmenen vuoden autourheilukausi. Ja sen jälkeen alkoi golfailu, joka onneksi jatkuu vieläkin. Talvella hiihtelyä ja kesäisin pallon lyöntiä, sen on hyvä yhdistelmä! Mäntsälässähän se käy.

    Viimeiset pukkaukset Keminmaan vaativalla ladulla.
    Mestaruus alkaa olla selvä. Ja tulihan se! Toki menestyminen hiihdossa ei koskaan ollut ihan          ensimmäisellä sijalla, olipahan hyvää vastapainoa vaativalle työlle.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kuvia uudemmalta koneelta

Olen aina silloin tällöin siirrellyt joitakin kuvia toiselle koneelle. Varsinaiset kuvatiedostot ovat aivan muualla, joten täältä löytyy pääasiassa näppäilykuvia pienellä kameralla.


Lintuja pellolla Mäntsälänjoen rantamilla.

Aurinko polttaa kuusen latvuksia.

Armas.

Käsivarresta kaiveltiin näyte - tyvisolusyöväksi paljastui.

Ötökkä tutkii kukkaa.

Sumuun oli lyönti suunnattava. Näkymä Hirvihaaran ykkösen tiiauspaikalta.

Meillä harvinainen vieras.

Vanha kuu.

Kevään ensimmäinen.

Sorja ja Essi tarhassa. Tie kirkkauteen.

Ahdas ajopeli. Vauhdikas oli, ei tarvinnut ajaa täysilla kuin ajoittain.

Essillä asiaa.

Mökillä Sorja paistattelee iltaauringossa.

Kirkko Pohjois-Karjalassa. Sisareni poika vihittiin täällä.

Leikki pistää airiksiin vauhtia.

Luistelua Hirvihaaran golfkentän vesiesteessä.

Kun lunta ei tule luonnostaan, niin tehdään sitten koneella. Hirvihaaran hiihtokeskuksen laitteisto.

Telkät Hirvihaaran golfkentän vesiesteessä.

Asianruntijat ovat sitä mieltä, että kuva ei ole Suomesta. Mutta onkin Mäntsälästä.

Tali- ja sinitiainen sopuisasti ruokailemassa.

Ystävä auttaa sammahtanutta pois raitilta. Onneksi järjestysmiehet hoitivat kaverin turvaan nopeasti.

Ukon vauhtia.

Sorja ihmettelee.

Käynti entisessä kotikylässä

28.12.2016 oli tätini miehen hautajaiset kauniissa ja aurinkoisessa talvisäässä kappelissa ja hautausmaalla. Olin ajatellut ottaa Suomussalmen kirkonkylästä muutamia kuvia Vintage Suomussalmi -sivustolle. Siellä oli ollut kylästä aitoja vanhoja kuvia talvisodan jälkeiseltä ajalta, kun koko kylä oli raunioina, mutta heti jälleenrakentamisen jälkeenkin otettuja kuvia oli ihmisillä säilynyt albumeissaan. Olen neljää vuotta lukuunottamatta ollut kylästä pois vuodesta 1968, ja kylän ilme ei noista ajoista ole hirveästi muuttunut. Siksi tuli mieleeni ottaa muutamia kuvia nykyajasta. Jos olisin muuttanut kuvat musta-valkoisiksi, niin olisivat olleet vielä enemmän henkeen sopivia. Ilma oli niin suttuinen ja pimeä, joten lähestulkoon värittömiä otokseni ovat.


Kylälle tullaan etelästä Karhulan suoraa ajellen, pyöräillen tai kävellen. Suora tuntuu pitkältä vieläkin yli puolen vuosisadan jälkeen. Nimittäin keskikoulun ensimmäisenä vuotena meillä oli voimistelun opettajana mies, joka kävelytti meitä tätä suoraa pitkin. Meitä oli tietenkin helppo vartioida, että tekisimme suorituksemme viimeisen päälle. Vilunkia ei suvaittu. Minulla sattui olemaan takki, jossa oli karvakaulus. Kävellessä tuli tietenkin hiki ja sain kaulaani hirveän ihottuman. Kaulani oli seuraavana kesänä aivan vereslihalla! Onneksi saimme myöhemmin opettajaksi Honkasen Olavin. Hän järjesti meille sitten vaikka mitä kivaa urheilua ja voimistelua.


Tämä kuva on otettu Pyyvaarantien risteyksen jälkeen. Varsinainen pääkatu on siis kuvassa. Vanhoissa kuvissa näkyy kirkko selvästi, mutta nyt puusto on kasvanut niin korkeaksi, että kirkosta ei näy juuri mitään.


Talvisodan jälkeen rakennettu ja siihen aikaan uljas kylämme koulu potee alennustilaa. Lienee ollut jo kymmenen vuotta tyhjillään. Viimeisen luokan keskikoulua kävimme kolmannessa kerroksessa, luokkaan mentiin oikeanpuoleisesta rapusta. Kompleksiin liittyy myös takana oleva rakennus, jossa olivat kansakoulun luokat. Välissä oli voimistelusali ja keittiö, ellen ihan väärin muista.
Täytyi olla vuosi 1966, kun teimme kouluun täyden remontin. Minä myös pääsin kouluamme remontoimaan. Pääsin välillä jopa huipulle, kun olin peltimiesten apurina kattoa uusimassa. Pääasiassa työ oli reikien piikausta uusille putkilinjoille, mutta myös joskus purkutyötä. Ei ollut kuonokoppaa, kun lekalla iskettiin asbestieristeet rikki purettavien putkien ympäriltä. On varmaan keuhorakkuloihin jäänyt joitakin asbestiväkäsiä!
Opettajilla on merkittävä osuus oppimisessa tai mielenkiinnossa. Alussa äidinkieli oli melkoista taaperrusta, kun jo hieman iäkkäämpi neti, mutta ei myöskään vanhempi herra saaneet mielenkiintoa aineeseen. Sitten tuli Väyrysen Outi ja tilanne keikahti päälaelleen. Silloin päätin, että eläkkeellä ollessani kirjoitan romaanin - nyt niitä on jo neljä, joten päätös on tullut toteutettua.

Kaleva oli keskeinen paikka. Siellä matkalaiset yöpyivät ja baarissa sai kahveet sun muut. Myös matkahuollon asiat saatiin täällä hoidettua. Vasemmassa päädyssä oli Arolan vaatetusliike, josta ostimme muodissa olleet kernitakit ja mitä milloinkin. Onneksi Mikon jälkikasvu on pitänyt Kalevan hengissä ja tuonut kylälle myös muuta toimintaa.

Suomussalmen sankarihautausmaassa on myös isäni veli Reino. Sota oli miltei lopussa, kun ajoneuvo ajoi miinaan ja Reino meni räjähdyksessä. Nämäkin vainajat ovat antaneet henkensä sen hyväksi, että voimme viettää tänä vuonna itsenäisyytemme 100 -vuotisjuhlia. Myös matka Kuusamoon selviää tienviitasta - saadaan Suomussalmi asemoitua Suomen kartalla.

Suomussalmen kirkko. Oli varmaan melkoinen ponnistus saada kirkko rakennettua, kun oli niin paljon muutakin rakennettavaa. Itse asiassa koko kylä piti rakentaa talvisodan jälkeen uudelleen. Kirkon rakentamisessa auttoivat amerikansuomalaiset ja heidän seurakuntansa, mutta työvoima piti löytää kuitenkin paikkakunnalta. Isäkin oli mukana rakennustöissä ja kertoi asennelleensa tapulissa olevat kivet.