Edelleen masennuksesta

Olen tässä sattuneesta syystä kuunnellut ja lukenut entistä skarpinpina juttuja masennuksesta.
Edelleen näyttää olevan niin, että suuri joukko kanssaihmisistä pitää masennukseen sairastuneita lusmuilijoina, taloudellisten etujen hyväksikäyttäjinä tai jopa epärehellisinä, joiden hoitomuotona voisi olla selkäsauna, muu sakihivutus tai jokin muu yhtä konkreettinen tapa kitkeä laiskuus pois!

Itse tuosta taudista kärsivänä mielipiteet tuntuvat todella rajuilta. Olen jo aiemmin käsitellyt kirjoissani ja blogeissani, että masennuksen kynsiin joutuneelta itseltään on otettu suunnilleen kaikki elämässä selviämisen työkalut pois. Jäljelle jää oikeastaan tajunta, miten asioiden olla pitäisi, mutta kun itse ei juuri pysty käymään niihin käsiksi. Tai, jos pystyy, niin se vaatii aivan kohtuuttomia ponnisteluja ja runsaasti aikaa. Päivä ei ole jonkun yksinkertaisenkaan asian tekemiseen pitkä aika. Työn tai tehtävän aloittaminen jo vie aikaa hirveästi, kun pitää vakuuttaa itsensä vakuuttamasta päästyäänkin homman tarpellisuudesta. Vasta kovan jaakobinpainin jälkeen työ voi alkaa ja sitten sitä kyllä saattaa nyhrätä tuntikausia, jollei ole kyseessä fyysisiä ponnisteluja vaativa tehtävä. Silloin työ saattaa päättyä hyvinkin nopeasti.

Masennuksessakin on välillä parempia päiviä, jolloin rutiinit saattavat sujua likimain normaalisti, mutta mustan päivän tullessa, mikään ei onnistu. Minä olen taudissa siinä vaiheessa, että kuvittelen pahimman olevan ohi, mutta minullakin tilanteet vaihtelevat päivästä riippuen. Mm. eilen illalla nukkumaan mennessäni olin ottanut vain normaalin pillerin, jotta saisin unen päästä kiinni, mutta noista viime päivien uusista takaiskuista johtuen pumppuni hakkasi ylikierroksilla ja ajatukset alkoivat kiertää erilaisissa itsemurhatavoissa. Aikani niitä kunnelltuani, päätin nousta ylös ja käydä ottamassa lisälääkitystä, jotta saisin tuollaiset ajatukset pois. Onneksi parin vuoden terapian kautta olen alkanut pystyä analysoimaan tilanteitani ja jotenkin pystyn arvioimaan, missä mennään. Tuo lisälääkitys kyllä tekee seuraavan päivän elämisen vaikeaksi ja väsyttäväksi, mutta sillä saa ajatuksia pois vaaravyöhykkeltä.

Olen tässä joutunut ihmettelemään Suomen oikeuslaitoksen ja viranomaisten toimintaa tai oikeastaan toimimattomuutta. Case, johon jouduin mukaan alkoi syyskuun lopussa vuonna 2002. Ensin olivat kiinniotot ja kuulustelut, sitten kuulusteluja jälleen kesällä 2003. Sitten syyttäjän tekemä syyttämispäätös vuosien 2003 - 2004 vaihteessa, firmasta ulos kesällä 2004 ja lopulta käräjäoikeusvaihe 2005 kevättalvella, päätös 2005 keväällä. Sitten osa valitti hoviin, mutta minulla ei moiseen ollut mitään taloudellisia mahdollisuuksia, enkä sitä paitsi luottanut enää koko ns. oikeuslaitokseen, koska ajattelin, että päätökset on jo tehty jossakin ja meikäläinenkin on todettu soveliaaksi kohteeksi tuomita, jotta media rauhoittuisi. Hovista tuli päätös talvella 2007, siis n. 4,5 vuoden päästä prosessin alkamisesta.

Masennukseen sairastuin kevättalvella 2003, kun minulta evättiin kaikki työ ja kun selvisi, että työnantajanikin oli hylännyt minut ja minusta on tehty rikollinen, niin vähitellen masennukseni aste kääntyi vakava-asteiseksi. Toki lähimmät ja tutuimmat työtoverit olivat kannustamassa jaksamiseen.
Ja masennustani eivät ainakaan olleet parantamassa, että avustajani suuri palkkio sekä muitakin palkkioita tulla tupsahteli maksuun aina sopivasti, kun juuri olin alkanut uskoa, että asiasta selviän. Ja tämä homma jatkuu edelleen!

Insinöörinä en voi yksinkertaisesti ymmärtää, että miksi tuomioiden loppuun ei tehdä talukkoa, josta kukin voi tarkasti nähdä, mitä maksuja on tulossa ja kenelle. Kukin voisi hoitaa ne parhain päin ja edullisimmin ja itse rehellisenä ja kunniallisena ihmisenä varmasti olisin hoitanut kaiken ajallaan, vaikka ne olisivat tuntuneetkin kuinka vääriltä tahansa. Nyt ei vielä ole kuitenkaan käytetty moottoripyöjengejä perintään, mutta mistä sen tietää, milloin sekin vaihe koittaa! Ja korot kasvavat tähtitieteellisiin lukemiin. Tuossakin viimeisessä maksussa on korkoja 40%! Ilmoittavatkohan korkojen saajat ylikorot verottajalle?
Nyt kaikki on niin monimutkaista, kun vielä ns. oikeus määrää maksuja yhteisvastuullisesti maksettavaksi, että niistä ei ota selvää erkkikään. Tarvitaan laki-ihmisiä niitä selvittelemään. Siis laki-ihmiset työllistävät näppärästi omaa ammattikuntaansa. Noin ei insinöörikulttuurissa voitaisi menetellä!
Minulla ei ole mitään selvyyttä siitä, milloin kaikki kustannukset on hoidettu, vaikka olen yrittänyt papereista niitä selvitellä - toki masennukseltani en ole oikein pystynyt pitkäjänteiseen selvittelytyöhön, kun kaikki entiseen ja pahaan paluu vain tuo asiat uudelleen pintaan ja ahdistaa. Toivottavasti asiat selviävät pian, sillä olenhan jo yhden elinkautisen kärsinyt!

Uskon kuitenkin sen, että lopulliseen parantumiseen masennuksestani minulla ei ole mitään mahdollisuuksia ennen kuin asiat ovat täysin selvät. Silloin tietenkin jäävät vielä käsiteltäväkseni kaikki ne vääryydet, jotka olen mielestäni prosessissa kokenut. Mutta se on sitten minun itseni sisäistä pakerrusta! Siinä uskon kyllä kaikesta huolimatta pärjääväni. Kirjoitan vaikkapa yhden kirjan lisää aiheesta!

Powerista puutetta

Kävin tänään tämän vuoden puolella kolmannen kerran hiihtelemässä. Paikka oli edelleen Hirvihaaran hiihtokeskus. Kiersin ensin pellolla olevan kiehkerön, mutta siinä oli ainaostaan minun lisäkseni sellaisia alle kouluikäisiä lapsia hiihtelemässä, joten ylpeyteni ei antanut pyöriä heidän kanssaan samaa rinkiä. Sitä paitsi kaikki mummotkin painuivat ylös mäkeen, joten sinne sitten minäkin. Heti ensimmäisessä kinkamassa minun oli heitettävä akuankalle, kun happi ei riittänyt antamaan lihaksille tarpeellista vääntöä. Pari kuntohiihtäjää paineli ohi ja minulla oli täysi työ ehtiä heidän alta pois. Kahdesti piti ihan pysähtyä ja haukkoa henkeä ennen mäen päälle pääsyä. Mutta lasku tuntui edelleen juhlalta, askeltaen pystyin tulemaan suhteellisen vauhdikkaan mäen alas ja selviydyin hienosti alhaalla olevasta mutkasta. Jäljistä päätellen osa hiihtäjistä oli tullut ainakin puoli rinnettä alas auraten. Ei varmaan ole nautittavaa puuhaa!

Samalla tavalla selvitin ylös kaikki mäet ja laskut olivat yhtä juhlaa. Ehkä siksi minä aikoinaan aloinkin hiihtämään, kun tykkäsin niin kovasti laskuista. Toki nuorempana harrastin laskettelua, joten siitä saattoi tarttua vaatteisiin jonkunlainen taito tulla alas vauhdikkaitakin laskuja. Kilpahiihtourallani en varmaankaan koskaan hävinnyt kapinaa laskuissa! Kyllä tietenkin hyvässä kunnossa ollessa myös vastamäet sujuvat ja murtomaahiihto alkaa tuntua lähes juhlalta. Tullessani vuonna 1980 pääkaupunkiseudulle, ihmettelin, miksi ihmiset puhuivat merellä hiihtämisestä kovana ja hauskana juttuna. Minä pidin ja kyllä varmaan vieläkin pidän sellaista kovin yksitoikkoisena. Mutta jos ei ole kuntoa, niin vastamäkiin nouseminen on yhtä tuskaa, kuten minäkin nyttemmin olen huomannut, ja jos ei ole taitoa tai uskallusta tulla mäkiä alas, niin hommahan on todella ihan p:stä. Alan ymmärtää nyt tätä joukkoa!

Olen siis nyt selvästi huomannut, että sopivalla lääkityksellä saadaan ihmisen kunto todella lamaan. Vielä neljä vuotta sitten kiertelin Hirvihaaran latusia useamman kerran peräjälkeen ja tuntui siltä, että voisin jopa hiihtää leikkimielellä kilpaa yhden kierroksen. Nyt monen vuoden lääkkeiden nappailun jälkeen jo yhden kierroksen kiertämisessä on kovat haasteet. Ehkä lääkkeet olivat minulle tarpeen masennuksen hoitoon, mutta kyllä niistä varmaan on ollut haittaakin. Toki masennus on vienyt halun lähteä hoitamaan kuntoa, mutta kyllä aineenvaihdunta on täysin sekaisin. No yhdessä tulos on sitten tällainen.

Aasinsiltana tuosta powerin puutteestani on pakko tarkastella hieman maamme energiataloutta. Tänä talvenakin kovimmilla pakkasilla ainakin 25% tarvitsemastamme energiasta on täytynyt korvata tuontitavaralla. Me kaikki haluamme käyttää sähköä ja olemme todella pahalla päällä, jos jostakin syystä emme sitä kulutukseemme saa. Meillähän suunnilleen kaikki pyörii sähköllä.
Toki aivan viime aikoina meistä monet ovat alkaneet miettiä, miten tulisimme toimeen pienemmällä kulutuksella, mutta siitä huolimatta omat myllymme eivät riitä tuottamaan tarpeeksi sähköä.

Mutta on melkoisen ihmeellistä, että aina älähdetään siellä, minne kaavaillaan jotakin uutta sähkömyllyä.
Vesivoimaa ei saa missään nimessä rakentaa, jos kysytään asiaa suunniteltujen vesialtaiden lähettyvillä asuvilta. Ja vesivoiman tuottaminen olisi kansantaloudellisesti kaikkein edullisinta! Meidän kesämökki on Kiantajärven rannalla (ei ole sähköä) ja olemme tottuneet siihen, että joskus laineet liplattavat lähes saunan portailla tai että vesiraja on parikymmentä metriä saunan portailta. Siis tontin pinta-ala muuttu melkoisen paljon riippuen siitä, miten vettä lasketaan sähkön tuotantoon. Emme pidä asiaa enää mitenkään ihmeellisenä!
On suunniteltu tuulienergiaa hyödyntävia energiapuistoja. Ja paikalliset ihmiset ovat aivan kauhuissaan, eihän heidän seudulleen noita huiskuja saa missään tapauksessa rakentaa, nehän pitävät melkoista ääntäkin. Eli ne pitää rakentaa jonnekin muualle joittenkin toisten ihmisten kotien ja mökkien läheisyyteen. Niinpä!
Useammalla energiayhtiöllä on suunnitteilla rakentaa atomivoimalaitoksia. Ja jälleen kansa on karheana. Ei missään tapauksessa nimenomaan heidän reviirilleen saa rakentaa syöpää aiheuttavia laitoksia. Eikä saa etsiä edes uraania näitä laitoksia varten.
Millä me sitten tuotamme sähköä? Poltetaanko metsää, turvetta tai kivihiiltä?
Olen ollut Jyväskylässä käymässä turvevoimalassa, enkä ihmettele, että ihmiset eivät halua sellaistakaan naapurikseen.

Minun mielestäni atomivoimala on tässä kehityksen vaiheessa ehdoton. Se on puhdas ja tehokas. Sellaisen naapurissa voisin minäkin elää! Ja insinöörit tehkööt lisätutkimusta uusien ja vieläkin tehokkaampien laitosten saamiseksi aikaan. Mutta siihen asti meidän on parjättävä jotenkin!

Politikointia

On aivan aluksi tuotava esille se seikka, että en ole koskaan ollut mikään politiikan asiantuntija. Itse asiassa politiikka on ollut minulle eräänlainen kirosana, kun muita en viljele. Toki nykyään kirosanat, joita ajatuksissani saatan käyttää, ovat esim. ns. oikeus, lakimies, syyttäjä tai poliisi. Nuo ovat mielestäni nykyään yhtä mätiä kuin politiikka ikään! Olen tietenkin ollut politiikassa mukana siten, että olen äänestänyt useimmissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänestysoikeus. Tosin en koskaan ole äänestänyt ketään nimenomaan siksi, että hän edustaisi jotakin tiettyä puoluetta. Olen aina antanut ääneni vain jollekin persoonalle, jonka olen ajatellut hoitavan yhteisiä asioita suunnilleen samoilla periaatteilla kuin itsekin ajattelen. Nyt olen kuitenkin erityisen kiitollinen siitä, että äänestämäni ehdokas ei ylittänyt valintakynnystä Mäntsälän kunnanvaltuustoon!

Ennen vaaleja ehdokkaat kirjoittelivat todella ahkerasti yleisönosastoihin ja blogeihinsa tuoden esille omia (tai joissakin tapauksessa jonkun toisen) hienoja ajatuksia, miten asiat tulee hoitaa tai miten he ne hoitaisivat. Vaalien jälkeen lehdissä oli jonkun verran kiitoksia äänestäjille tuesta, mutta sitten hiljeni täysin. Ei kenelläkään enää ollutkaan mitään sanottavaa. Eli kävi juuri niin kuin jossakin aiemmassa blogissani ennen vaaleja kirjoitin, ehdokkaat ja erityisesti valitut katoavat jonnekin tuntemattomaan tekemään hiljaista työtänsä, kunnes vajaan neljän vuoden päästä innostuvat jälleen tulemaan mielipiteinensä julkisuuteen parantamaan maailmaa. Miksi politiikassa mukana olevat kertovat mielipiteitään vain vaalien alla? Onhan tapahtumia ja asioita muulloinkin!

Nyt viime aikoina sitten alkoi Mäntsälässä kuulua kummia! Jo ennen ensimmäistäkään valtuuston kokousta demareiden ryhmä hajosi. Puheenjohtaja ja joitakin muita erosi ryhmästä ja nyt aivan viime päivinä yksi sitoutumaton demareiden riveistä siirtyi kokoomuksen ryhmään. Eikä mene kokoomuksellakaan hyvin, sillä vaalien ääniharava aikoo irtautua ryhmästä. Ja perussuomalaisilla on ollut samoja juttuja, siellä aikoi yksi henkilö jättää käyttämättä valtuustopaikkansa.
Näillä kaikilla on yhteisenä nimittäjänä se, että kyseiset henkilöt eivät ole saamassa haluamaansa lautakuntapaikkaa tai paikkaa kunnanhallituksessa. Kun niitä menee kuulemma jopa vaaleissa ilman valtuustopaikkaa jääneille tai pienemmällä äänimäärällä valituiksi tulleille!

Nyt sitten on alkanut ainakin lehdissä näkyä näiden mielestään päähänpotkittujen juttuja. Haetaan äänestäjiltä tukea, että heidän tavoitteensa täyttyisivät, ja joitakin tukijuttuja on jo näkynytkin. En kyllä ole ihan varma, ovatko nämä tukijutut aivan oikeita. Saattavathan nuo olla aivan tekemällä tehtyjä! Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta politiikkaahan se vain on, miten lautakuntapaikat jaetaan. Jos joku ei pysty omassa ryhmässään tekemään politiikkaa ja saamaan itselleen haluamaansa paikkaa, niin onko hän sitten ammattilainen hoitamaan kunnan asioita? Ja kuka ei hyväksy politiikkaa, niin miksi sitten olla siinä mukana?

Kuitenkin sen verran voin raottaa omaa ajatusmaailmaani, että en kannata lautakuntapaikkojen ja kunnahallituksen paikkojen jakamista pelkästään saatujen äänimäärien mukaan. Nimittäin saatujen äänien määrään vaikuttaa niin kovin monet asiat. Jotkut ovat jo luonnostaan mukana julkisuudessa, jolloin tunnettuutta tulee aivan ilmatteeksi ja ääniä myös. Ehdokkailla on aivan erilaiset resurssit tehdä vaalityötä ja saada sillä tavalla plakkariinsa lisää ääniä. Jopa ehdokkaan sukupuoli tai ulkonäkö vaikuttavat äänisaaliseen. Siis kaiken kaikkiaan jonkun ehdokkaan saama äänimäärä on syntynyt hyvin monimutkaisen matemaattisen yhtälön mukaisesti. Ja siinä yhtälössä ei ole ehdokkaan todelliset ammattitaidot kuin vain osana tekijöistä. Siis äänimäärä ei kerro mitään ehdokkaan ammattitaidosta kunnan asioiden hoidossa. Ammattitaidon määrittely on tehtävä siis aivan muiden periaatteiden mukaan.

Omasta työhistoriastani olen oppinut sen, että maan hiljaiset ne työt tekevät ja valitettavan usein kyllä käy niin, että jotkut muut niistä kunnian saavat. Sekin on politiikkaa!

Valoa tunnelin päässä - vai onko sittenkään!

Hiihtoharrastus jäi sitten yhteen kertaan - ainakin toistaiseksi. Lumet vaan ottivat ja häipyivät! Jotenkin masentavaa näin talvi-ihmiselle. Pitäisi varmaan muuttaa jonnekin Kainuun korkeuksille, mutta vaimo ei moiseen muuttoon suostu millään. Ja saattaisi itselläkin tulla mieleén joitakin esteitä tuollaiselle elämän muutokselle. Kuitenkin lapset perheineen ovat täällä kohtuullisen matkan päässä.

Kerroin tuossa jokunen blogi sitten, että posti toi jälleen julmaa postia. Nyt tilanne on kuitenkin kääntynyt sellaiseksi, että saan maksella tuota maksua pienemmissä erissä tässä kevään korvilla. Näin pärjäilemme joten kuten. Toki rakennushankkeita on rahoitettava muualta tulevalla rahalla, eli lisävelalla. Mutta näinhän näyttää menettelevän valtiokin. Otetaan velkaa, jotta työllisýyttä tuettaisiin. Näin kai tuo on ajateltava omalta kohdaltakin. Jos haluan edelleen tervehtyä, niin jotakin on rakenneltava ja nikkaroitava ja sinne sitten uppoaa jonkin verran euroja.

Alkutalvella kasasin toisen romuairiksen. Se on asustellut Tukholmassa jo jonkin aikaa ja on tullut jopa neljä uutta tilausta. Mutta kun ei ole enää sopivia kuplan osia nurkissa! Timo on luvannut kysellä tutuiltaan jotakin, mutta ei vielä ole ilmeisesti löytänyt mitään.
Tässä taannoin romurauta oli niin hinnoissan, että ilmeisesti kaikki nurkat on putsattu puhtaiksi romuista. Kävin paikallisesta romiksesta hakemassa rungot noihin uusiin tilauksiin ja siellä kaveri kertoi, että nyt aivan viime aikoina kaikki romuhanat Eurooppaan ovat menneet kiinni, mutta eipä tuo vaikuta vielä minun romuairisten osiin mitään. Saa nähdä, miten ne kursin kasaan!

Romaanin tekeminen on ollut jonkin aikaa jäissä, kun odottelen parilta esilukijaltani kommentteja aikaansaannoksestani. Itse olen jo huomannut muutamia seikkoja, jotka tulen muuttamaan lopulliseen tekstiin, mutta en ole lähtenyt niitä vielä korjailemaan. Teen sitten kaikki muutokset kokonaisvaltaisesti samalla kertaa. Näin pystyvät langat käsissä.
Kansikuvien kanssa olen tehnyt töitä, mutta vielä en ole onnistunut vangitsemaan kamerallani sellaista kuvaa, joka mielessäni on. Sen on oltava talvikuva, joten saa nähdä, joudunko lähtemään kuvausreissulle vaikkapa Suomussalmelle. Siellä on ainakin lunta!

Olen pähkäillyt jonkin verran myös maailman asioita. Ollessani varusmiehenä ja erityisesti Haminassa reserviupseerikoulussa käsiteltiin hyvin monilla luennoilla Israeilin menestystä ns. kuuden päivän sodassa. Eihän sitä tietenkään voinut kuin ihastella, miten pieni pisti päihin suuremmille. Mutta nyt jo elämän ehtoopuolella on ajatusmaailma saanut myös muunlaisia vaikutteita ja varmasti enemmän tietoakin. Jotenkin en voi ymmärtää, että joku USA voi ottaa maita jollekin ihmisjoukolle toisten ihmisten alueilta. Eihän siinä voi todellakaan käydä muuten kuin on käynyt koko Israelin olemassaoloaikana. Tappelukset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen ajatellut vähän sillä tapaa, että entäpä jos vaikka täältä meiltä otettaisiin maita ja ne asustettaisiin jostakin tuodulla väestöllä. Jos vaikkapa USA tai Venäjä määräisi tyhjennettäväksi koko Uudenmaan läänin aluperäisistä asukkaista ja sijoittaisi tänne kansan, jota tukisi niin taloudellisesti kuin aseellisestikin. Miten me täällä alun perin asuneet suumme panisimme?
Ajatellaanpa asiaa aivan kaikessa rauhassa! Eläisimmekö me kuten Porkkalan aikoihin?

Hiihtelyä

Lopultakin sain parin vuoden jälkeen ensimmäisen kerran ispiraation lähteä katsomaan, onko sitä lunta kerttynyt riittävästi oikeaan paikkaan eli latusille. Tässä on ollut muutama päivä niin mollivoittoista, että olen näin jälkikäteen ihan tyytyväinen, että päätin lähteä!

Jo lähtövaiheessa oli monta juttua, jotka yrittivät sabotoida ajatukseni. Olen käyttänyt aina hiihdellessäni kilpailuaikakaudeltani periytyviä välineitä ja vaatteita. Puketuminen oli todella raskasta, koska tunsin oloni kilpahaalarissani samanlaiseksi kuin kahdella nakilla, jotka on sullottu yhteen kuoreen. Eikä ihme, kun kiloja on kertynyt lisää viimeisten kisojeni jälkeen sellaiset 15. Mutta hiki hatussa sain pungerrettua itseni lähtökuntoon.

Hirvihaarassa oli nuoskaa lunta maassa joitakin senttejä, mutta nurmikentällähän ei paljoa tarvitse ollakaan, kun hiihto onnistuu. Kiertelin pellolla olevaa latua vajaan tunnin ja olin aivan poikki. Matkaa tuli varmaan alle 5 km. Kyllä kunto on heikko!
Hiihto on hieman erilainen kuin pyörällä ajo. Joka vuosi täytyy tekniikka opetella suunnilleen alusta asti - ainakin jos on vaativa persoona. Ja minä olen! En voi hyväksyä itseltäni, että vain jotenkuten matelen suksien päällä.
Viime talven hiihdot jäivät väliin, joten kävin kaikki vapaan hiihdon hiihtotekniikat läpi. Alussa meni vähän huonommin, mutta vähitellen homma alkoi luistaa. Sauvoitta hiihto sujui jo mukavasti myötätuuleen, mutta vastaseen ei. Olisi pitänyt olla koivissa enemmän papua. Sauvojen käytössä käsistä ei ollut juuri mitään apua. Vasen kätenihän on ollut likimain käyttämättä yli puoli vuotta, kun rikoin sen hiirellä. 8.12. sain siihen piikin ja muutaman viikon olen pystynyt sitä osittain kuntouttamaan. Eilen sain luvan jatkaa sen kehittämistä, vaikka jotkut liikkeet vielä tekevät kipeää. Muistelin siinä hiihdellessäni, että eipä ollut ihme, jos viime kesänä tien toisella puolella golfkentällä en saanut kovin pitkiä lyöntejä aikaan. Kun kädet ovat suunnilleen keitetyn makaroonin luokkaa, niin ei saa vain tarpeellista mailanpään nopeutta.
Siis hiihtelyni oli vain lähes tasaisella tapahtunutta eri tekniikoiden harjoittelua!

Ajoin takaisin moottoritietä sen pienen pätkän ja eikös vaan taas yksi Audi kohdellut minua kaltoin. Valkoinen A6 porhalsi ohitseni ja kurvasi suoraan eteeni heittäen suolamoskan tuulilasiini. Audin perässä ajeli vanha Volvo 740 myös kovaa ylinopeutta, mutta siinä oli ratissa kuitenkin ihminen. Volvo siirtyi oikealle kaistalle vasta pitkän matkan päästä. Gentelmanni ratissa!

Pari päivää sitten oli Ylenaikaisessa juttua rekkojen liikennöinnistä. Siellä oli puhetta myös rekkojen nopeusrajoittimista. Olin luullut, että rajoitin täytyy asettaa nopeuteen 88 km/h, mutta ohjelmassa kerrottiin, että nopeus onkin 89 km/h. Minun etupuolella ajeli kotimainen rekka täysin samaa nopeutta kuin minäkin ja minun pilotti on säädetty todelliseen nopeuteen 101km/h. Siis laitteita pystytään manipuloimaan!

Lunta tupaan - jälleen!

Edellisessä blogissani kirjoitin tyytyväisenä, että olin juuri saanut maksettua avustajani palkkion 30000 € kolmen vuoden aikana 750 €:n kuukausierissä valtiolle minua kohdanneen oikeusprosessin jäliseurauksena. Kerroin myös, että on enää kolme muuta pienempää maksua, jotka nekin liittyvät samaan hässäkkään.

Mutta tänään posti toi jälleen karua viestiä. Minun on maksettava jälleen 2752,48 € ihmeellisen numerosarajan osoittamaa maksua. Nekin liittyvät samaan pakettiin, mutta nyt velkojana on joku osakeyhtiö. Yritin sinne soittaa, mutta eihän sinne puhelimella päässyt. Eiköhän tästä tule lainkaan loppua?

Avustajani jätti minut kuin nallin kalliolle. Hän selvitti silloin alussa minulle joitakin tapauksia ja tilejä, joille minun oli maksettava maksuja ja niin tein. Sitten tuli kuvioon oikeusrekisterikeskus tuolla isolla maksulla ja jossakin vaiheessa pienemmällä maksulla, jolle sain maksuaikaa nyt tämän vuoden alkukuukausille. Ja välillä tuli useampia juttuja ulosottajan kautta, jotka sain jotenkin hoidettua, mutta jouduin maksamaan siinä yhteydessä myös muille kuuluvia maksuja. Jo silloin purnasin, että miksi avustajani ei ole hoitanut minulle asiaa loppuun asti, jotta tuollaisia täysin odottamattomia maksuja ei tulisi. Enhän minä mistään oikeuden päätöksestä voi tietää mitä pitää maksaa kenellekin ja varsinkin, että maksuja on maksettava jollekin perintätoimistolle! Mutta näin näköjään saadaan mukaan temmatulle lisätuomioita!

Siis kyllä tässä koetellaan yhä uudelleen ja uudelleen! Ei ne masennuspisteet paljon laske kuin aina vaan isketään. Täytyykö tässä hypätä todella hirteen? Joskus tuollainen juttu oli hyvinkin lähellä, mutta luulin jo sellaisten ajatusten kaikonneen. Mitä maailma minussa menettäisi? Eipä kai mitään!