maanantai 25. kesäkuuta 2018

Uusimman romaanini kansi. Itse kuvattuna tietenkin. Paikka on läheisestä metsästä. Koirien kanssa ohi mennessäni katselin kantoa vuosien ajan sillä silmällä ja muutaman kuvausreissun jälkeen olin tyytyväinen. Sopii myös kirjan sisältöön - mielestäni.



Pähkäilyjä pitkästä aikaa!

Aloin kirjoittaa 17.6. julkaisemaani uusinta romaaniani "pentti" viime vuoden itsenäisyyspäivänä, joten blogiin ei ole riittänyt aiemmin  aktiviteetteja. On pitänyt hiihtää, kun pitkästä aikaa oli oikein kunnon talvi. Kesän tullessa alkoi golfkausi, joka on vienyt jälleen mukavasti aikaa ja blogi on unohtunut. Välillä oli siis myös kirjaakin kirjoitettava, joten koneen ääressä sain kuitenkin istua ihan riittävästi.

Marraskuussa kävin eturauhasen höyläyksessä, joten se vaikutti olemiseen melkoisesti koko talven. Virtsaaminen ei ole lähtenyt pelittämään vieläkään, vaan öisin on vessassa ravattava tämän tästä. Vaikuttaa oleellisesti elämisen laatuun. Ongelma ei valitettavasti jää yöhön, vaan myös päivisin on ongelmia.  Vessa tulee tutuksi, ja on mietittävä hyvin tarkaan, minne menen. Lähinnä on tarkistettava, että vessa löytyy lähistöltä.
Ajelin toukokuun lopulla Turkuun golfkisaan ja kolme kertaa oli poikettava moottoritieltä vessaan. Rasittavaa!

17.6.2018 vietin syntymäpäiviä. Seitsemänkymmentä tuli täyteen. Vaimo olisi järjestänyt jotakin, mutta sanoin lähteväni kierron päälle, jos hän meinaa juhlia järjestää. Siksi vain söimme perheen kesken ja nautimma kahvit. Ainoastaan kaksi naapuripariskuntaa tuli kahveet nauttimaan kanssamme.

Pientä kilistelyä, hillitysti vaan!

Pönötyskuva. Olen päässyt samaan kuvaan lastenlapsieni kanssa!

Tuo 70 on ikä, jota on ihan pakko pohtia ja pähkäillä enemmän.
Suomessa miesten keski-ikä oli aikoinaan noin 78 vuotta. Se lienee tuosta hieman noussut, mutta eipä kai oleellisesti. Jos siis keskivertomiehenä vanhenen, niin aika finaalissahan alan olla - toinen jalka haudassa. Toki sitähän onneksi ei tiedä kukaan, käyttäydynkö keskivertomiehen tavoin. Kuitenkin elämää on elettävä niin, että siitä  nauttii. Minun kohdallani se on aivan muuta kuin suurimmalla osalla.
Allakkani täytän pääasiassa vain sellaisilla tapahtumilla, jotka ovat minusta kiinnostavia, liittyvät pitkälti liikuntaan. Kirjoittamisesta en osaa vielä oikein sanoa. Paikallislehteen olen tehnyt juttuja välillä melko runsaastikin. Syksystä 2011 alkaen lienee kertynyt nelisensataa juttua, lisäksi aika paljon muuta kirjoittamista kirjojen ohessa. Nyt lehtihommat ovat jääneet aika vähiin ja olen kertonut juttujen tilaajalle, että voin tehdä jutun silloin tällöin, jos saan itse sopia ajankohdan haastateltavan kanssa. Näin pääsen itse vaikuttamaan allakkaani ja sen täyttymiseen. Koetan pitää allakkani siis niin tyhjänä kuin mahdollista, että voin toteuttaa liikunta-aktiviteettini mieleni mukaan. Sain tukka putkella lentämisestä töissä ollessani ihan tarpeekseni. Myöskään passia en omista, enkä tunne mitään tarvetta omistaakaan - ainakaan toistaiseksi. Kotimaa ja sen tarjoamat hienot neljä vuodenaikaa ovat kristallia. Talvi tietenkin on se paras.

Tuota aiemmin mainittua ongelmaa lukuunottamatta kuntoni on hyvä. Pystyn selviytymään golfkierroksesta ripeästi kuin myös hiihtolenkeistä, kun pidän huolen siitä, että välillä myös lepään ja venyttelen. Kolmena, korkeintaan neljänä, peräkkäisenä päivänä liikettä ja sitten päivä tai kaksi lepoa. Se tuntuu näillä vuosilla olevan ihan ok.






maanantai 19. helmikuuta 2018

Ajattelemattomuutta vai ihan kiusaamista

Viikon neljä alussa jouduin ajelemaan mutkan Vantaalla. Sää oli kostea ja kura lensi.
Tapanani on ajaa GPS:n mukaan tien suurinta sallittua nopeutta, jos keliolosuhteet sen suinkin sallivat, sillä katson maksaneeni ja maksan yhä yhteiskunnalle veroja ihan tarpeeksi. En halua ainakaan tahallani lisätä maksuvirtaa siihen suuntaan sakkojen muodossa. Ja tienopeuksillakin ehtii vallan mainiosti, kun ajoissa lähtee. En ole koskaan mistään myöhästynyt. En ainakaan muista!

Niinhän siinä tietenkin kävi, että ohittajia piisasi ja oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että ohittaja koukkasi heti eteeni nostattaen kurapilven tuulilasiin. Tapahtuma ei suinkaan ollut ainutkertainen, vaan noin on tapana moottoriteillämme ajella.
Siitä tulikin mieleen, että onko noin käyttäytyvillä autoilijoilla tarkoitus kiusata ohitettavaa, vai onko toiminta vain ajattelemattomuutta.
Yksi pieni pakettiauto teki samat manöveerit kuin kymmenet muut. Tai ei se pakettiauto tehnyt varmaankaan hommaa ihan yksin, lienee kuski määrittänyt ajolinjat. Joka tapauksessa auto pyyhälsi lähes etupuskuria hipoen oikealle kaistalle eteeni ja tietenkin sen pyöristä nousi kivi tai nasta kuran mukana tuulilasiini. Nyt vasta uusitussa tuulilasissani on esineen tekemä orkonen.
Tuossakin tapauksessa vasen kaista olisi ollut kilometrikaupalla vapaassa käytössä turvallisempaan ohitukseen.

Tuli itsellekin muutama ohitus rekoista ja ne olivatkin melkoisia operaatioita. Siinä tien suurinta sallittua nopeutta ajellessa rekan rinnalla, perään liimautui yleensä joku nopeampi. Parilla oli jopa niin hoppu, että valoja oli vilkuteltava ja kun yritin siirtyä oikealle kaistalle sopivan matkan päässä, jotta en itse sotkisi rekan näkyvyyttä, niin eiköhän nämä maantieritarit olleet jo menossa oikealle kaistalle ohittamismielessä. Siinä sain pyöritellä päätään kuin helmipöllö, jotta pääsin turvallisesti jälleen omalle kaistalle.

Jotenkin tuntuu siltä, että liikenne moottoriteillä on mennyt koko ajan vain hullumpaan suuntaan. Siellä ei oikeastaan ajatella kanssaliikennöitsijää, vaan mennään päätä pahkaa itsekeskeisesti.
Jos joku haluaa ajaa ylinopeutta ja pistää kukkaronsa alttiiksi ylimääräiselle verolle, niin minun puolesta se passaa, mutta haluaisin, että ajateltaisiin asioita muidenkin kantilta ja mentäisiin turvallisesti eteenpäin yhteispelillä.

Liikenteessä ollaan hyvin helposti pistämässä asioita toisten piikkiin. Jalankulkijat ovat sitä mieltä, että autoilijat eivät kunnioita heitä. Autoilijat valittavat, että jalankulkijat käyttäytyvät ennalta arvaamattomasti. Aivan samalla tavalla on pyöräilijöiden kanssa. Jalankulkijat, pyöräilijät ja autoilijat sättivät toisiaan. Liikenteessä on siis melkoisesti parannettavaa, mutta jos jokainen katsoisi ensin peliin, niin ehkäpä sitten olisi mahdollisuuksia parantaa yhteiseloa ja saada turvallisuutta parannettua. Kuitenkin liikenteessä pahimmillaan on ihmishenkien menettämisen mahdollisuus.

Toki tuo maanteillä tapahtuva ajattelemattomuus tai kiusanteko ei maailmassa ole ainoa, vaan vastaavia esiintyy elämässä muitakin. Kun yleisönosaston kirjoittelua katsoo, niin mopopojat tai p-rallaajat ovat koko ajan tapetilla, tai koirat. Ne ovat paskomassa ja kuseksimassa yleisillä paikoilla tai hiihtoladuilla. Siis valitusta piisaa, kun kanssaeläjät eivät ajattele asioita kuin omasta kantistaan.

Valitusta kyllä riittää, vaikka ei olisi niin tarviskaan. Lieneekö tämäkin kirjoitus sitten jonkinlainen valitus?

perjantai 1. joulukuuta 2017

Osa autohullun ajopeleistä


Ajopelejä testeissä tai omistuksessa
Sedän Austin A35, jonka ratissa sain istua, mutta ajamaan ei ollut vielä asiaa.

Isä osti kyseisen maantienielijän, kun olin kymmenvuotias. Opettelimme sillä isän kanssa ajamaan samaan aikaan. Kyseessä oli 125-kuutioinen menopeli.

Isän ensimmäinen auto oli Commer Cob pakettiauto, jolla varsinaisesti opettelin ajamaan pihalla koivuja kierrellen. Joskus myös yksityisteillä.
Kun sain kortin vuonna -66, isällä oli punainen Mini. Sillä sitten ensimmäiset kortilliset maantielenkit ajelin. Vieressä minun henkilökohtainen ajopeli aina armeijaan menemiseen asti.
Syksyllä -66 isän Mini vaihtui Isuzu Bellettiin. Sillä ajoin monet reissut milloin minnekin ja joskus oli vauhtiakin.
Olin kesän 1970 töissä Helsingissä ja sieltä ostin ensimmäisen oman autoni. Oli ajettavuudeltaan hieno peli. Sieltä tuli mukaan vasemman jalan jarrutukset ja ajotuntuma siirtyi takapuoleen. Tämä peli ei koskaan yllättänyt, kun se kertoi aina etukäteen, mitä aikoo tehdä. Kyllä sitä poljinkin.
 Insinööriopintojen viimeiseksi vuodeksi vaihtui rättisitikka Datsuniksi kesällä -75, kun oli tulossa perheeseen lisäystä. Auto kuvattu Kaarinassa asuntomme edessä. Oli muuten entinen kyläkauppa!
 Kesällä -77 Datsun vaihtui Bemuksi, joka minulla olikin aina vuoteen 1986.
 Bemu vaihtui -86 ensin 1600 Sierraan, mutta eihän se tyydyttänyt ja melkein heti se muuttui 2,0iS-versioksi.
 Sierra ei toiminut koko aikana kunnolla, joten välillä perheessä käväisi 318 i Bemu, mutta sekin oli lyhytaikainen, kun harrastukseksi tulivat kilpa-ajot ja koiranäyttelyt. Ajokiksi vaihtui valkoinen Volvo 740.  Autolla ajoin parisataatuhatta, mutta kesärenkaat olivat vielä alkuperäiset Michelinit. Silloin renkaat kestivät, vaikka hinauksia tuli paljon. 740 vaihtui Volvon 940- malliin, joka muutaman vuoden jälkeen muuttui Volvon S40 T4:ksi. Silloin oli jo harrastus vähentynyt ja perheessä oli muitakin kulkuneuvoja. S40 vaihtui Mondeon Dieseliksi, mutta se ei miellyttänyt, joten alle tuli Volvo S60. Välillä oli kuukauden jopa Rellun Megane, kun Volvosta oli saatava rahaa muihin menoihin.
 Ainoa Opel, joka minulla on ollut.
 VW 1302SS oli kiva peli, sillä ehti useasti palkinnoille...
... kunnes Nurmijärvellä monen seikan vuoksi lipesi lähes 150:n vauhdista lepikkoon.
 Kun täytin 50, sain lainaksi Sumpin, numeroksi 50 ja hienon varikkopaikan Vantaalta. Autohan ei pelannut lainkaan, mutta kaupaksi se meni.
 Minun ylivoimaisesti huonoin autoni oli kuvassa oleva Letukka. Onneksi ei tarvinnut kestää kuin vuoden ja vaihdoin sen Mitsu L200 lava-autoon.
 Micra kuskattiin Pudasjärvelle kisoihin. Minulla  katkesi vaihdekeppi heti ensimmäisessä kurvissa. Kuplaan verrattuna melkoinen raakile. Tiimin nuoremmat yrittivät Micralla kilpailla myöhemmin, mutta kiertoon lähti.
Tammisaaresta kävin hakemassa Golfin projektin, mutta auto ei koskaan päässyt kisailemaan, kun elämässä alkoi tapahtua niin paljon kaikkea muuta. Kiertoon Golfikin lähti.

 Yhteen ralliin suostuin kartturiksi ja se riitti. Onneksi kaasuvaijeri meni poikki jo kakkosella, niin ei tarvinnut pelätä koko rallia.
 Ensimmäinen 1303 harrastekuplani. Ostin kuplan projektina ja rakentelin auton liikennekelpoiseksi. Tein kuplaan virikoneen, joten sillä pystyi kulkemaan muun liikenteen mukaan
 Toinen 1303 harrastekuplani. Moottori vuoti öljyä ja sähköt eivät toimineet. Tein autoon virikoneen ja korjasin sähköt. Muuta en ehtinyt tehdä, kun työkaveri kävi ostamassa sen pois.
 Harrastemini 1275 Clubman näyttelyssä Mäntsälässä. Purin aihion atomeiksi, korjasin ruostevauriot ja tekniikkakin meni uusiksi.
 Peugeot Partner vaihtui Nissan Noteksi. On ollut meidän helpoin auto tähän mennessä.
 Ensimmäinen 2-pyöräiseni sitten mopon oli Jammun 535 Virago, mutta eihän se ollut mikään pyörä. Se vaihtui Moto Guzzi Brevaksi. Ei sekään mikään raketti ollut, mutta ajo-ominaisuudet olivat ok.
 Breva vaihtui Grisoksi ja sehän oli jo pyörä, kun en kilpuria etsinyt. Etualalla lumikone.
 Rupesin lehti-ihmiseksi,joten 2-pyöräinen oli hylättävä. Juttukeikat sujuivat hyvin näppärällä Fiestan ST-mallilla. Laitteessa oli 2-litrainen kone ja tehoa ihan mukavasti. Etsin TT Quattroa, joita kävin ajamssa lukuisia, mutta Fiesta sai olla kulkupelinä jonkin aikaa.
 Lopulta se sitten löytyi. Asiallinen, mutta olihan siihen entisiltä omistajilta jäänyt vikoja, joita oli korjattava. Välillä vähän tunteetkin kihahtivat yli äyräiden, mutta kiva on peli. Yli kuusi vuotta olen sillä töihin ja harrastuksiin ajellut.
 Tein lehteen juttuja erilaisista liikkumavälineistä. Vertailin Suzuki Altoa ja Aixamin mopoautoa.
 Aixam oli melkoisesti kalliimpi kuin Alto. On kuitenkin selvä juttu, kumpi olisi liikenteessä parempi. Alto on kaikissa suhteissa parempi. Se on vaan se korttijuttu, joka mopoautoja pistää hankkimaan.
 Moottoriradalle pääsin testailemaan Audin 4-vetoisia oikein talvikelissä. Kaikissa oli alla kitkarenkaat ja alussa ne toimivat ihan ok, mutta kun päivä oli ajettu, niin jarrutuspaikat olivat melkoisen liukkaat. Tuli nastoja ikävä.
 Golf testissä Lahdessa.
 Kuplan F-ryhmän peli kokeiluissa siviilinastoilla. Oli aika aika lipsakka ajettava!
 Ikarusta pääsin myös tastaamaan. Ilmassa pysyi.
 Auriksen hybridi testissä Hyrylässä. Sähköllä maksiminopeus oli 45, joten jos halusi viidenkympin alueella sähköllä ajella, toiset olivat tulossa päälle. Kun painoi kaasua, niin sitten kyllä kulkua piisasi, kun polttomoottori potki lisää vauhtia.
 Kaasukäyttöinen Passat testissä Mäntsälässä.
 Mielnkiintoinen pikkuford. Koko kyljen saa auki lastausta varten ja 3-sylinterisen turbon tehot riittävät normaaliin ajoon.
 VW Karman Ghia avomalli testissä. Onneksi oli hieno keli. En ole avoautojen ystävä.
 Pienoisauto testissä. Oli niin hätäinen, että ei pysynyt oikein ladulla. Se perstuntuma kun puuttuu.
 Ihmevimpain, jonka olemassaoloa en oikein ymmärrä. On sitäpaitsi ajo-ominaisuuksiltaan melko erilainen autoihin tai moottoripyöriin nähden.
 Nissanin sähköauto testissä Porvoossa. Hyvin pysyy moottoriteilläkin muun liikenteen mukana. Äänimaailma muodostuu renkaista ja tuulen suhinoista. Miellyttävä!
En ole koskaan vannonut Mersun nimeen, mutta kun mallia tehdään Suomessa, niin olihan se testattava. Autossa oli ihan liian mataprofiiliset renkaat, joista kabiiniin tuli yllättävän kova meteli.
 Tässä oli testeissä peli, jossa tehot ja ominaisuudet olivat hyvässä balanssissa. Olisi tarvinnut enemmän ajoa, jotta olisi kunnolla uskaltanut ominaisuuksia testata.
Lähes vakioautomainen kilpa-auto.

maanantai 20. marraskuuta 2017

ETURAUHANEN

Pääosassa eturauhanen

Eturauhanen:
-          sijaitsee virtsarakon alapuolella, on noin 20 grammaa painava nuorella miehellä
-          tehtävänä on tuottaa siemennesteen yhtä ainesosaa
-          hyvänlaatuinen liikakasvu on yleistä: Alkaa nelikymppisenä, viisikymppisenä jo noin puolella, kuusikymppisenä noin 80%:lla ja kahdeksankymppisenä noin yhdeksällä kymmenestä
-          liikakasvu aiheuttaa mm.  erilaisia virtsaamisvaikeuksia ja lopuksi jopa ummen
-          eturauhassyöpä on miesten yleisin syöpä

Aloitin kilpa-autoilun nelikymppisenä kilpahiihtäjänä. Autohulluna pyrin tietenkin tekemään rakentamiset ja remontit itse. Välillä piti siis maata auton alla tuntikausia, kun varsinainen autotalli oli muussa käytössä. Isossa tallissa hääräilin. Jälleen kerran pitkän rupeaman jälkeen tunsin alavatsassani kovaa juilimista.
Työterveyslääkäri tutki ja totesi kivun johtuvan eturauhastulehduksesta ja määräsi tukevan antibioottikuurin. Vaiva meni sillä kertaa ohi. Kuitenkin jäähdyttäessäni itseni, juilimista esiintyi. Sitä sitten parantelin kuhnimalla ja viisikymppiseksi selvittiin.

Täydellisessä terveystarkastuksessa tuli tuomioksi eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu, jota ei silloisen urologin mukaan kannattanut vielä höylätä. Hän sanoi, että minusta ei vielä kannata tehdä eunukkia.
Elämä jatkui juilivan eturauhasen kanssa aina viime kevättalveen saakka. Silloin virtsa ei kulkenut ja jouduin sunnuntaiaamuna menemään tervariin, jossa virtsa katedroitiin. Seurauksena oli, että kahta tai jopa kolmea eturauhasen hoitoon käytettävää lääkettä jouduin syömään aamupuuron kanssa. Tilanne ei tuntunut hyvältä, koska lääkkeistä tuli haittavaikeuksia!

Golfia pelailee melkoinen ukkolauma ja monella oli ollut sama ongelma ja muutamilla oli höyläys tehty onnistuneesti. Siksi ajatus leikkaukseen menosta tuli minunkin mieleeni. Tilasin ajan lääkäriin. Lääkäri teki lähetteen Hyvinkäälle tutkimuksiin.
Tutkimuksissa todettiin, että leikkaus on minulle hyvä vaihtoehto, vaikka sanottiin siinä olevan riskejäkin. Noin yhdellä prosentilla leikkaus jotenkin epäonnistuu.

Leikkausajankohdaksi sain 14.11. Minun piti olla Hyvinkäällä Leikossa klo 11.00 ilman ruokaa ja lääkkeitä. Aamupalan sain syödä ennen viittä ja kupin kahvia tai vettä sain juoda ennen yhdeksää. Niillä eväillä odottelin 3,5 tuntia operaation alkamista. Toki oli siinä tulohaastattelu ja verikokeita, mutta pääasiassa luin lehtiä. Aikataulu oli pari tuntia myöhässä jonkin salivaraushässäkän vuoksi.

Lääkärin haastattelun jälkeen minut lopultakin ohjattiin saliin, jossa anestesialääkäri ja muu joukko esittäytyivät.
Operaatio tehtiin puudutuksessa. Kun piikki tökättiin selkääni, niin kesti vain hetken, kun koko alakroppa oli kuin sementtiin valettu. Sitten lääkäri tuli ja homma alkoi. Seurailin, mitä salissa tapahtui, mutta minulla ei ollut näyttöä, josta olisin voinut seurata tapahtumaa. Seurasin kuitenkin tarkasti, mitä lääkäri touhusi ja välillä jopa tunsin jotakin paineenomaista alavatsan seudulla. Toinen lääkäri kävi pari kertaa katsomassa ja kehumassa leikkaavan lääkärin työn jälkeä. Kuulemma teki eturauhaseen hienot pinnat. Se vähän häiritsi, kun henkilökunnalla tuntui olevan kiire bussiin ja lääkärinkin kyyti karkasi. Tuli mieleen, että malttavatkohan hoitaa eturauhaseni kunnialla kuntoon. Mietin myös sitä, että ensimmäisessä romaanissani ”reppana” päähenkilö sairastuu eturauhassyöpään toki siitä ihan hyvin selviten. Etijäinenkö?

Heräämössä minua paleli ihan hirmuisesti. Päälle sain onneksi lämpöpeitteen, jonka väliin puhallettiin lämmintä ilmaa ja pian lämpenin. Oikeaan käteen tiputettiin jotakin nestettä ja rakkoon valutetiin huuhteluvettä. Puolukkamehun punaista nestettä valui ulos. Mutta nälkä oli hirmuinen, enkä saanut heti kuin purkin mehua. Vasta monen tunnin jälkeen sain voileivän ja sitten minua jo haettiinkin osastolle, jossa oli iltapala. Viisitoista tuntia oli kulunut.

Osastolla makoilin, minullahan ei ollut edes vessaan asiaa. Yrittelin käveleskellä tiputuspussien kanssa, mutta hiki puski päälle ja alkoi heikottaa. Turvallisinta oli olla makuuasennossa. Huuhtelulaitteisto oli melkoinen, pikkusormen vahvuinen jöötti meni rakkoon ja välitti puhtaan nesteen rakkoon ja verisen nesteen ulos. Ihmettelin, että miten ovat poranneet putken virtsaputkeen!

Ruokaa osastolla sai neljä kertaa päivässä, enemmän kuin riittävästi. Ja ruoka oli ihan hyvää, mutta vatsa oli kovilla, kun liikuntaa oli liian vähän. Kipuakaan ei tarvinnut sietää, aina tuli apua, kun vaan tarvitsin.
Kaksi yötä jouduin osastolla viettämään, mutta olipa ihmeellinen miesporukka. Meitä oli huoneessa neljä miestä ja kukaan ei kuorsannut!
Kolmannen päivän aamuna lääkäri totesi, että vuoto on niin paljon vähentynyt, että katedri voidaan poistaa, ja jos virtsa alkaa kulkea, niin pääsisin kotiin. Ennen katedrin poistoa huuhtomista tehostettiin manuaalisisesti, jotta hyytymät tulisivat rakosta pois. Ei ollut kovin kiva toimenpide, mutta katedrin poisto vasta riipaisi. Kyllä karvasteli pitkään ja ensimmäiset virtasaamisyritykset päätyivät kipuun. Siispä sain kunnon aineet, ja vähitellen alkoi sujua. Iltapäivällä tyhjennys oli tyydyttävä, ja pääsin kotiin.

Nyt kotona täytyy totella ohjeita ja koettaa hoitaa itseä niin, että takaisin ei tarvitsisi mennä. Numeroina eturauhasen höylääminen on pieni juttu, sillä elimestä poistettiin vain 16 grammaa ainetta pois. Mutta jos pinnat eivät parane, niin seurauksena voi olla vaikkapa paha tulehdus. Ja voihan lastuissa olla jopa syöpää. Aina näyttää, miten minun käy!  

 Rakkoa huuhdeltiin todella runsaalla nesteellä, jotta vuoto ja hyytymät tulisivat virtsarakosta pois.

 Kanyylin kautta verenkiertoon tiputettiin nesteitä ja lääkkeitä.

 Huuhteluneste oli koko sairaalassaoloajan puolukkamehun punaista.

PS!
Alkaa tulla 12 viikkoa operaatiosta.
Kaksi ensimmäistä viikkoa oli oltava todella varovaisesti. Pieniä kävelylenkkejä tein- lähinnä postilaatikolle ja takaisin, mutta muuten olin levossa. Virtsa kulki jotenkin, mutta punaista oli. Kovaa kirvelyä virtsatessa ja piti käydä ihan kokeissa, olisiko tulehdusta. Puhdasta oli.
Kahden ja neljän viikon välillä kävelin jo koiran kanssa läheisessä metsässä. Virtsassa tuli ajoittain hyytymiä ja punaista oli ajoittain. Kirvely virtsaputkessa jatkui.
Neljän viikon jälkeen lähdin jo suksille. Ensimmäisen lenkin jälkeen olo oli ihan ok, mutta toisella lenkillä otin vastasissa hieman kovempaa ja seuraavana aamuna virtsa oli aivan punaista, piti jälleen jarrutella menoa. Kirvely jatkui.
Yhdennellätoista viikolla eräänä aamuna jälleen virtsa oli punaista, ei meinaa jäljet parantua. Virtsaputki on katetrin jäljiltä edelleen arka ja virtsatessa on kirvelyä.
Virtsaaminen onnistuu siis, mutta kirvelyn kera. Nyt kahdentoista viikon jälkeen tilanne on siinä mielessä parantunut, että yöllä ei tarvitse vessassa laukata, mutta rakko ei kyllä aina tyhjene täysin, vaan on käytävä hetken päästä tiruttelemassa loput. Kirvely jatkuu ja pitää pitää mielessä, missä pääsee nopeasti vessaan. Kaupassa ja asioilla pystyn käymään ja se on tietenkin parasta, että lääkkeitä ei tarvitse syödä.
Rakon kouluttamisessa on hommia, mutta en oikein tiedä, miten sitä kouluttaisin. Katsotaan, mihin suuntaan paraneminen kääntyy.

torstai 9. marraskuuta 2017

Kesästä 2017






                                Sorjan viimeinen mökkikeikka
                               Väriä lansitaivaalla
                               Menoa Hirvihaarassa

Kesän mentyä

Edellisen kerran päivitin blogiani keväällä, mutta silloin läpiluotasin elämääni pitkältä ajalta. Tuntui, että ei ole oikein mitään kirjoitettavaa, vaikka tukka putkella mentiinkin sinne sun tänne.
Pääosassa oli golfharrastus, kun keväällä kentälle pääsin. Talvi oli ollut huono kentille, niin myös kotikentällemme Hirvihaarassa. Oli se huonohko hiihtoharrastukseenkin, mutta siihen on kai syytä tottua yhä enenevässä määrin.

Talvella kentällemme hangen päälle leviteltiin hiekkaa. Kun kevät koitti, hiekasta hienoin osanen meni veden mukana jonnekin, mutta karkeampi rae jäi kentälle. Hiekka on minulle ollut aina kirous pelin suhteen. Kun koetan välttää kontaktia hiekkaan ja yritän välttää mailan kärsimistä, niin tulee hirveitä kylkkäreitä. Kesän mittaan hiekka kyllä häviää nurmen kasvaessa, mutta lyönti ei tahdo parantua. Vasta kesäkuunlopulla sain joitakin kierroksia onnistumaan. Pahinta kuitenkin oli se, että niin kauniit ja hyvässä kunnossa olleet greenit eivät olleetkaan edellisten kesien terässä. Eihän kaljut paikat minun peliä juuri heikentäneet, mutta joka kerta otti silmään, kun peli niille muutamille huonokuntoisille greeneille oli edennyt.

Kilpailin melko paljon, yritin pitää pääpainon suuremmissa kilpailuissa, siksi kiersin M65 Touria ja vastaavan ikäluokan SM:t. Toki tulihan niitä kisoja paljon muitakin. M65 Tourin ensimmäinen kisa oli Meri-Teijon kentällä, jossa en ollut pelannut koskaan. Ajoin sinne aamulla, pelasin kierroksen ja palasin illalla kotiin. Ryhmän kaverit olivat pelanneet kentällä aiemmin, joten heiltä tuli hyviä neuvoja, mutta monta kertaa jouduin turhaan vesiesteeseen, bunkkereihin lukuisia kertoja ja jopa muutaman kerran outtiinkin. Eihän sellaisella pelillä tulosta synny, mutta en ollut edes viimeinen. Sitten pelattiin Lakistossa, jossa olin käynyt pari kertaa aiemmin. Varsinaisia yllätyksiä pelissä ei ollut, löin palloa hyvin, mutta viimeistelyssä oli puutteita. Kuitenkin joitakin pisteitä tuli. Olin suht tyytyväinen.
SM:t olivat Kartanogolfissa Joroisilla. Kerran olin kentän aikaisemmin pelannut, mutta enhän kenttää hallinnut, vesiesteet olivat kompastuksina. Löin palloa hyvin, mutta en oppinut, minne olisi ollut turvallista lyödä.
M65 Tourin viimeinen kisa oli kotikentällä, mutta kisa alkoi surkeasti, kun heti ykkösellä pamahti kasi ja viitosella peräti 11, siinä se kisa oli, vaikka, muut väylät menivätkin kohtuullisesti.
No ensi kesänä sitten M70 -sarjassa, jos terveys sallii.
Puutteina oli koko kesän se, että en saanut lähestymisiä tarpeeksi lähelle lippua, tuli vähintään kaksi puttia, pirkut eivät uponneet tarpeeksi usein.
96 kierrosta kaudella tuli.

Mökillä vietettiin juhannuksen aikoihin toista viikkoa. Pääasiassa tyhjensimme Pikkulan ja kuskasimme tavaroita kaatikselle, kierrätykseen tai mökille. Yöt olivat melkoisen kylmiä, mutta lämmön puolella kuitenkin. Sorjakin oli viimeistä kesää mökillä, kun syksyllä jouduttiin siitä luopumaan. Sorja tuli niin sairaaksi, että ei ollut enää mitään syytä sitä rääkätä. Harmi tietenkin on suuri, mutta se on kuitenkin elämää.

Mäntsälässä julkistettiin kuvakirja Suomi 100 -hengessä. Minultakin pyydettiin kirjaan kuvia ja niitä sinne lähettelin. Olihan niitä siellä kymmenkunta, palkkioksi sain kolmenkympin kirjan omakseni Kirsti Mannisen omistuskirjoituksella.

Muutama viikko sitten aloin kirjoittaa uutta romaania. Jouduin muuttamaan aiheen fiktiiviseksi tarinaksi, kun historialliseen romaaniin en saanut tarpeeksi tukevaa aineistoa kasaan. Tämän uuden kirjan tarinan syntymisessä minulla on aivan uusi lähestymistapa. En etukäteen suunnitellut kirjaa, kuten aiemmin olen tehnyt. Olen mietintämyssyssäni kartoittanut tapahtumia, joita tekstissä aion käsitellä. Aamuisin kiipeän kammiooni ja lähden siitä, mihin edellisellä kerralla päädyin. Tähän asti on toiminut hyvin, mutta saa nähdä, mikä on sitten lopputulos. Taidekirjaa en edelleenkään edes yritä saada aikaan, mutta toivottavasti saan kudottua hyvän tarinan. Se riittäisi minulle.


Ensi viikolla minulle on luvattu aika Hyvinkäälle operaatioon, se tarkoittaa sitä, että jonkin aikaa menee, että pystyn kirjoittamaan, mutta toiveena on, että hiihtokauden alettua olisin sellaisessa kunnossa, että laduille pääsisin.