kolme vuotta!

Huomenna tulee täyteen kolme vuotta, kun minut pistettiin eläkkeelle! Vieläkin tuo on jonkinlainen taakka, en juuri mainosta, että olen eläkkeellä, ellei nyt joku satu ihan suoraan asiaa kysymään.
Miksi noin? Aivan yksinkertaisesti siksi, että jotenkin häpeän sitä, että jo alle 61-vuotiaana olen joutunut henkilöryhmään, jossa nykykäsityksen mukaan pitäisi olla vain yli 65-vuotiaita. Koen olevani jonkinlainen luopio tai ehkäpä peräti turhake. En kelpaa töihin, mutta en oikein sovellu eläkeläistenkään joukkoon!

Kun jouduin aikoinaan eläkkeelle, niin sairaudenhoito siirsi minut syrjään sellaisista hoitomuodoista, joilla tähdätään työelämään paluuseen. Lähinnä se merkitsi psykoterapian ja psykiatrin vastaanottojen loppumista. Toki opin hoidoista sen, että pystyn analysoimaan itseäni paremmin kuin ennen hoitoja, mutta keskustelut asioita ymmärtävän kanssa jäivät pois, ja ne koen nyt pahimmaksi ongelmaksi. Koirille pystyn asioitani puhumaan, mutta vastauksia en niiltä ole vielä todennäköisesti saanut. Monta kertaa tuntuu siltä, että ne ilmiselvästi viestivät myös minulle päin, mutta viestin sisällön tulkinnasta en aina ole niin varma. Kuitenkin koirien kanssa mennään päivä kerrallaan. Ystäviä ollaan!

Vaimon odotukset minusta ovat tietenkin kovat, kun päivät pitkät vain oleskelen kotona. Imurin pitäisi huutaa ja mattopiiskan raikua. Minulle taas nuo ovat sellainen välttämätön paha, siivoan silloin kun koen, että huusholli on sotkuinen. Minun ja vaimon näkemykset noissa asioissa tuntuvat olevan suhteellisen erilaiset! Saan sitten hienosti sanottuna palautetta tämän tästä. Minun mielenkiintoni on terveenäkin ollessa suuntautunut aivan muihin asioihin kuin ylenmääräiseen siivoukseen, joten en ole jaksanut omaksua uutta ajattelutapaa nyt sairaanakaan ollessa. Vaimo on aina ollut sellainen himosiivooja, joten kontrasti on melkoinen! Minä näprään mieluimmin jotakin ulkona tai sisällä ollessa koetan kirjoittaa. Romuariksiakin on mennyt Ruotsiin jo kaksi kappaletta ja vielä pitäisi niitäkin värkätä lisää, kun löytyisi sopivaa kuplaromua jostakin. Toki muita taloustöitä teen ihan mielikseni. Hoidan astiat puhtaiksi, teen sapuskat, keittelen kahvit ja muonitan koirat.

Olen terveenä ollessani ollut talvi-ihminen. Nyt kuitenkin näyttävät asiat kääntyneen siihen malliin, että minulle onkin kertynyt aktivitetteja enemmän kesälle kuin talvelle. Hiihdon jäätyä käytännössä pois, on korvaajaksi tullut kirjoittaminen. Kirjoitin nyt päättyneen talven aikana ensimmäisen romaanini, joka olikin ihan mielenkiintoinen projekti. Tulos nähtäneen syksyllä! Eläkkeellä oloni näkyy myös siinä, että sain kielteisen päätöksen hakemaani kirjastoapurahaan. Eläkkeeni kun kuitenkin takaa peruselämisen tason. Tarkoitukseni oli, että apurahan turvin pystyisin jopa mainostamaan ja markkinoimaan kirjojani, kun ilman julkisuutta kauppa käy suhteellisen nihkeästi. Mutta täytyy mennä edelleen samalla tavalla matalalla profiililla ja kirjoittaa pääasiassa vain itselleen.
Kesälle on kertynyt jos jonkinlaista harrastetta. Pihan kunnostusta ja rakentelua, golffia, Minilllä liikuskelua ja Moto Guzzilla ajelua. Jos isäni eläisi niin hän sanoisi, että kylläpä joutilaalla on jotakin. Hän ei siis arvostaisi tippaakaan tuollaisia turhakkeen harrasteita, joista kaiken lisäksi on rahan menoa. Ehkä tuo pihan kunnostelu ja rakentelu menisi isänkin ajattelumaailmassa hyväksyttävien joukkoon, mutta nuo muut varmaankaan eivät.

Eilen kävin ensimmäisen kerran pelaamassa kotikentällä golffia. Hirvihaaran kentällä oli täysi sähinä päällä. Mutta pelaamiseni oli todella luokatonta. Normaalisti minulla on slaissi talvehtinut hyvin. Slaissi tarkoittaa siis sitä, että oikealta puolelta lyövän pallo kurvaa reilusti oikealle. Taipumus on ollut pahinta pitkillä puilla, eli siis ykkösellä ja kolmosella.
Mutta nyt tilanne olikin ihan muunlainen. Lyöntiini oli tullut talven aikana hukkia, siis palloni kurvasivat lennon loppuvaiheessa vasemmalle. Kertaakaan en osunut puuykkösellä väylälle, vaikka sihtini oli aina väylän oikeaan reunaan. Kun sitten kiertelin vasemman puolen metsiköt ja raffit, niin tulokseksi sain 104 lyöntiä, eli 14 lyöntiä yli oman tasoitukseni. Tuloksessa oli mukana toki kaksi PARia, mutta ne syntyivät sellaisilla väylillä, joilla en tarvinnyt pitkiä puita.

Illalla kävin Moto Guzzilla Hyrylässä katsomassa tyttäreni perhettä. Ja reissu johti itkuun. Nimittäin Antti 4 v sai istua pyörän päällä ja jopa käynnistää pyörän, kun olin lähdössä pois. Mutta Antti olisi ollut halukas lähtemään mukaan ja niinhän siinä sitten tuli suru puseroon. Toivottavasti Antti ei pitkään muistellut tapahtumaa!

nostalgisia ajatuksia

Luin juuri viimeisintä Ylä-Kainuu -lehteä. Sattui mukavasti, kun olin joku blogi sitten harmitellut Suomussalmen nuorison karkaamista sisäihmisiksi. Lehdessä oli juttu, kun kirkonkylän ja Ämmänsaaren asukit olivat mitelleet voimiaan ja taitojaan jääkiekossa. Kirkonkylä oli tietenkin voittanut kapinan!

Minäkin olin nuorena ollessani joitakin kertoja mukana samoissa karkeloissa! Ensimmäisen kerran olin mukana talvella 1963. Silloin kirkonkylällä ei vielä ollut lainkaan kaukaloa, vaan talvitien viereen Harakanrantaan oli aurattu järven jäälle alue, jossa me pelailimme ja luistelimme. Aura kävi alueella joskus, mutta pääasiallisesti me itse kolasimme alueen luistelukelpoiseksi. Koska alueella ei ollut lainkaan laitoja eikä maalauksia, niin pelimme oli hyvin erilaista kuin sitten oikeassa kaukalossa. Lisäksi jää oli hyvin epätasainen, vaikka sitä oli yritetty parantaa jäädyttämisellä. Railoja siihen tuli tämän tästä.
Kerran luistelin tuollaiseen railoon, lensin päälleni jäähän ja vasta siinä vaiheessa, kun lähes kaikki muut luistelijat olivat kerääntyneet ympärilleni, aloin tajuta tilanteesta jotakin. Poskikin oli aivan verisillä naarmuilla!

Seuraavana sunnuntaina meillä oli tuo minun ensimmäinen peli Ämmänsaaren asukkeja vastaan. Minun oikean puolen poski oli turvoksissa ja naarmut olin peittänyt heftalla. Siis olin ihan oikean jääkiekkoilijan näköinen tuolta osin. Muuten ei ollut kehumista. Polvisuojana oli kerros sanomalehteä ja muita suojuksia ei sitten ollutkaan. Ainoastaan kunnon hanskat olin saanut hankittua kesätienesteilläni.
Ja me tietenkin voitimme sen pelin! En ole varma, oliko se ensimmäinen kirkonkylän ja ämmäläisten välillä, mutta varmasti se oli yksin ensimmäisistä, koska meillä kirkonkylällä ei ollut paljon aiemmien mahdollisuutta harrastaa jääurheilua.
Meidän luistimemme olivat teroitetut järven jäälle sopiviksi, mutta kunnon kaukalon jää oli paljon kovempi ja todella tasainen, joten jo luistelussa oli alussa vaikeuksia. Toinen vaikeus oli laitojen hyödyntäminen pelissä ja kolmantena rajojen huomaaminen kentässä. Muistan, että sain tuomarilta viimeisen varoituksen, kun puolustajana en kiirehtinyt ottamaan hyökkäusalueelta tulevaa kiekkoa ennen hyökkäysalueen rajaa, vaan päästin sen yli ja sitten syötin sen jälleen hyökkäysalueelle omille pelaajille. Kaksi kertaa sain tietämättäni paitsion aikaan, mutta kolmatta kertaa en enää sortunut samaan virheeseen.

En saanut tässä ensimmäisessä pelissäni lähes nuorimpana (14 v) paljonkaan jääaikaa, mutta olin kuitenkin joukon jatkona ja voittoa hakemassa. Jatkossa myös minun pelipanokseni parani jonkin verran, kun pääsin laitahyökkääjäksi.

Sitä me kirkonkyläläiset ihmettelimme, että ämmäläiset olivat aina niin vaisuja vastustajia, vaikka heillä oli siihen aikaan peilaten olosuhteet viimeisen päälle! Kirkonkyläänkin saatiin kaukalo jonkun vuoden päästä, mutta sen jää ei ollut koskaan kilpailukykyinen Ämmänsaaren kaukaloon verrattuna. Ja homma näyttää jatkuvan edelleen samana, vaikka kirkonkylä nykyään on vieläkin enemmän vain sellainen Ämmänsaaren nukkumalähiö, ja hallikin on tietenkin Ämmänsaaressa. Mielenkiintoista oli se, että nykyisessä kirkonkylän joukkueessa oli kapteenina 61 -vuotias Ensio K. Hän ei muistaakseni ollut mukana jääkiekkohommissa silloin -60-luvulla, kun hän harrasti mäkihyppyä ihan hyvällä tasolla. Hän on kaiketi nyt sitten vanhempana lastensa kautta tullut mukaan jääkiekkoharrastukseen puuhamieheksi jäähallihankkeeseen ja muuhunkin huoltamiseen ja entisenä lahjakkaana urheilijana on myös itsekkin pistänyt luistimet jalkaan ja ottanut mailan käteen sekä pitänyt kuntoaan ja taitoaan yllä esimerkillisesti. Nostan hattua!

Katsastus ja muita kevään hommia!

Eilen koitti se päivä, kun oli mentävä katsastuskonttorille - ensimmäisen kerran mönkijällä!
Puin ylleni moottoripyörätamineet, mutta väliasusteita ei tullut tarpeeksi, ja siksi jo muutaman kilometrin ajelu suojattomalla ajopelillä oli raitista puuhaa.
Ensin ajoin kauimmaiselle konttorille, mutta siellä ei otettu lainkaan potilaita ilman ennakkovarausta. Siellä otin kuitenkin Minin liikenteeseen. Uusi rekisteriote maksoi 10,20 €.
Sitten ajelin kotiin päin ja menin tyrkylle toiseen paikkaan. Ja sinnehän pääsinkin. Maksoin 50 € ja jäin odottelemaan. Vuoron tullessa katsastaja ajoi vempeleeni sisälle, katsoi valojen toimivuuden, mutta ei suuntauksia, tarkasti valmistenumeron ja yritti mitata päästöjä. Päästömittaus jäi periaatteessa yritykseksi, sillä mittausanturi ei mennyt pakoputkeen sisälle, joten siitä putken suulta hän yritti mittailla. Ja hyväksytyt arvot tulivat. Jarruja ei katsottu dynamometrissä, mutta katsastaja lienee kokeillut ne ajaessaan laitteen sisälle. Ja niin papereihin tuli hyväksytty-leima viiden minuutin ahertamisen jälkeen.

Siinä häkkyrääni katsastaessaan kaveri kertoili, että valtiovalta on miettimässä samanlaista katsastusta myös moottoripyörille! Jos katsastus on tuollaista, niin siinä ei ole mitään järkeä. Autoista kuitenkin katsotaan paljon turvallisuuteen vaikuttavia juttuja, mutta mönkkärikatsastus on kyllä aivan turhaa. Nuo asiat pystyisi jokainen kuski katsomaan itsekin ja poliisit voisivat tehdä taydentävää työtä tien päällä. Ja jos vielä moottoripyörätkin määrätään tuollaiseen pakolliseen, kalliiseen valohoitoon! Ehkäpä niillä euroilla valtiovalta makselisi lainojaan pois ja katsastajat lihottaisivat kukkaroitaan.

Illalla seivisi sitten Suomen jääkiekkoherruuskin! En katsonut ottelua, koska en yksinkertaisesti jaksa katsella nykykiekkoa. Mutta seuraan ottelutulokset ja olen hyvilläni, että kaikki mitallit menivät tänä vuonna maakuntiin. Kärpät on ollut suosikkini niin kauan kuin se on pääsarjoissa pyörinyt. Tämä on tietenkin ihan aluepoliittinen juttu, sillä olen kuitenkin hengeltäni kainuulainen. Mutta miksi sitten Kärppiä kannatan? Kajaanin Hokki on Kärppien yhteistyöseura ja SuPS on puolestaan Hokin yhteistyöseura. Siis Suomussalmelta johtavat polut Kärppiin asti. Toisaalta olen pahoillani, että Suomussalmen nuoret ovat nykyään halli-ihmisiä. Enää eivät SuRan tarjoamat vaihtoehdot, hiihto, ampumahiihto ja suunnistus jaksa juuri ketään kiinnostaa. Toista oli ennen jäähallin rakentamista! SuRa oli ampumahiihdossa yksi Suomen valtaseuroja ja hiihdossakin oli SM-tasolla menestystä. Mutta ne ajat tuskin enää palaavat!

Illalla oli tarjolla televisiosta kovan luokan jalkapalloa, kun Chelsea ja Liverpool kohtasivat. Järjestin itselleni makuuhuoneeseen oikein aitiopaikan ja olin vakaasti päättänyt katsoa ottelun. Mutta niinhän siinä kävi, että jo puolen tunnin jälkeen oli mittani täynnä, kun Sami Hyypiäkään ei päässyt peliin mukaan. Pistin TV:n kiinni ja jäin odottelemaan unta. Siinä mietiskelin, että jalkapallossa on hirveän paljon sellaista nyhjäämistä ja turhaa pallottelua. Sellaista tehokasta, sähäkkää yhteistyötä ja meininkiä on vain ajoittain. Eli vähän samaan tapaan kuin työelämässäkin, enemmän ollaan tekevinään kuin tehdään tai vielä pahempaa, kun osa työväestöstä soittaa ihan liian kanssa poskeaan tai kampittaa muita ja saavuttaa niillä ansioillaan mainetta ja lisää mammonaa, jos erotuomari tai valmentaja - siis pomo - ei ole ajan tasalla. Miksikähän tuli mieleen tuollainen vertaus? Hmm!

Yö meni kuitenkin pääasiassa nukkuessa, kun on kunnon aineet. Aamulla olikin sitten komea aurinkokeli, joten päätin käydä tankkaamassa Minin. Syksyllä olin ajanut tankin tarkoituksella melkein pohjilleen ja lisäksi talvella käytin konetta muutaman kerran. Siksi lähdin huoltamolle suorinta tietä. Pääsin vain vajaan kilometrin, kun Minille tuli uupumus. Ei kulkenut Mini bensan höyryillä, vaan jätti tielle. Työnsin auton tien sivuun ja käveilin kotiin hakemaan kanisterin ja mönkijän. Näin pääsin tekemään reissuni ja nyt on Mini sitten käyttökunnossa!

Illalla tuli mieleen, että käyn ajamassa moottoripyörällä kevään harjoituslenkin. Puin jälleen ylleni kankeat ja raskaat moottoripyörävarusteet ja marssin talliin. Käänsin virrat päälle ja painoin starttinappulaa. Kuului vain pieni kolahdus ja mittaristo mykistyi. Akussa ei ollutkaan sähköä, vaikka se oli ollut automaattilaturin päässä viikkokausia. Laturi olikin purkanut akun! Laitoin akun lataukseen toisella laturilla ja huomenna sitten selviää, onko akusta tullut lopullisesti entinen.
On noista harrastekamppeista myös melkoinen riesa!

Erilaisia tarjouksia!

Tämän blogin syntymiseen johti puhelu, jonka sain keskiviikkoiltana.

Puhelu sujui suunnilleen tähän malliin:
- Alpo, vastasin normaaliin tyyliini.
- Esittely, josta en saanut mitään selvää, koska taustalla oli aivan valtaisa mekkala.
- Sinullahan on Soneran liittymä? kuulen naisäänen mekkalan keskeltä.
- Kyllä on, vastaan lähes apaattisesti.
- Millaiset sinun puhelumaksusi ovat?
- Meillä on vaimon kanssa yhteislaskutus ja kuukaudessa se on 40 - 50€.
- Puhutko vai lähetätkö paljon tekstiviestejä?
- Puhun ainoastaan pakolliset ja tekstejä lähettelen jonkun verran ja myös numerotiedusteluun, kun tarvitsee saada esimerkiksi osoitteita.
- S-lahdella nuo puhelukustannukset voitaisiin puolittaa, sanoo soittaja.
- Minä en missään tapauksessa lähde kyseisen firman asiakkaaksi, joka ei koskaan ole tehnyt positiivista tulosta!
- Hyvää illan jatkoa!
- Samoin!

Enhän minä ihan tarkaan tiedä, jos kyseinen firma olisi joskus ollut jopa plussalla, mutta kun tiedotusvälineiden varassa elelen, niin hyvin negatiivinen kuva minulle on tullut sen tuloksentekokyvyistä.
Miksi sitten en ota hyötyä itselleni, jos liittymäni maksut todella puolittuisivat?
Yksinkertaisesti siksi, että mielestäni firman, joka perustaa markkinointinsa halpuuteen, tulee näyttää, että se tulee toimeen niillä taksoilla, joita se perii. Kun se ei tule toimeen, niin jostakinhan sen on saatava pussiinsa katetta, jotta firma ylipäänsä pysyisi pystyssä. Siis joku subventoi epätervettä kilpailua! Tai kyllähän se tiedetään, kenen pussilla kyseinen firma häärää!

Vaihdoimme talvella pankkia. Ei siksi, että olisimme olleet entiseen kovin tyytymättömiä, mutta kun konttori on Hyrylässä, niin jonkin verran tuli ylimääräistä ajelua esim. korttien kanssa. Nyt vaihdoimme paikalliseen pankkiin.
Kyseisellä pankilla on yhteistoimintaa erään vakuutusyhtiön kanssa, joten pankin vaihdon yhteydessä meille ikäänkuin tarjottiin myös vaihtoa vakuutuksiemme hoitajaksi. Koska tili on pieni ja menot vielä suuret, kun on edelleen makseltava paksulompsaisten laki-ihmisten palkkioita, niin ajattelimme pyytää kaiken kattavan tarjouksen. Hämmästys oli suuri, koska meidän vakuutusmaksumme olisivat nousseet yli 300 € vuodessa. Siis ei aina vaihtamalla saa hyötyä. Eikä vaihdettu!

Seurailen keskustelua moottoripyöräilijöiden sivustoilla ja sieltä sain vinkkiä, että parilta yhtiöltä saisi edullisia vakuutuksia. Minulla on pyörän vakuutus ihan muussa yhtiössä kuin muut vakuutukset. Siksi lähetin tarjouspyynnön meidän pääasialliselle vakuuttajallemme ja eräälle toiselle yhtiölle. Pyörän vakuutukset ovat tällä hetkellä n. 600 € vuodessa, joten tuohon summaan olisi tehnyt hyvää saada alennusta. Ensin tuli tarjous ihan uudesta yhtiöstä. Tarjous olikin n. 100 € halvempi kuin nykyinen, mutta jäin odottelemaan meidän oman yhtiön vakuutustarjousta. Hämmästys oli melkoinen, kun maksu olisi n. 900 € vuodessa. Ihmettelin keskustelupalstalla saamaani tarjousta ja selvisi, että kyseisen yhtiön vakuutukset ovat edullisia vain vanhoille pyörille! No sehän asia muuttuu ajan oloon, mutta vakuutuksia en kyseiseen yhtiöön siirrä tässä odotteluvaiheessa. Katsotaan sitten, kun pyörä on vanha, jos sitten en itsekin ole jo liian vanha pärrällä ajelemaan!

Pitkästä aikaa Elimäenkadulla!

Sain joku aika sitten kutsun entisen työpaikkani radiokerhon puheenjohtajalta Jouko R:lta tulla kertoilemaan viimeisimmästä kirjallisesta tuotteestani "otteita viestimiehen päiväkirjasta" ja ylipäänsä viime aikojen kirjoittamisharrastuksestani. Kiitoksia kutsusta! Paikalla oli mielestäni ihan mukavasti joukkoa, oli eläkeläisiä, mutta vielä oravanpyörässäkin uurastavia. En laskenut osallistujien lukumäärää, mutta olisikohan ollut parisenkymmentä! Suurin osa oli entisiä tuttuja, mutta olipa siellä pari, joille en nimeä aivosopukoistani löytänyt.

Entisenä opettajana ja insinöörinä tilaisuus oli tietenkin painajainen. Homma ei yksinkertaisesti sujunut sillä tavoin kuin olin sen etukäteen ajatellut. Se punainen lanka esityksestä puuttui! Yhden valvotun yön jälkeen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että eihän minulla ollut yksinkertaisesti eväitä hoitaa tilannetta asettamani riman tasoisesti. Olen ollut viime vuodet pääasiassa yksikseni. Vaimo on vuorotöissä, joten koirien kanssa olen kotona suurimman osan ajasta. Koirien kanssa keskustelutaidot eivät juuri kehity ja eipä ne kehity tässä koneen ääressä kököttäessäkään.

Keskustelun loppuvaiheessa joku heitti kysymyksen, että sainko/saimmeko kiitosta kertausharjoitusten viestipäällikkyyden/viestiliikenteen hoidosta? Mietin tuotakin kysymystä yön tunteina, mutta en kyllä muista, että olisin saanut henkilökohtaisesti muistakaan tapahtumista erikoista kiitosta. Toki en kiitoksien vuoksi hommiin koskaan lähtenytkään. Joistakin tapahtumista annettiin muistoksi joku muistomitalli tai kuten kerroinkin saimme yhden merkittävän tapahtuman viestityksen hoitamisesta öljykangastakit! Jäi siis joskus jotakin kättä pitempää muistoksi vapaa-ajan hyötykäytöstä.
Jos ajatellaan, että noin reilun vuosikymmenen ajan tein viesimiehen hommia yksin tai hyvällä porukalla sadoissa erilaisissa tapahtumissa, niin jo se, että ylipäänsä pyydettiin merkittävien tapahtumien viestiasioiden hoitamiseen, oli eräänlainen kannustin. Katsoin, että juuri siksi pyydettiin, että hommat hoituivat. Olin tietenkin itse asettanut jokaiseen tapahtumaan riman niin korkealle, että eipä sitä juuri koskaan saavutettu. Joka ikisestä tapahtumasta löytyi jotakin petrattavaa ja seuraavaan kertaan parannettavaa. Ja rima vain nousi!

Mäntsälästä Helsinkiin oli eilen jo kesänopeusrajoitukset. Mutta ihmetykseni oli suuri, kun liikenne kulki selvästi alle 120:n. Talvella 100:n nopeusrajoituksella vaikutti monta kertaa, että liikenteessä ajettiin ihan kesänopeuksilla. Nyt minä jouduin olemaan siellä vasemmalla kaistalla, kun pilotilla ajoin liikennemerkkien osoittamaa nopeutta.

Lueskelin viime viikolla kuolemaan johtaneista mönkijäonnettomuuksista kolmen viimeisen vuoden ajalta. Tietenkin viina oli mukana hyvin vahvasti kuolemissa ja promillet olivat siellä kahden pinnassa tai jopa yli. Siis kuskit ajoivat suunnilleen tajuttomassa tilassa ja menettivät yksinkertaisesti ajoneuvon hallinnan ylikovaa kaahatessaan. Toinen merkittävä joukko oli alaikäisten ajamat kuolemakolarit. Oli useita tapauksia, että mönkijä oli annettu alaikäisten käyttöön esimerkiksi pellolle ja onnettomuudet tapahtuivat yksinkertaisesti siksi, että ajoneuvoa ei hallittu. Merkillepantavaa on se, että monessa tapauksessa tutkijat päätyivät totemukseen, että kypärä olisi säästänyt hengen menetyksiltä.
Minulla on ollut moinen ajopeli 3 vuotta ja olen vahvasti sitä mieltä, että mönkijässä ei ole ajo-ominaisuuksia lainkaan normaaleille tieliikennenopeuksille. Laite on korkea, kapea ja lyhyt - siis nuo kaikki kertovat siitä, että kyseessä on pääasiassa työkone, jolla pitäisi ajaa suhteellisen hitaasti. Toki maastossa ajaminenkin vaatii melkoista ammattitaitoa, jota esimerkiksi minulla ei ole kovinkaan runsaasti. Sen olen kuitenkin huomannut, että mönkijä menisi melko varmasti paljon huonommista paikoista kuin uskallan ajaa! Toivottavasti tuo tilanne säilyy jatkossakin, sillä merkittävä määrä onnettomuuksia syntyi nimenomaan siitä, että laitteella ajettiin liian vaativiin paikkoihin, uskallus loppuikin kesken ja mönkijä kippasi nurin jättäen kuskin alleen.

Olen varmasti tylsä ukki, kun en ole antanut mönkijääni pian 13-vuotialle tyttärenpojalle, kun itse aikoinani opettelin isän kanssa yhtä aikaa ajamaan moottoripyörällä 10-vuotiaana!