keskiviikko 31. joulukuuta 2014


Rauha maassa

Uusi vuosi vaihtui jälleen suunnilleen samoissa merkeissä kuin vuosi sitten. Ilma oli lauha, muutaman päivän takaisesta talvesta oli jäänteenä vain liukkaat kaljamat.
Meillä oli tyttäremme koira paossa Hyrylän ehkäpä kovemmasta paukkeesta. Täälläkin Peppi ja meidän Essi pelästyivät jo ensimmäisiä kovempia paukkuja, rauhoittuminen kesti pitkään. Television äänet pistettiin vahvistumaan kotiteatterin kautta ja niin koirienkin uuden vuoden vastaanotto näytti sujuvan vähän paremmin. Nyt aikaisin aamulla tätä kirjoittaessani on maassa jälleen rauha.  Kuuden jälkeen noustessani puuron ja kahvin keittoon, koko lauma seuraili puuhasteluani täysin rauhallisesti, mutta normaalin innostuneesti.  
Uuden vuoden aattona kävimme autokaupoilla. Ja niinhän siinä kävi, että kauppapaperit olivat taskussa, kun kotiin ajelimme. Tällä kertaa meni vaimon auto kiertoon. Tilalle tulee hieman uudempi ajopeli, jahka se käydään Hyvinkäältä noutamassa. Kirjoitin joku blogi sitten kuinka tien päällä Skodat ovat nousseet todella yleisiksi ajopeleiksi eikä aina niin hyvässä. Niillä kun tahtoo olla todella kovat menohalut. Siispä vaimo ajelee tästä eteenpäin tsekkiferrarilla, skeidalla tai millä kaikilla nimillä Skodaa haukutaankin. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että Skoda on volkkareista se laadukkain ajopeli. Saapa nähdä, miten se meillä etukäteisodotuksia toteuttaa. Vaimo ei ainakaan aikonut tien päällä pitää yllä Skodan menevän auton mainetta, vaan aikoo ajella nätisti. Se on se viisain tapa tietenkin, siinä säästyy ylimääräisiltä valtion veroilta ja bensaakin varmaan säästyy kevyemmän kaasujalan käytöllä.
Vähitellen olen päässyt eroon ylimääräisistä hommista ja olen päässyt alkuun uuden romaaninkin kirjoittamisessa. Olen ottanut työhön pehmeän alun, kirjoitan vaan aamuisin tunnin tai pari sen mukaan, miten ajatus luistaa. Sen verran paljastan juonta, tai ihan juontakaan, mutta luonnetta, että tapahtumista näyttää tulevan hieman rajumpia aiempiin kirjoihini verrattuna. Tosin nyt minulla ei ole ihan valmista konseptia käsissäni, kuten ”reppanassa” oli. Siinähän mielessäni oli oikeastaan koko kirja jo ennen kirjoitustyön aloittamista. Nyt annan itselleni hieman enemmän vapauksia työstää tapahtumia kirjoitusvaiheessa. Saa sitten nähdä, miten tässä mallissa onnistun.

Katselin blogini laskuria ja huomasin, että nyt loppuvuonna siellä on käyty ahkerast,i ja olen jopa saanut palautettakin kirjoituksistani. Blogiin palautteen jättö on kuulemma niin monimutkaista, että ehkä siksi palautteet tulevat suoraan sähköpostilla, jolloin toiset eivät niihin pääse käsiksi.
 
Yhteenvetona sen verran, että tonkaisemistani ajatuksista palautteen antajat ovat jalostaneet ajatuksia lisää omilla mielipiteillään höystettynä. On syntynyt mukavaa keskustelua - sen vuoksi olen ajatellut aina silloin tällöin kirjoitella näitä juttuja jatkossakin.

Toivotan kaikille blogeihini eksyneille erittäin hyvää loppuvuotta!

PS!
Viime vuonna sain kokea, miltä tuntui, kun lääkäri totesi, että käsivarressani on tyvisolusyöpä. Ei tuntunut oikeastaan miltään! Lääkäri tosin selitti, että tyvisolusyöpä on oikeastaan paras syövän laji, sillä se ei lähetä etäispesäkkeitä.
Läiskää hoidettiin kuuden viikon ajan salvalla ja nyt paikka on jo terveen näköinen. Ainoastaan näytteenoton jättämä arpi on konkreettisin muisto.
 
Kuva näytteenoton jälkeisestä kraaterista käsivarressa.
 
 

 

keskiviikko 24. joulukuuta 2014


Joulun ”ihmeitä”

Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut mitään erikoisia joulun ihmeitä. Poikavuosina elimme sen verran vaatimattomasti, että suuria kohokohtia ei päässyt syntymään. Ruoka oli yksipuolista pottua ja kinkkua. Lisukkeina oli ehkä kotitekoisia laatikoita, porkkanaa ja maksaa. Kahdeksanvuotiaaksi olin kokenut joka vuosi sisäänlämpiävän saunan löylyt, mutta kirkolle muutettuamme löyly muuttui uloslämpiävän kiukaan antamiin löylyihin. En muista eroa löylyissä, mutta olipahan hieman siistimpää.
Kerran elämässäni olen päässyt joulukirkkoon hevosen kyydillä, kun Hulkonniemellä asuessamme pääsin mummon ja ukin rekeen. Hevonen oli todella hidasaskelinen, joten matka järven yli kesti, mutta vällyjen alla oli mukavan lämmintä. Kirkonmenoista ei ole jäänyt juuri tuolta reissulta mitään erikoisia mielikuvia, mutta yleensä kirkossa ollessamme saarnat kestivät todella pitkään. On jäänyt mieleen, että alle puolituntinen saarna ei ollut mitään.
Lahjoja meillä ei juuri annettu, erityisesti isän paketoimat lahjat olivat todella harvinaisia, äiti koetti aina jotakin pistää joulupaperiin. Jos ei muuta, niin jokusen piparin kuitenkin. Vähitellen opin, enkä lahjoja odotellutkaan, tärkeintä oli se muu joulutunnelma. Kun sitten itsellä oli perhe ja lapset pieniä tai lastenlapset pieniä, niin jatkoin tarkoituksella niukkaslinjaa, muutama lahja ja sitten normaali joulutoiminta saunoineen ja aterioineen.

Tyttäret olivat joskus katkeria, kun heidän kaverinsa saivat röykkiöittäin lahjoja, mutta he vähemmän. Nyt omissa perheissään he ovat sitten siirtyneet röykkiölinjalle, joten perinne ei säilynyt. Toki heidänkin lapset ovat jo niin suuria, että lahja-aikakausi alkaa olla heilläkin jo ohi.

Varsinainen joulun sanoma on jäänyt itsellä hieman vieraaksi. Toki tiedän, miksi joulua vietetään, mutta en ole saanut otetta syvempään sanomaan. Kun sairastuin vakavasti seitsemäksi vuodeksi, pyysin lukuisia kertoja apua kädet ristissä, mutta en koskaan saanut vastakaikua pyyntöihini. Tunne oli vähän samantapainen kuin näitä blogeja kirjoittaessani, näistä ei kommentteja juuri heru, vaikka mitä kirjoittaisin. Laskurista näen toki, että blogeja käydään kurkkimassa. Rukouksistani en ole saanut mitään vinkkiä, ovatko ne menneet edes tarkoittamaani osoitteeseen.

Vai onko, niin, että sieltä ei tulekaan varsinaista palautetta?
Onko niin, että sain sieltä ”käskyn” alkaa kirjoittaa, josta on sittemmin tullut terapiaa ja pelastajani?
Tai, että ollessani todella puun ja kuoren välissä Matin ansiosta työtoverit ja tutut alkoivat lähetellä hyvän joulun toivotuksia lahjoitusten kera, ja niin pääsin pahimman karikon yli elämään?
Tai, että löysin Petrin netistä ja pääsimme hänen kanssaan purkamaan ja järjestelemään asioita insinöörimielen mukaiseen järjestykseen?
Tai, että olen päässyt irti lääkkeistä ja niiltä osin terveiden kirjoihin?
En ole päässyt asioista selvyyteen, joten joudun elämään edelleen odottavalla kannalla.

Tai ehkä ei ihan terveiden kirjoihin. Viime talven kuntoutin vasenta kyynärpäätäni. Keväällä jonkin aikaa jouduin pitämään golfkierroksilla tukea, mutta kesän mittaan pääsin siteestä eroon. Sitten kesällä taljajousella ampuessani napsahti vasen olkapää, joka vaikutti myös peliini koko kesän jonkin verran, ja nyt syksyllä halkotöissä tuli tenniskyynärpääoireet oikeaan käteen. Siis on jo toinen talvi menossa, kun en voi harjoitella golfia varten talvella.

Tänäkään joulun en ole siis kokenut mitään ”jouluihmeitä”. Toivottavasti edes joku näiden blogien lukija niitä koki!

   

tiistai 16. joulukuuta 2014


Muisteluja sedän viimeiselle matkalle

Hulkonnimellä asuvalla isän perheellä on aikaisemmat muistot minusta kuin minulla heistä. Kun olin vuoden vanha, niin äiti ja isä olivat tuoneet minut Hulkonnimelle hoitoon heinänteon ajaksi. Minä olin ollut vielä osittain rintaruokinnassa, joten vieroittaminen vieraassa ympäristössä ei ollut kuulemma kivutonta. Siitä olivat erityisesti sedät kärsineet, ovat kertoneet!

Ensimmäinen mielikuvani sedästä on, kun hän ajeli rinnanistuttavalla David Brownilla silloiselle asuinpaikallemme Näljänkään. Mielikuva on selvä siitä, kun punainen traktori seisoi pihallamme.

Seuraava muistikuva on, kun valettiin sedän uuden navetan perustusta, vaikka maailmalopun piti olla tulossa. No maailmanloppua ei tullut, mutta navetta valmistui.

Olin varmaankin vasta hieman yli kymmenen, kun setä pyysi minut heinärengiksi. En pystynyt vielä silloin hankohommiin, joten todennäköisesti tulin mukaan vasta ajovaiheeseen. Setä oli hankkinut heinähissin, jonka käyttöön työni liittyi. Oli tärkeää pysäyttää traktori heti, kun sedältä käsky kävi. Yleensä niin tapahtuikin, mutta joskus pysäyttäminen ei heti onnistunut, ja silloin ladon rakenteet paukkuivat - onneksi en vetänyt yhtään latoa nurin!

Isompana olin tietenkin mukana koko heinänteon ajan. Setä luotti sääennusteisiin kuin pukki sarviinsa. Kun luvattiin poutaa, niin setä nousi kukonlaulun aikoihin ja niitti muutaman saran valmiiksi. Joskus nosteltiin heiniä seipäälle sateellakin! Pääosin kuitenkin homma toimi.

Sedältä löytyi nopeutta, kun yhtenä kesänä pyörremyrsky tuli pellolle ja pyrki ottamaan mukaansa kuivia heiniä. Setä juoksi pyörteen mukana ja topri heinätukkoja pysymään seipäällä. Jonkin verran heiniä lähti ilmojen teille ja kauimmat tukot löytyivät läheltä taloa. Onneksi myrsky oli sen verran laimea, että ei vienyt mukana miestäkin.

Sedällä oli suopeltoa myös kirkonkylän puolella. Kerran jouduin ajamaan heinäkuorman kylän läpi Hulkonniemelle David Brown 850:llä. Traktorissa oli synkronoimattomat vaihteet. En ollut koskaan ajanut sellaisella, mutta ilmeisesti olin kirjoista lukenut, miten vaihteet menevät päälle ja pääsin onnellisesti kuorman kanssa perille. Melkoista luottamusta sedältä!

Sedän vanhan Austin A35:n katsastus oli aina melkoista puuhaa. Ensimmäisenä päivänä setä kävi katsastajilta listan puutteista, sitten korjautti ja seuraavana päivänä yleensä Austin oli katsastettu. Vuonna 1963 kuitenkaan homma ei sujunut ko. mallilla. Lähdimme Kajaanin reissuun. Mukana oli minun pieni harjateltta ja vähän peitteitä.
Katsastusmiehen puutoslista oli järkyttävän pitkä. Muistaakseni joku paja teki korjaukset, jonka jälkeen menimme syömään ja elokuviin. Sitten iltapimeällä ajelimme Sotkamoon päin ja kun oli sopivan näköistä kangasmetsää, niin pystytimme teltan auton valoissa. Aamulla heräsimme karjuntaan ja kun kurkistimme teltan ovesta, niin armeijanosasto marssi aivan vieressä olevaa tietä. Olimme majoittuneet varuskunta-alueelle. Keräsimme kimpsut kasaan ja siinä vaiheessa huomasimme myös oleskelun kieltävän taulun.
Auto ei mennyt vieläkään läpi ja lista oli melkein yhtä pitkä kuin edellisenä päivänä.
Setä teki päätöksen, että kulkupeli vaihtuu! Kiertelimme liikkeitä. Mossen olisi saanut mukaan heti, mutta muita ei ollut ostettavissa, kunnes tulimme Veholle. Siellä laskettiin juuri upouutta punaista Miniä alas kuljetusautosta. Setä alkoi hieroa kauppoja ja niinpä ajelimme Suomussalmelle Minillä.

Setä opetti minulle työntekoa ja traktorinajoa, mutta sain minäkin opettaa häntä. Olin hankkinut hyvän ilmakiväärin ja sillä ampumista sain sedälle opettaa. Pääasiassa ammuimme tauluun, mutta välillä jotakin muutakin. Kerran tuli puheeksi lentoon ampuminen. Lopulta setä heitti melko uuden Rostonin ilmaan ja minä ammuin siihen reiän. Ammuimme melko paljon, vaikka mummo asiasta vähän tuhahtelikin. Eihän ollut sopivaa, että isäntä ja renki käyttivät hyvää työaikaa joutavuuksiin.

Kerran talvella, kun olin viidentoista höyteillä, setä sanoi, että on se kumma, kun auton perän lähtiessä luisuun auto tekee aina piruetit. Minä siihen, että se täytyy hoitaa vastaohjauksella ja niinpä löysimme itsemme Suomussalmen jäätieltä luiston oikaisua harjoittelemasta. Monen, monen piruetin jälkeen homma alkoi onnistua. En minäkään ollut varmaankaan asiaa käytännössä opetellut, mutta minulla oli kirja ”opi ralliajajaksi” tai ”ralliajajan opas”, josta olin asiat opiskellut.

Setä tarjosi minulle monen monta miellyttävää muistoa poikavuosillani. Hän oli työteliäs, mutta hän osasi välillä myös höllätä, hän oli mukava ja yleensä hänellä oli hymy naamalla, kun juttujaan kertoi. Mutta kipakkuuttakin löytyi erityisesti silloin, kun joku kone krenasi.  Hänellä oli todella luotto ihmisiin, ainakin minua kohtaan hänellä oli suuri luotto, kiitos siitä hänelle ja toivotan hänelle hyvää matkaa eteenpäin!

tiistai 9. joulukuuta 2014


Isänmaa

Olin lauantaina jutunteossa Mäntsälän itsenäisyyspäivän juhlassa sankarihautausmaalla. Pelastusylitarkastaja piti tilaisuudessa vanhaan reservin yliluutnanttiin uppoavan puheen, josta kumpusi runsaasti kysymyksiä pohdittavaksi.
Aloin miettiä, mitä isänmaa minulle merkitsee. Lopputulema oli, että sehän oikeastaan merkitsee kaikkea. Ilman isänmaata minulla ei olisi mitään!
Poikavuosina tietenkin kuuntelin isän ja muidenkin kertomuksia heidän kokemuksistaan sodassa. Toki isä puhui sodasta harvoin ja oikeastaan enemmän vain ottaessaan koskiryypyt. Selvin päin häneltä ei saanut oikeastaan mitään irti. Itseäni kyllä kiinnostivat sodan asiat ja luin monet kirjat Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. Kaikesta tuosta tuli päälle sellainen pieni ryssän pelko. Olihan naapurimaamme saanut suomussalmelaisten elämän aivan sekaisin, kaikki talot olivat taajamasta menneet talvisodan aikana.  Monet perheet olivat joutuneet menemään myös sankarihautausmaalle saattamaan puolisoa, isää tai veljeä maan poveen. Elämä ei ollut sotien jälkeen enää entisensä!
Totta kai menin myös armeijaan, en edes ajatellut muuta vaihtoehtoa. Astuin armeijan harmaisiin vapaaehtoisena suoraan koulun penkiltä. Muistan, kun minut oli komennettu RAUKkiin, isäni kysyi, olenko sotahullu, kun herraksi koulutetaan. Totesin, että en ole sotahullu, mutta jos on pakko, niin varmasti voimieni ja taitojeni mukaan hoidan osuuteni. Kun sitten myöhemmin minut komennettiin RUKkiin, ei isä kommentoinut enää mitenkään. Kaipa vastaukseni oli häntä tyydyttänyt jo aiemmin. En suorittanut asevelvollisuuttani täydellä höyryllä, kunhan keskitasoisesti läpi menin. Kuitenkin armeija-aika oli minulle hyvää aikaa. Varmasti suurin anti johtui siitä, että olin palveluksessa kaukana kotoa.
Siitä lähtien, kun pystyin jotakin tekemään, sain aina töitä jo ennen armeijaa. Koulun kesälomilla olin töissä heinärenkinä, metsän istutuksessa tai rakennustöissä. Päämääränäni tuolloin oli saada rakennusinsinöörin tai -arkkitehdin koulutus. Rakennusala varmaankin sen vuoksi, että lähes kaikki sukulaiset tekivät rakentajan hommia. Varsinkin äidin puolelta serkut katosivat Ruotsiin töihin. Sieltä he kävivät esittelemässä ajopelejään lomilla ja tietenkin minullakin autohulluna sormet vähän syyhysivät lähteä tienaamaan kunnon pyörät takapuolen alle. Mutta isänmaa piti otteessaan, lähtemättä jäi!

Armeijan jälkeen olin talven tekemässä viitostietä, välillä rakennuksella ja jälleen kesän viitostiellä. Syksyllä aloitin kolmevuotiset ammattiopinnot Kajaanissa. Ensimmäisenä kesän olin tekemässä hotellia Suomussalmella ja toisena kesänä Nokia Elektroniikalla Helsingissä.
Toimin vuoden Kajaanissa Posti- ja Lennätinlaitoksella kantoaaltolaitteita asentaen ja huoltaen.

Helsingin kesän jälkeen olin päättänyt, että sinne ei koskaan, joten lähdin opiskelemaan insinööritekniikkaa Turkuun. Kaikki pienetkin lomat ajoin töihin Kajaaniin, joten luppoaikaa ei ollut moneen vuoteen. Isänmaa tarjosi niin töitä kuin opiskelumahdollisuudenkin!

Opiskelun jälkeen toimin opettajana neljä vuotta, mutta sen jälkeen olin valinnan edessä. Lähdenkö pääkaupunkiseudulle vai jäänkö kotiseudulle tehdaspäälliköksi. Tekniseltä vaikuttava ura voitti ja niin valitsin Helsingin työpaikan. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut Helsingissä asua!

Koin valtavan suuren pettymyksen vuosituhannen alkuvuosina ja sairastuin vakavasti noin seitsemäksi vuodeksi. Isänmaa piti kuitenkin minusta huolen, olen tervehtynyt, minulla on hyviä harrastuksia ja saan tehdä välillä mielenkiintoisia töitäkin. Tällä hetkellä en olostani valita.

Kuunnellessani lauantaina juhlapuhetta Mäntsälän sankarihautausmaalla, tulin siihen tulokseen, että jos isänmaa joutuu uhan kohteeksi, niin edelleen koetan tehdä oman osuuteni voimieni ja taitojeni mukaan. Ajatusmaailmani ei siis ole yli neljässä vuosikymmenessä mihinkään muuttunut. Isänmaa on minulle tärkeä, niin tärkeä, että minulla ei ole edes passia. Täällä minä viihdyn kaikkine neljine vuodenaikoineen, en muuta kaipaa.
Toivottavasti terveyttä riittää, koska onhan se kuitenkin merkittävä tekijä hyvässä elämässä.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Jutuntekijän koettelemukset 2011 - 2014

Kuvia niistä laitteista, joita pääsin itse ohjastamaan. Lisäksi oli lukuisia muita teknisiä vimpaimia, joista oli kiva tehdä juttuja, mutta syystä tai toisesta niitä ei ollut mahdollisuuksia päästä kokeilemaan.

 Huima crosskart -kokemus Hyvinkäällä. Suosittelen vauhtinälkäisille!
 Melko erilainen peli takapuolen alla. Mielenkiintoinen kokemus, mutta eipä muuta.
 F-ryhmän yli 160 heppaisella autolla siviilirenkain muun liikenteen seassa ajelu ei ollut mukavaa. Olisi tehnyt mieli päästä pitkillä piikeillä kokeilemaan!
 Avoautot eivät ole minun juttu, mutta välillä on niilläkin mukava ajella. Keli oli mainio.
 Toinen täysin erilainen hallitava autoihin verrattuna. Ilman harjoittelua ei latu olisi syntynyt.
 Kolmas erilainen peli alla. Onneksi nousua ja laskua ei tarvinnut kokeilla, ilmassa menetteli.
 Kilpuri sieltä tehottomasta päästä. Palkinnoille on omistaja tälläkin vedellyt.
 Nelivetoisia Audeja mistä valita. Tapahtuma ok, mutta kitkarenkaat pilasivat nautintoa, kun letkat kiillottivat jarrutuspaikat.
 Autoilveksen autonayttelyssa kokastu V60.
 Koeajossa koko kyljen aukaiseva Ford. Ecoboost toimi mukavasti.
 Helppoa ajamista tarjosi VW Golf.
 Kaasuatokokemuksia tankkauspaikalla. Ajossa ei huomaa mitään eroa kaasukäytössä.
 Vertailin alle kymppitonnin oikeaa autoa ja viitisen tonnia kalliimpaa mopoautoa. Arvata saattaa, kumpi oli enemmän mieleen.
 Näitä ei kyllä oikeasti tarvitsisi liikenteessä olla!
 Mersumaistiaiset. En ole koskaan ollut mersumies, joten tämä oli positiivinen yllätys.
 Hybridimenoa Auriksella. Vahinko vain, että pelkällä sähköllä voi ajaa vain alle neljänkympin nopeuksia.
Sähköauto tarjosi hiljaista kyytiä. Tällä oli puutteena melko lyhyet ajomatkat, mutta eiköhän sekin puoli kehity, kun öljyteollisuus päästää otteensa kehityksestä. Tai sitten se polttokennokalusto!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tulis nyt se talvi, että päästäisiin loskasta eroon.
Moottoriteillä liikkumisesta

Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut ajelemaan lukuisasti Lahden moottoritietä niin etelään kuin pohjoiseen. Täytyy heti aluksi sanoa, että onneksi en joudu siellä ajelemaan päivittäin, on se sellaista menoa. Ainainen ihmettelyn aihe on, että ihmiset eivät opi tai eivät halua oppia muitakin liikkujia huomioivaa tapaa ajella. Eivät toki kaikki ajajat ole pässinpäitä, mutta osa sitä enemmän.

Olen aina tuonut esille sen, että itse ajan aina suurinta sallittua nopeutta, sillä ylimääräisiä veroja en halua enää maksaa valtiolle, siksi en viljele ylinopeuksia. Olen jo monta kertaa tälläkin foorumilla kertonut havainnoistani, että muutamien premium -merkkien kuskit pitävät kyltteihin asetettuja numeroita turhina. Lisäksi naiset ovat yllättäen raskasjalkaisia ja vieläpä kelistä riippumatta.

Viimeisillä reissuillani pidin jälleen kirjaa, miten tiellä ajeltiin ja sieltähän pulpahti esille aivan uusi automerkki, jonka kuskit eivät juuri muista piitanneet. Tultiin vauhdilla takapuskuriin nopea heitto ohituskaistalle ja ravat silmille takaisin palattua ohitettavan eteen. Kyseinen automerkki on eniten myydyimpien listalla, ilmeisesti kolmosena. Kyseessä on tietenkin tsekkimerkki Skoda.

Kun kavereiden kanssa tulee puheeksi, minkä auton tuli hankkineeksi, niin Skodan hankkineet perustelevat aina jotenkin hankintansa. Oli halpa, tarjosi hyvät tilat, sai hyvät kaupat tai jotenkin muuten. Selvästi ollaan hieman noloja hankinnasta. Ei tarvitsisi olla!

Tsekeillä on ollut hieno historia konepaja- tai käsityötaidoissa iät ajat. Neuvostoajat tekivät tietenkin taidoille ja kehitykselle hallaa, mutta Skodan tehtailla paikalliset vääntävät autot kasaan ja ovat siten ylpeitä, mitä saavat aikaan. Muissa volkkarikonsernin tehtaissa autoja rakentavat muut kuin paikalliset, silloin ammattiylpeydestä ei ole takeita ja autoista tulee mitä tulee. Voidaan perustellusti sanoa, että Skoda on laadukkain ko. konsernin ajoneuvoista. Siksi niillä ajavilla ei tarvitsisi olla mitään syytä häpeillä ja sitä kautta ylireagoida muihin teillä liikkuviin.

Skodan myyjien täytyisi kertoilla noista historian havinoista, jotta ostajat voisivat olla autoistaan ylpeitä ja ajaa niillä herrasihmisten tavoin.

Rehellisyyden nimissä ei auton merkki aina ratkaise, mitä tiellä tapahtuu. Edelleen se kuski tekee ratkaisut, ei auto ole mikään Kitt, joka omatoimisesti liikennöi. Itsellänikin on ollut noita premium -merkkejäkin Mersua lukuun ottamatta, eivätkä ole käsistä karanneet vallattomaan menoon.

Asia oli erilainen silloin, kun teillä sai ajaa vapaita nopeuksia. Silloin ajoin aina sen, minkä autolla pääsi. Ensimmäinen oma autoni oli 850 -kuutioinen Mini, jolla nopeudet jäivät asiallisiksi. Isän autoilla sitten mentiin paljon kovempaa.

Ei minulla silloinkaan kiire ollut, nopea ajo vain kiinnosti. Minä tosin sain ajaa sen ajan mutkaisilla teillä, joilla vauhti todella tuntui mukavalta. Moottoriteillähän ei tuollaista tunnetta edes tule. Vasta kurveissa rajoja etsiessä kuski ne kiksit saa. Noita kokemuksia varten kannattaa mennä kilpa-areenoille ja jättää yleisillä teillä kaahailu.

Viime viikolla jouduin jälleen käymään Lahdessa. Keli oli märkä ja sumuinen, tiellä oli edellisistä pakkasista jäänyt suolalitku, joka lensi ja tukki näkyvyyden. Lasinpesunestettä kului.
Nyt eivät Skodat olleet pääosissa, vaan ihan kaikki. Nopeudet olivat kovia ohi pyyhältävillä, mutta sitä en edelleenkään jaksa käsittää, että heti ohituksen jälkeen on kurvattava ohitettavan et

tiistai 4. marraskuuta 2014

Golfkenttä ympäristönä on miellyttävä katsella mutta myös liikkua, pehmeällä alustalla on kiva tallustella.
Golf voi olla myös muutakin - parhaimmillaan/pahimmillaan. Kirjoitin aiheesta blogin Mäntsälä -lehteen joskus viime vuonna. Jutun olen päivittänyt tähän päivään, kun pelivuosiakin tuli jälleen yksi lisää.

On se kuin itsensä ruoskimista!
On tai nyt jo oli kahdeksastoista kesä, kun harrastelen golfia. Joskus välillä on häivähdyksiä, että se sujuu, mutta ehkä jo seuraava lyönti saa jälleen jalat tukevasti maan pinnalle. On se niin pirullinen laji, mutta kuitenkin ehkä juuri siksi niin koukuttava.
Työpaikalla oli vuosikausia pelanneita kavereita, joiden jälkipelikeskusteluja kuuntelin ja ihmettelin. Itse en huippukuntoisena golfia osannut silloin arvostaa.
Yrityksen markkinointityypit pelasivat tietenkin golfia. Yli kaksikymmentä vuotta sitten jouduin heidän mukaansa lukuisiin asiakastilaisuuksiin, jotka järjestettiin golfpaikkakunnilla eri puolilla Suomea. Ensimmäisenä oli Vuokatti. Siellä pro Soravuo, mikäli oikein muistan, antoi meille kyseistä lajia kokeilemattomille rangella alkuopastusta. Green cardin omistavat häipyivät kierrokselle. Minulle sattui käsiin rautaseiska, jolla koetin saada palloa ilmaan. Välillä pallo tekikin aivan hienoja hyppyjä jonnekin sadan metrin paikkeille. Pro kehui lyöntejäni, puhui jopa luonnonlahjakkuudesta! Pari tuntia harjoittelimme eri osa-alueita, ja sitten koko porukalle oli lähimmäs lippua -kisa. Lipulle oli matkaa ehkä 80 metriä. Sen verran olin saanut oppia päähäni, että kuvittelin vetäväni harjoitusmailallani ihan liian pitkälle, joten etsin mailakasasta mielestäni sopivamman, taisi olla P. Sillä sitten vinttasin pallon noin puolen metrin päähän lipusta. Tilaisuuden päätteeksi ravintolassa jaettiin palkinnot, ja minä sain korkean pysti n ensimmäisestä golfvoitosta. Seuraavien tapahtumien kisoihin en saanut osallistua, mutta en olisi niissä päässyt lähellekään Vuokatin tulosta.
Firma tuki pienellä panoksella green card -koulutusta. Eräänä talvena eräs paikan saanut kaveri joutui perumaan kurssin, ja jostakin kumman syystä menin mukaan hänen sijaan. Kurssia käytiin koko talvi. Oli luentoja, käytiin harjoittelemassa Vermon kuplahallissa, ja pron käskyjen mukaan olisi pitänyt harjoitella vielä lisääkin yksin. Rallisprinttikausi oli alkamassa, mutta pro ei suostunut ottamaan tutkintoa vastaan. Lopulta sanoin, että minulta kurssi jää kesken, jos näyttökoe ei onnistu. Pitkin hampain Vappuna 18 vuotta sitten pääsin näyttämään taitoni. Bunkkerista nousin sataprosenttisesti, tarkkuuslyönnit onnistuivat hienosti ja kolme väylää pelasin yhden yli parin, siis kaikki osa-alueet menivät paremmin kuin nykyään!
Nevaksessa muutamien kierrosten jälkeen tiputin tasoitukseni alle 36:n, ja sitten heti ensimmäisenä kesänä menin kisailemaan Kainuu Openiin. Siellä viimein paljastui, millainen laji golf on, toiseksi viimeiseksi jäin.
Nyt olen sitä mieltä, että golf on mitä parhainta kuntoilua, pehmyt ruohomatto on hellävarainen kuluneillekin jäsenille, ja lyönnit norjistavat jäseniä. Laji sopii varmasti kaikille!

maanantai 20. lokakuuta 2014

Todella nopea!

 
Menoreitti ohjaamoon on melko ahdas, mutta kun sinne pääsi, niin siellähän oli mukavasti tilaa.

 Tässä mennään kaiketi jo viitosella, mutta vielä takapyörät ruopii alustaa, voimaa oli.

Ajo kesti vain viisi - kuusi kierrosta, mutta kypärän sisällä tarkeni.

Speedcar Xtrem
Mäntsäläläinen Asko Heikkilä ajaa kilpaa otsikon autolla, joten mielenkiinto autoon heräsi ja oli ihan pakko mennä maahantuojan speedweekend.fi:n järjestämään ajotilaisuuteen sunnuntaina 28.9. Hyvinkään vauhtipuistoon.
- Meillä tämä Speedcar Xtreme on kokonaisvaltaista toimintaa. Me toimimme autojen ja varasosien maahantuojana Suomeen, Baltian maihin, Venäjälle ja Ruotsiin. Järjestämme yleisiä ajotilaisuuksia eri paikkoihin ja teemme yrityksille täyden palvelun tilaisuuksia, mutta pyöritämme myös kilpailusarjaa.

Auto on espanjalainen, Carlos Sainz kumppaneineen tekivät ensimmäiset autot 21 vuotta sitten ja nyt ollaan tässä. Suomeen on jo myyty 50 autoa, mutta kaikki eivät ole vielä käyneet kilpailuissa. Sarjan kuljettajat ovat todella kovatasoisia, joten monilla kestää hetken ennen kilpailuihin uskaltautumista, mutta mielestäni kilvanajoon oppii vain ajamalla kilpaa.

Auto maksaa tietenkin jotakin, mutta itse ajaminen on todella edullista. Eräs sarjaa ajava on kilpaillut omalla ajokillaan 2,5 vuotta ja vasta äskettäin hänen autoonsa tarvittiin ensimmäiset varaosat. Kuitenkin viime vuonna hän ajoi 93 starttia ja 1600 kilometriä harjoittelua, pohjustaa yrityksen yksi omistajista Toni Ahokas. Lisää netissä osoitteessa www.speedweekend.fi.

Päivän kohokohta oli tietenkin päästä kilpurin rattiin. Jutuntekijälle osui ajettavaksi Mika Kallion käytössä ollut auto. Tietenkin ennen ajokkiin ryömimistä päälle piti vetää ajohaalarit, ajokengät ja  -hanskat sekä päänupin suojaksi kypärä.

Autoon siis kömmitään ikkunasta, joten se oli jo vanhalle ukolle temppu. Kun kabiiniin pääsi, niin siellä oli mukavasti tilaa. Mikan mitoille tehdyt asetukset kävivät hyvin, ja Toni auttoi naulitsemaan koeajajan kuuden pisteen vöillä tiukasti penkkiin. Toni kertoi ajokin yksinkertaiset hallintalaitteet ja pian oltiinkin jo lähtösuoran päässä odottelemassa lähtölupaa.

Ensimmäinen kierros oli tutustumista laitteeseen, harmillisesti kaasu jäi päälle, mutta muuten ajokki alkoi tuntua käteenkäyvältä. Kaasupedaalia painettaessa todella tapahtui ja suurempaa pykälää sai survoa koko ajan sisään. Jarrumerkkejä en sen kummemmin alkanut edes miettiä, vaan tiputin kurveihin vauhdin sopivaksi. Sorakurveissa auto käyttäytyi tasapainoisesti, kaasulla auton sai pidettyä sopivassa sladissa. Homma loppui tietenkin ihan liian pian, mutta kiva oli taas pitkän tauon jälkeen päästä vahtiajamaan. Kivaa oli!

Speedcar Xtreme:
- moottori Suzuki 750, 150 hv
- kuivapaino 312 kg
- kisapaino kesällä kuljettajineen 415 kg, talvella 420 kg
- 6 vaihdetta
- n. 3,5 s 0-100 km/h
- yksityyppirenkaat
- kisoissa välitykset ja perusasetukset ovat kaikilla samat, vain aurauskulmia ja iskunvaimentimia saa säätää
- veroton hinta 2014 19 900 €

 

torstai 18. syyskuuta 2014

Pääasiassa golfia

18.9. 70.kierroksen alun sumu, löin pitemmälle kuin näin!
 
                                   13.9. Messilässä näkyi paljon paremmin!

Kesän tavoitteet golfissa on saavutettu

Vapaaherrana ollessani olen laittanut tavoitteeksi kiertää 18 reikää kuusikymmentä  kertaa, mutta jo viime vuonna lopullinen luku oli 72. Tänään sain sitten tänä kesänä 70 kierrosta täyteen ja vielä muutamia kierroksia on luvassa, jos vain käsi antaa pelailla. Monet vapaaherrat ja työssä kävijätkin kiertävät paljon enemmänkin, mutta minä olen huomannut, että tuloksen kannalta minun ei kannata pelata yltiöpäisesti, minulle riittää, jos pelaan kahtena - kolmena päivänä peräkkäin ja pidän sitten päivän tai pari taukoa golfista.

Kaksitoista kierrosta olen pelannut muualla kuin Hirvihaarassa, mutta ei Hirvihaarakaan ole tuntunut vielä antautuneen. Jokainen kierros on täysin erilainen kuin muut. Jos järkevästi olisin halunnut pelata, niin olisin voinut käyttää vaikkapa kymmenen kierroksen ajan rangella harjoitteluun, mutta kun se on niin tylsää puuhaa, niin aina se jää. Yleensä lähden kierroksellekin ilman rangella hutkimista, muutaman putin yleensä käyn kokeilemassa. Verryttelen kuitenkin jonkin verran ennen ensimmäistä avausta, että saan ruotoni edes pikkuisen notkeammaksi.

Kilpailuja olen pelannut toista kymmentä, vaikka golf ei minulle mikään kilpalaji olekaan. Muutaman voiton olen napannut, tärkeimpänä ehkä 65 -sarjan mestaruuden voittaminen, vaikka olisin halunnut sen tänä vuonna menevän Matille. Viime vuonna sarja oli ohjelmassa ensimmäisen kerran ja silloin sen jo nappasin, nyt olisi ollut kaverin vuoro. Mutta pallo on pyöreä, ja minulle se mestaruus halusi tulla. Lisäksi voitto ja muita palkintoja ropisi osakeyhtiön 10 -vuotisjuhlakisoissa ihan kantamukseksi. Senioreiden voitto tuli Lohjalla. Siis on ollut melkoisen hyvä menestys vanhalle ukolle,tasoituskin on alentunut monessa kisassa, tosin on se välillä noussutkin. Tällä hetkellä olen lukemassa 10,9.

Jokaisen kierroksen olen taltioinut koneelle ja joku aika sitten laskeskelin toteutumia. Huonoin täyden kierroksen tulos oli keväällä aivan ensimmäisellä kierroksella tullut 98 lyöntiä ja kaksi kertaa olen pääsyt kierroksen 79 lyönnillä, keskiarvo on 85,5. Putteja merkkasin joillakin kierroksilla, ja vähitellen puttimäärä on asettunut hieman päälle kolmenkymmenen. Se on siedettävä, mutta eihän sillä minnekään singelitasoille pelata.

Viime talvena tiedotustoikunnan nimissä teimme Hirvihaaran Golfin 10 -vuotisjuhlajulkaisun, joten sen verran talvellakin tuli golfia mietittyä. Mailojen kanssa en talvella riehunut,eipä silti en suksienkaan. Lisäksi seuran hallituksen kokouksissa käsittelimme golfiin liittyviä juttuja.
Nyt syksyllä jään pois hallituksesta ja toimikuntatyöstä, joten jospa sitten olisi enemmän aikaa omaehtoiseen kirjoittamiseen, pari romaaniaihetta on päässä siihen malliin pyörinyt, että jospa niistä jossakin vaiheessa saisin kirjat väkellettyä. 

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Sisko,

Vesa ja avustaja,

Nälkämään laulu, kuvassa pieni osa osallistujista.

Kevätkesästä satuimme pelaamaan Vesan kanssa samassa ryhmässä Hirvihaarassa. Olemme molemmat HGS:n jäseniä, joten oli ihme, että vuosien mittaan emme olleet aiemmin päätyneet samaan ryhmään. Siinä pelin yhteydessä käydyssä keskustelussa selvisi, että molemmat olemme syntyisin Suomussalmelta. Kierroksen lopulla Vesa kertoi Paltamossa pelattavasta Hungryland Golf Tournamentista, jonka oli pistänyt alulle myös entinen Suomussalmelainen Kari. Nimestä en osannut päätellä lainkaan mistä päin pitäjää Kari olisi, mutta ollessamme mökillä Kiantajärven rannalla soitin Karille ja selvisi, että olemme lähes mökkinaapureita. Jos molemmat olisimme istuneet rannassa, niin olisimme nähneet toisemme lahden yli.
Siinä puhellessamme alkoi tuikkia ajatus, että jospa minäkin kävisin kurkkaamassa, mitä tapahtuma pitäisi sisällään. Olin kotona parisen viikkoa ja lähdin uudemman kerran polkaisemaan kohti Kainuuta perjantaiaamuna kuuden hujakoilla. Olin varannut Kajanuksesta huoneen ja golfpaketin. Kävin hotellilla ja riensin kierrokselle Paltamoon, koska edellisestä kerrasta siellä oli kulunut jo kolmisen vuotta. Eihän kilpailuun sopinut mennä ihan harjoittelematta!
 
Totesin jälleen, että Paltamo ei ole helppo nakki, siellä täytyy tietää melko tarkkaan, mikä olisi kulloinkin oikea ase ja lyönti ja sitten se pitäisi vielä toteuttaa. Lisäksi kenttä on klubipelaajalle ihan väärin slopattu. Vaikka kentällä ei bunkkereita olekaan, niin heti väylien reunoista alkava kanervikko tai Oulunjärvi tekevät sen, että välttämättä yhdellä pallolla ei kierroksesta selviä. Kaunis kenttä on, sitä ei auta kieltää. 
 
Tarkoitukseni oli päästä juttelemaan suomussalmelaisten golfaajien kanssa, mutta eipä se onnistunut, oikeastaan juttelut jäívät Karin, Vesan ja oman ryhmäni pelaajiin. Lähdöt olivat lähes kolmen tunnin ajalla, joten on ymmärrettävää, että viimeisten ryhmien tullessa klubille, olivat jo ensimmäiset poistuneet kotimatkalle.
Sen päätöksen tein, että samalla moodilla en Paltamoon enää lähde, oli se senverran rasittava reissu vanhalle ukolle. Lähdin nimittäin kisan päättymisen jälkeen ajamaan takaisin Mäntsälään. Tulokset löytyvät Paltamo Golfin sivuilta.
 
Olin saanut puhuttua MU:n päätoimittajan kanssa, että voin tehdä pienen jutun tapahtumasta, ja liimasin sen tuohon perään. Kuvia jutussa oli vain Vesan ja jälkikasvun potretti. Blogiin poistin Karin ja Vesan sukunimet.
 
Tervetuloa pelaamaan Hirvihaaraan, on inhimillinen, mutta kuitenkin suhteellisen vaativa kenttä.
 
Golf vei Hirvihaaran Golfin pelaajia synnyinseudulle
Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 19.7. Paltamo Golfin kentällä ja oli nimeltään juhlallisesti ”10th Hungryland Golf Tournament”.  Annetaanpa tapahtuman alullepanijan, suomussalmelaisyntyisen ja nykyään Maskussa asuvan Karin kertoa tapahtumasta.

- Kun täytin neljäkymmentä, niin rouva olisi halunnut pitää juhlat. Sanoin, että en halua juhlia. Suomussalmen parhaat kaverini olivat juuri aloittaneet golfin peluun, niin järjestin meille golftapahtuman heidän kotikentälleen Paltamoon. Osallistujia siinä ensimmäisessä tapahtumassa oli puolenkymmentä suomussalmelaista kaveria vaimoni ja minun lisäkseni. Kun illalla palasimme mökillemme Kiantajärven rannalle, niin kaverini edesmennyt appiukko kehotti minua tekemään tapahtumasta perinteen, kun oli ollut niin hieno päivä. Tapahtuma oli siis hyvin epävirallinen. Kerran Espanjan golfmatkan yhteydessä ideoitiin tapahtumaa. Kun olimme syntyisin nälkämaasta, niin nimeksi väänsimme vapaan käännöksen Hungryland. Tapahtumassa on Kiantoa sen verran, että jokaisen tapahtuman päätteeksi laulamme seisten Nälkämaan laulun. Osallistujia on siis eri puolilta Suomea ja osallistujamäärä on vakiintunut neljään - viiteenkymmeneen.

Hirvihaaran Golfista tapahtumaan osallistuivat jo useamman kerran tapahtumassa vieraillut Vesa ja ensimmäistä kertaa tapahtumassa nyt tänä vuonna 10-vuotisjuhlakisassa pelannut jutuntekijä. Toki nykyään ihan kaikki pelaajat eivät ole syntyisin Suomussalmelta, vaan ovat tulleet tapahtumaan kutsuttuina kavereina.

Kilpailupäivän aamu oli kaunis, mutta hikisen sähköinen. Sadetutka ennusti iltapäiväksi sadetta ja ukkosta. Kentän alueen lähistöllä kierteli mustia pilviä. Niitä oli joka puolella ja hyminä kertoi, että koko ajan jossakin lähiseudulla ukkostaa.

Ensimmäiset pelaajat starttasivat kahdeltatoista ja viimeinen ryhmä pääsi toimiin vasta klo 14.50. Kuin ihmeen kaupalla pilvet pystyivät muualla, ja kisa meni sujuvasti läpi.

Paltamon kenttää pidetään valtakunnan kauneimpana ja kyllähän siellä on komeita järvenrantaväyliä, siellä silmä lepää. Tuloksen tekeminen on kuitenkin todella vaikeaa, jos askelmerkit eivät ole kohdallaan. Kenttä on slopattu klubipelaajalle aivan liian helpoksi, esimerkiksi jutuntekijä saa Paltamossa hyväkseen kaksi lyöntiä vähemmän kuin kotikentällä. Paltamon Golfia edustavat pelaajat veivät palkintosijat, mutta eipähän se tällaisessa tapahtumassa tärkein asia ole. Emme päässeet Vesan kanssa pokkaamaan, mutta Nälkämaan lauluun osallistuimme täysin rinnoin!

 

 

 


tiistai 15. huhtikuuta 2014

TM:n jutun mainos

Olen ollut TM:n tilaajana vuodesta 1964, siis yli 50 vuotta olen lehteä lukenut. Viimeisten vuosien aikana on alkanut tuntua siltä, että olen viisastunut jo tarpeeksi ja siksi irtisanoin tilaukseni jo toista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Kuitenkin kustantamosta soitettiin ja tarjottiin lehtitilaus edullisemmin, ja päätin tarttua vielä tilaisuuteen, jotta se 50 vuotta tulisi täyteen. Nyt sitten irtisanoin lopullisesti tilaukseni ja ihkaviimeisessä numerossa oli sitten vuosikymmeniin paras juttukokonaisuus erilaisista harrastuksista, joista erityisesti golf oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja käsitelty. Myös suunnistus oli kivasti esitetty. En kuitenkaan peru irtisanomistani yhden numeron perusteella. Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka harrastavat jotakin tai etsivät mukavaa harrastusta lukemaan TM 8E -numeron.
 
 
Golfia nollasta

Tekniikan Maailman numerossa 8E kirjoittaa Juhapekka Tukiainen mielenkiintoisen tarinan golfista. Sellaista emme saa lukea Golfliiton lehdestä tai muistakaan golfjulkaisuista. Kun lukee kalliilla rahalla tehtyjä lehtiä, niin väkisinkin mielikuva elitistisestä yli-ihmisten lajista nostaa päätään. Kuitenkin totuus valtaosilla pelaajista näyttäytyy aivan toisenlaisena. Suurin osa ei matkustele golfin perässä ympäri maailmaa, vaan pelailee pääasiassa kotikentällään tai lähiseudulla saadakseen vastapainoa arkielämälleen ulkona liikkumisesta ja mielenkiintoisesta haasteesta osua palloon, osua väylään, osua viheriöön ja osua lopulta kuppiin. Varmasti suurin osa Suomen pelaajista käyttää harrastukseensa muutamia satoja euroja tai korkeintaan tonnin luokkaa vuodessa. On siis yllättävän edullinen harrastus, kun ei liikaa matkustele ja törsäile!

-          Golfin aloittaminen nollatasolta osoittautui täysin erilaiseksi kokemukseksi kuin lajin maineesta voisi päätellä. Golfissa on kyllä aloituskynnyksiä, mutta ei siellä, missä niiden kuvitellaan olevan. Sama pätee lajin todelliseen ytimeen. Tietämätön aloittaa golfin väärästä syystä, aloittaa juttunsa Tukiainen.

-          Golfin aloittamisen oikeaa motiivia on mahdotonta löytää pelkällä järkeilyllä. Lajin mekaniikkaa kuvaavissa numeroarvoissa ei nimenomaan näytä olevan mitään järkeä.

Esimerkiksi pelivarustuksen pisin maila puu-ykkönen eli draiveri on tyypillisesti noin 120 senttimetrin pituinen. Pallon halkaisija on 42 millimetriä. Hyvän pelaajan pitäisi osua draiverilla pallon kylkeen yli 170 kilometrin tuntinopeudella, jotta pallo laskeutuisi muutaman neliömetrin kokoiselle maalialueelle 250 metrin päässä, jatkaa Tukiainen tarinaansa ja pohdintaansa golfista maanläheiseen, mutta sopivan tekniseen tyyliin.

 

Koko juttu kannattaa lukea ja miettiä omaa suhdettaan nykyiseen harrastukseensa ja miettiä, mitä golf pystyisi tarjoamaan, ellei golf ole jo harrastuksena. Golf tarjoaa varmasti haasteita ihan riittämiin miellyttävässä ympäristössä ja miellyttävässä seurassa. Suosittelen monia lajeja harrastaneena ja vielä useampia lajeja kokeilleena.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Lähes joutilaan juttuja


Lentävät jarrulevyt ja -rummut. Kyhäelmään pääsivät Kuplan pakoputkisto, Minin jarrurummut ja Audin takajarrulevyt. Jarrurummuissa siivekkäät voivat vaikkapa kylpeytyä!



Meikäläinen lyhyesti
Nimesi kokonaisuudessaan
Alpo Manninen
 Missä asut
Omakotitalossa Mäntsälän maaseudulla
Mitä teet työksesi
Olen eläkkeellä, mutta kirjoittelen Mäntsälän paikallislehteen, Hirvihaaran Golfin juttuja, blogeja, kirjoihin juttuja ja joskus vielä omia kirjoja
Minne matkustaisit
En minnekään pelkästään matkustamisen vuoksi. Joku oikea syy lähtemiseen on oltava. Jos on pakko, niin pohjoiseen. Siellä on vielä luontoa ja rauhaa, missä ei satu olemaan kaivosta tai laskettelukeskusta
Mitä toivot syntymäpäivälahjaksi
En välitä syntymäpäivistä, joten lahjatoiveitakaan ei ole
Mitä arvostat kumppanissasi
Oikeastaan ainoa arvostamani ominaisuus on rehellisyys
Päivä, jota et unohda
Kun sain ajokortin
Mistä olet ylpeä itsessäsi
Olen vaativa persoona, joten ei ole olemassa sellaista ominaisuutta, josta olisin ehdottoman ylpeä. Ehkä tekniikan ymmärtämisen taito tai autolla ajaminen teknisessä mielessä
Minkä värisiä vaatteita käytät
Periaatteessa mitä tahansa, mutta ehkä kuitenkin värit menevät tumman suuntaan, tai sitten punaisia. Golfasu voi olla vaaleakin erityisesti kuumilla ilmoilla
Mitä harrastat
Golf, vanha auto, kirjoittaminen, valokuvaus…
Mitä ohjelmia katsot TV:stä
Katson mieluusti kotimaisia elokuvia, elokuva päivässä, englantilaisia vanhoja sarjoja ja valikoitujen yksilölajien urheilukilpailuja

Mitä ruokaa tilaat ravintolassa
Riippuu ihan ravintolasta, kiinalaisessa tilaan kiinalaista, pihvipaikassa pihvin
Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt
Kävin Dubaissa vierailulla entisen työkaverini luona
Millaiseen mielenosoitukseen osallistuisit
En todellakaan mihinkään
Mikä on inhottavin viikonpäivä
Samanlaisia ovat kaikki, ehkä inhottavimpia ovat ne päivät, kun en pääse hiihtämään tai golfaamaan
Milloin siivosit viimeksi
Jotakin pientä työpöydällä päivittäin, mutta en muista, milloin olisin oikein kunnolla siivonnut
Mitä laulaisit karaokessa
Armahdan kuulijoita enkä suostu laulamaan karaokea, eipä silti moni muukin voisi ajatella samalla tavoin
Miten huolehdit itsestäsi
Mielekäs liikkuminen on ykkösenä. Jos se ei ole mahdollista, niin sitten huolehdin itsestäni huonosti. En enää tee juurikaan mitään, josta en tykkää
Mikä saisi sinut liikuttumaan
Jos joku vaikka sanoisi täydestä sydämestään tykkäävänsä minusta. Tuota en kylläkään usko tapahtuvan
Suosikkilajisi
Kun puhutaan urheilusta, niin golf ja autourheilu ehdottomasti ovat suosikkini. Golf itse pelaten ja autourheilu nykyään sohvalta. Joukkuelajit ovat näinä aikoina syvältä
Mikä pelottaa
Päättäjiltä puuttuu tieto ja taito tehdä järkeviä päätöksiä
Mitä osaat tehdä erityisen hyvin
Viettää laatuaikaa yksin
Mitkä ovat kaksi turhinta tavaraasi
Kun ei puhuta anatomiasta, niin halkovajassa oleva mekaaninen rengaskone ja karaokelaitteisto
Hölmöin uskomuksesi lapsena
Isä tietää kaiken
Minä toivon…
Perheelleni kaikkea hyvää ja erityisesti paljon parempaa terveyttä
Kenelle lähetät terveisiä
Terveiset eivät maksa mitään, niin voin jakaa niitä jokaiselle, joka suostuu ottamaan ne vastaan
 
 
 
 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Kevät keikkuen tulevi

Siinä se talvi meni, toivottavasti se on nyt loppu. Viimeiset lumet ovat edellisen myräkän jälkeen sulamassa ja lämpöä on iltapäivällä liki kymmenen. Tänään sunnuntaiaamuna on pilvi peittämässä auringon, joten kilolaseja tuskin tänään tarvitsee.
Taisi olla ensimmäinen talvi sitten Turun opiskeluvuosien 1970-luvulla, että en kopeutunut hiihtoladuille lainkaan. Olisi pitänyt lähteä puolen sadan kilometrin päähän, joten säästin bensaa ja tein muutaman kilon vararavintokerroksen mahan ympärille.

Kirjoittamista oli ihan yllin kyllin, vaikka lehtiin juttuja ei ole paljon ilmestynyt. Minulla on sellainen vakio, kerran kuukaudessa oleva, palsta lehdessä autot, liikenne ja liikkuminen -osastossa. Sain itse esittää päätoimittajalle aiheet, joista jutut haluan kirjoittaa, ja hän hyväksyi listani. Tämän vuoden ensimmäisessä jutussa käsittelin pikkupoikien kiinnostumista autoista ihan pienestä pitäen.Se on merkillistä, miten useimmat pojat ovat autoista kiinnostuneet, autojen äänetkin onnistuvat ennen puhetta! Esimerkki oli helpoo löytää. Olisin voinut kertoa itsestänikin, mutta en sattunut sopimaan ikähaitariin 4 - 5 v, joten päähenkilö  oli löydettävä muualta.
Seuraavassa jutussa käsittelin Mäntsälän kunnan uutta latukonetta, joka ei valitettavasti päässyt tänä talvena latusia tekemään, mutta pihalla sain itsekin sitä kokeilla. Oli vänkä ajettava!
Seuraavaksi tein jutun kaverista, joka valmistautuu ensimmäisiin Päijänne -ajoihinsa. Mäntsälässä on kolme enduroa ohjelmassaan pitävää seuraa, joten tämäkin uhri löytyi omasta kotipitäjästä.
Seuraavassa jutussa esittelen pienen endurokoululaistytön. Hänen ei tarvitse harrastaa yksin, sillä koko perhe isä, äiti ja neljä poikaa ja tyttö ajavat, kuudes on vielä niin pieni tyttö, että ei vielä pysy pyörän selässä, mutta varmasti hänkin nousee pyörän selkään muutaman vuoden päästä. Hienoa, että perheellä on sama harrastus, niin kalusto ja varusteet kiertävät tehokkaasti!
Keväällä käyn tänä vuotta sata vuotta täyttävän auton esittelyyn, sellainenkin Mäntsälästä löytyy.

Muu kirjoittaminen on ollut pääosin kolmen kirjan juttujen kirjoittamista. Näljänkä -kirjaan modifioin ensimmäisestä kirjastani pätkän ajasta, kun elin ja asuin Näljängässä. Parin mäntsäläläisen urheiluseuran juhlakirjoihin olen tehnyt juttuja, mutta kirjat ovat vasta taittajalla, joten nyt vasta työ alkaa, kun jutut on muokattava kirjaan sopiviksi. Molempien kirjojen julkaisu on alkukesän aikoihin, toinen julkaistaan 29.5. ja toinen 14.6.
Mäntsälän Uutisten nettilehteen olen kirjoittanut muutamia juttuja. Seuramme juttuja pääsee lukemaan osoitteesta www.mantsalanuutiset.fi/hgs.
Romaanin kirjoittaminen on edelleen tauolla. Saattaa olla, että tauolle jääkin.

Kaksi kertaa ehdin käydä ennen takatalven tulemista lyömässä rangella palloja. Käsi on vielä kipeä, mutta oletan, että kierroksella se kestää, kun lyönnit tulevat harvakseen. Rangellahan lyöntitiheys on paljon suurempi ja kuormittaa silloin kättäkin enemmän. Molemmilla kerroilla oli valtavan kova myötätuuli, joten pallo lensi todella kauas. Lyönti oli talvehtinut aika mukavasti, tuntui, että taukoa ei ole ollut lainkaan.
Toivottavasti se kesä ei pitkitä tuloaan, vaan päästään pian toden teolla pallolle kyytiä antamaan.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Paukapääkö liikenteessä


Ei ymmärrystä
Kävin perjantaina Hirvihaarassa ja paluumatkalla vastoin normaalitapojani ajoin moottoritietä takaisin kotiin. Tulin siis Hyvinkääntieltä Mäntsälän eteläisen rampin kautta motarille, jossa oli harvakseltaan liikennettä pohjoisen suuntaan. Vetoketjuperiaatteella pääsin hyvin pakettiauton ja punaisen Hondan väliin. Asettelin pilotin maksiminopeudelle ja oikeaa kaistaa laskettelin menemään. Vasenta kaistaa ohitteli porukkaa koko ajan, mutta takana tuleva Honda pysyi sopivan matkan päässä perässä.
Kun Mäntsälä P lähestyi, niin Honda siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti ohitukseen, kunnes yllättäen kääntyikin eteeni. Juuri ja juuri ehti kääntymään eteeni rampille. Silloin paljastui auton perästä teksti Type R. Kuljettaja halusi kaiketi näyttää minulle tuon tekstin!

Jos ajaa noin erikoisella autolla, niin silloin täytyy olla pokkaa ajaa paljon normaalia huolellisemmin ja muut huomioiden, muuten kaahailu herättää vain ärsyyntymistä positiivisen huomion sijasta. Ainakin minä koen liikenteen paikkana, jossa ei missään tilanteessa ole millekään ylimieliselle näytölle sijaa. Toisaalta paukapäitä on ollut aina, ja tuskinpa meikäläisen vaatimaton blogi mitään muuttaa, mutta olenpahan aina silloin tällöin yrittänyt asian puolesta höyrytä.

 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Jälleen hieman liikenneasiaa


Valtakunnan surkein kuski

Varmaankin useampi meistä niin sanotuista kokeneista kuljettajista vähintäänkin hymyilee katsoessaan niitä raukkoja, jotka koettavat vääntää tuntemattoman auton kunkin tehtävän mukaisesti. Tilanne on kuitenkin varmasti haasteellisempi kuin sohvalta katsoen ymmärrämme.
Ohjelman tehtävät ovat auton käsittelyyn liittyviä, mutta tulee mieleen, että mitähän tuolla parkkipaikoilla ja liikenteessä oikein tapahtuisi, jos ohjelmassa mukana olevat seikkailisivat meidän valioiden joukossa. Tosi asia kuitenkin on, että jokainen ohjelman autokuski ei ole liikenteessä paljon autoa ajanut, heistä osa jopa itsekin tietää, että eivät hallitse liikkumavälinettä saati liikennesääntöjä. Tulee väkisinkin mieleen, että miten he joskus ovat korttinsa saaneet.
Auttaako ohjelma meitä itsensä keskimääräistä paremmiksi autoilijoiksi tuntevia todella hyviksi autokuskeiksi. Eipä varmaankaan, meillä jokaisella on omat pinttymämme ja tapamme. Opetusohjelmaksi ”Suomen huonoimmalla kuskilla” ei ole tilausta, mutta ajanvietteeksi se on kai tarkoitettukin. Kuitenkin asiat ovat tärkeitä, ja jokaisen olisikin syytä katsoa asioita edes hetken omalta osaltaan.

Itse olen osallistunut liukkaankelin ajo-opetukseen ja järjestänyt ko. tilaisuuksia useita kertoja työyhteisössäni. Myös muunlaisia ajotilaisuuksia olin järjestämässä. Noissa oppi hieman auton hallintaa, mutta korvien väliinhän asialla ei ole välttämättä merkitystä. Jos parantunutta auton käsittelytaitoa ylösmittaa nousseina tilannenopeuksina, niin eipä tilaisuuksilla ole juuri merkitystä.

 Oman ajourani aloitin kotitontilla koivujen välissä autoa pujotellen. Koivut säilyivät ehjinä ja siis autokin, ei edes kytkin kärtsännyt. Kortin saatuani ajoin jääradalla niin paljon kuin mahdollista, isän kanssa kävimme lukuisia keskusteluja, kun mittariin oli kertynyt hänen mielestään liikaa kilometrejä. Tankkiin minun oli aina ostettava ajoani vastaavat bensat. Ensimmäisen vuoden maltoin ajaa todella varovasti, mutta sitten nopeudet nousivat. Nopeusrajoituksiahan silloin ei ollut kuin taajamissa.

Parikymppisenä pääsin oman auton rattiin. Auto oli 850 -kuutioinen Mini. Jääradat tulivat tutuksi, ja sieltä ajooni tuli mukaan vasemman jalan jarrutus, kun Mini piti saada kurveissa kääntymään. Seurauksena oli, että talven jälkeen vetonivelet menivät vaihtoon, ja kun auton kaasupolkimessa oli vain yksi asento, niin myös pakoventtiilit menivät vaihtoon tai hiontaan vähintään kerran vuodessa. Ministä tuli kuin ruumiin osa, tiesin aina, miten se missäkin tilanteessa käyttäytyy, sitä pystyi pyörittelemään miten vain. Katon kautta en ajopeliä kylläkään pyörittänyt. Olisin mennyt autollani jääratakisaankin, mutta isä kieltäytyi jyrkästi tukemasta rengashankintoja, ja niin kisat jäivät ajamatta.

 Nelikymppisenä siiten olin kypsä lähtemään kisatouhuihin, kun työtoverini Masa lähti myös mukaan timiin. Ryhdyimme ensin ajamaan jokkista. Silloin auton ostaminen kisasta ei ollut helppoa. Saimme lopulta jonkinlaisen ropposen ostettua, jolla minä ajoin ensimmäisen kisani. Auto ei kulkenut mihinkään, joten Pasi opasti uuden koneen teossa ja teki varmasti suurimman osan työstäkin. Masa meni sitten sillä autolla kisaan ja niin hyvin ajoikin, että auto meni myyntiin. Sitten ostelimme muutaman auton suoraan ja teimme itsekin muutaman auton.

Minun ensimmäinen täysin itse tehty auto oli todella hyvä ajaa. Menin sillä ajamaan Hyrylän UA:n jäsentenvälisiin kilpailuihin Nukarille. Sää oli sateinen, rata liukas, ja kas kummaa. Ajoin koko porukan nopeimman ajan jokkisautollani, jossa oli alla Nokian siviilirenkaat. Mukana oli myös ralliautoja ja jopa yksi BDA Escort!

Jokkis ei kuitenkaan ollut minun laji, se ei ollut sopiva laji herrasmiehelle, siksi ostin Lindströmin Kallelta 2,3 litraisen kuplan. Ensimmäisenä talvena rakensin auton paremmin asfalttisprinttiin soveltuvaksi. Painoa autoon jäi melkein 100 kg ylimääräistä.

Keväällä ilmoittauduin Serenaan ensimmäiseen sprinttikisaani. Vettä satoi, mutta autossani oli leikatut sliksit, jotka sopivat keliin. Masa oli huoltomiehenäni.

Kävelimme sateessa radan, joka oli todella vaihteleva, välillä puikkelehdittiin kapeilla pyöräteillä, välillä maantiellä. Olihan se kokemus! Lähtöviivalla kurnutin autoon yli neljä tuhatta kierrosta ja vihreällä mentiin niin liukkaasti, että silmissä musteni hetkeksi. Koetin mennä sen kuin osasin, kurveihin tultaessa tiukka jarrutus vasemmalla jalalla, samalla suorakytkentälaatikosta oikea vaihde silmään ja taas kiihdytys suoralle. Lähes loppuun selvisin, mutta sitten jarrutus meni pitkäksi siimojen alle ja autokin sammui. Ajoin kuitenkin maaliin. Sijoitus oli jossakin häntäpäässä.

Toisen lähdön ajoin varmasti maaliin, meno tuntui niin hitaalta, että pakkasimme tavarat rekkaan ja lähdimme pois edes katsomatta tuloksia.

Olimme ajaneet jonkun matkaa, kun puhelimeni soi ja Kallehan siellä kyseli, missä olen. Olin kuitenkin sijoittunut aivan kärkipäähän ja palkinnoille ekassa sprinttikisassani.

Yleensä olin kuplallani palkinnoilla, jos auto toimi. Mutta muutaman kerran poistuin myös kaseikkoon, kun yritin riskillä parantaa aikaani.

Opin, että ajamisessa tai golfissa ei kannata riskeerata, kannattaa tehdä vain se, minkä osaa.

Näin pitäisi olla myös tuolla liikenteessä, mutta kun suurin osa siellä liikkuvista ei edes tiedä, mitä osaa. Kuvittelee osaavansa paljon enemmän. Kun siihen sitten lisätään liikennesäännöt, niin soppa on valmis varsinkin erityisolosuhteissa. Silloin ei enää ajaminen ja liikenne naurata.