torstai 28. tammikuuta 2010

kahdeksan eri vuosikymmentä

Tyttäret ja vaimo laskeskelivat kuinka monella vuosikymmenellä he ovat eläneet. Siitäpä sitten iski minullekin pähkäilyvimma. Ja kyllä minulle kertyi noita vuosikymmeniä kuitenkin totta kai enemmän. Ja aloin miettiä, mitä ihmeellistä olen kullakin vuosimymmenillä kokenut.

1940 -luku:
Tuota vuosikyymentä elelin vain 1,5 vuotta, joten en ajasta mitään muista. Kuitenkin isä ja äiti menivät naimisiin vasta sodan jälkeen, joten mitään asutustilaa he eivät itselleen saaneet. Tuo seikka isää korpesi ihan elämänsä loppuun saakka ja aiheutti hänelle katkeruutta. Olihan hän ollut jatkosodan rajan tuolla puolella vuosikaudet tekemässä suursuomea ja talvisodankin työpalveluksessa. Ja äitikin oli ollut lottana, joten isä koki todella vääränä, kun palkaksi ei omaa tilaa tullut. He saivat kuitenkin äidin isältä maatilkun, jonne isä rakensi hirsitalon.
Minun syntymä antoi perheelle kuitenkin ruokakuponkeja ja sillä tavalla helpotti ehkä hiukkasen vanhempieni elämää.

1950 -luku:
Vuoden 1952 alussa syntyi minulle sisar, joka kuitenkin kuoli muutaman päivän ikäisenä. Ja vuoden lopulla sain toisen sisaren, jonka kanssa sitten leikimme ja myös tappelimme. Nuo ovat ensimmäisiä tapahtumia, mitä tuolta vuosikymmeneltä muistan. 1955 aloitin koulun ihkauudessa Nivan koulussa.
Toiselle luokalle siirryinkin jo kirkonkylään. 1957 saimme kirkonkylän omakotitaloon kaksi huonetta asuntokäyttöön, joten meistä tuli kirkonkyläläisiä.
1958 isä osti moottoripyörän, jolla sitten yhdessä opettelimme ajamaan. Olihan se juhlaa!

1960 -luku:
Isä osti 1962 auton ja minä siirryin opettelmaan auton ajamista - toki vain piha-alueella koivuja kierrellen.
1964 vaihdoin vaihdepolkupyörän mopediin. Ajokki oli Helkama Mini.
1966 sain ajokortin ja se se vasta juhlaa olikin.
1967 menin varusmieheksi siviilikarkurina ja 1968 tulin sieltä vänrikkinä takaisin.
1968 aloitin ammattiopinnot Kajaanissa ja samana päivänä ukkini Janne kuoli.

1970-luku:
Hankin kesällä 1971 ensimmäisen autoni Minin.
Vietin välivuoden opiskelusta työn merkeissä ja 1972 aloitin korkeamman tason ammattiopinnot Turussa.
1972 menimme naimisiin ja Kaarinaan perustimme ensimmäisen kotimme. Anu syntyi 1975.
Vuosikymmenen loppuvuodet toimin opettajana ja aloitin kilpahiihtoharrastuksen.
Iro syntyi 1978.

1980-luku:
Muutto etelään, asetuimme asumaan Koivukylään neljäksi vuodeksi, sitten oli kaksi Keravan vuotta ja lopulta jäimme Tuusulaan kahdeksaksitoista vuodeksi. Vaimo opiskeli uuden ammatin.
Vuosikymmenen lopulla aloin harrastaa kilpa-autoilua ja perheemme tuli koiralliseksi.

1990-luku:
Meni lujaa niiin töissä kuin harrastuksissakin. Löysin golfin ja muutama vuosi myöhemmin vaimo liittyi seuraan. Tyttäret tulivat rippikouluikään ja koirien lukumäärälle ei välillä löytynyt mitään kattoa. Iro pääsi ylioppilaaksi. Ensimmäiset lastenlapset syntyivät.

2000-luku:
Toiset lastenlapset syntyivät.
Harrastukset hiipuivat vähitellen. Tuli turpiin oikein kunnolla ja seurasi vaikea masennus. Kävin terapiassa noin kaksi vuotta, olin lääkityksellä ja jouduin eläkkeelle. Uuden asunnon rakennuttaminen Mäntsälään ja muutto.
Minin täydellinen rakentaminen. Moottoripyöräilyä muutamina kesinä. Aloin kirjoittaa. Julkaisin viisi kirjaa, joista kolme meni yleiseen kirjakauppamyyntiin ja kirjastoihin. Blogien kirjoittaminen alkoi.

2010-luku:
Olen lyhyellä Mäntsälän kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssilla. Hiihtelen pieniä lenkkejä aina, kun jaksan. Kirjoittelen näitä blogejani, mutta näköjään harvenevaan tahtiin.
En oikein tiedä, mitä tältä vuosikymmeneltä odotan! Ehkä kuitenkin toivon terveyttä perheelleni ja myös itselleni.

tiistai 26. tammikuuta 2010

jonottamista pariin kertaan

Tänään vaimon syntymäpäivän kunniaksi tein kaksi reissua paikalliseen terveyskeskukseen. Aamulla kello 9.09 otin jonotusautomaatista lipun labrajonoon. Lääkäri oli määrännyt menemään veren rasvamittauksiin tammikuun loppuun mennessä, ja tämän aamun katsoin asialle sopivaksi. Numerokseni sain A65. Taulussa jökötti numero E64 noin puolen tunnin ajan. A-jonon pituudesta sain tiedon vasta, kun taululle räpsähti numero A37. Siis aika monta oli tulossa normaaliin kokeisiin ennen minua. Jonotusautomaatissa on siis kaksi jonoa - toinen on kiireellisille, siis työssäkäyville, koululaisille tai muille vastaaville ja toinen meille muille, joilla periaatteessa pitäisi olla aikaa vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana ei jono siis mennyt lainkaan eteenpäin, mutta kuitenkin labran ovet kävivät koko ajan. Sinne meni useita normaalin jonolapun ottanutta, jotka eivät syystä tai toisesta jaksaneet istua penkeillä odottamassa kutsua. Toki meni sinne joitakin ilman mitään lappusta ottanutta, mutta he lienenvät olleet joko ajan varanneita tai päivystävän lääkärin potilaita, joilta piti saada kokeet nopeasti.
Minä istuin aivan labran ovea vastapäätä, joten näin, millaisia jonolappusia potilaat ottivat ja insinöörin vaistoni heräsivät. Tilanteestahan oli tehtävä tutkimus!

Tulos oli mielestäni hyvin merkillinen. 12 naista otti normaalin A-jonoon oikeuttavan jononumeron, mutta eivät jaksaneet/viitsineet odottaa omaa vuoroaan, vaan menivät labraan jonkun aikaa penkillä istuttuaan. Paras tapaus oli, kun saliin asteli ylväästi kalliin näköisessä turkissaan, piikkikorkoisissa kengissään ja avoimin päin 30 - 40 vuoden ikäinen rouva, otti numeron, meni penkille meidän mummojen ja vaarien joukkoon penkille, istui alle minuutin, nousi ja meni määrätietoisesti labraan, vaikka hänen vuoronumeronsa oli jopa suurempi kuin minulla.
Tämän rouvan ja myös muiden naisten käytös aiheutti pahaa verta ja murinaa odottajissa ja yksi nainen kävi jopa tekemässä jonkinlaista valitusta vastaanottovirkailijalle, mutta sai vastauksen, että odottele ihan rauhassa, kyllä se vuoro sieltä ajallaan tulee.

Puolen tunnin odottamisen jälkeen alkoi myös A-jono vetää, mutta jokaiselle numerolle ei ollutkaan menijöitä, kun olivat käyneet sisällä jo ennen aikojaan. Näin sitten minäkin pääsin tunnin ja kymmenen minuutin odottamisen jälkeen sisälle. Kuitenkin ajatuksissani mietin, miksi terveyskeskuksen labrassa jonotussysteemi ei toimi kuten apteekissa tai kaupan lihatiskillä? Miksi ohistuskaistat sallitaan? En purnaa itseni vuoksi, minulla on nykyään aikaa runsaasti ja voin nuokin tilanteet käyttää ihmisten tarkkailuun. Eihän sitä tiedä, vaikka saisin tarkkailuistani vaikutteita jopa uusiin kirjoihin!

Tänään meillä oli mahdollisuus mennä ottamaan sikapiikki. Nyt olivat täällä Mäntsälässä vuorossa mihinkään erityisryhmiin kuulumattomat henkilöt, joiden sukunimi alkaa mm. M:llä ja joiden ikä oli jo puolen vuosisadan luokkaa tai enemmän. Rokotusajaksi oli jo etukäteen määrätty klo 15.00 - 18.00. Sinne mekin sitten vaimon kanssa ryntäsimme.
Olimme tervarissa tasan klo 15 ja juuri, kun otimme vuoronumeroamme, kutsuttiin ensimmäinen potilas sisään. Meillä olivat numerot 46 ja 47. Odottelu kesti tasan 20 minuuttia. Siis jono kulki sutjakkaasti!
Pistoksen jälkeen olisi pitänyt odotella ohjeiden mukaan käytävässä 20 minuuttia, mutta useimmat poistuivat suoraan kotiin. Me odottelimme rauhassa, mutta mitään kohtalokasta emme kokeneet. Onkohan sikaflunssa nyt meillä kengitetty?

torstai 21. tammikuuta 2010

aivotko jäässä?

Viime aikoina en ole saanut aikaan mitään pähkäilyjä - ainakaan sellaisia, että niistä olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Lienevätkö aivot jäässä vai onko joku muu syy, joka aiheuttaa ylenmääräisen tylsyyden? Vai ovatko maailman, Suomen tai jopa Mäntsälän asiat siinä mallissa, että mitään kommentoitavaa ei löydy. Tuskinpa on noin, koska Haitissa tapahtui hirveitä, Suomessa ollaan taas meidän eläkeläisten tai ainakin tulevien eläkeläisten asioita pistämässä todella huonommalle tolalle. Haluttaneen ilmeisesti niin, että ihmiset siirtyisivät tulevaisuudessa työstä suoraan hautaan! Ja kuitenkin kaikki ovat olleet mukana talkoissa keräämässä omia eläkkeitään - tai noinhan sen olla pitäisi. Nyt kuitenkin on niin, että meidän tienaamat eläkkeet on jo syöty ja nykyisten työihmisten on sitten maksettava meidän loisten elämiset. Ja se luonnollisesti ottaa pattiin - ihan ymmärrettävää. Minun tapoihini ei juuri kuulu politiikan piiriin kuuluvien asioiden repostelu, mutta olkoon tämän kerran näin. Kun en mitään politiikasta ymmärrä, niin parempi pysyä vaan liikenneasioissa!

Olen käynyt hiihtelemässä vasta noin kymmenisen kertaa. Kerrallaan olen hiihdellyt viiden ja kymmenen kilometrin matkoja hyvin hiljakseen. Kuitenkin jokaisella lenkillä on rinteiden päällä henki vinkunut, kun keuhkot yrittävät saada happea läskeille. Ei tahdo kapasiteetti riittää tormailuihin! Onneksi kilpailuviettini ei ota nokkiinsa, kun mummotkin painelevat ohi, vaareista puhumattakaan ja pystyn liikennöimään latusilla ihan oman kuntoni mukaan. Toki vanhat ajat joskus palaavat mieleen ja haluttaisi mennä paljon vauhdikkaammin, mutta silloin lenkki jäisi varmaan pariin sataan metriin. Viitisentoista vuotta sitten lopetin kilpahiihdon ja silloin tein päätöksen, että vesisateella en enää hiihtele, mutta tänä talvena olen tuohon lisännyt, että myöskään yli viidentoista asteen pakkasella en lenkille lähde. Syynä on se, että vapaata hiihdettäessä pakkaskitka suksien alla kasvaa niin suureksi, että hiihto ei ole nautittavaa ja perinteiselle minulla ei ole välineitä. Lisäksi sain ihmeellisen tulehduksen vasempaan jalkapöytään, joka esti kävelemisen ja vaikeutti hiihtämistäkin viikon ajan. Siksi noita hiihtokertoja on vain kymmenkunta.

Ilmoittauduin kansalaisopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Saapa nähdä, onko tulijoita tarpeeksi, että kurssi onnistuu. Opettajana on näyttämötaiteen maisteri, kirjoittaja ja ohjaaja, joten häneltä varmasti joitakin vinkkejä saisin, miten hän näkisi minun voivan kirjoittamistani kehittää. Minun ajatukseni kirjoittamisesta saattaa kuitenkin olla aika paljon erilainen kuin melko monella muulla kirjoittajalla.
Olen tämän talven aikana lukenut lukuisia romaaneja ja olen pyrkinyt analysoimaan niitä. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tykkään suhteellisen yksinkertaisesta tekstistä, jossa kuitenkin käytetään sanoja monipuolisesti, jopa murresanat ovat mieleeni. Ja tekstin täytyy edetä! Useita kirjoja on jo tähän mennessä jäänyt kesken, koska en yksinkertaisesti ole kestänyt tekstin kirnuntaa. Kirnuamisella tarkoitan sitä, että jokin asia kerrotaan usealla erilaisella kuvauksella ja vertauksella. Se ei minuun pure! Mutta kirjojen arvostelijoihin se näyttää purevan.

Omasta romaanistani "reppana" olen jo saanut lukuisia palautteita (normaaleilta ihmisiltä - en siis keneltäkään ammattiarvostelijalta) ja ihmeekseni ne ovat olleet pääasiallisesti kiittäviä. Negatiivista kanttiaaltoa olen saanut joiltakin mm. siitä, että kerron päähenkilön Lapin kierroksen liian yksityiskohtaisesti, pistän päähenkilön rakastumaan liian nopeasti tai että käytännössä rakennusmiesten illanvietoista ei pääse kesken iltaa pois. Nuo kaikki olivat aikoinaan minun tietoisesti valitsemia linjauksia ja niillä mielestäni oli oikeutus tapahtua tarinan kannalta juuri noin. Mutta minusta on hyvä, että näin kirjoittajauran ensimmäisillä portailla ollessani saan ylipäänsä palautetta - negatiivinen on yhtä tärkeää kuin positiivinenkin. Negatiivinen auttaa toivottavasti kehittymään ja positiivinen, jotta jaksaa kirjoittaa jälleen.

Jouluksi kasaamani "kaksikymmentä airisvuotta" on saanut airispiireissä jo jonkinlaisen vastaanoton, mutta kova hinta rajoittaa kirjan myyntiä. Kuitenkin silläkin näyttää olevan jotakin saumaa mennä maakuntiin. Aika näyttää, miten sen kanssa käy.