keskiviikko 31. joulukuuta 2014


Rauha maassa

Uusi vuosi vaihtui jälleen suunnilleen samoissa merkeissä kuin vuosi sitten. Ilma oli lauha, muutaman päivän takaisesta talvesta oli jäänteenä vain liukkaat kaljamat.
Meillä oli tyttäremme koira paossa Hyrylän ehkäpä kovemmasta paukkeesta. Täälläkin Peppi ja meidän Essi pelästyivät jo ensimmäisiä kovempia paukkuja, rauhoittuminen kesti pitkään. Television äänet pistettiin vahvistumaan kotiteatterin kautta ja niin koirienkin uuden vuoden vastaanotto näytti sujuvan vähän paremmin. Nyt aikaisin aamulla tätä kirjoittaessani on maassa jälleen rauha.  Kuuden jälkeen noustessani puuron ja kahvin keittoon, koko lauma seuraili puuhasteluani täysin rauhallisesti, mutta normaalin innostuneesti.  
Uuden vuoden aattona kävimme autokaupoilla. Ja niinhän siinä kävi, että kauppapaperit olivat taskussa, kun kotiin ajelimme. Tällä kertaa meni vaimon auto kiertoon. Tilalle tulee hieman uudempi ajopeli, jahka se käydään Hyvinkäältä noutamassa. Kirjoitin joku blogi sitten kuinka tien päällä Skodat ovat nousseet todella yleisiksi ajopeleiksi eikä aina niin hyvässä. Niillä kun tahtoo olla todella kovat menohalut. Siispä vaimo ajelee tästä eteenpäin tsekkiferrarilla, skeidalla tai millä kaikilla nimillä Skodaa haukutaankin. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että Skoda on volkkareista se laadukkain ajopeli. Saapa nähdä, miten se meillä etukäteisodotuksia toteuttaa. Vaimo ei ainakaan aikonut tien päällä pitää yllä Skodan menevän auton mainetta, vaan aikoo ajella nätisti. Se on se viisain tapa tietenkin, siinä säästyy ylimääräisiltä valtion veroilta ja bensaakin varmaan säästyy kevyemmän kaasujalan käytöllä.
Vähitellen olen päässyt eroon ylimääräisistä hommista ja olen päässyt alkuun uuden romaaninkin kirjoittamisessa. Olen ottanut työhön pehmeän alun, kirjoitan vaan aamuisin tunnin tai pari sen mukaan, miten ajatus luistaa. Sen verran paljastan juonta, tai ihan juontakaan, mutta luonnetta, että tapahtumista näyttää tulevan hieman rajumpia aiempiin kirjoihini verrattuna. Tosin nyt minulla ei ole ihan valmista konseptia käsissäni, kuten ”reppanassa” oli. Siinähän mielessäni oli oikeastaan koko kirja jo ennen kirjoitustyön aloittamista. Nyt annan itselleni hieman enemmän vapauksia työstää tapahtumia kirjoitusvaiheessa. Saa sitten nähdä, miten tässä mallissa onnistun.

Katselin blogini laskuria ja huomasin, että nyt loppuvuonna siellä on käyty ahkerast,i ja olen jopa saanut palautettakin kirjoituksistani. Blogiin palautteen jättö on kuulemma niin monimutkaista, että ehkä siksi palautteet tulevat suoraan sähköpostilla, jolloin toiset eivät niihin pääse käsiksi.
 
Yhteenvetona sen verran, että tonkaisemistani ajatuksista palautteen antajat ovat jalostaneet ajatuksia lisää omilla mielipiteillään höystettynä. On syntynyt mukavaa keskustelua - sen vuoksi olen ajatellut aina silloin tällöin kirjoitella näitä juttuja jatkossakin.

Toivotan kaikille blogeihini eksyneille erittäin hyvää loppuvuotta!

PS!
Viime vuonna sain kokea, miltä tuntui, kun lääkäri totesi, että käsivarressani on tyvisolusyöpä. Ei tuntunut oikeastaan miltään! Lääkäri tosin selitti, että tyvisolusyöpä on oikeastaan paras syövän laji, sillä se ei lähetä etäispesäkkeitä.
Läiskää hoidettiin kuuden viikon ajan salvalla ja nyt paikka on jo terveen näköinen. Ainoastaan näytteenoton jättämä arpi on konkreettisin muisto.
 
Kuva näytteenoton jälkeisestä kraaterista käsivarressa.
 
 

 

keskiviikko 24. joulukuuta 2014


Joulun ”ihmeitä”

Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut mitään erikoisia joulun ihmeitä. Poikavuosina elimme sen verran vaatimattomasti, että suuria kohokohtia ei päässyt syntymään. Ruoka oli yksipuolista pottua ja kinkkua. Lisukkeina oli ehkä kotitekoisia laatikoita, porkkanaa ja maksaa. Kahdeksanvuotiaaksi olin kokenut joka vuosi sisäänlämpiävän saunan löylyt, mutta kirkolle muutettuamme löyly muuttui uloslämpiävän kiukaan antamiin löylyihin. En muista eroa löylyissä, mutta olipahan hieman siistimpää.
Kerran elämässäni olen päässyt joulukirkkoon hevosen kyydillä, kun Hulkonniemellä asuessamme pääsin mummon ja ukin rekeen. Hevonen oli todella hidasaskelinen, joten matka järven yli kesti, mutta vällyjen alla oli mukavan lämmintä. Kirkonmenoista ei ole jäänyt juuri tuolta reissulta mitään erikoisia mielikuvia, mutta yleensä kirkossa ollessamme saarnat kestivät todella pitkään. On jäänyt mieleen, että alle puolituntinen saarna ei ollut mitään.
Lahjoja meillä ei juuri annettu, erityisesti isän paketoimat lahjat olivat todella harvinaisia, äiti koetti aina jotakin pistää joulupaperiin. Jos ei muuta, niin jokusen piparin kuitenkin. Vähitellen opin, enkä lahjoja odotellutkaan, tärkeintä oli se muu joulutunnelma. Kun sitten itsellä oli perhe ja lapset pieniä tai lastenlapset pieniä, niin jatkoin tarkoituksella niukkaslinjaa, muutama lahja ja sitten normaali joulutoiminta saunoineen ja aterioineen.

Tyttäret olivat joskus katkeria, kun heidän kaverinsa saivat röykkiöittäin lahjoja, mutta he vähemmän. Nyt omissa perheissään he ovat sitten siirtyneet röykkiölinjalle, joten perinne ei säilynyt. Toki heidänkin lapset ovat jo niin suuria, että lahja-aikakausi alkaa olla heilläkin jo ohi.

Varsinainen joulun sanoma on jäänyt itsellä hieman vieraaksi. Toki tiedän, miksi joulua vietetään, mutta en ole saanut otetta syvempään sanomaan. Kun sairastuin vakavasti seitsemäksi vuodeksi, pyysin lukuisia kertoja apua kädet ristissä, mutta en koskaan saanut vastakaikua pyyntöihini. Tunne oli vähän samantapainen kuin näitä blogeja kirjoittaessani, näistä ei kommentteja juuri heru, vaikka mitä kirjoittaisin. Laskurista näen toki, että blogeja käydään kurkkimassa. Rukouksistani en ole saanut mitään vinkkiä, ovatko ne menneet edes tarkoittamaani osoitteeseen.

Vai onko, niin, että sieltä ei tulekaan varsinaista palautetta?
Onko niin, että sain sieltä ”käskyn” alkaa kirjoittaa, josta on sittemmin tullut terapiaa ja pelastajani?
Tai, että ollessani todella puun ja kuoren välissä Matin ansiosta työtoverit ja tutut alkoivat lähetellä hyvän joulun toivotuksia lahjoitusten kera, ja niin pääsin pahimman karikon yli elämään?
Tai, että löysin Petrin netistä ja pääsimme hänen kanssaan purkamaan ja järjestelemään asioita insinöörimielen mukaiseen järjestykseen?
Tai, että olen päässyt irti lääkkeistä ja niiltä osin terveiden kirjoihin?
En ole päässyt asioista selvyyteen, joten joudun elämään edelleen odottavalla kannalla.

Tai ehkä ei ihan terveiden kirjoihin. Viime talven kuntoutin vasenta kyynärpäätäni. Keväällä jonkin aikaa jouduin pitämään golfkierroksilla tukea, mutta kesän mittaan pääsin siteestä eroon. Sitten kesällä taljajousella ampuessani napsahti vasen olkapää, joka vaikutti myös peliini koko kesän jonkin verran, ja nyt syksyllä halkotöissä tuli tenniskyynärpääoireet oikeaan käteen. Siis on jo toinen talvi menossa, kun en voi harjoitella golfia varten talvella.

Tänäkään joulun en ole siis kokenut mitään ”jouluihmeitä”. Toivottavasti edes joku näiden blogien lukija niitä koki!

   

tiistai 16. joulukuuta 2014


Muisteluja sedän viimeiselle matkalle

Hulkonnimellä asuvalla isän perheellä on aikaisemmat muistot minusta kuin minulla heistä. Kun olin vuoden vanha, niin äiti ja isä olivat tuoneet minut Hulkonnimelle hoitoon heinänteon ajaksi. Minä olin ollut vielä osittain rintaruokinnassa, joten vieroittaminen vieraassa ympäristössä ei ollut kuulemma kivutonta. Siitä olivat erityisesti sedät kärsineet, ovat kertoneet!

Ensimmäinen mielikuvani sedästä on, kun hän ajeli rinnanistuttavalla David Brownilla silloiselle asuinpaikallemme Näljänkään. Mielikuva on selvä siitä, kun punainen traktori seisoi pihallamme.

Seuraava muistikuva on, kun valettiin sedän uuden navetan perustusta, vaikka maailmalopun piti olla tulossa. No maailmanloppua ei tullut, mutta navetta valmistui.

Olin varmaankin vasta hieman yli kymmenen, kun setä pyysi minut heinärengiksi. En pystynyt vielä silloin hankohommiin, joten todennäköisesti tulin mukaan vasta ajovaiheeseen. Setä oli hankkinut heinähissin, jonka käyttöön työni liittyi. Oli tärkeää pysäyttää traktori heti, kun sedältä käsky kävi. Yleensä niin tapahtuikin, mutta joskus pysäyttäminen ei heti onnistunut, ja silloin ladon rakenteet paukkuivat - onneksi en vetänyt yhtään latoa nurin!

Isompana olin tietenkin mukana koko heinänteon ajan. Setä luotti sääennusteisiin kuin pukki sarviinsa. Kun luvattiin poutaa, niin setä nousi kukonlaulun aikoihin ja niitti muutaman saran valmiiksi. Joskus nosteltiin heiniä seipäälle sateellakin! Pääosin kuitenkin homma toimi.

Sedältä löytyi nopeutta, kun yhtenä kesänä pyörremyrsky tuli pellolle ja pyrki ottamaan mukaansa kuivia heiniä. Setä juoksi pyörteen mukana ja topri heinätukkoja pysymään seipäällä. Jonkin verran heiniä lähti ilmojen teille ja kauimmat tukot löytyivät läheltä taloa. Onneksi myrsky oli sen verran laimea, että ei vienyt mukana miestäkin.

Sedällä oli suopeltoa myös kirkonkylän puolella. Kerran jouduin ajamaan heinäkuorman kylän läpi Hulkonniemelle David Brown 850:llä. Traktorissa oli synkronoimattomat vaihteet. En ollut koskaan ajanut sellaisella, mutta ilmeisesti olin kirjoista lukenut, miten vaihteet menevät päälle ja pääsin onnellisesti kuorman kanssa perille. Melkoista luottamusta sedältä!

Sedän vanhan Austin A35:n katsastus oli aina melkoista puuhaa. Ensimmäisenä päivänä setä kävi katsastajilta listan puutteista, sitten korjautti ja seuraavana päivänä yleensä Austin oli katsastettu. Vuonna 1963 kuitenkaan homma ei sujunut ko. mallilla. Lähdimme Kajaanin reissuun. Mukana oli minun pieni harjateltta ja vähän peitteitä.
Katsastusmiehen puutoslista oli järkyttävän pitkä. Muistaakseni joku paja teki korjaukset, jonka jälkeen menimme syömään ja elokuviin. Sitten iltapimeällä ajelimme Sotkamoon päin ja kun oli sopivan näköistä kangasmetsää, niin pystytimme teltan auton valoissa. Aamulla heräsimme karjuntaan ja kun kurkistimme teltan ovesta, niin armeijanosasto marssi aivan vieressä olevaa tietä. Olimme majoittuneet varuskunta-alueelle. Keräsimme kimpsut kasaan ja siinä vaiheessa huomasimme myös oleskelun kieltävän taulun.
Auto ei mennyt vieläkään läpi ja lista oli melkein yhtä pitkä kuin edellisenä päivänä.
Setä teki päätöksen, että kulkupeli vaihtuu! Kiertelimme liikkeitä. Mossen olisi saanut mukaan heti, mutta muita ei ollut ostettavissa, kunnes tulimme Veholle. Siellä laskettiin juuri upouutta punaista Miniä alas kuljetusautosta. Setä alkoi hieroa kauppoja ja niinpä ajelimme Suomussalmelle Minillä.

Setä opetti minulle työntekoa ja traktorinajoa, mutta sain minäkin opettaa häntä. Olin hankkinut hyvän ilmakiväärin ja sillä ampumista sain sedälle opettaa. Pääasiassa ammuimme tauluun, mutta välillä jotakin muutakin. Kerran tuli puheeksi lentoon ampuminen. Lopulta setä heitti melko uuden Rostonin ilmaan ja minä ammuin siihen reiän. Ammuimme melko paljon, vaikka mummo asiasta vähän tuhahtelikin. Eihän ollut sopivaa, että isäntä ja renki käyttivät hyvää työaikaa joutavuuksiin.

Kerran talvella, kun olin viidentoista höyteillä, setä sanoi, että on se kumma, kun auton perän lähtiessä luisuun auto tekee aina piruetit. Minä siihen, että se täytyy hoitaa vastaohjauksella ja niinpä löysimme itsemme Suomussalmen jäätieltä luiston oikaisua harjoittelemasta. Monen, monen piruetin jälkeen homma alkoi onnistua. En minäkään ollut varmaankaan asiaa käytännössä opetellut, mutta minulla oli kirja ”opi ralliajajaksi” tai ”ralliajajan opas”, josta olin asiat opiskellut.

Setä tarjosi minulle monen monta miellyttävää muistoa poikavuosillani. Hän oli työteliäs, mutta hän osasi välillä myös höllätä, hän oli mukava ja yleensä hänellä oli hymy naamalla, kun juttujaan kertoi. Mutta kipakkuuttakin löytyi erityisesti silloin, kun joku kone krenasi.  Hänellä oli todella luotto ihmisiin, ainakin minua kohtaan hänellä oli suuri luotto, kiitos siitä hänelle ja toivotan hänelle hyvää matkaa eteenpäin!

tiistai 9. joulukuuta 2014


Isänmaa

Olin lauantaina jutunteossa Mäntsälän itsenäisyyspäivän juhlassa sankarihautausmaalla. Pelastusylitarkastaja piti tilaisuudessa vanhaan reservin yliluutnanttiin uppoavan puheen, josta kumpusi runsaasti kysymyksiä pohdittavaksi.
Aloin miettiä, mitä isänmaa minulle merkitsee. Lopputulema oli, että sehän oikeastaan merkitsee kaikkea. Ilman isänmaata minulla ei olisi mitään!
Poikavuosina tietenkin kuuntelin isän ja muidenkin kertomuksia heidän kokemuksistaan sodassa. Toki isä puhui sodasta harvoin ja oikeastaan enemmän vain ottaessaan koskiryypyt. Selvin päin häneltä ei saanut oikeastaan mitään irti. Itseäni kyllä kiinnostivat sodan asiat ja luin monet kirjat Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. Kaikesta tuosta tuli päälle sellainen pieni ryssän pelko. Olihan naapurimaamme saanut suomussalmelaisten elämän aivan sekaisin, kaikki talot olivat taajamasta menneet talvisodan aikana.  Monet perheet olivat joutuneet menemään myös sankarihautausmaalle saattamaan puolisoa, isää tai veljeä maan poveen. Elämä ei ollut sotien jälkeen enää entisensä!
Totta kai menin myös armeijaan, en edes ajatellut muuta vaihtoehtoa. Astuin armeijan harmaisiin vapaaehtoisena suoraan koulun penkiltä. Muistan, kun minut oli komennettu RAUKkiin, isäni kysyi, olenko sotahullu, kun herraksi koulutetaan. Totesin, että en ole sotahullu, mutta jos on pakko, niin varmasti voimieni ja taitojeni mukaan hoidan osuuteni. Kun sitten myöhemmin minut komennettiin RUKkiin, ei isä kommentoinut enää mitenkään. Kaipa vastaukseni oli häntä tyydyttänyt jo aiemmin. En suorittanut asevelvollisuuttani täydellä höyryllä, kunhan keskitasoisesti läpi menin. Kuitenkin armeija-aika oli minulle hyvää aikaa. Varmasti suurin anti johtui siitä, että olin palveluksessa kaukana kotoa.
Siitä lähtien, kun pystyin jotakin tekemään, sain aina töitä jo ennen armeijaa. Koulun kesälomilla olin töissä heinärenkinä, metsän istutuksessa tai rakennustöissä. Päämääränäni tuolloin oli saada rakennusinsinöörin tai -arkkitehdin koulutus. Rakennusala varmaankin sen vuoksi, että lähes kaikki sukulaiset tekivät rakentajan hommia. Varsinkin äidin puolelta serkut katosivat Ruotsiin töihin. Sieltä he kävivät esittelemässä ajopelejään lomilla ja tietenkin minullakin autohulluna sormet vähän syyhysivät lähteä tienaamaan kunnon pyörät takapuolen alle. Mutta isänmaa piti otteessaan, lähtemättä jäi!

Armeijan jälkeen olin talven tekemässä viitostietä, välillä rakennuksella ja jälleen kesän viitostiellä. Syksyllä aloitin kolmevuotiset ammattiopinnot Kajaanissa. Ensimmäisenä kesän olin tekemässä hotellia Suomussalmella ja toisena kesänä Nokia Elektroniikalla Helsingissä.
Toimin vuoden Kajaanissa Posti- ja Lennätinlaitoksella kantoaaltolaitteita asentaen ja huoltaen.

Helsingin kesän jälkeen olin päättänyt, että sinne ei koskaan, joten lähdin opiskelemaan insinööritekniikkaa Turkuun. Kaikki pienetkin lomat ajoin töihin Kajaaniin, joten luppoaikaa ei ollut moneen vuoteen. Isänmaa tarjosi niin töitä kuin opiskelumahdollisuudenkin!

Opiskelun jälkeen toimin opettajana neljä vuotta, mutta sen jälkeen olin valinnan edessä. Lähdenkö pääkaupunkiseudulle vai jäänkö kotiseudulle tehdaspäälliköksi. Tekniseltä vaikuttava ura voitti ja niin valitsin Helsingin työpaikan. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut Helsingissä asua!

Koin valtavan suuren pettymyksen vuosituhannen alkuvuosina ja sairastuin vakavasti noin seitsemäksi vuodeksi. Isänmaa piti kuitenkin minusta huolen, olen tervehtynyt, minulla on hyviä harrastuksia ja saan tehdä välillä mielenkiintoisia töitäkin. Tällä hetkellä en olostani valita.

Kuunnellessani lauantaina juhlapuhetta Mäntsälän sankarihautausmaalla, tulin siihen tulokseen, että jos isänmaa joutuu uhan kohteeksi, niin edelleen koetan tehdä oman osuuteni voimieni ja taitojeni mukaan. Ajatusmaailmani ei siis ole yli neljässä vuosikymmenessä mihinkään muuttunut. Isänmaa on minulle tärkeä, niin tärkeä, että minulla ei ole edes passia. Täällä minä viihdyn kaikkine neljine vuodenaikoineen, en muuta kaipaa.
Toivottavasti terveyttä riittää, koska onhan se kuitenkin merkittävä tekijä hyvässä elämässä.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Jutuntekijän koettelemukset 2011 - 2014

Kuvia niistä laitteista, joita pääsin itse ohjastamaan. Lisäksi oli lukuisia muita teknisiä vimpaimia, joista oli kiva tehdä juttuja, mutta syystä tai toisesta niitä ei ollut mahdollisuuksia päästä kokeilemaan.

 Huima crosskart -kokemus Hyvinkäällä. Suosittelen vauhtinälkäisille!
 Melko erilainen peli takapuolen alla. Mielenkiintoinen kokemus, mutta eipä muuta.
 F-ryhmän yli 160 heppaisella autolla siviilirenkain muun liikenteen seassa ajelu ei ollut mukavaa. Olisi tehnyt mieli päästä pitkillä piikeillä kokeilemaan!
 Avoautot eivät ole minun juttu, mutta välillä on niilläkin mukava ajella. Keli oli mainio.
 Toinen täysin erilainen hallitava autoihin verrattuna. Ilman harjoittelua ei latu olisi syntynyt.
 Kolmas erilainen peli alla. Onneksi nousua ja laskua ei tarvinnut kokeilla, ilmassa menetteli.
 Kilpuri sieltä tehottomasta päästä. Palkinnoille on omistaja tälläkin vedellyt.
 Nelivetoisia Audeja mistä valita. Tapahtuma ok, mutta kitkarenkaat pilasivat nautintoa, kun letkat kiillottivat jarrutuspaikat.
 Autoilveksen autonayttelyssa kokastu V60.
 Koeajossa koko kyljen aukaiseva Ford. Ecoboost toimi mukavasti.
 Helppoa ajamista tarjosi VW Golf.
 Kaasuatokokemuksia tankkauspaikalla. Ajossa ei huomaa mitään eroa kaasukäytössä.
 Vertailin alle kymppitonnin oikeaa autoa ja viitisen tonnia kalliimpaa mopoautoa. Arvata saattaa, kumpi oli enemmän mieleen.
 Näitä ei kyllä oikeasti tarvitsisi liikenteessä olla!
 Mersumaistiaiset. En ole koskaan ollut mersumies, joten tämä oli positiivinen yllätys.
 Hybridimenoa Auriksella. Vahinko vain, että pelkällä sähköllä voi ajaa vain alle neljänkympin nopeuksia.
Sähköauto tarjosi hiljaista kyytiä. Tällä oli puutteena melko lyhyet ajomatkat, mutta eiköhän sekin puoli kehity, kun öljyteollisuus päästää otteensa kehityksestä. Tai sitten se polttokennokalusto!