maanantai 18. lokakuuta 2010

firmaelokuva ja muita haikuja

Kuulin juuri radiosta, että eräs firma Pohjois-Karjalasta on päättänyt satsata firmaelokuvaan n. yhden miestyövuoden verran. Elokuvan tekemisellä halutaan lisätä työntekjöiden yhteistyökykyä ja innovatiivisuutta, ja kuulemma jo työn aikana on ollut havaittavissa positiivista hehkua.
Pätkä saa jutun mukaan alkunsa, kun joku firman työntekijä näyttää joutuneen kaapatuksi, mutta sitten seuraakin jotakin muuta ihmeellisempää... .

Ollessani vielä työelämässä, mekin teimme kaksi elokuvaa. Ensimmäisen nimeä en muista, mutta toisen muistan, kun jostakin syystä sain pätkästä oman kopion. Ihan täytyi pistää pyörimään noin 14 minuutin mittainen "muina miehinä" -kuva, joka ensiesitettiin n. 8 vuotta sitten. Siinä ei kaapattu henkilöä, vaan firmasta tietoa ja tehtiin muutakin jäynää.
Videoiden "äitinä" oli Elina Koskinen. Elina jalosti korviensa välissä syntyneet ideat käsikirjoituksiksi, ja Ari Rantanen hoiti videoiden teknisen toteuttamisen ihan ammattimaisesti ja sai hankittua molempiin kuviin vielä näyttelijä Eero Saarisen näyttelemään konnan roolit. Ainakin jälkimmäisessä kuvassa Kåge Lindström toimi Arin tehokkaana apuna kuvauksissa, mutta piipahti muutaman kerran myös kuvissa. Myös Elina itse oli muutamissa rooleissa näytillä.

Elina pestasi firmasta vapaaehtoisia lisänäyttelijöitä, eikä heitä ollutkaan vaikea löytää. Erilaisissa rooleissa nähtiin mm.: Aija Kataja, Sami Siiki, Mia Kantakoski, Raine Mönkkönen, Antti Turtiainen, Niilo Vartiainen, Marja Dunderfelt, Anja Westerlund, Tommi Ahlqvist, Monika Mannila, Jari Antikainen, Katja Lehti, Samuli Välimaa, Paavo Hannula ja allekirjoittanut.
Siis melkoinen joukko firman väkeä oli aikaansaamassa videota, jonka käyttö lienee jäänyt hyvin vähäiseksi.

Enpä ole aivan varma, ketkä nauttivat vieläkin firman palkkaa, koska yhteyksiä ei noihin henkilöihin ole juurikaan ollut. Jokainen painaa laput silmillä omiin suuntiinsa, joka on tietenkin valitettavaa, ja olen itsekin varmasti osasyyllinen. Jotenkin tuntuu siltä, että enpä viitsi häiritä henkilöitä, joilla on parempaakin tekemistä. Puhelimella soittaminen on minulle tietenkin ihan selvä kustannuskysymys, kun itse joudun jokaisen sentin pussistani pulittamaan.

Jos joku noista henkilöistä eksyy tänne sivulleni, niin ei muuta kuin hyvää jatkoa ja hymyä huuleen!

Katsoin osan homokeskustelusta ja olen kyllä ihmeissäni, että ohjelma on saanut monien jalat liikkeelle pistämään kirkolleen netissä eropaperit. On siinä kirkon miehillä tehtävä, kun pitäisi molemmat osapuolet pitää tyytyväisinä, jos kumarrat toiseen suuntaan, niin pyllistät toiselle. Näytelmä on valmis.
Kun kirjoitin "takapotkua", niin uuden arkkipiispan vapaamieliset lausunnot ko. asioista saivat minutkin ottamaan asiat Arton ja Mirjan käsittelyyn. Heidän asenteensa olivat käsittääkseni tyypilliset keskivertosuomalaisen asenteet, joilla ei varmaankaan tarvitsisi kirkosta erota. Naispappeuteen heillä oli suvaitsevat asenteet.
Omat mielipiteeni pidän tietenkin omina tietoinani, koska en ole julkisuuden henklö, jonka tulisi tuoda esille omia ajatuksia tai mielipiteitään - paitsi ehkä liikenteestä.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

takapotkun julkaisu ja vähän muutakin

Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.

Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!

Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!

Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.

Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.

Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?