ruunamainen olo!

Olen käynyt jo kaksi kertaa hiihtämässä. Eilen tahkosin tunnin Hirvihaaran pellolla ja tänään olin sitten jo maastossa Anttilasta Hirvihaaraan menevällä, maakaasuputken linjalle ajetulla, ladulla. En uskaltanut mennä aivan Hirvihaaraan asti, kun pelkäsin jääväni metsään, mutta kolme varttia kuitenkin hiihtelin.

Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.

Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.

On siis jotensakin ruunamainen olo!

Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2010!

Tämä kulunut vuosi oli meikäläiselle melko saamatonta aikaa, ellei sitä lasketa, että sain kuin sainkin romaanini ulos painosta ja myyntiin ja toisen, kuvakirjan koiristamme, aivan nyt joulun alla. Näytteet ovat tulossa kustantajalta DHL:n kautta ehkäpä vielä ennen joulupukin tuloa. Valitettavasti olen onnistunut saamaan painoa lisää edellisen vuoden vaihteesta 7 - 8 kiloa. Tuota en kyllä jaksa millään mittarilla laskea itsellení eduksi - päinvastoin.

Masennus on jälleen saanut hieman niskalenkkiä, mutta olen tajunnut itse lisätä kemiaa, jotta saisin edes nukuttua riittävästi. Lisäksi vaimo on joutunut sairaalahoitoon kahteen eri kertaan, joten emme ole edelleenkään yläkerran ukon suosiossa. Mitähän pahaa olemme tehneet, kun elomme on ollut niin kovin takkuista tämän vuosituhannen aikana?

Oikeastaan liikenne ja autoilut ovat seikkoja, joihin jaksan kiinnittää edelleen huomiota. Tietoliikenne ja viestintä ei jaksa enää kiinnostaa. Korkeintaan johan minä sanoin jo aikoja sitten, että kuralle menee -periaatteella tulee joskus mietittyä asioita. Eipä silti niinhän nuo monet asioissa vielä mukana olevatkin tuumailevat.
Mutta tieliikenne aina kiinnostaa. Edellisessä blogissani kerroin, että Kainuussa ajettiin todella nätisti. kun tiet olivat jäisiä. Kukaan ei edes yrittänyt ajella liikennemerkkien ilmoittamilla nopeuksilla. Kun osaa ajaa, niin "perse" ilmoittaa jo auton pienistä liikkeistä, että on liukasta ja silloin ajoneuvon kuljettaja pysyy todella kuljettajana. Etelän väellä ei ole ehkä noita geenejä lainkaan ja he eivät yksinkertaisesti pysty aistimaan liukkautta ja kun aivotkin ovat yleensä narikassa, niin silloin tapahtuu ja rytisee.
Kävimme eilen Järvenpäässsä ja meno oli todella karmivaa. Jäisellä tiellä osa autoilijoista posotteli sellaisia 120 päälle olevia nopeuksia ja ajoneuvojen välit olivat todella lyhyitä jopa kesäisiin olosuhteisiin. Ja tiedot kertoivatkin lukuisista onnettomuuksista ja jopa parista kuolonkolarista, vaikka oli kyse viikonlopusta.
Kainuussa ollessani serkkuni kysyi minulta, että kun olen ollut täällä etelässä jo kolmisenkymmentä vuotta, niin olenko saanut selville, mikä etelän ihmisissä oikein on vikana, kun ne hänenkin mielestä käyttäytyvät niin ihmeellisesti monissa eri tilanteissa. No eihän minulla ollut kysymykseen vastausta, mutta olen noita asioita kyllä pähkäillyt itsekin.

Sattuuhan onnettomuuksia pohjoisessakin ja voi se sattua minullekin, vaikka paasaankin monta kertaa vuodessa liikenteessä havaitsemistani asioista. Mutta olen aikoinani opetellut auton käsittelyä ja olen jopa ajanut kilpaakin, joten teknisenä suorituksena auton käsittely on hanskassa, mutta liikenteessä on niin paljon muitakin tekijöitä, jotka voivat saada onnettomuuden aikaan. Ja kun muutenkin on tuota epäonnea tai hankaluuksia ollut ihan riittämiin! Mutta sen voin taata, että tahallani en auto-onnettomuutta aiheuta. Jos haluan kelata itseltäni hengen, niin siihen kyllä etsin ihan muut keinot. Ja ikähän hoitaa sen puolen kyllä varmasti jossakin vaiheessa.

Tulipa lopultakin kunnon lumikelit, pääsin tekemään jo lumitöitäkin! Kun pääsisi vielä suksille, niin voisi yrittää ottaa jonkun kilon pois ylimääräisestä läskistä. Joka tapauksessa masennus ja ruokahalu ovat sellainen yhdistelmä, että läskien kuluttaminen tulee olemaan vaikeaa. Mutta aika näyttää, miten äijän käy.

Suuret kiitokset niille, jotka ovat antaneet kommentteja kirjoistani! Ja se on ollut tietenkin erityisesti miellyttävää ja myös uskomatonta, että kirjojani on kiitelty. Omat tavoitteeni kirjoittamisessa olen jo saavuttanut. Olen kirjoittanut kaksi terapiakirjaa, jo kouluikäisenä tavoitteekseni asettamani romaanin ja kaksi harrastuksiini liittyvää kirjaa. Saattaa kuitenkin olla, että kirjoittamiseni jatkuu, ainakin mielessäni kypsyttelen seuraavaa romaanin tarinaa.

Joka tapauksessa kaikille Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta!

mutka Kainuussa!

Tein pikakeikan Suomussalmelle viime viikon lopulla. Lähdin ajelemaan Mäntsälästä torstaina aamusella ja takaisin palasin kotiin lauantai-iltana.

Menomatkan sää oli tuhnuinen rapakeli, lämpötila oli koko matkan siinä nollan pinnassa, mutta suolailemalla Destia oli hoitanut tasaisen kuraiset ajokelit lähes koko matkalle. Erityisesti alkumatkalla sain kuraa silmilleni varmasti satojen autojen heittämänä. Minä kun ajelin pilotilla juuri tiekohtaisia nopeuksia koko ajan, ja muillehan se ei riittänyt. Minun ei tarvinnut ohittaa ketään, kun kuormuritkin menivät kovempaa. Kun on määrätty lähes koko matkalle nykyään nopeudeksi kahdeksankymppiä, niin senhän oli sitten riitettävä, tuumasin minä, ja köröttelin eteenpäin. Kun en pitänyt kuin yhden kahvi- ja tankkaustauon, niin matka kuitenkin joutui vähän reilussa seitsemässä tunnissa, kun satastakin sain posotella ensin Heinolan yläpuolelle, sitten Kuopion seudulla, Iisamessa vähän ja Kontiomäeltä ihan perille asti.



Menin serkun Auvon luokse yöksi Pesiölle, ja perjantaina oli ohjelmassa parin tunnin keikka paikalliseen kirjakauppaan. Esittelin siellä kirjaani "reppana" pääasiassa tutuille henkilöille. Juntusen Pirjo oli tilannut kirjaani jo pienen erän, josta oli jäljellä vain yksi kappale. Serkkuni Sirkku oli jo odottelemassa ennen puolta päivää tuloani, ja hän sen ainokaisen kirjan veikin kotiinsa. Minä tiesin kirjatilanteen jo kotonani ja siksi tein postikortteja, joissa oli kirjani kansi. Takapuolelle sain pistettyä puumerkkini. Näin kirjani tilanneilla on omistuskirjoitukseni, vaikka kirja tulee joskus myöhemmin. Lähes koko ajan oli henkilöitä ympärilläni ja tilauksia tehtiin ihan mukavasti. Toivottavasti Pirjo tilaa kirjoja reilummin, että niitä riittää myös tilasuudessa käymättömille. Kuitenkin kirja ostetaan vielä nykypäivänäkin pääasiassa hyllystä!

Serkkujeni lisäksi tilaisuudessa kävi kanssani keskustelemassa mm. yksi entinen oppilaani, konefirman toimitusjohtaja, kansakoulutoveri, entinen työtoveri ja sitten tietenkin henkilöitä, joita en tuntenut. Ihmeellistä oli, että sain aivospukoista esille kansakoulussa olleen luokkatoverini nimen! En ole häntä muistaakseni sen koommin nähnyt, mutta nimi tuli heti esille, kun rouva tuli liikkeeseen. Olen pitänyt muistiani kehnona, mutta tämähän todistaa ihan muuta.

Tilaisuuden jälkeen kävimme Auvon äidin Paulan luona kahvilla Ämmänsaaren keskustassa ja vasta sen jälkeen menimme Pesiölle ja laitoimme sapuskan, pottuvoita ja paistettuja muikkuja. Kylläpä olikin maittava ateria. Saunan jälkeen yritin päästä uneen, mutta viime aikoina nukkumiseni on ollut aivan olematonta. Olen lisännyt masennuslääkitystä, jotta saisin nukuttua ainakin neljä - viisi tuntia yössä, mutta ei onnistu. En ymmärrä, mistä moinen johtuu!
No olin kuitenkin jonkinlaisessa horteessa ja kaipa se sitten on minulle riittävä annos. Mutta pitemmän päälle tuollainen ei saa jatkua, silloin masennus on saanut jälleen niskalenkin, ja lopputulos voi olla sen jälkeen taas mitä sattuu.

Pyörityn yön jälkeen lähdin kuitenkin liikkeelle. Ajoin ensin serkkuni Tarmon luokse Kiveläntien varteen. Ryyppäsimme kahvit ja keskustelimme niitä näitä melkoisen tovin. Laitoin saamani hirvenlihat kylmälaukkuun ja ajoin äitini synnyinpaikkaan Raiskionvaaralle. Vaaralla asustelee enää vain serkkuni Veli vaimonsa kanssa ja heillä on seutukunnan ainoita maitotiloja. Veli on minun kanssa samaa ikäluokkaa, ja jo lapsena meillä synkkasi hyvin. Siksi pyrin käymään heillä suunnilleen joka kerta, kun Suomussalmella pistäydyn.

Raiskion vaaralta ajelin kirkonkylään ja hautausmaalle. Sytytin isän ja äidin haudalle kaksi kynttilää. Olin aiemmin ajatellut ajella Oulun kautta Mäntsälään, mutta aloin tuntea migreenin oireita. Lääkkeet olin unohtanut kotiin, joten tein sunnitelmaan muutoksen. Päätin ajaa kotiin suorinta tietä jo samana päivänä. Kuitenkin ennen viitostielle oikaisua kävin tervehtimässä isäni veljen vaimoa kirkolla. Arttu on Lepolassa hoidossa, kun ikää on yhdeksän kymppiä, eikä muisti enää toimi eikä pysty enää itsekseen liikkumaankaan. Hiljakin on jo niin huonovointinen, että on tekemistä, että pystyy elämään yksikseen omakotitalossa. Liikkuminen on todella hankalaa, mutta sisulla Hilja menee eteenpäin.

Migreeni jumputti, mutta ei onneksi vielä niin pahasti, että en olisi pystynyt ajamaan autoa. Kuitenkin se muistutti olemassaolostaan koko ajan. Kävin Kontiomäessä tankaamassa auton ja söin kunnon aterian. Kainuussa tiet olivat jäisiä, joten ihmiset ajoivat todella varoen. Tiellä olisi saanut mennä satasta, mutta vauhdit olivat parikymppiä alle. Siis pohjoisen ihmiset osaavat ajaa tilanteen mukaan ja siksi he hengissä säilyvätkin. Etelän autoilija posottaisi noissakin olosuhteissa ainakin sallittua maksiminopeutta ja ehkäpä vielä piirun ylikin. Kun ne eivät osaa ajaa, niin eivät osaa!
Seuraavan kerran kävin kahvilla Juvalla. Keli oli talvisen rapea, liikennettä oli vähän, auto kulki pintakaasulla ja bensaa kului todella vähän. Tankkaustarvetta ei ollut enää koko matkalla ja tankkiin vielä jäisi melkoisesti ainetta kotiin päästyäkin.
Kotona sain migreenilääkkeen, jota terästin vielä tuhdilla särkylääkkeellä. Aamuyöllä jumputus lakkasi, mutta pää oli vielä pari päivää hellä. Vähitellen hävisivät reissun muistot takaraivostakin.

ihmeiden aika ei ole ohi!

Kävimme eilisessä kurakelissä Hyrylässä ja menomatkalla saimme kokea todellisen ihmeen. Beige Volvo S80 rek. nro GMH-xxx ohitti meidät, kuten olen toivonut jo kymmeniä vuosia tehtävän. Eli siirtyi eteemme vasta niin kaukana, että kurasuihku ei sokaissut meitä. Olihan Volvolla melkoisesti ylinopeutta, mutta eihän nyt kaikkea voi kerralla vaatia.
Aivan toisenlaisen ohituksen teki farmari Nissan Primera, joka melkein puskuria riipoen hyökkäsi heti oikelle kaistalle, vaikka toimelle ei ollut mitään näkyvää syytä. Siis Primeran takapuskurissa ei roikkunut valoa välkyttelevä Audi tai Bemari taikka joku muu teiden kuninkaana itseään pitävä.

Tein kevyehkön historiikin elämästämme airisten kanssa. Nimittäin tänä vuonna tuli täyteen kaksikymmentä vuotta noiden otusten kanssa. Skannailin kuviamme ja sain jopa jonkun verran digikuvia joukkoon. Pistin vähän tekstiä väliin ja 128 A4-sivua sain kasaan. Painoin juuri retukkaa, kun sain sisällön ja kannet tarkistettua ja hyväksyttyä. Tilasin samalla itselle omat kappaleet kirjasta. Siis nyt tuli viides kirja valmiiksi, joten taitaa kirjoittaminen olla jo jossakin määrin verissä. Toki tämä viimeinen "kaksikymmentä airisvuotta" ja kolmas "otteita viestimiehen päiväkirjasta" eivät ole kirjakauppamyynnissä, vaan ainoastaan kustantajan Shopin kautta tilattavia. Nuo kuvakirjat tulevat turkasen kalliiksi, kun kuvat on värillisinä, joten ei niitä varmaankaan yleisö juuri ostele. Ovatpahan vain ainakin itsellä ja perheellä muistona.

Olen seurannut syrjäsilmällä jälleen kerran tuntematonta sotilasta televisiosta. Ja jotenkin tuntuu siltä, että kuva vain paranee vanhetessaan!

Hyvää isenäisyyspäivää itse kullekin!

autoilumietteitä!

Perjantaina ohi kulkiessani menin Mäntsälän K1-katsastusasemalle kysymään, milloin pääsisin katsastuttamaan Fiestani. Autohan on kaksi vuotta vanha ja ajettu pikkuisen vaille 60 000 km. Ensimmäinen positiivinen yllätys oli se, että pääsin heti jonoon ja heti perään toinen eli katsastuksen hinta. Olin varautunut sen olevan jotakin 80:n kieppeillä, mutta se olikin vain 49 euroa ja sain vielä 10 euroa alennusta Autoliiton jäsenenä, eli päästöjen mittauksen kustansi Autoliitto. En ehtinyt kahvikuppia ryypätä, kun autoni otettiin syyniin. Ja läpihän se meni, vaikka jarruissa olikin pieniä akselikohtaisia poikkeamia. Tuo johtui siitä, että en ole ajanut autolla pariin viikkoon ja jarrulevyt olivat jo kauniissa ruosteessa! Kun olen ollut viime ajat vaimon kuljettajana, niin oma kulkupeli on jäänyt seisoskelemaan.

Miksi sitten olin liikeellä katsastusaseman kieppeillä? No, kun kiinalaisesta mönkijästäni hajosi kytkin ja minun oli saatava entinen irti, jotta voisin pistää uuden kytkimen palaneen tilalle. Mutteri oli 46 mm:n, jonka kokoista hylsyä minulla ei sattunut olemaan. Ja paikallisesta ruuvikaupasta sen sitten sain ja samalla reissulla sitten hoidin tuon katsastuspuolenkin. Oli muuten melko löyhä kytkin Linhaissa! Vehkeellä on ajettu vain 97 km kolmessa vuodessa. Toki ajot ovat olleet raskaita lumitöitä, että se selittää nuo vähäiset kilometrit. Mutta kuitenkin heikko esitys kytkimeltä!

Rupesin funtsimaan myös noita muita ajokkejani tuolta luotettavuusnäkökohdalta ja melkein jokaisesta ajopelistä löytyi jotakin urputettavaa:

- Minissä olivat vetonivelet ja pakoventtiilit kilotavaraa. Niitä sai olla joka vuosi uusimassa, toki ajotapani oli ehkä hieman kuluttava. Myös bensapumppu, valot ja starttimoottori olivat muutaman kerran rikki. Valoissa oli lähinnä huonot maadoitukset ongelmana, mutta kertaakan en jäänyt tien päälle.

- Citroen 2 CV kärsi heti pelin ostaessani huonoista katkojan kärjistä ja pakoputki meni poikki heti neitsytmatkalla Turusta Kajaaniin. Pakoputken paikkasin tilapäisesti juomatölkillä ja klemmareilla, mutta kärkiä en saanut vaihdettua matkalla. Siispä vaihdoin tulppia parinkymmenen kilometrin välein kovassa pakkasessa, mutta Kajaaniin päästiin, toki Otanmäeltä Kajaaniin köyden jatkona. Kun nuo alkuharmit selvitettiin, niin toimihan se!

- Datsun 100A. Vajaa vuoden vanhana paloi kannen tiiviste ja kansi meni kieroksi, pakoputki joutui vaihtoon jo alle kahden vuoden ikäisenä. Ei kovin kova!

- BMW 1502 joutui perän stefan vaihtoon heti ensimmäisenä talvena, mutta sitten peli toimikin hienosti yhdeksän vuotta. Varma tapaus!

- Ford Sierra 1,6 oli vain puoli vuotta. Toimi ja kukkui, mutta tehotonhan se oli!

- Ford Sierra 2,0 iS. Kyllästyin vuodessa, kun oli aina korjaamolla. Laitteessa oli ihmellinen tyhjäkäyntiongelma, jonka aiheuttajaa ei löydetty, vaikka korjaamolla kerrottiin vaihdetun lähes kaikki asiaan vaikuttavat komponentit.

- BMW 318 i. Ajoimme autolla kaksi vuotta huolettomia kilometriä, mutta kun hankimme koiran ja aloin ajaa kilpaa autoilla, oli hankittava isompi peli. Tykkäsin!

- Volvo 740 2,3 kartano. Autolla ajettiin kuusi vuotta käytännössä huolettomia kilometrejä. Takapyörien laakerit oli vaihdettava, koska jouduimme ajamaan erittäin paljon trailerilla autoa vetäen. Myös ohjaustehostin vuoti öljyt ulos, mutta tielle ei koskaan jääty. Hyvä ja tukeva peli, mutta bensaa kyllä kului!

- Volvo 940 2,3 T kartano. Oli vain kaksi vuotta ajokkina. Ajo oli yhtä raskasta kuin 740:llä, mutta heti takuuajan jälkeen meni vaihdelaatikko jumiin, viitonen jäi päälle ja kun yritin pois liikenteestä, niin se poltti myös kytkimen. Oli melko kallis paukku. Oli heppaisempi kuin 740, mutta bensaa kului tälläkin.

- Volvo S40 T4. Tämä "urheiluauto" oli meillä kolme vuotta, mutta kerran se täytyi viedä korjaamoon hinurilla marketin autotallista. Bensapumppu oli rikki! Muuten oli nautinnolinen peli ajaa, teho ei loppunut koskaan kesken! Sai maahantuojalta lisätakuun, koska tihkutti jostakin öljyä.

- Ford Mondeo TD farmari. Oli minun ensimmäinen dieselpelini. Ääni oli kuin joku olisi pyörittänyt moottoritilassa jotakin peltihäkkyrää, siis todella ei automainen. Ääni ärsytti niin paljon, että jo vuoden jälkeen auto meni vaihtoon. Mondeo on ihan hyvä ajaa ja siinä ovat hyvät tilat, mutta tuo diesel ei iskenyt.

- Volvo S 60 2,4T. Mainio auto ajella, mutta pientä vikaa niin automaattivaihteiston kuin moottorinkin ohjelmistoissa. Niitä vaihdettiin jokaisessa huollossa ja vähän yli vuoden päästä auto jo toimikin arvonsa mukaan. Meni vaihtoon rahapulassa.

- Renault Megane 1,6 B. Oli minulla vain noin tuhat kilometriä, kun sain sen myytyä rahapulassa.

Kakkosautoja ja vaimon ajopelejä on ollut myös käytössä melkoinen määrä:

- Daihatsu 1,3 i. Vaimon auto. Oikea pieni tehopaketti, mutta nokka-akselin hihna meni rikki ennen vaihtoajankohtaa. Onneksi olin ratissa ja sammutin välittömästi, eikä muuta vauriota syntynyt. Kiva, mutta äänekäs peli ajaa!

- Chevrolet Caprice piilofarmari. Varmasti maapallon huonoin auto! Tehoa V8:ssa ei ollut nimeksikään, mutta bensaa meni ihan hurjasti. Vikoja oli sen vajaan vuoden ajan vaikka toisille jakaa. Onneksi päästiin eroon hyvin nopeasti.

- Mitsubishi L200, 4-vetoinen lava-auto ja toinen dieselimme. Autossa oli koko ajan vikoja ja ruoste raiskasi ihan silmissä. Tässä tuli kokeiltua kitkarenkaita. Eipä tarvitse enää kokeilla, sillä kun pitoa olisi tarvittu juuri liukkaimmilla keleillä, niin eipä sitä sitten ollutkaan. Onneksi ei tarvinnut lähteä joka päivä liikenteeseen juuri tällä ajopelillä ja rengastuksella.

- Nissan Micra 1,3. Vaimon auto. Toimi ja kukkui koko ajan hienosti. Tarvitsi vain normaalit öljynvaihdot ja ajoa.

- Peugeot Partner 1,9 D. Meidän kolmas diesel. Pösö oli meidän ainoa automme jonkun aikaa, kun olin omistani päässyt eroon. Ihmeen toimiva ja kätevä peli ja dieselverokin oli inhimillinen, kun tein autosta kahden hengen pakettiauton.

- Nissan Note 1,6. On ollut tähän mennessä luotettavin ja toimintavarmin peli. Autossa ei ole ollut yli kolmen vuoden aikana todella mitään vilunkia. Muutenkin on näppärä ja tilava auto.

- Ford Fiesta ST 150. Todellinen herkkupilleri.

- Mini Clubman 1275 vm 1972. Aina tulee hyvä mieli, kun tällä itse tehdyllä klassikolla pääsen pöräyttelemään. Ajot ajoittuvat kesään ja hyviin ilmoihin, mutta ei aivan kuumimpiin säihin.

Mietiskelin, että mikähän olisi ollut ensinnäkin turvallisin auto, mikä luotettavin ja mikä nautinnollisin?

Turvallisimmaksi autoksemme sain ajatustyössäni Ford Sierra 1,6:n. Perustelunani ihan suoraan on se, että auto oli niin huono ajaa, että se juorusi jo todella pienillä nopeuksilla, että ollaan esimerkiksi liukkaalla alustalla ja toisaalta se, että koneessa oli niin vähän tehoa, että takapyöriä ei saanut normaalissa ajossa kaasulla irti.

Luotettavimmaksi autoksemme tulee eittämättä tuo vaimon Nissan Note.

Nautittavia autoja on listassa oikeastaan kolme. On Volvon T4, S60 T ja Fiesta ST. Jos mentäisiin radalle, silloin ST voisi olla se nautinnollisin, mutta kun ollaan liikenteessä, niin kyllä se kallistuu Volvo S40 T4:ään.

Tällaisia turhuuksia sitten pähkäilin täällä Mantsälänvuorella tällä kertaa.

pian 70 vuotta!

Tietenkin tarkoitan sitä, että talvisodan syttymisestä on 70 vuotta aikaa, sillä 30.11.1939 vyöryivät naapurimme joukot Suomen rajan yli monista eri paikoista. Neuvostoliitto oli laskenut, että Suomi otetaan ihan pikaisesti omaan haltuun, ja ehkäpä siksi joukkojen varusteet olivat vähän keposet. Suomussalmelle joukkoja vyöryi kahdelta suunnalta eli pohjoisesta Juntusrannan kautta kirkonkylää kohti ja Raatteentietä myös kirkonkylää kohti. Tiettävästi joukkojen oli tarkoitus yhtyä kirkonkylällä ja vyörytyksen piti jatkua suunnilleen samoin tein aina Ouluun saakka.

Kuitenkin pohjoisesta tulevat joukot jumittuivat kirkonkylälle ja myös Raatteentien joukot jäivät jumiin, kun suomalaiset pistivät sulut niin eteen kuin taaksekin. Suomalaiset tekivät vielä sivustoilta hyökkäyksiä erityisesti öiseen aikaan. Vihollinen ei päässyt tieltä mihinkään lähinnä siksi, että vaikka joukoilla oli mukana suksia, niin niitä jostakin Ukrainan tienoilta tullut sotajoukko ei yksinkertaisesti osannut käyttää. Ja sitten tulivat vielä yli kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset. Vähitellen suomalaiset nakersivat joukot tarkkaan, vain pieni joukko pääsi motista pakenemaan omalle puolelle. Koko vihollisen sotavälineistö jäi Raatteentielle suomalaisten käyttöön.
Myös kirjonkylälle pesiytyneet joukot saivat tuntea Suomen talven, kun lähes kaikki talot oli poltettu ja majoittuminen tapahtui lähes taivasalla. Porukat olivat kyllä yrittäneet tehdä suojia ja polttopuita kaatamalla puita, mutta lopulta myös kirkonkylälle asettuneet joukot oli nujerrettu pakkasen ja suomalaisten voimin. Hyökkääjät lähtivät pakenemaan Kiantajärven jäätä pitkin pohjoiseen. Jäälle jäi tuhansia kaatuneina.

Suomussalmen taistelut olivat elintärkeitä Suomelle, koska Neuvostoliitto oli päättänyt ottaa Suomen haltuunsa ja nyt ei niin käynyt. Toki menetimme suuria maa-alueita hyökkääjälle, mutta itsenäisyys säilyi.
Varmasti hyökkäykseen lähdettäessä ei vihollisella ollut edes ajatuksissa, että reissu voisi päättyä noin nolosti. Ehkäpä mukana oli liika annos ylimielisyyttä!

Talvisodan jälkeen Suomussalmella oli kova jälleenrakentaminen, kun koko kirkonkylä ja läheisten seutujen rakennukset oli rakennettava uudelleen. Myös isän kotitalo Hulkonniemen Ylitalo oli tehtävä uusiksi. Siinä saivat ukkini Janne ja vanhimmat pojat Arttu ja Veikko, siis isäni, tehdä hikihatussa töitä. Myöhemmin ,vuonna 1957, me rakensimme kirkonkylään omakotitalon seudulle, jossa olivat viholliset asustelleet. Koko seutu kasvoi käsivarren paksuista kuusta ja koivua, kun venäläiset olivat kaataneet kaikki isot puut. Niistä olivat jäljellä vain metriset kannot. Patruunoita ja muitakin räjähteitä löysimme koko ajan, vaikka seutua oli koetettu siivota ja noista venäläisajoista oli aikaa kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta.

Eilen tuli uusi TM, numero 21/09, jossa oli myös ansiokas juttu Raatteentien tapahtumista otsikolla "Toisenlainen pikataival". Oikeastaan tuon jutun vuoksi minäkin tänne aloin kirjoittaa omaa tarinaa kyseisistä asioista.
TM:n jutussa käydään läpi myös nykymatkailijoille tarkoitettuja rakennelmia ja museoita talvisodan tapahtumista.

Minun ollessani poikasena Suomussalmella, ei aikuinen väki käytännössä juurikaan uskaltanut puhua talvisodan tapahtumista ainakaan kehuvaan sävyyn, sillä he todella pelkäsivät sitä, että jos Neuvostoliittoon kantautuu moisia juttuja, niin sieltä tullaan ja opetetaan meitä kunnolla. Myös kouluissa opettajat olivat hyvin varovaisia. Jos pihalla joku puhui ryssästä, niin välittömästi kehotettiin korjaamaan puhetapaa. Vanhemmat ihmiset kyllä puhuivat pienemmissä piireissä ryssästä ja vihastaan heitä kohtaan.

Käsittääkseni joskus 1970-luvulla alettiin kunnostaa Raatteentien taistelupaikkoja ja rakentaa museoita, joista vieralijat saisivat annoksen merkittävistä taisteluista. Muistan, että paikallisissa lehdissä asioista käytiin kovaa keskustelua puolesta ja vastaan. Erityisesti minua ihmetytti vastustavien kantojen ärhäkkyys. Ei olisi saanut kajota historiaan, vaan asiat olisi pitänyt lakaista maton alle. En asiaa ymmärtänyt silloin, enkä vieläkään!

70 vuotta sitten Neuvostoliitto ei saanut meitä voimalla, mutta rakkaudella on ollut paljon paremmat tulokset. Nykyään on nimittäin hyvin monessa kainuulaisessa taloudessa venäläinen emäntä!

äitimme kieli!

Pidän nyt taukoa omista kirjoitusyritelmistä, koska haluan kaikessa rauhassa arvioida saamiani palautteita 'reppanasta'. Siksi olen nyt perehtynyt jonkun verran muiden kirjallisiin töihin. Olen ihan lyhen ajan sisällä kaahlannut läpi viisi erilaista kirjaa ja tarkkaillut, miten kukin kieltämme käyttää. Lisäksi olen vieraillut lukemattomissa blogeissa aivan samoilla motiiveilla. Ihan siis vain oppiakseni!

Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.

Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!

Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!

Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?

Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!

mielenterveysharmit!

Kuuntelin äsken aivan sattumalta Markku Veijalaisen ja Pirkko Lahden juttelua mielenterveysasioista studio 55:n alustuksessa. Tuosta keskustelusta sain kimmokkeen rustata tänne omia vaikutteita mielenterveysasioista, niiden syntymisestä ja hoitamisesta.

Keskustelu alkoi France Telecomin ja Rautaruukin itsemurhatilanteista. Uutisethan ovat maininneet, että kyseissä firmoissa olisi jokunlainen itsemurhabuumi, joka johtuu uutisten mukaan työolosuhteista. Uutisissa en ole sattunut huomaamaan, millaiset nuo olosuhteet sitten ovat työntekijöiden kannalta. Onko ollut epävarmuutta tulevaisuudesta, onko ollut meikäläisissä yrityksissäkin niin tyypillistä ala-arvoista johtamista, vai mitä lieneekään?

Omalla kohdallani alkoivat ongelmat, kun minulla ei enää ollutkaan työtä. Toki työolosuhteet olivat muuttuneet kannaltamme epäonnistuneiden organisaatiokuvioiden myötä parin viimeisen työvuoden aikana lievästi sanottuna pirullisiksi, mutta en noista syistä kokenut mitään mielenterveysongelmia. Kuitenkin minulla ja tiimilläni oli niin paljon itsenäistä työtä, joissa sain toteuttaa työmotivaatiotani ja jaksamisessa en huomannut mitään poikkeavaa. Mutta kyllä aika usein otti päähän! Toki tuossa vaiheessa ei minulla ollut vielä harmainta aavistusta tulevista.

Studio 55:ssä käsiteltiin myös työn loppumiseen liittyviä seikkoja. Kuulemma pahimmat potkut ovat olleet tekstiviestillä tai puhelimella annettuja. Normaalille ihmiselle työ on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, että työn loppuminen on todella vakavan kriisin paikka. Ainakin itselleni se oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin itselläni oli mukana myös se, että niskoilleni sälytettiin tukevaa lisätaakkaa mitä kovimmalla tavalla. Kuitenkin koin saamani kirjeen työn loppumisesta todella raskaasti, kun kirjeen oli vieläpä allekirjoittanut joku itselleni täysin vieras ihminen toimitusjohtajan asemesta. Jotenkin se oli kuin lisäisku, kun jo vuosikymmenien takaa tuttu toimitusjohtaja ei itse edes vaivautunut potkuja antamaan. Siis myös potkujen antamistapa vaikuttaa mielenterveyteen ainakin meikäläisen tapaiseen tunnolliseen henkilöön. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo masennus vajonnut vaikeaan tasoon, kun olin ollut tyhjän panttina ennen lopullista irtisanomista jo parisen vuotta. Toki masennustani oli ollut työttömyyden lisäksi aiheuttamassa viranomaisten, työnantajan, talousvaikeuksien ja jopa ammattiyhdistyksen toimet, mutta itse kuitenkin koin, että jos työni olisi jatkunut, niin olisin päässyt noiden muiden asioiden yli paljon helpommin.

Niin kauan kuin olin työnantajan kirjoissa sain käydä psykiatrin vastaanotolla ja taisin päästä kerran myös työpsykologin juttusille. Pääasiassa sain psykiatrilta lääkkeet, mutta saimme käyntieni aikana myös jonkun verran keskustella ongelmista. Sopivien lääkkeiden löytämisessä olikin melkoinen homma, kun haittavaikutukset olivat joillakin aineilla sellaiset, että varsinainen vaikutus jäi huomaamatta. Vähitellen lääkitys saatiin kuntoon. Illalla otin lääkkeet, jotta olisin päässyt uneen ja aamulla, että olisin päässyt jalkeille. Minusta tuli tahdoton möhkäle, jolla ei enää toiminut edes aineenvaihdunta kunnolla. Mutta lääkeiden avulla säästyin itsemurhalta, kun en yksinkertaisesti pystynyt asiaa päättämään. Kun jäin pois työterveydenhuollosta, pääsin heti julkisen puolella hoitoon ja sain pariksi vuodeksi jopa yksilöterapiaa kerran viikossa. Terapian, sopivien lääkkeiden, itse etsimieni puuhastelujen ja kirjoittamisen avulla pääsin vähitellen masennuksen syvimmästä vaiheesta vähän selkeämmille vesille. Kun 1.5.2006 jouduin työeläkkeelle, niin samalla hetkellä menetin terapian ja myös julkisen terveydenhoidon psykiatrin palvelut. Sain vuoden reseptin lääkkeistä ja passituksen oman kunnan terveyskeskukseen. Olin siis joutunut asemaan, jossa minä en enää ollut työmarkkinoille hyödyllinen. Onnekseni olen saanut kirjoittaa jopa romaanin, jonka synnyttämisen aikana saatoin mennä kirjan tuleviin tapahtumiin mukaan ja sillä tavoin unohtaa tämän normaalin elämän yksitoikkoisuuden ja jollotuksen.

Olen luonteeltani omissa oloissani viihtyvä, joka ominaisuus ei ole masennuspotilaalle se paras mahdollinen. Potilaan olisi hyvä irrottautua omista oloistaan ja mennä ihmisten ilmoille. Minulla tuo tarkoittaa sitä, että käyn joskus kaupoissa ja kesäisin pelailen golfia. Joskus jopa pääsen johonkin porukkaan tai saan vaimoni kaverikseni, mutta melko usein kävelen kentällä aivan yksikseni omine ajatuksineni.
Mihinkään ryhmäterapioihin minua ei saa kuin kilon kappaleina. Myös kaikki kokoukset, pikkujoulut sun muut riennot jätän ilman muuta väliin. Kokouksia olisi yksityistien, golfseuran ja -kenttäyhtiön, viestiupseeriyhdistyksen, miniharrastuksen ja monen muun asian tiimoilta, mutta en niihin yksinkertaisesti viitsi mennä. Pitkän työuran aikana sain olla liian kanssa erilaisissa palavereissa ja ilmeisesti nyt on kiintiö täynnä. Toki en työyhteisönkään tiimoilta käynyt koskaan esimerkiksi pikkujouluissa, joten olen kaiketi oikein perustyyppi sairastumaan masennukseen ja erakoitumiseen.

sähköautomessuilla!

Olen joskus jo aikoja sitten kirjoitellut sähköautoista omia näkemyksiäni tänne sivuilleni. Silloin totesin, että meillähän olisi ollut jo ajat sitten kunnon sähköpelejä elleivät öljyteollisuuteen sidonnaiset voimat olisi tehneet niiden kehittämisestä lähes mahdotonta. Jos kehitystä olisi ollut järkevää tehdä, niin jo nyt ajelisimme äänettömillä nollapäästöisillä peleillä.
Tietenkin täytyy vähän ottaa takaisin tuosta nollapäästöstä puhuttaessa, sillä jostakinhan sähkö pitää ajoneuvojen akkuihin saada ja melkoisen usein verkosta sujahtaisi akustoihin polttamisella saatua sähköä. Erityisesti kivihiili- ja turvevoimalat kauhistuttavat meikäläistä.

Mutta kun rajataan tapahtuma ajamisen aikaiseksi, niin sähköpeli ei liikkumisen aikana pölläyttele hiilijäämiä ilmastoon. Se on jo melkoinen ympäristöteko.
Mutta kun ne sähköpelit ovat vielä protovaiheessa! Ja vielä kauan sellaisina pysyvätkin tämän päivän katselmuksen pohjalta. Jo nykyisilläkin autoilla pellepelottomat pystyvät ajamaan akun sanelemissa rajoissa olevia matkoja, mutta ongelmaksi muodostuvat Suomen ilmastolliset tekijät. Kesällä kuumimmilla keleillä akut on saatava jäähtymään tehokkaasti etteivät esimerkiksi räjähdä ja talvella akut tuppaavat kylmillä keleillä menettämään hurjasti kapasiteetistaan. Nuo ongelmat rajoittavat käsittääkseni jokapäiväisen, huolettoman massojen ajelun sähköautoilla siirtymäkausille, jolloin ei ole liian kuuma, mutta ei pakkastakaan. Vaatii siis käyttäjältä melkoisesti sovittelua, kun on huomioitava akustojen liian korkeat lämpötilat ja toisaalta pitempien pysähdysten aiheuttama mahdollinen akustojen kylmettyminen.
Sähköautohan olisi näppärä liikkumapeli esimerkiksi kotoa asemalle ja illalla taas töiden jälkeen asemalta kotiin. Jos ajomatka ei ole pitkä, niin tuollaiseen käyttöön sähköpeli kyllä jo nyt sopisi talvikautta lukuunottamatta. Talvella sähköautoilijasta tulee herkästi kävelymies, kun työpäivän mittaan routinut akusto ei annakaan vauhtia kotiin.

Noihin löytyy insinöörien varastoista kyllä temput. Pistetään auto päiväksi roikan nokkaan ja saadaan sillä pidettyä akusto käyttökuntoisena. Tai kun akut ovat virtansa luovuttaneet. Suomessahan on olemassa jo mobiiliteknologiaa, joilla sähköyhtiöön saataisiin siirrettyä tieto kenen autoon on tankattu sähköä ja minkä verran laskun lähettämistä varten tai jopa rahan siirtoon auton omistajan tililtä sähkölaitoksen tilille. Mutta tuo infra on rakennettava ja ennen rakentamista täytyy kuitenkin olla melkoisen hyvät standardit, jotta ei tule turhaa rakentamista erilaisilla spekseillä.

Kuulin, että noita asioita on meillä pohtimassa jo joku työryhmä, kun hallituskin on patistanut sähkökulkuneuvojen kehittämiseen ja käyttöönottoon. Osa väestä oli sitä mieltä, että sähköautobusineksesta saattaisi tulla uusi Nokia tai ainakin joitakin Vaisaloita. Enkä epäile, etteikö meiltä insinöörivoimia löydy vaikkapa maailman johtavaksi sähkökuluneuvojen maaksi. Insinööreille pitää vain antaa tehtävä ja homma on hanskassa. Osapuoliahan tässä casessa on kyllä riittämiin, joten tehtävän asetanta ei tule olemaan ihan helppo. Jokainen kun tahtoo viedä asioita eteenpäin lähinnä omista intresseistään!

Ajelin messuille moottoriteitä ja en osaa kuin ihmetellä, kuinka ajattelemattomia pösilöitä kanssa-autoilijat ovat! Olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut omalla esimerkilläni yli miljoonan kilometrin matkalla, että toiset pitää huomioida, mutta tänäänkään en kohdannut yhtään muuta autoilijaa, joka olisi ajatellut, että ajanpa moottoritien vasenta kaistaa vähän pitemmälle ja vasta, kun rapa ei roisku ohitettavan tuulilasille, siirryn oikealle kaistalle. Olen siis ollut todella huono opettaja! Tietenkin olisin voinut ajaa sataakahtakymmentä, joilloin ohittajia olisi ollut vain muutama, mutta kun olen markkinoinut itselleni, että on todella pöljää ajaa ylinopeutta. En halua aiheuttaa turhia rahavirtoja vähistä ansioistani valtion pohjattomaan kassaan. En halua edes vierailla poliisien autojen takapenkillä kuuntelemassa toruja. Siksi ajan autopilotilla juuri tiellä sallittua suurinta ajonopeutta, jos se on esim. sääolojen vuoksi turvallista!

seitsemän pitkää vuotta

Juuri seitsemän vuotta sitten aamulla 30.10.2002 meikäläisen maailma romahti. Vieläkin muistan aamun kuin elisen. Onneksi seuraavat pari vuotta menivät sellaista myllerrystä, että kaikista ajoista ei ole enää kovinkaan tuoreita muistikuvia. Ainoastaan kirjaamani tapahtumat noilta pahimmilta ajoilta ovat päätyneet viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen kirjani "kairoilta kahleisiin" sivuille. En kylläkään jaksa enää itse lukea noista ajoista kirjastani, mutta ovatpahan ne siellä, jos jotakuta vieläkin asia kiinnostaa.
Mutta täytyy tunnustaa, että kun tänään laitoin entiselle työtoverilleni ja kolleegalleni syntymäpäiväonnitteluja, niin kaikki tuo kokemani tuska ja epäoikeudenmukaisuus palasi mieleeni hyvin ahdistavana ja katkeoittavana. Saapa nähdä, kuinka kauan tuntemukseni pysyvät pinnalla. Toivottavasti ei kauan!

Onneksi on tulossa F1-viikonloppu, jotta ehkäpä nuo tapahtumat saavat ajatukseni oikeammille urille!

Sain tehtyä tässä joku päivä sitten jonkunlaiset alkeelliset kotisivut osoitteeseen:
http://alpomanninen.bodkirjailija.fi.

kirjamessuilla!

Tänään kävin kirjamessuilla julkistamassa "reppana" -romaanini. Tai niin oli ainakin tarkoitus.
Kustantaja oli kutsunut kaksi kirjoittajaansa messujen kirjakahvilaan paneeliin - nuoren naisen -ensikirjansa julkaisseen Jenna Miettisen ja minut. Meidät johdatteli lähinnä kirjan julkaisemiseen liittyviin asioihin myös nuori nainen, kirjailijaksi tahtova toimittaja.
En voi mitään, mutta tunsin olevani tilanteessa toista viulua soitteleva. Jokainen kysymys nimittäin meni aina ensin kolleegalleni. Onneksi kirjojemme julkaisut olivat kuitenkin sen verran toisistaan eroavia, että pystyin kuitenkin ainakin jossakin määrin vetelemään omia sooloja. Aika näyttää poikiiko esiintymisemme myyntiä kirjoillemme, vai lisäkirjoittajia kustantajalle. Lähinnä näitä omia kirjojaan suunnittelevia tuli perässämme osastolle.

Paikalla oli ainakin yksi tuttu, entinen työkaveri Jouko R, joka tuli myös osastolle ja osti sieltä jopa kirjani. Sain pyyhkäistä omistuskirjoitukseni hänen tuoreeseen ostokseensa. Lupasi kertoa lukemisensa jälkeen vaikutelmia, joten kieli pitkällä odottelen palautetta. Myös toimittajan kirjaan sain pistää omistuskirjoituksen. Joten eipä paljon mustetta kulunut, samoilla lämpösillä olisi mennyt rutkasti enemmänkin.

Saara G. BoDilta näytti, että googlessa on jo kirjahaulla löydettävissä kirjoista näytteitä. Reppanasta oli alle 80 ensimmäistä sivua, joten näyte ei juurikaan paljasta, miten kirjassa loppujen lopuksi käy. Jospa joku sata plaraajaa päätyy ostamaan kirjani! Saisipahan sitten ehkä enemmän palautettakin ja voisin suunnitella mahdollisia jatkotarinoita.
Palautteen antaminen ei ole kultuurissamme mitenkään selvä asia. Olen itsekin lukenut paljon kotimaistakin kirjallisuutta, mutta en ole koskaan antanut kirjailijalle palautetta! Eipä siis tarvitse ihmetellä, ettei niitä tule kovinkaan runsaasti itsellekään.

Olin nyt toista kertaa kirjamessuilemassa ja jälleen tapahtuman keräämä ihmismäärä yllätti. En voi käsittää, että kirjat saavat tuollaisia massoja liikkeelle. Kun otetaan huomioon, että messut alkavat jo torstaina ja päättyvät sunnuntaina, ja jos koko ajan on tupa täynnä, niin kulttuuria saa haistella todella suuri joukko. Ilman kunnon etukäteissuunnitelmaa ei messuilta varmaa löydä mitään ostettavaa, mutta jos tekee kunnon suunnitelman, niin silloin varmaan saa käynnistä parhaan hyödyn. Paikallahan on maan napahenkilöitä erilaisilla areenoilla kertoilemassa asioistaan ja jopa kirjoistaan. Ja ne kai sitä yleisöä paikalle vetää. Kuitenkin vaikka miten asiaa pähkäilen, niin tapahtuman massat yllättävät! Itse kyllä etsin lukemiseni kirjastoista paljon mieluimmin ja en ole niin kovasti kiinnostunut noiden napahenkilöidenkään kuulemisesta. Satuin muutamaa ohimennen kuulemaan, mutta eipä heillä tuntunut olevan oikein mitään erikoista sanomaa, ja sehän on mielestäni ihan luonnollista.

ikimuistoinen tiistai-ilta

Vietimme seuralaiseni, myöhemmin potilas, kanssa aivan normaalia tiistai-iltaa. Olimme käyneet saunassa ja valmistauduimme yöpuulle.

Yht'äkkiä potilas kertoi tuntevansa huonoa oloa ja aikoi mitata pöydällä olevalla verenpainemittarilla paineensa. Ensimmäisellä yrityksellä mittari ei kuulemma näyttänyt mitään ja potilas alkoi mitata uudelleen. Siinä vaiheessa kuulin kuitenkin kopsahduksen ja näin potilaan rymähtäneen vasemmalla puolella olevalle tuolille. Ryntäsin tietenkin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut ja nostin potilaan ylös. Nostaessani tunsin, että potilas oli aivan kylmän hien vallassa ja oli aivan veltto. Yritin retuuttaa ja saada jonkinlaista vastinetta kysymyksiini, mutta kun mitään vastauksia en saanut, soitin 112:een.

Hätäkeskus kyseli tarkasti, mutta kuitenkin nopeasti potilaan tilan, ja minä vastailin, minkä osasin. Siinä puhelun alussa potilas sai kaksi ehkä kymmenen sekunnin kouristusta. Tilanne näytti ainakin maallikon silmin todella pelottavalta!
Hätäkeskuksesta sain ohjeen nostaa potilaan lattialle. Jälleen hätäkeskus kyseli potilaan tilaa ja käski kääntää hänet kylkiasentoon. Tein työtä käskettyä, mutta samalla huomasin, että potilas ei enää hengittänyt. Hätäkeskus käski kääntää potilaan jälleen selälleen ja opasti minut aloittamaan elvytyksen. Asettelin potilaan joskus ensiapukursseilla opetettuun asentoon ja silloin hengitys alkoikin pienen nytkähdyksen jälkeen toimia. Hätäkeskus kertoi, että paikalle on tulossa pikavauhtia kaksi ambulanssia ja lääkärihelikopteri. Pian sireenit soivat pihalla ja siniset valot vilkkuivat.

Sisälle tuli ensin kaksi ihmistä, mutta pian toisten ambulanssien saavuttua pirtti oli täynnä miehia ja naisia. Kuitenkaan he eivät saaneet potilasta virkoamaan ja ehkä parinkymmenen minuutin jälkeen he kiikuttivatkin potilaan paareilla yhteen pihalla olevista ambulansseista. Paikalla oli kaiketi neljä autoa ja jossakin lähistöllä vielä helikopteri. Paikalla oli siis arsenaalia melkoisesti, mutta potilasta lähdettiin kuitenkin kuljettamaan maanteitse lähimpään suureen sairaalaan ja pihalla vilske väheni. Hetken päästä kuulin helikopterinkin lähtevän jälleen kustannuspaikalleen.

Näin oli rauhallinen illnvietto saanut dramaattisen päätöksen. Parin tunnin päästä kuulin, että potilas oli tullut sairaalassa tajuihinsa ja tilanne oli siinä mielessä päättynyt onnellisesti. Kuitenkin oli ollut parin tunnin täydellinen tajuttomuus ja jopa pieni hengityskatkos, ja ainakin minusta tilanne oli todella vakava. Siinä potilasta käännellessäni ja hätäkeskuksen ohjeita kuunnellessani tulin miettineeksi, että olin aikoinani päätynyt aivan oikeaan ammattiin. Minusta ei yksinkertaisesti olisi tuollaisiin hommiin. Jos tekniset vimpaimet kaatuvat, niin niissä ei kuitenkaan ole sellaisia menetyksiä kuin ihmisen kippaamisessa. Insinöörin homma on tekijälleen todella inhimillistä puuhaa!

melkoinen yllätys!

Surffailin illalla netissä ja etsiskelin jotakin asiaa paikallisen kirjaston sivuilta. Olin jo löytänyt etsimäni, mutta pistin hakuun romaanini "reppanan". Ja ihme oli suuri, sillä Kirkes -kirjastojen piirissä oli teos pistetty Tuusulan kirjastoon jo hankintaan.

Sitten plarasin läpi lähes kaikki Suomen kirjastot ja teostani oli pistetty hankintaan eri puolille maata lähes 20 kappaletta. Kirjani oli huomattu Lahdessa, Haminassa ja Kouvolassa, Mikkelissä ja ympäristössä, Kainuussa Kajaanissa ja Suomussalmella, Ilomantsissa, Keuruulla, Multialla ja Saarijärvellä, Kuopiossa ja ympäristössä, Turussa ja ympäristössä sekä Taivalkoskella. En tiedä, mitä kautta tieto kirjastoihin on mennyt, koska ainoastaan Mäntsälän Viikkouutisissa ja Keski-Uusimaa -lehdessä on ollut juttu kirjasta.

Kuitenkin mielialani nousi sen verran, että muutin blogini pohjavärin mustasta siniseksi. Sinänsä kirjastoihin tilatut kirjat eivät vielä takaa luetaanko niitä, mutta on se ainakin mahdollista, kun nide löytyy omasta kirjastosta. Aika näyttää, millaista palautetta maakunnista alkaa kuulua? Tuskinpa kuitenkaan mitään merkittävää, eihän meillä ole tapana pistää lukemamme kirjan kirjoittajalle mitään viestiä siitä, tykkäsimmekö teoksesta vai emme. Olisi jotenkin ennenkuulumatonta, jos nyt tämän kirjan suhteen tapahtuisi muuta.

"reppana"

Uusinta kirjaani on mennyt joitakin kappaleita jo ennakkoon muutamille lukijoille. He ovat varmaankin kaikki minun vanhoja tuttuja tai sukulaisia, koska juuri muilla ei tietoa kirjastani ole ollut ennen 1.10 olleita juttuja Mäntsälän Viikkouutisissa ja Keski-Uusimaa -lehdessä. Varsinaisestihan ns. julkaisu on Helsingin kirjamessuilla 24.10 noin klo 16 kirjakahvilassa, jonne kustantajani BoD on kutsunut puhumaan lisäkseni erään toisen kirjailijansa.

Minusta lehtijutut olivat positiivisia, vaikkakin haastattelun loppuun oli liitetty jostakin syystä viittaukset saamastani tyrmäyksestä Sonera-kohussa. Minulle viittaukset tulivat yllätyksenä, kun haastattelutilanteessa asiasta ei puhuttu puolella sanallakaan. Tietenkin asia minua korpesi, mutta analyysi käyttäytymisestäni jutut luettuani olivat sellaiset, että ilmeisesti alan vähitellen tervehtyä, kun mitään pahempia oireita en havainnut. Enemmänkin viitaukset koskivat perheeni jäseniin, kun kokevat, etteikö siitä saastasta päästä ikinä irti. Ilmeisesti meikäläisen otsaan asia on leimattu loppuelämäksi ja sillä siisti. Vasta armelias dementia pelastaa!

Mutta itse arvostelut kirjastani olivat hyvät, joten siinä mielessä kai täytyy olla julkisuuteen tyytyväinen.

Ja muutama muukin arvio on päätynyt luettavakseni ja kuultavakseni. Varsinkin kuultavat positiiviset arviot ovat vielä vaikeita tajuta. Ehkä jotenkin opettavaiset tai jopa negatiiviset arviot olisi minulle helpompia käsitellä. Kun kirjoittamistani verrataan johonkin arvostamaani ns. eliittikirjailijan tuotokseen, niin olen aivan sanaton. Minähän kirjoitan vain yksinkertaista arkitekstiä... . Mutta parempi tietenkin niin kuin kovat haukut - kaikesta huolimatta.

Kaipa tässä täytyy sitten alkaa miettiä uutta tarinaa! Vaikka en tuon enempää ole vielä palautteita saanutkaan.

ihmetystä!

Ihmetystäni herättää se, että kuitenkin viranomaiset päätyivät vesittämään ennakkoon uhoamansa tieliikenteen nopeusvalvonnan rankaisurajat. Aiemminhan oli ainakin epävirallisesti tienkäyttäjillä mielessä nopeusvalvonnan raja, jolla rapsahtaisi ensin rikesakko ja sitten oikea sakko. Kesällä kuului, että valvontaan tulisi selkeä nollatoleranssi, mutta nythän se on siis peruttu. Ja syyksi on sanottu, että poliisilla ei ole resursseja hoitaa lisääntyvää paperisotaa.

Nyt muutaman päivän jälkeen jo näyttää siltä, että uusi käytäntö lisää tuolla tien päällä erilaisilla nopeuksilla liikkuvia. Siellä ovat ne, jotka ajavat aina reilua "alinopeutta" kuten ennenkin, sitten ovat meikäläisen tapaiset, jotka ajavat juuri suurinta sallittua nopeutta, jos olosuhteiden vuoksi se on mahdollista. Sitten seuraa ne, jotka ajavat puhuttelunopeutta, seuraavaksi tulevat juuri alle sakkorajaa ajavat ja viimeisenä ovat ne "audihenkilöt", jotka ajavat päättömästi kuten ennenkin.
Teille on siis jo nyt syntynyt erilaisilla nopeuksilla liikkuvia, vaikka tarkoitus kai oli tiputtaa nopeuksia. Onko turvallisuus siis parantunut?

Mielestäni eipä juuri. Nyt poliisit joutuvat lähettelemään kuitenkin huomautuksia, jotka vievät vain resursseja muusta valvonnasta pienien ylinopeuksien seurantaan. Ja koko muu ajotapavalvonta jää yhä vain vähemmäksi. Ja nimenomaan sikamaiset ajotavat ne liikenneturvallisuutta heikentävät.

Kävimme eilen tyttärenpoikien yhteisillä synttäreillä Kouvolan takana ja siitä ajomatkasta sain lisää varmuutta esittää mielipiteeni. Koko matkan moottoritietä lukuunottamatta oli tie valvottu automaateilla. Ja jälleen konkreettisesti tuli esille, että pönttöjen välissä ei juuri ole väliä, mikä on nopeusrajoitus ja miten ajetaan. Pöntölle tultaessa tietenkin vähennetään nopeus lailliseen, mutta heti tolpan jälkeen jalka potkaisee kaasun pohjaan, kunnes jälleen ennen seuraavaa tolppaa navigaattori huutaa tiputtamaan nopeuden. Eipä tuokaan juuri turvallisuutta paranna! Kaipa teille on investoitava keskinopeutta mittaavat systeemit, joilla vasta saadaan suuret nopeuspiikit pönttöjenkin välillä tasattua. Onhan se tietenkin turha rahanreikä, mutta varmasti se jossakin vaiheessa tulee. Jos järjestelmällä saadaan vuodessa säästettyä parikin sataa kuollutta, niin silloin järjestelmä on tietenkin hintansa haukkunut. Ja varmasti sakkojakin kertyy valtion kassaan tuollaisella systeemillä kohtalaisesti.

Paras tietenkin olisi, että me tienkäyttäjät tajuaisimme, miten kannattaa liikennöidä, niin tuollaiselta valvonnalta säästyttäisiin. Mutta enpä jaksa uskoa, että suomalaiset vapaaehtoisesti alkaisivat liikennöidä myös toiset huomioiden. Valitettavasti!

voi meitä!

Nyt saivat toimittajien huhut lopullisen niitin, kun kuitenkin Ferrari päätti pistää Kimin syrjään ja ottaa tilalle latinon. Tähän mennessä saaduista kommenteista voin vetää johtopäätöksenä, että kyseessä voisi olla jopa jonkinlainen rasisitinen toimi. Kimi hiljaisena puurtajana ja jäyhänä suomalaisena sai antaa paikan tuliselle latino-Alonsolle!

Tallipäällikkö Domenicalli ei kyllä Kimiä ole moittinut - päinvastoin, mutta Ferrarin pääpomo on antanut ymmärtää, että juuri Kimin luonne oli asia, joka sai heidät vaihtamaan miestä. Kun Kimi ei näytä tunteitaan, niin se kuulemma vaikeuttaa tiimin tiedonkulkua ja yhteistyötä. Itse työn laatu ja tulokset eivät siis ratkaisseet potkuja.
Eipä silti, huomasin itsekin aikoinaan työssä ollessani, että posken soittajat ja itsensä kehujat pärjäsivät hienosti, kun pomoilla ei ollut todellisia mittareita arvioida kunkin aikaansaannoksia. Hiljaiset puurtajat jäivät hyvin usein taka-alalle ja Nopen osille.
Sama tuntuu olevan meininki urheilussakin!

Itse asiassa Kimin lähdön kaikkia oikeita syitä ei varmasti tiedetä Ferrarin ulkopuolella, mutta varmasti Alonson tukijana oleva Santander-pankki suurine seteleineen auttoi Ferraria tekemään päätöksen Alonson hyväksi. Kimillä kun ei ole tuollaisia edunvalvojia, niin lopputulos oli kaiketi selvä.
Uskon ja toivon, että Kimi saa oikeilla ansioillaan sellaisen työpaikan, kun haluaa. Periaatteessahan hän ei ole enää taloudellisesti sellaisessa asemassa, että töitä tarvitsisi tehdä, mutta ehkä polte voittamisesta on kuitenkin niin kova, että kilpaileminen jatkuu. Ja hyvä niin!

Heikin tilanne on paljon kinkkisempi, kun hänen managerinsa ei saa toimia F1-rintamalla lainkaan. Sopimusten neuvottelu jää Heikin itsensä harteille, ellei nopeasti löydy uutta ja toimivampaa manageria. Vaikka Renault ja entinen manageri ovat Heikkiä nostaneet korkeimmalle tasolle, niin Heikkikin sai aikoinaan kärsiä, kun oli Alonson tieltä väistyttävä Renaultilla. Ja jälleen ehkä Alonson siirrot vaikuttavat myös Heikin kuvioihin mutkan kautta.
Heikki, vaikka onkin suomussalmelainen, on todella vilkas ja ulospäinsuuntautuva, positiivinen tyyppi, joka varmasti näyttää myös tunteensa. Ja on myös hyvä tiimipeluri, joten paikka F1:ssä löytynee hänellekin.

Alonsoa en ole koskaan pitänyt minään tiimipelurina. Aina hänen on ollut oltava selvä ykköskuski. Jos näin ei ole ollut, niin silloin on räiskynyt. Nytkin hän on vaatinut Ferrarille omia miehiään Rellulta, McLarenilta ja jopa Red Bullilta. Minä olisin Ferraripomon housuissa kyllä varuillani! Ja Massakin saa jälleen tyytyä toisen viulun soitteluun!
Sitäpaitsi Alonso on ollut kahdessa merkittävässä tapahtumassa osapuolena, mutta on selvinnyt kuin koira veräjästä. Ensin oli erilaisten teknisten tietojen vaihto-operaatio eri tallien välillä ja sitten viime vuotinen Alonson järjestäminen kisan voittajaksi. Alonso ei noita juttuja itse tehnyt, mutta uskoaksen tiesi, mitä noissa jutuissa tapahtui. Siis Alonso pyrkii olemaan kaikessa seuraava Schumacher tai jopa enemmän ja keinolla millä tahansa - ehkä.

Joskus on kiva katsella noita juttuja selkeästi sinivalkoisten lasien läpi. Sen itselleni sallin!

kummalliset voimat!

En ole tähän mennessä vaivannut erikoisemmin päätäni mediassa jo pitkän aikaa vallinneeseen pääasiaan eli vaalirahakohuun. Mutta nyt alkaa olla jo todella selvästi nähtävissä, että kaikki voimat on valjastettu hallituksen ja erityisesti pääministerin kaatamiseksi. Mutta asiassa on puolia, joita minä en pähkäilyjenkään jälkeen tajua, vaikka en mitään korruptiota tai lahjontaa voi hyväksyäkään:

- kaikki edustajaehdokkaat ovat saaneet erilaisia määriä rahaa vaalitoimintaansa erilaisista lähteistä, jotka lahjoittajat aivan varmasti tavalla tai toisella lahjoitustaan antaessaan ainakin salaa ovat toivoneet, että kyseinen ehdokas jollakin tavalla pitäisi toimissaan mielessä rahoittajansa. Rahoittajat siis toivovat, että heidän etujaan valvottaisiin politiikkaa tehtäessä. Tunnetustihan ilmaisia lounaita ei ole

- media on alkanut tonkia edustajien ilmoituksia rahoittajistaan ja on selkeästi määritellyt jotkut rahoittajatahot enemmän moitittavaksi kuin toiset. Mm. oppositiopuolueille ja jopa presidentin vaalikampanjaan ay-liikkeiden taholta syydetyt suuret rahat ovat mediassa melkoisen hyväksyttyjä edunvalvontaeriä. Minusta ne kuitenkin ovat täysin samassa kategoriassa muiden edunvalvontatukien kanssa antaapa niitä sitten firmat, säätiöt tai mitkä tahansa instanssit

- kaikkein pahinta tuntuvat olevan hallituspuolueiden saamat tuet, jotka jollakin tapaa ovat johdettavissa Nova Groupin suuntaan. Toki jossakin on ollut esillä, että kyseisiltä apajilta on tukea valunut myös oppositiopuolueiden edustajille, mutta ne on ainakin minun ymmärrykseni mukaan ohitettu melkoisen kepeästi. Koko Nova-keskustelussa ei näytä olevan mitään järkeä. Minulle ei ole valjennut, miksi konkurssiin menneen firman antamia tukia pitää maksaa takaisin? Samalla periaatteellahan pesä voisi vaatia takaisin esimerkiksi Novan työntekijöilleen maksamia palkkoja! Olen sitä mieltä, että kun rahat on maksettu ja ne on viety kirjanpitoon, niin silloin ne eivät ole enää firman takaisinperittäviä, ellei ole tapahtunut mitään rikollista tai laitonta. Ja vaalituetkaan eivät ole olleet käsittääkseni laittomia. Nyt ollaan jotenkin ihmeellisillä poluilla!

- kun pääministeriä ei ole vieläkään saatu eroamaan tai muuten kammettua pois virastaan, niin jopa lopulta on löydetty ilmiantaja, joka pystyy ainakin toistaisesti anonyyminä todistamaan, että pääministerin omakotityömaalle on joku lahjoittanut merkittävän rakennustarvike-erän. Talo on ollut rakenteilla n. 13 vuotta sitten. Mitähän vielä keksittäneen/löydettäneen?
Kahden talon rakentaneena/rakennuttaneena voin sanoa, että on melkein mahdotonta puolustautua noin hataria väitteitä vastaan. Asuimme ensimmäisessä talossamme 18 vuotta ja siltä työmaalta ei enää ole tallessa mitään lippusia, koska muuton aikana hävitettiin kaikki ns. yli-ikäiset ja joutavat dokumentit. Nykyisestä talostamme meillä kyllä on jokainen lappunen tallessa ainakin vielä jonkun vuoden. Minä en suostunut hankkimaan mitään ilman kuittia, vaikka sellaisiin kyllä houkutuksia heitettiinkin. Tuon tietää varmasti jokainen omakotitaloa rakennuttanut.
Toivon, että pääministeri on ollut tarkka myös noissa asioissa, eikä ole hävittänyt mitään tositteita.
Minun taholtani pääministeri on ainakin nyt tiedossa olevien seikkojen vuoksi saanut viime aikoina rutkasti sympatiapisteitä, ja eipä sitä tiedä, vaikka joskus antaisin hänelle joissakin vaaleissa jopa äänenikin, vaikka täysin puolueeton olenkin. En jaksa ymmärtää sortoa millään tasolla!

- minusta on ihan hyvä, että erään oppositiopuolueen äänekkäin edustaja on saanut tehtyä ainakin yhden varteenotettavan esityksen: kaikki vaalituet kielletään. Joka haluaa mennä vaaleissa läpi, niin hoitakoon omasta kukkarostaan (ellei sitäkin kielletä) kaiken mainontansa ja esillepanonsa. Sen jälkeen saattaisi eduskunta näyttää vähän erilaiselta kuin nykyään. Kansanedustajat olisivat mitä todennäköisimmin urheilijoita, taiteilijoita tai muita julkisuuden henkilöitä. Tuskinpa asiat noilla paljon huonompaan suuntaan menisivät ja paljon rahaa säästyisi tärkeämpiin juttuihin!

syysturnee!

Nyt oli jälleen syksyisen kiertueen aika. Kaiketi kierros järjestettiin nyt kolmannentoista kerran. Joukosta ainoastaan Mika M on osallistunut kaikkiin jotoksiin. Itselläni oli muutamia kertoja taukoa syvimmän masennukseni aikoihin, mutta viime syksynä ja nyt olin mukana jälleen.

Kiertueemme aloitti urakkansa perjantaina Porvoon suunnalta Virvikin kentältä, lauantaina pelattiin kosteahkossa säässä Lappeenrannan Viipurin golfin uudehkolla kentällä ja viimeinen kierros pungerrettiin sunnuntaina Iitti golfin kentällä. Oma panokseni oli varmaankin taitoihini nähden odotettu. Pelasin 27, 28 ja 27 pistettä, jotka ovat tietenkin paljon vähemmän kuin olin toivonut. Omalla kentällä olen takonut kesällä käytännössä aina yli 30 pisteen kierroksia, mutta nyt väylälyönnit olivat täysin kadoksissa. Ainoastaan kohtuulliset avaukset pitivät peliäni jotenkuten kasassa. Minä en ole siinä määrin kilpailullinen, että tuloksiani surisin, mutta kuitenkin.

Ehkä tämä oli minun viimeinen kierros. Alan olla jo liian vanha tuohon porukkaan. Kuntoni, taitoni ja motivaationi ei tahdo riittää. Kun pelailen sen, minkä osaan ja jaksan, ja minua ojennetaan asioista, jotka itse näen lähinnä olevan ammattilaisten piirin juttuja, niin pelihuumorini ei sitä kestä ja pelistäni tulee pakkopullaa. Täytyy tietenkin pyytää anteeksi, että olin joskus huolimaton liikkumisissani kriittisissä tilanteissa. Mutta kuitenkin sinnikkäästi punnersin kierrokseni läpi, vaikka välillä teki mieli lähteä kotiin. Mutta aika näyttää, kuinka tässä käy ja miten jaksan palailla ensi suvena! Tietenkin, jos saisin terveyttäni parempaan kuntoon, niin eihän sitä tiedä, vaikka innostusta riittäisi.

Kierroksen palkintopallimiehet olivat Juha H, Kari P ja Juha B. Onnittelut heille ja myös muille maaliin päässeille! Ja tietenkin kiitokset koko joukolle uusimman kirjani hankkimisesta - toivotan antoisia lukuhetkiä tai toivottavasti tekeleeni käy ainakin kunnon unilääkkeestä. Perästä kuulunee!

jälleen liikenteestä!

Jälleen kerran on medioissa alkanut parranpäristys, kun nuoret ovat erinäisistä syistä joutuneet kolareihin tai aiheuttaneet pahoja liikenneonnettomuuksia. Ihmetellään, että miksi noin tapahtuu ja vaaditaan jopa jotakin erikoisvalvontaa nimenomaan nuorille!
Minusta nuoret eivät tarvitse mitään muuta kuin mahdollisuuksia ajaa kovaa. Kun mahdollisuuksia ei ole, niin sitten mopot karkaavat käsistä ja tapahtumat näkyvät ikävinä tilastoina.

Minun kilpatiimini, jossa oli mukana muutamia moottoriurheilua harrastavia työtovereita teki nimenomaan nuorille tähdättyä liikennevalistustyötä jo yli kymmenen vuotta sitten. Kävimme monilla kouluilla Keski-Uudellamaalla kertomassa, miten noita haluja ajaa kovaa voi tyydyttää ihan turvallisesti kilparadoilla. Valitettavasti meillä ei ollut resursseja järjestää esimerkiksi kisa-autoa jollekin radalle nuorten käskettäväksi. Vastuu jäi pääasiassa nuorten vanhemmille. Nimenomaan heidän tehtävänsä olisi taata nuorilleen mahdollisuus kehittää ajoneuvojen käsittelytaitoja ja siinä samalla purkaa paineet. Nimittäin nykyinen ajo-opetus ns. liukkaankelin harjoituksineen ei missään nimessä riitä takaamaan kunnon taitoja ajoneuvon käsittelyssä. Käsittelyn oppii vasta kunnon nopeuksilla ajettaessa. Autourheiluseurat pystyvät jo nykyään tarjoamaan myös oikeaa valmennusta, kun kisatouhut alkavat kiinnostaa.

On erittäin helppoa syyllistää nuoria, mutta itse omakohtaisesti aikoinani asiat kohdanneena voin vakuuttaa, että mitkään määräykset tai lait tai erikoisvalvonta ei saa nuoria toimimaan viettejään vastaan. Kovaa ajamaan on vain päästävä! Itselläni oli onni aikoinaan saada lainaksi isän auto kehittämään taitojani turvallisesti esimerkiksi talvisin jääradoilla. Siellä sai konkreettisesti todeta fysiikan lait, eivätkä ne ole päässeet yllättämään koskaan liikenteessä. Minun nuoruudessani vallitsivat vapaa nopeudet ja ajonopeudet teillä olivat käytännössä paljon korkeammat kuin nykyään sallitaan, mutta toisaalta liikennettä oli paljon vähemmän. Silloin olisi saattanut tapahtua vaikka mitä, jos taitoa ei olisi tullut omaehtoisesti hankittua. Kilvanajossa suurella riskillä ajettaessa fysiikan lait on kyllä tullut ylitettyä, mutta silloinkin ihan turvallisesti. Joskus tuli autoon hieman silittelyn tarvetta tai laskuitukitin käyttöä. Minä olen tarvinnut tilaisuuksia ajaa kovaa ja niin varmasti tarvitsee suurin osa nykynuoristakin. Meidän vanhempien tehtävä on vastata tuohon haasteeseen konkreettisesti, jotta nuoremme saisivat oikean ja vastuullisen asenteen myös liikenteeseen.

Kävin eilen Sipoossa ja Tuusulassa ja päryyttelin Fiestalla autopilotilla moottoritiellä täsmälleen suurinta sallittua nopeutta ja hämmästykseni oli suuri, kun yhtään Audia ei ollut suurta ylinopeutta pyyhältävien joukossa. Ovatkohan Audit joutuneet telakalle viimeaikaisten juttujen vuoksi? Nyt pääosan saivat useat Mersut ja kaksi Volvoa. Ja joka ikinen kovalla ylinopeudella pyyhältänyt ei osunut vilkkukytkimeen seilatessaan moottoritien kaistojen välillä. Onkohan niin, että hankkiessaan Mersun, omistaja ikäänkuin ostaa vapauden käyttää väyliä ihan miten vain muille aikeistaan ilmoittamatta! Volvon ostamisessa ei tuollaisia luuloja tule kaupantekijäisinä - ainakaan ei minulle aikoinaan tullut.

Myös mönkijät pääsevät tilastoihin tämän tästä negatiivisessa mielessä. Valitettavan monet pitävät mönkijää leluna, ja sitten pääsee tapahtumaan vaikka mitä. Aivan viime päivinä on tosin esiintynyt julkisuudessa, että poromiehille, siis mönkijöiden ammattikäyttäjille, olisi sattunut erittäin runsaasti onnettomuuksia. Pääasiassa ne ovat olleet kaatumisia, mutta kun kuskit eivät käytä kypäriä tai muita turvavaatteita, niin seuraukset ovat joskus jopa lopullisia. Olen käyttänyt itsekin mönkijää lumitöissä jo useana talvena ja myös kaikki polttopuut olen metsästä toimittanut rantteelle mönkijällä. Olen itse ehkä keskimmäräistä varovaisempi, kun en luota vielä taitoihini hallita ajopeliä viimeisen päälle, mutta metsässä olen ollut muutaman kerran siinä kintaalla kaatuako vai ei. Ei ole onneksi kaatunut, kun vauhti on ollut hidas, ja olen saanut siirrettyä ruhoni vastapainoksi riittävän nopeasti. On siis ihan suoraan sanottava, että mönkijä on kunnon työkalu, ei missään nimessä leikkikalu, ja jopa vaarallinen. Vaatii joko opetusta tai kunnon harjoittelua ennen tosi toimiin ryhtymistä!

jo syyskuu!

Tämä kesä hurahti ohi sellaista vauhtia, että oikeastaan mitään kummallisempaa ei jäänyt jäljelle, tai siis suoraan sanottuna juuri mitään näkyvää en saanut aikaan. Sentään pihalle tuli pienet pläntit nurmikkoa, jota sitäkin olen jo monta kertaa katunut leikatessani melkoisen hyvin kasvamaan lähtenyttä ruohikkoa. Olisi pitänyt vaan tehdä yksinkertainen kivipiha ilman mitään tuollaisia riippoja.

Golfkentällä olen käynyt 40 kertaa, joten sentään jotakin. Tosin jokaisella käynnillä ei tullut edes yhdeksää väylää kierrettyä, kun tyttäremme poika Jari oli meillä parisen viikkoa saamassa jonkinlaista näkökulmaa golfiin, ja hänen kanssaan kävin monta kertaa vain rangella ja lähipelialueilla harjoittelemassa eri osa-alueita. Jari sai lopulta suoritettua jopa green cardin! Saapa sitten tulevina vuosina nähdä, tuleeko hänestä harrastaja. Kun nuorella iällä aloittaa, niin hommasta voi jopa tullakin jotakin. Itse päädyin aikoinaan melko pian tasoitukseen 16,6, mutta sitten tulivat niskaan todella pahat vaikeudet. Välillä oli jopa koko harrastuksen lopettaminen lähellä, kun rahoille oli muita ottajia. Kuitenkin kitkuttelin mukana, vaikka tasoitukseni vain nousi jokaisella tasoituskierroksella ja tämän kesän alussa se oli jo 17,2. Mutta sitten yksi neljästä kisastani toi muutoksen ja nyt pelailen tasoituksella 15,7. Siis olen nyt 61-vuotiaana ukonrähjänä ainakin näennäisesti paremmalla golftasolla kuin olen koskaan aikaisemmin ollut. Golf on siis mitä mainioin laji läpi koko elämän, kehitystä näkyy voivan tapahtua vielä vanhanakin.

Toista viikon päästä on jälleen entisten työtovereiden kanssa suunnitelmissa lähteä kolmen päivän golfturneelle. Se onkin tässä kunnossa melkoisen haasteellinen keikka. Olen käynyt joskus kahtena peräkkäisenä päivänä pelaamassa, ja on ollut melkoisen tiukkaa jo toisena päivä, saapa nähdä, mitä kroppa sanoo kolmannesta päivästä?

Kustantaja hyväksyi kirjani painettavaksi. Lisäksi sain kutsun mennä kertoilemaan omasta kirjoittamisestani ja kustantajan kanssa touhuamisesta Helsingin kirjamessuille lauantaina (taitaa olla 24.10) klo 16.00. Meitä BoDin kirjoittajia on tilaisuudessa kaksi. Mielenkiintoista!
Tyttäremme tytär Henna näyttää melko varmasti jatkavan meikäläisen kirjoittajan uraa ja pistänee myös tason aivan uudelle korkeudelle. Hän on tehnyt jo alun omalle kirjalleen, joka on todellista fiktiota. Hän nimittäin käsittelee vampyyrien elämistä täällä ihmisten joukossa! Lisäksi Henna kirjoittelee näppärästi runoja ja tekee myös lauluja. Viime lauantaina Galaksissa oli pyörinyt kesäbiisi, jonka sanoituksessa Henna on ollut mukana! Henna on ottanut myös kitaransoiton opiskeltavaksi. Tähän mennessä hän on soitellut äitinsä akustista, mutta mieli kuulemma tekee sähkökitaraa. Saapa nähdä, onko Korvatunturin herra kuullut pyyntöjä!

nyt se on tehty!

Nimittäin illalla painoin retukkaa ensimmäisen romaanini siirtämiseksi kustantajan myllystöön!

Miksi minun piti kirjoittaa romaani?
Olen miettinyt asiaa, mutta se on ollut kuin pakkomielteenä kouluajoilta saakka. Kun äidinkielen opettaja luki lukuisasti aineitani esimerkkinä hyvistä kirjoituksista, niin silloin pistin päämääräkseni saada joskus aikaan oikean kirjan - romaanin.

Kun elämä potki minua päähän ja iskuista selvitäkseni sain aikaan kaksi terapiakirjaa, niin viime kesänä grillikotaa ja terassia nikkaroidessani alkoi mielessäni kypsyä tarina, jota aloin syksyllä työntää koneeni uumeniin. Ensimmäinen versio oli kasassa joskus vuoden vaihteen tienoilla ja nyt eilen kustantajalle pukkaamani paketti oli ehkäpä viides versio. Kiitokset oikolukijalleni Olavi L:lle jaksamisesta ja asiantuntemuksella annetuista kommenteista. Kiitokset myös tyttärelleni Irolle hänen oman ammattialueensa kommenteista. Varmasti versioita olisi tullut lisääkin, mutta alkoivat aikataulut paukkua, jos haluaisin teokseni valmiiksi ennen Helsingin kirjamessuja. Nyt jää kustantajallekin aikaa vielä syynätä pakettia ennen sen syöttämistä painokoneelle.


Tarinalleni tuli monien pähkäilyjen jälkeen nimeksi 'reppana'.
Reppana on sellainen keski-ikää lähestyvä rakennusmies, jolle sitten alkaa tapahtua asioita enemmän kuin tarpeeksi. Siinä mylläkässä reppanaa viedään suuntaan jos toiseenkin. Onneksi nuo tapahtumat kuitenkin vahvistavat reppanaa niin, että tarinan päättyessä vähän yli vuoden päästä, hän on lähes uusi mies.

Tarinaa kutoessani ajauduin ihan tarkoituksella alueille, jotka eivät ole minulle itselleni ominta. Mutta halusin katsoa kuinka niistä selviydyn. Onneksi äitimuori ei enää ole lukemassa kirjaani. Hän saattaisi sensuroida jonkun sivun, mutta toisaalta voisi ehkä välillä tirauttaa pienet itkutkin.

Nyt sitten riippuu lukijoista, tarvitseeko minun kirjoittaa vielä lisää tarinoita. Ellei sitten tarvitse pistää jälleen kasaan joku terapiakirja. Aika näyttää, mitä tulee tapahtumaan!

jotakin kirjoitettavaa?

Olen ollut jostakin syystä viime aikoina hyvin väsynyt. Kaipa tuo korkea ikä ja edelleen jatkuvat lääkeannokset vain yksinkertaisesti kuluttavat jaksamisenergiaa. Ihmeesti kuitenkin tuohon vyötärölle on kertynyt inhakkaa rasvalöllöä. Liekö sitten niin, että kaikki energia menee vararavinnon kasaamiseen? Aika on mennyt toisten blogien lukemisessa ja oma palsta on jäänyt ilman pähkäilyjä.

Aikoinani telefirmassa työtä tehdessäni käytin ennakkoluulottomasti monenlaisia vimpaimia käytännössä jokapäiväiseen kommunikointiin. Kävin keväällä entisen työpaikkani radiokerhon vieraana esittelemässä uusinta kirjaani "otteita viestimiehen päiväkirjasta" ja siellä tapasin Seppo T:n, jota pidän yhtenä terävimmistä insinööreistä, mitä maa päällään kantaa. Hänkin kertoi muistavansa, kuinka otin uusia, vielä aivan kehityksen alkuvaiheessa olevia, sovelluksia käyttööni, jotta olisin tehnyt hommani entistäkin paremmin. Niin minulle kuin useimmalle Sepon innovaatioistakin kävi kuitenkin loppupeleissä heikosti.
Kun työurani katkaistiin, niin vuosikausia olin vain aivan muutaman kympin GSM-puhelimen peruskäyttäjä. En tuntenut mitään tarvetta maksaa mitään ylimääräistä turhasta. Tänä kesänä kuitenkin hankin uuden puhelimen. Hinta oli vähän yli satasen ja sillä sain Nokian multimediaominaisuuksilla olevan puhelimen. On siinä 3G ja ihan pikselikamerakin, mutta niitä en tarvitse. Tyttärillä on ollut iät ajat multimediaa lähettäviä laitteita ja olen joutunut kaivelemaan heidän lähettämänsä viestit hankalasti netistä. Nyt ne sujahtavat taskuuni suoraan!

Keväällä tilasin kymmenen kuutiota multaa pihalle ja sain kasan leviteltyä hyvissä ajoin ennen juhannusta. Kylvin alueelle nurmen siemenet, mutta samana iltana tuli päälle sadekuuro, joka sitten lajitteli kylvöni uuteen uskoon - osittain. Parilla paikkauskylvöllä olen nyt saanut aikaan jonkinlaisen nurmikon. Koska aikoinani olen jopa ajanut kilpaa autoilla, ajellut maanteillä parhaina vuosina yli 60000 km, olen jo aikoja sitten päättänyt, että osaltani en enää lisää olennaisesti ilmakehään ylimääräistä moskaa. Jo Hyrylässä leikkasin nurmikon sähköleikkurilla ja samaa leikkuria olen sitten alkanut käyttää täälläkin. Näin siksi, että ruhonleikkureiden ja muiden pienten koneiden päästöt ovat todella korkeita, koska ne on tehty vain toimimaan. Eilen jouduin käyttämään moottorikäyttöistä raivaussahaa tontin takaosan ruohikon leikkaamiseen, kun sinne eivät minun roikkani ylety. Moottorisahaakin joudun joskus käyttämään, kun sähkösahalle en saa tarvittavaa syöttöä. Kuitenkin jokaisessa toimessani yritän
miettiä järkevän tavan toimia, jotta myös lastenlapsilla ja heidän lapsillaan olisi mahdollisuuksia elellä. Ja tämä kaikki vielä niin, että olen edelleen hulluna autoihin ja diggaan moottoriurheilua!

Olen ajatellut myös mökkini käytön niin, että korkeintaan kerran vuodessa ajelen sinne. Olen nimittäin tässä Mäntsälän läpimenotien läheisyydessä joutunut huomaamaan, että joka ikinen perjantai on aivan julmettu trafiikki maalle päin. Siinä porukat painelevat jalka suorana silmitöntä menoa toisista välittämättä, että ehtisivät mökilleen jonkun minuutin aiemmin. Ja pyhäiltana on sama peli, mutta toiseen suuntaan! Mitähän plttoaineen pitäisi maksaa, että porukat edes jonkin verran ajattelisivat tuota vaellusta joka ikinen viikonloppu? No onneksi en ole päättäjä ja budjetin luoja!

pääasiassa lomailua

Olimme edellisen kerran Suomussalmen maisemissa viime kesänä juhannuksen tienoilla, kun saatoimme äitini Härkökankaalle viimeiselle matkalleen.
Kyllähän maisemat ovat rauhalliset - pääasiassa. Säätkin sattuivat kohdalleen jälleen kerran, kun emme olleet hirveän vaativia. Kiantajärven vesi oli aivan uimakelpoista näin vanhan vaarinkin mielestä.
Mökillä olisi ollut tekemistä vaikka millä mitalla, mutta ainoastaan saunalle tein pienen rempan, että pääsimme saunomaan. En yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä mihinkään suurempaan. Ja itse asiassa työtä olisi niin paljon, että hommiin saisi kulumaan vaikka koko kesän. Nyt olimme perillä vain neljä päivää, joten eipä siinä ihmeitä.

Saimme jälleen kerran mukaamme Hennan 13 v. Puhkuimme yhteistoimin ikivanhan marekin soutelukuntoon. On muuten sama marekki, jonka hankin silloin, kun omat tyttäremme olivat vielä vaippaikäisiä. Ei ole hankinta mennyt hukkaan, kun vielä seuraavakin sukupolvi saa siitä nauttia.

Kun saimme Hennan vesille, niin myös mukanamme olevat airikset Sorja ja Juho olivat kiinnostuneita vesikulkuneuvosta. Koirat juoksentelivat rannalla Hennan liikkeiden mukaan. Jälleen kerran Henna oli niin lähellä kivilaituria, että Juhopa päätti lähteä perään. Se vain yksinkertaisesti lähti kävelemään kiviltä veden pintaa pitkin kuin suuren kirjan Jeesus konsanaan. Mutta Juhosta ei ollut pinnalla pysyjäksi, vaan se hupsahti veden varaan. Mutta onneksi jalat ylsivät pohjaan, ja niin Juho jäi pitkäksi toviksi seisomaan veteen kuin ihmetellen tapahtumaa. Oli hyvä opetus, sillä kertaakaan Juho ei enää kuvitellut liikkuvansa vetten päällä.

Näin sitten Sorja ja Juho seurailivat turvallisesti rannalta marekin sestomista järvellä.

Mutta oli koirilla muuten kivaa, vaikka eivät uintihommia halunneet harrastaakaan!

Emme olleet koskaan käyneet Ukko Hallassa. Kun minä joskus -70 -luvun alussa harrastin alamäkilaskentaa, niin paikasta ei ollut vielä mitään tietoa. Ja myöhemmin ei sitten ole ollut asiaa mennä paikalle. Mutta nyt oli. Olimme lukeneet Ylä-Kainuusta, että sinne on rakennettu joku ihmesilta. Ja olihan siellä se veden päälle viritelty hiihtohissikin. Näitä ihmeitä sitten menimme töllistelemään. Tassuttelimme järven yli muutaman sata metriä pitkän sillan yli ja takaisin. Silta mitä ilmeisimmin on tarkoitettu vastarinteelle rakennettujen huviloiden asukkaille oikotieksi ravintolaan. Eipähän tule niin helposti lähdettyä ajelemaan ohranjyvä silmässä kotihuvilalle kostean ravintolaillan jälkeen. Mutta saapi siinä olla kengissä melkoiset nastat, kun talviliukkailla lähtee kotiin nukkumaan! Ovat nimittäin huvilat niin jyrkälle mäelle perustettuja.

Onneksi paikkakunnalle oli tulossa vesitemppuilun EM-kisat ja harjoittelijoita radalla riitti koko vierailumme ajan. On varmasti ympäristöystävällisempää kuin moottorilla temppuilijoita vedettäessä. Toki moottoriakin tarvittiin, kun tempun tekijä sattui menettämään tasapainonsa kaukana rannasta tai ihmesillasta. Vene kävi noutamassa veden varaan joutuneen, jotta harjoitukset hänen osaltaan taas pääsivät jatkumaan. Saattaahan tuollaisesta veden päällä temppuilusta olla hyötyä myös talvisiin rientoihin.

sadetta!

Eilen oli jälleen F1-kisapäivä. Aikani kului melkolailla TV:n ääressä, kun ensin piti katsella GP2- ja Porsche Cup-kisat. Noissa F1:n lämmittelylähdöissä on monta kertaa enemmän tapahtumia kuin itse pääkisassa, koska säännöt pistävät autot suunnilleen samanlaisiksi. Suuria eroja ei synny, ja jos edelläviilettäjä tekee pienenkin mokan, niin takana ajava suhauttaa heti ohi.

F1-kisoissa autojen suorituskyky onkin sitten hyvinkin erilainen tallista ja kuskista riippuen. Monista kisoista tulee sitten jonkinlaisia peräkkäinajeluja. Minulle autourheilijana itsekin olleena tilanne on aivan normaali. On ihailtavaa katsella hyviä ajosuorituksia tasapuolisissa olosuhteissa. Se, joka on tehnyt koti- ja kisatehtävänsä parhaiten, on yleensä ruutulipulla ykkösenä. Toki teknisissä lajeissa on aina peikkona kaikesta huolimatta jonkun tekijän pettäminen. Näin hyvän suorituksen aikaansaanti on sillä erää mahdotonta.

Sitä en kuitenkaan hyväksy, että selostajat ja osa yleisöstäkin toivoo esimerkiksi huonosti ennustettavan sateen alkamista kisan aikana ikäänkuin kisojen piristäjinä. Tällöin urheilija on täysin ulkopuolisten voimien vaikutuksessa, ja lopputulos on eräänlaista lottoarvontaa. Itse olen sitä mieltä, että urheilusuorituksessa olisi mahdollismman vähän arpapeliä, ja itse suoritus olisi ratkaisevana tekijänä menestyksessä. Jos joku sadetansseja harrastaa, niin tekisi sitten niin, että joko sataa tai sitten ei. Kaikki muu on pahasta itse suorituksille. Muistan itse, kun olin kilpailemassa rallisprintissä pohjoisessa Kemissä ja Torniossa joskus 1990-luvun alkupuolella, kun jomman kumman kisan starttia odotellessani taivas repesi ja kasteli asfalttiradan täysin. Osa kilpailijoistani oli päässyt radalle kuivan kelin aikaan, mutta minä ja heti minun jälkeeni lähteneet jouduimme ajamaan kierroksen slikseillä liukastellen. En kokenut tilannetta lainkaan oikeudenmukaiseksi. Onneksi toiselle kierrokselle rata kuivui ja pääsin kuitenkin tekemään hyvän suorituksen ja nousin palkinnoille.

Eilen ei onneksi sadetta tullut, vaan kisailijat saivat tehdä taivalta tasaisissa olosuhteissa. Toki meikäläisillä oli kisassa mekoisen tahmeaa menoa. Heikin ajoneuvo ei yksinkertaisesti kykene kärkivauhtiin, vaikka hän hanskalla melkoisesti tilannetta paikkasikin. Kimin auto olisi ollut periaatteessa suhteellisen nopea, mutta koneen ongelmat johtivat ennenaikaiseen pilttuuseen ohjastamiseen. Kyllä Kimillä ovat tuuritkin kadonneet! Puolisuomalainen Nico sen sijaan onnistui lähes kaikessa eilen.

Kun tässä aloin ulkona vallitsevan sateen vaikutuksesta moottoriurheilusta kirjoittaa, niin jatketaan nyt sitten pysyen samassa aihepiirissä. On todella mielenkiintoista ja surkuhupaisaakin seurata toimittajien uutisointia moottoriurheilun alueelta. Eniten hymyä aiheuttaa kaikki spekulaatiot niistä, jotka tulevat saamaan potkut tiimeistään. Ehkä meikäläiset toimittajat ovat ottaneet oppia italialaislta, kun potkuja jaetaan niin hanerasti! Pistänpä lusikkani soppaan minäkin, jolla ei varmasti ole mitään sisäpiirin tietoa, kuultuja huhuja tai muitakaan asiaan oleellisesti vaikuttavia seikkoja. Minulla on ainoastaan koko ikäni jatkunut tiivis moottoriurheilun seuraaminen ja jopa harrastaminen kansallisella tasolla.

Autopuolella toimittajien vaatimukset ovat aivan yliampuvia - vain voitto on jotakin. Kun sitten voittoja ei tule, niin sitten jaetaan potkuja. Ainoastaan Hirvosen Mikko on säästynyt potkuilta, kun hän on pystynyt saamaan voittoja ja kakkossijoja. Mutta Jari-Matti, Heikki ja Kimi ovat sitten olleet liipasimella lähes koko kauden ajan. Onneksi moottoripyöräpuolella tilanne on täysin erilainen, ja Mika saa pitää paikkansa, vaikka onkin ajellut pääasiassa siellä häntäpäässä. Tuolla alueella eivät toimittajat ole vielä tottuneet niin hyvälle!

Jos ajatellaan rehellisesti Fordia, niin Jari-Matti on tällä hetkellä maailman nopein rallikuljettaja. Toki hänelle on saattunut virheitä, mutta kenet Ford voisi palkata saadakseen kovempia EK-aikoja? Esim. tallipäällikön poika jää valovuoden Jari-Matista, ja niin jokainen, jos Jari-Matti saa ajaa omaa vauhtiaan. Ei siinä ole oikein kanttia pistää hiomatonta timanttia muiden kaapattavaksi. Jos Ford ei halua jatkossa voittoja, niin toki he voivat tehdä muunlaisiakin päätöksi, mutta niistä toimittajien on turha spekuloida. Olihan Fordilla ennen Marcuksen aikoja pitkät tovit, että heillä ei ollut suomalaista kuskia, toki ei tullut juuri voittojakaan.

Kimin suorituksia haittaa selvästi se, että kun autolla ei pysty voittamaan, niin yrityskään ei ehkä ole aivan maksimaalisella tasolla. Kimi haluaa vain voittoja, muu ei juuri kiinnosta. Viime vuosi alkoi Kimillä ihan hyvin, mutta sitten auto kehitettiin sellaiseksi, että Kimi ei pystynyt käytännössä sillä ajamaan. Ja mekatsut eivät uskoneet Kimin haluja auton kehittämiseksi. Ja ajeluksihan se meni! Joka on itse joskus ajanut, niin ymmärtää, että autoon on saatava ehdoton luottamus hyvien suoritusten aikaansaamiseksi.

Heikillä tilanne on vielä huonommin. Hänen tiiminsä tekee töitä pääasiassa tallikaverin tulosten parantamiseksi ja Heikki saa sitten autoonsa, mitä kaverilta jää. Heikki on aivan selvästi toisen viulun soittaja tiimissä, mutta toki tärkeässä roolissa. Hän on lojaali tallilleen ja tallikaverilleen ja ajaa kuitenkin kuin mies. Siinä mielessä hänelle potkujen jakaminen toimittajien toimesta on vähintäänkin arveluttavaa. Kuka pystyisi tekemään Heikin roolin paremmin, kun Alonsokaan ei siihen pystynyt!

Että olisikohan nyt määriteltävä, että kesän turhakkeita ovat moottoriurheilutoimittajat! Toinen vaihtoehto turhakkeeksi voi tietenkin olla tämä turha kirjoitteluni! No hällä väliä!

kuukausi ilman "prätkää"

Kuukausi on mennyt nopeasti, enkä ole huomannut mitään vieroitusoireita. Pikemminkin päinvastoin. Peukalo ei ole ollut kipeä juuri lainkaan ja sehän on vain hyvä juttu. Ehkä pihan multia levitellessäni peukaloon joskus sattui ja muutaman kerran olen tuntenut särkyä epäonnistuneen golflyönnin jälkeen. Kun mailalla vetäisee kunnolla turpeeseen, aiheuttaa mailan pää peukalon juureen iskun ja tuollaisen epäonnisen lyönnin jälkeen saattaa kipua tuntua jonkin aikaa. Vaikka olenkin saanut pidettyä kivut loitolla, niin liikkuvuus peukaloon ei ole palautunut lainkaan. Saapa nähdä, olenko jäykkäpeukaloinen koko lopun ikääni!

Muutenkin Fiestan saaminen on joka suhteessa ollut positiivinen asia. Nyt ei ole tarvinnut rääkätä Miniä kylällä käyntiin, vaan vanhus on saanut oleilla majassaan. Kaupoilla käyntikin on nyt paljon yksinkertaisempaa kun ei tarvitse pukea naparetkeilijän varustuksia päälle ennen ajeluun lähtöä. Mutta kaikkein suurin etu on siinä, että turhat ajelut ovat jääneet täysin. Moottoripyörällä tuli vain ajeltua jonnekin ja takaisin, vaikka ei olisi ollut mitään tarvettakaan.
Toki tyttärenpojan, 4-vuotiaan Antin, näkeminen on myös harventunut. Pyörällä kun tuli käytyä tuon tuostakin näyttämässä ajopeliä Antille. Antti halusi joka ikinen kerta istua pyörän päällä ja käynnistää pyörän, kun olin lähdössä takaisin Mäntsälään. Tuo on sitten taakse jäänyttä elämää - ehkäpä se onkin sitten ainoa miinus pyörättömyydelle.

Ja tien päältä on sitten pois yksi - ehkäpä yksi harvoista - liikennesääntöjä noudattanut motoristi. Toki liikuinpa millä ajopelillä tahansa, niin tuntuu, että vain minä kuljen tien päällä lainlaatijan edellyttämällä tavalla. Kanssaliikennöitsijät tukitsevat sääntöjä kyllä melkoisen vapaamielisesti. 2-pyöräisten kuljettajilla nuo toleranssit ovat kokemukseni mukaan todella väljät.
Juuri niihin aikoihin, kun olin pyöräni hävittänyt, ajoi täällä Mäntsälässä 27-vuotias motoristi auton kumoon keskellä kylää! Tarina kertoo, että kyseinen pyöräilijä oli pitkin päivää kiihdytellyt ja keulinut ikäänkuin kerjäten haveria. No se oli tapauksen näkijöiden mukaan onnistunut noin 150:n vauhdissa (50:n rajoitus). Kaveri oli posotellut kyseistä vauhtia Lahden suunnalta ja keltaisilla vilkuilla olevassa risteyksessä oli törmännyt oikealta tulleen auton kylkeen. Pyöräilijältä meni henki, mutta myös kuperkeikan tehneessä autossa olleet ihmiset loukaantuivat vakavasti! Toki teksti on minullekin kerrottua, mutta kyllä törmäyksessä on joka tapauksessa ollut vauhtia paljon enemmän kuin rajoitus sallii.

Ajelin konepyörällä joskus toukokuussa jälleen kerran Hyrylästä Kellokosken kautta kotiin. Kellokosken jälkeen on pitkä pätkä taajamarajoitusta ja huomasin, että kaksi valopilkkua lähestyy hurjaa kyytiä takaapäin. Havaitsin vain kaksi ulahdusta, kun pyörät ampaisivat ohitseni ja jälkimmäinen meni takapyörällä muutaman sadan metrin suoran. Ja tämä siis paikassa, jossa oli omakotitaloja molemmin puolin tietä. Sanoisin, että melkoisen vastuutonta! Ei minua niinkään sureta se, jos itsensä tappavat, mutta kun tärskyissä on monta kertaa sellaisia ulkopuolisia, jotka vielä haluaisivat elää.

Olen seurannut muutenkin viime aikoina keskustelua liikenteen valvonnasta. Lähinnä poliisien lanseeraamasta 0-toleranssista. Yleisönosaston kirjoituksia on tullut pääasiassa niiltä, jotka tuomitsevat homman täysin. On kuulemma turvallisuusriski, jos aletaan valvomaan rajoituksia tarkemmin. En kyllä ymmärrä! Aivan saman huomion vaatii ajaa ajopeliä oikeita nopeuksia kuin omien toleranssien mukaan. Nimittäin suurella osalla liikennöitsijöistä on ollut iät ajat tapa, jossa he ajavat piirulleen sitä nopeutta, jonka poliisi on sallinut. Heillä on ollut muka tieto siitä, että poliisi sallii 5:n, 10:n tai jopa 15:n ylitykset ja yrittävät liikkua noiden olettamuksiensa mukaan. Nythän on vain helpompi, kun on selvä nopeusrajoitus, jota sitten pidetään kunniassa. Ei tarvita oletuksia lainkaan! Ja nopeuserot kaiketi pienenevät, joka on turvallisuuden kannalta se tärkein asia.

Mutta vieläkin turmiollisempaa on se, että ylettömiin nopeusylityksiin liittyy lisäksi viinakset ja huumeet tai vajavainen ajotaito!

hyvää juhannusta!

Olen vuosikaudet pitänyt tapanani lähettää entisille läheisille työtovereille, sukulaisille ja joillekin muille ystäväkseni mieltämälleni henkilölle tekstiviestin toivottaakseni hyvää joulua, onnellista uutta vuotta tai vaikkapa hauskaa juhannusta. Nyt tein kuitenkin päätöksen, että en vasta-aluksi lähetä yhtään tekstiviestiä. Ja olen saanut olla todella rauhassa, ainoastaan yhden käden sormilla on laskettavissa minulle päin lähetetyt syntymäpäiväonnittelut tai hyvän juhannuksen toivotukset.

Miksi sitten tein tuollaisen tempun? Ilmeisesti vain todetakseni, että minulla on vain enää muutamia sellaisia ystäviä, jotka vasta-aluksi viestittelevät minulle. Tietenkin aikoinaan oli suhteellisen helppoa pistää viestejä työnantajan puhelimella ja saada myös työnantajan puhelimella lähetettyjä vastauksia. Nyt omasta pussista revittynä on myös aivan erilainen kustannusajattelu päällä - varmasti näin on monella entisellä ystävällänikin. Näin kontaktit harvenevat luonnostaan.

Varmasti olen ollut itse syyllinen ainakin osittain, että ystäväpiirini on harventunut. Masentunut mieli ei ole oikein otollinen seuralainen, ja silloin on erittäin helppoa jäädä omiin nurkkiinsa. Kun en juuri missään käy, niin eipä kai minua enää juuri muistetakaan entisissä piireissä. Jos minulla olisi rohkeutta ja uskallusta mennä erilaisiin tilaisuuksiin entisten kamujen juttusille, niin tilanne saattaisi olla toinen. Mutta kun terveenäkään en viihtynyt missään kokkareissa, niin eipä taida olla kohtuullista odottaa, että sairaana olisin jotenkin halukkaampi seurapiirijuttuihin.

Kaksosena (horroskooppini!) minulla sanotaan olevan kaksi puolta. Toinen on se, joka nyt sairaana on saanut lisävaltaa, eli yksinäni oleminen ja asioita itsekseni pähkäilevä. Toinen on julkinen puoli. Toki minä jossakin määrin edelleenkin haluaisin olla mukana kaikenlaisessa toiminnassa, saada kiksejä erilaisista onnistumisista, olla haluttu seuralainen, olla merkittävässä asemassa ja tehdä "urotekoja" tinkimättömästi ja ammattitaidolla. Nyt sairauden myötä tuo ensimmäinen piirteeni on käytännössä ottanut vallan ja hyvä niin. Muussa tapauksessa saattaisi elämäni olla nykyistäkin vaikeampaa.

Joka tapauksessa toivotan kaikille tänne eksyneille hyvää juhannusta ja kaikin puolin lämmintä kesää!

museoajoneuvoja Mäntsälässä

Viime
lauantaina
olivat
ohjelmassa
jälleen
Mäntsälän
kylällä
järjestetyt
museoajo-
neuvo-
päivät.


Vuonna 2006 pistäydyin juuri valmistuneella Minilläni kyseisessä tapahtumassa. Silloin en malttanut olla paikalla kuin hetken, joten en muistaakseni ehtinyt juurikaan keskustella ajoneuvoja katsomaan tulleiden ihmisten kanssa. Tapahtuma oli silloin seurojentalon vieressä melkoisen ahtaassa paikassa ja hieman syrjässä normaaleilta ihmisten kulkureiteiltä, mutta jo viime vuonna tapahtuma oli entisen S-Marketin laajalla parkkipaikalla käytännössä keskellä kylää. Sinne ihmiset aivan tungeksivat kaupoilla käydessään. Viime vuonna minun Minini ei ollut alkukesästä lainkaan liikenteessä, joten kävin paikalla vain valokuvaamassa autoja. Paikallahan on kyllä 2-pyöräisiäkin, mutta ne eivät niin paljoa kiinnosta, että tuhlaisin niihin bittejä.

Tänä vuonna sitten minunkin ajokkini on ollut tien päällä, joten ajelin naapurin kanssa hyvissä ajoin paikalle. Jo heti saapuessamme hyökkäsi pariskunta tutkimaan Miniäni ja kiittelivät kovasti, että toin sen näytille. Heillä oli ajan kaunistamat muistot Miniajoistaan! Jo noiden kommenttien vuoksi kannatti mennä paikalle. Täytyipä minun ottaa kuvakin eräästä ulkomaalaisesta neitokaisesta tai nuoresta rouvasta poseeraamassa Minini vieressä. Joku ehdotteli, että pyytäisin rahaa kuvauksesta, mutta enhän minä sellaista. Hyvä, kun autoni kelpasi kulissiksi.

Parituntisen aikana sain kuunnella monien entisten Ministien kokemuksia ja muisteloita. Toki minun luona kävijät olivat pääasiassa suhteellisen nuorta sakkia, mutta naapuriruudussa olevan piikkinokkamossen ympärillä liikuskeli pääasiassa pappaikäisiä entisiä Mossen käyttäjiä. Tuntui Mossekin olleen todella hieno ajopeli aikanaan!

Kävin itsekin kiertelemässä alueen muutamaan kertaan ja oli jälleen aivan pakko ottaa kuvat kaikista kolmesta Volvon P1800 -autosta. Ne ovat autoja minun makuuni! Mutta talouteni ei salli itselleni sellaista varmaan koskaan hankkia, kun muutkin ovat niistä kiinnostuneita ja hinnat taivaissa.

Ihmettelin, että kukaan ei tuonut paikalle Fiat 600 autoa, jotka myös kuuluivat aikoinaan Suomen yleisimpiin ajokkeihin. No eipä Minejäkään ollut kuin minun tuoma. Volkkareitakaan ei ollut kuin kolme. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmiset eivät ilkeä tuoda näytille noita tavallisimpia ajokkeja. Jonkinlainen erikoisuuden tavoittelu on muotia. Jos ajattelee taloudellisesti, niin tietenkin erikoisen auton entisöimisellä voi jopa tienata. Mutta on sääli, jos kaikki tavallisen kansan ajopelit joutuvat paaliin. Toki minunkin ajokkini on hieman harvinaisempaa Clubman -sarjaa, mutta minulle olisi kelvannut kyllä ihan tavallinenkin Mini, kun projektia etsiskelin. Silloin ei vain sattunut sellaista kohdalle.

Joka tapauksessa oli piristävä lauantai, sain tapahtumasta jopa niin paljon iskua, että tein multaurakkani valmiiksi. 17 kuutiota levittelin multaa pihallemme, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

mutustelua

Aivan viime päivinä olemme saaneet lukea erilaisia mielipiteitä mm. poliisien ja oikeuslaitoksen toiminnasta ja ammattitaidosta. Ja täytyy todeta, että arviot tuntuvat niin tutuilta!
Minä olen tietenkin median varassa, koska muuta kautta en tietenkään tietoja tai mielipiteitä saa. Ja median sanahan on joskus hyvin tuloshakuista!

On pakko kommentoida paria aivan viime päivien juttua.
Ensimmäinen juttu on poliisien keskinäinen kissanhännänveto. Kyseessä on tietenkin muutamiin huumepoliiseihin suunnattu tutkinta. Tutkinta sattumoisin johti nahkapäätökseen, sillä eihän korppi korpinsilmää noki. Kuitenkin osa tutkinnan kohteista on joutunut kärsimään pitkäaikaisesta tutkinnasta niin paljon, että on antanut lausuntoja lehdistölle. Ymmärrän omasta kokemuksesta, että pitkän tutkinta-ajan vuoksi kohteet ovat joutuneet olemaan ikäänkuin konnaksi leimattuina ja sehän tietenkin sotkee elämää ja aiheuttaa jopa vakavia mielenterveysongelmia. Kokemusta asiasta on!

Eräs tutkinnan kohteena ollut johtotasoon kuuluva poliisimies aukaisi lehdessä sanaisen arkkunsa. Jutussa poliisi totesi tutkinnan johtajan ja hänen tiiminsä ammattitaidon olevan heidän jutun tutkintaan aivan luokatonta, vaikka työvuosia tiimillä onkin kovasti. Poliisijohtajan mukaan vuodet eivät missään nimessä voi korvata ammattitaitoa. Niinhän tietenkin on. Jos on ikänsä tutkinut vaikkapa henkirikoksia, niin ei se työ anna mitään todellista ammattitaitoa tutkia toisten aivan eri alueilla toimivien poliisien työtä taikka vaikkapa teleoperaattorin insinöörin työtä. Niin se vaan on!

Toinen juttu, joka on pakko ottaa esille, koska siinä on noita samoja elementtejä. Kyse on tapauksesta, jossa erääseen pohjoisen lehteen oli valittu päätoimittaja, mutta eräiden asioiden vuoksi työnantaja perui nimityksen. Ja nyt käräjäoikeus antoi päätöksen, jossa työnantajan tekoa pidettiin oikeutettuna. Uutissa eilen illalla hävinnyt osapuoli totesi, että hänen mielestään oikeuslaitos toimi asenteellisesti. Oikeudenkäynnissä hänen mielestään oli jo alussa tavallaan päätetty lopputulos ja sitten tätä taustaa vasten oli hyväksytty pääasiassa työnantajan lausunnot. Hänen lausuntojaan ei oltu noteraattu lainkaan ja suunta on hoviin.

Minä olen omasta läksystäni oppinut, että poliisien tutkintatyö on hyvin mediaohjattua, siis tutkinnan tuloksena tulee suunnilleen sitä mitä ennakkoon on julkisuudessa päätetty. Ja uskon näin olevan kaikissa muissakin jutuissa! Ja oikeuslaitos tukee tätä tapaa jakaa oikeutta tai sanoisinko suoraan, että vääryyttä. Kun ns. lainoppineet pääsevät pesmeltämään, niin mustastakin tulee valkea tai päinvastoin. Aina tilanteen mukaan.

Aivan hirvittää, mitä tuolla asenteella ja ammattitaidolla saadaan aikaan esimerkiksi hiihtoporukoita koskevassa jutussa. Siinähän media ja poliisvoimat työskentelevät yhdessä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Eli syylliset on jo julkistettu hyvässä yhteistyössä.
Tuosta poliisien ja median yhteistyöstäkin on keskusteltu viime aikoina lähdesuojan nimissä. Media suoraan syyttää poliisia, että miksi antavat tietoja, mutta jos polisii ei antaisi mitään tietoja, niin kova poru siitäkin syntyy. Kun media saa tietoja, niin he katsovat tietenkin tehtävänään olevan kertoa ne lukijoilleen. Onneksi nyt media ei enää pistä heti nimiä tapetille, kuten oli mm. vuosituhannen alkupuolella, jolloin aivan tuntematon insinööri ja ei missään nimessä julkisuuden henkilö läimästiin otsikoihin ja saman tien tuomion saajaksi. Ja kaikki tehtiin, että tämä ennakkoleimaaminen toteutui. Nyt voi murhaajakin säästyä julkisuudelta.