Hiihtourheilua

Tänään oli mielenkiintoista katsella televisosta hiihtotapahtumia, ehkäpä siksi, että itse en juuri viitsinyt mennä ulos vesiräntäsateeseen. Mutta kisatkin olivat hyviä.

Ensin tuli lähetys Hakunilan SM-sprinteistä ja vähän myöhemmin naisten ampumahiihdon sprinttikisasta. Itselleni sprintti on ollut aina mieleen lajista riippumatta.
Hiihdin itsekin kansallisella tasolla 1970-luvun lopulla ja koko 1980-luvun. Silloin ei paljon sprinttejä noteerattu, eikä niitä kyllä järjestettykään. Mitä pitempi matka, sen parempi. Ja minua se sapetti. Olisin niin mielelläni repäissyt lyhyitä siivuja. Silloin olisi saanut mennä, mihin tekniikallaan ja kunnollaan olisi päässyt. Minulle 15 km oli jo ylipitkä matka. Sekin oli mentävä koko ajan käsijarru päällä kuulostellen. 30 km oli pisin matka, johon suostuin edes lähtemään. Seura hiihdätti kyseisen matkan mestaruuskilpailuna ja yhteislähtönä. Seurailin porukkaa ja pari kilometriä ennen loppua ratkaisin tilanteen yleensä edukseni. Kerran taisin jäädä toiseksi ja kerran keskeytin.

Suomussalmella opettajana ollessani ja alkaessani harrastaa hiihtoa, olin parhaimillani kunnan työyhteisöille järjestämässä ns. rakettiviestissä. Siinä osuudet taisivat olla 2 - 3 km:n luokkaa ja yksityisajoissa päihitin sellaisiakin kavereita, jotka 10 - 15 km:n matkalla voittivat minua minuuttikaupalla. Siitä jäi jotenkin kipinä noihin pikamatkoihin, ja tänne etelään 1980 muuttaessani ehdotin seurani Korson Kunnon hiihtojaoston puheenjohtajalle ja valmentajalleni, että eiköhän järjestetä kunnon rykäisyt. Ehdotukseni oli, että Paloheinän täyttömäelle ajotielle ajettaisiin kaksi identtistä, rinnakkaista latua ja pareittain hiidettäisiin pätkä alhaalta ylös ja aika ratkaisisi. Mutta kuuroille korvillehan esitykseni kaikui. Samoin kävi myös siinä esityksessä, että Peuramaan laskettelurinteen maastoon tehtäsiin tykkilumesta murtomaahiihtobaana ja maksamalla pääsisi hiihtämään kunnon latusilla. Vastaus oli tyly:"Murtomaahiihtäjät ovat niin persaukista porukkaa, että ei lyö leiville". Esitykseni olivat liian paljon edellä aikaansa.

Monta kisaa hiihdin Hakunilassa, josta nyt nuo sprinttikisat televisioitiin. Siellä oli etelän mittapuun mukaan ihan kunnon maastot ja ladutkin olivat yleensä kunnossa. Oli Paloheinän vastapainoksi kiva käydä sielläkin. On toki nostettava hattua, että Paloheinässä hiihdettiin joka talvi. Vaikka vettä satoi ja niityt viheriöivät, niin aina hiihdettiin. Niistä vesisadehiihdoista sain tarpeekseni ja päätin kilpahiihdon lopettaessani, että en enää ikinä hiihdä vesisateessa - enkä ole hiihtänyt. Toki nykyään menee hyviäkin kelejä sivu suun, kun ei jaksa lähteä.

SM-sprintit olivat hyvätasoiset. Syntyi ihan kunnon kisailua. Toki naisissa Pirjo (os. Manninen) oli ylivoimainen, mutta niin tietenkin täytyykin olla, jos aikoo maailmanvalioita kepittää.
Miehet olivat paljon tasaväkisempiä, joka on vähän huono merkki. Maailmanluokan hiihtäjien pitäisi olla paljon edellä kansallisen tason hiihtäjiä. Mutta kisat olivat hyvät ja mielenkiintoiset.

Naisten ampumahiihdon sprintissä Kaisa Varis otti ensimmäisen maailmacupin voiton ja oikeastaan aivan selvin luvuin. Hän oli 16 sekuntia nopeampi, kuin kakkonen. Nyt Kaisalla onnistui myös ammunta hienosti.
Pelkään vaan, että ruotsalaiset alkavat taas urputtaa, että Kaisan pitäisi pysyä pois laduilta, kun on kerran kärynnyt. Näinhän he alkoivat tekemään Virpinkin hiihdoista. Mitäs mieltä se kettu olikaan pihlajanmarjoista?
Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun urheilija tai periaatteessa kuka tahansa on taakkansa kantanut ja tuomionsa kärsinyt, niin kenelläkään ei ole mitään syytä alkaa tuomariksi. Jos sitten taas joskus käry käy, niin ehkä sen jälkeen saattaisin minäkin olla sitä mieltä, että olisi viisasta lopettaa.
Mutta Kaisan ja Virpin kohdalla ja niiden muidenkin, jotka mm. Lahden MM-kisoissa joutuivat sapattivuodelle, kohdalla oli mitä ilmeisimmin tilanne se, että korkeammat voimat ajoivat niin voimallisesti menestystä, että tuollaiseen tilanteeseen yksinkertaisesti vain ajauduttiin. Kun en tiedä, niin ehkä ei ole syytä spekuloida enempää. Tässä vain näyttää näin ulkoapäin olleen vähän samanlaisia asioita, kuin Sonerassakin. Kansa ja johtajat vaativat yhä kiivaammin tuloksia ja omaisuuden maksimointia mistään välittämättä. Siinä sitten meni monelta ulkopuoliseltakin elämä sekaisin. Ja todennäköisesti sylttytehtaita ei ole perinpohjin vieläkään selvitetty, eikä kait selvitetäkään. Joillakin on hyvin suojelevat suojelusenkelit - kaikille niitä ei ole riittänyt.

Moottoripyöräilystä ja muista talvisista asioista.

Vein viime viikon keskiviikkoiltana vaimon Nissan Noten Järvenpäähän Mäkelän Koneen tutkittavaksi. Vaimo on valittanut autosta ihan uudesta alkaen, että kylmänä startatessa konehuoneesta kuuluu valtava kitinä. Olen havainnut vian itsekin. Autolla on ajettu 32000 km ja jokaisessa huollossa on asia mainittu ja kerran jopa käytin sitä välilläkin. Remmiä kiristettiin, suihkutettiin silkonia ja mitä muuta lie tehty, mutta vikinä jaksoi hyvin.
30000 km:n huollossa sovittiin, että otetaan yhteyttä parin viikon päästä. Mäntsälästä erään toisenkin Notesta kuului sama vikinä, ja he olivat lupautuneet tuomaan auton yöksi, jotta huoltajat pääsisivät ongelmaan käsiksi. Vaimo lähti synnyinsijoilleen Kuusamoon tiistaina, joten sovin huollon kanssa että minä tuon auton sinne, kun se nyt joutaa.
Pääsin kotiin Qashgailla. Sain sen koeajettavakseni. Käynnistin koneen ja luulin saaneeni dieselin, koska ääni oli hyvin murea. Kierrosluvun punaiset rajat kyllä kertoivat, että bensavehjehän se. Ajellessani Mäntsälään panin merkille, että rengasäänet tulevat hyvin voimakkaasti sisään. Muuten auto oli hyvin Volvomainen, siis rauhallinen liikkeissään ja tilaakin oli. Jopa golfbagi mahtui hyvin poikittain tavaratilaan. Tämä on meillä tyypillinen vaade autolle. Mini ei tätä vaadetta kyllä täytä... .

Torstaina menin hakemaan Notea, mutta eihän se ollut vielä klo 10 valmis. Jouduin odottelemaan kolmisen tuntia. Sinä aikana minulle soitettiin moottoripyöräliikkeestä ja kerrottiin, että otanko sen pyörän, jota kävin katsomassa joku aika aiemmin. Sanoin, että vaimo ei hyväksy keltaista moottoripyörää meille ja että meillä keskustelut ovat vielä kesken.
Myyjä kertoi, että KTM-kuski oli käynyt liikkeessä ja oli ollut kiinnostunut kyseisestä keltuaisesta. Sanoin, että en rupea käymään mitään huutokauppaa. Jos kotarikuski ostaa pyörän, niin siitä vaan. Kauppahan on tehtävä silloin, kun sen pystyy tekemään. Ei siinä auta jäädä odottelemaan jonkun asiakkaan mielipiteen muutoksia esim. väriasiasta. Kun kävin paikalla, niin ei se nyt niin hirveä ollut - toki musta tai punainen olisivat enemmän mieleen. Mutta, jos vanhaa ostelee, niin silloin ei auta olla kovin ronkeli.

Kun oli aikaa, niin aloin oikein miettimällä miettiä, mitä itua on moottoripyöräilyssä:
Monet motoristit kertovat syyksi pyöräilyynsä vapauden tunteen ja sen, että kaikki tuoksut välittömästi ajaessaan aistii. Kukaan ei ainakaan julkisesti myönnä sitä, että nykypyörien kulkupuoli ratkaisee merkittävästi. Renkaan pitää nousta kiihdytyksissä ja jopa ajossa, ja tehoa pitää olla toistasataa. Joissakin tehoa on jo yli 200 hv.
Minusta pyörällä ajaessa ei missään nimessa voi nauttia mistään vapauden tunteesta - autossa se käy paljon kätevämmin. Voi kuunnella musiikkia, voi muuttaa ajoasentoa paremmin ja ilmastointilaitteisto antaa juuri sellaista ilmaa, että on mukava olla. Tietenkin autossa tahtovat ne käskyt tulla joskus sivupenkiltä, joten voi tuossa motoristien väitteessä piillä joku pieni idea. Kun ei ole kypäräpuhelimia, niin kuskilla on vapaus ajella. Ehkä näin.
Ja tietenkin nenään tulevat kaikki seudulla vallitsevat tuoksut, kuten esim. lannanajon ihana aromi.
Mutta on se pyörällä liikkuminen muuten sellaista resuamista. Jos edellä kulkee rekka tai linja-auto, niin aivot saavat kyllä melkoista ravisteluhierontaa, kunnes saa ohituksen tehtyä. Jos on helle, niin kunnon ajopuvun alla ovat todelliset saunafiilikset. Jos on sade, niin visiiri tahtoo huurtua. Minulla on Schubertin kypärä, ja kun etsin siihen huurtumatonta visiiriä, niin kerrottiin, että ko. kypärän visiiri on huurtumaton - ei voi huurtua. Mutta kun huurtuu - ja pahasti. Sateella ajaminen on muutenkin hankalaa, kun pitää varoa uria ja muita veden peitossa olevia koloja. Muutaman kymmenen neliösentin lätkät eivät paljon siedä vettä tien ja renkaan väliin, kun jo saattaa olla matka kaseikkoon.
Kylmillä keleillä on pistettävä välikerroksia haalarin alle, niin että hädin tuskin pääsee pyörän selkään. Ja vaikka muuten tarkenisi, niin silloin visiiri voi jopa jäätyä.
Ja jos ajaa kolarin, niin silloin pyöräilijä jää aina toiseksi olipa osapuolena toinen ajoneuvo tai suomalainen petäjä tai kallio.
Lisäksi nuo eniten myydyt pyörät ovat sporttipyöriä. Niissä kuski joutuu olemaan niin epämukavassa asennossa, että ajo ei ole varmasti nautittavaa. Meikäläinen ei kyllä saisi itseään väännettyä millään niiden selkään. Sellainen lupsakka touring-asento on luontevin. Varsinkin jos lähtisi ajelemaan saavuttaakseen rautaperseajajan tittelin. Onkohan siinäkään sitten mitään järkeä? Mutta kuitenkin niitä suorituksia tehdään Suomessakin runsaasti ja jopa sporttipyörillä.

Mikä sitten pyöräilyssä niin viehättää, että pyörä on hankittava. En kyllä pysty asiaa argumentoimaan, mutta jokin siinä on. Täytyypä vielä miettiä...

Sain Noten ja tepastelin melkoista vauhtia autoa kohti. Koirat olivat olleet jo kaksistaan tuntikausia, oli muka kiire. Noteen vaihdettiin toinen sumuvalo, kun lasi oli mennyt rikki. Juuri, kun olin etupuskurin kohdalla, muistin tuon ja yritin jarruttaa menoa kurkistaakseni valoa. Mutta tossuissani ei ollut ABS:ia, vaan ne liukuivat jäällä. En ehtinyt kissaa sanoa, kun jo makoilin Järvenpään kaupungissä jäällä selälläni tähtiä katsellen. Nyt oli tärkein asia selvittää, näkikö kukaan? Pääni pyöri kuin huuhkajalla, enkä huomannut ketään näkijää. Pomppasin vaan äkkiä autoon ja vasta autossa rupesin kuulostelemaan, miten oli käynyt. Kämmenet olivat kipeät ja pientä sanomista oli käsivarsissakin, mutta mitään luukatkoksia en havainnut. On onni, että vanhemmuuttaan alkaa kulkea selkä köyryssä. Nyt keikaus oli kuin keinutuolin jalan heilaus, edes pää ei osunut jäähän.

Illalla kotona oli migreeniin viittaavaa särkyä, mutta jo seuraavana päivänä se oli ohi. Nyt on vielä pieniä kipupisteitä, mutta vähällä selvisin.