Yksi arvostelu

Jo vanha eletyn kesän juttu, mutta tuli eteeni, kun ryhdyin etsimään jo aloittamani uuden romaanin sijaintia tietokoneestani.
Kaikenlaisiin kilpailuihin sitä tuleekin osallistuttua. Kuten olen jutussani todennut, on varmasti turvallisempaa pysytellä golfissa, kun siinä sijoitus tai palkinnot ratkaistaan pelkästään tehdyn työn perusteella.

Katselin ykköseltä pitkää juttua tämän vuoden kirjamessuilta. Yhä enenevässä määrin ammattilaiset ovat nykyään myös kirjailijoita, ja mikäpä siinä. Heillä on saatu hyvä koulutus kirjoittamiseen, ja kun ovat tehneet joskus jopa oikeaakin työtä, niin näkemystä elävästä elämästä on syntynyt. Tahtovat vaan monet noilta pohjilta syntyneet teokset olla raskaita luettavia, kun taide pakkaa puskemaan tarinan yli.

Toinen äärimmäisyys ovat tietenkin elämän muilla alueilla kunnostautuneet henkilöt, jotka ovat päätyneet myös kirjailijoiksi. Tarkoitan esimerkiksi missejä, urheilijoita, näyttelijöitä ja muusikoita. Heillä on ollut jo tunnettuutta julkisuudessa ja tietenkin myös mediassa, joten kustantajat ottavat näköjään heidät hyvin mukaan kirjailijakaarteihinsa. Myyntimenestys on taattu!
Luin itsekin Ville Haapasalon kirjan "Et kuitenkaan usko...". Ja kyllähän tarinat uskomattomilta tuntuivatkin, täytyy myöntää. Kirja oli kuitenkin sellainen, että se oli luettava kerralla. Toki paksu kirja oli runsaasti kuvitettu ja kirjoitettu isollä präntillä, joten takakansi tuli vastaan nopeasti. Eihän Röyhkän teksti mitään taidetta ole - onneksi - mutta tarina oli iskevää.

Sitten olen tavannut Anneli Kankaanpään teosta "Teoistaan tunnetut". Se kertoo Mäntsälässä vaikuttaneista ja vaikuttavista pääasiassa taiteen persoonista. Mutta onhan siellä tietenkin esitelty muistakin ansioista tunnetuja henkilöitä, kuten Elisabet Rehn tai Timo T.A. Mikkonen pari mainitakseni. Olenpa sinne minäkin joutunut puolentoista sivun esittelyllä kirjoittamieni kirjojeni ansiosta!

Alla oleva kolumni on julkaistu kesällä Mäntsälän Uutisissa:

Möllärimestarikilpailu

Päätalo Instituutti järjestää joka vuosi kirjoittajille mahdollisuuden mittauttaa kirjoittamisen taitoa ihan kilpailussa. Tuomareiksi on valjastettu useita kirjailijoita ja kirjallisuuden asiantuntijoita.

Minäkin päätin osallistua ja lähetin uusimman romaanini ”rajalla” toiveena saada kunnon palautetta kirjoittamisestani. Palaute, jota kirjastani olen saanut, on ollut pelkästään kiitosta, joten toiveeni olivat korkealla. Ei menestymisen suhteen, vaan nimenomaan arvioiden suhteen.

Pari viikkoa siten posti toikin paksun kirjeen ja illalla aloin tutustua, millaisia arvioita osallistuneista kirjoista oli pakettiin kirjattu. Suurimmasta osasta arvioita saatoin päätellä, että tuomarit olivat teokset lukeneet, koska arvioissa kerrottiin puutteista kieliasuissa, virheistä tai jopa asioiden käsittelypuutteista.

 Omasta kirjastani saamani arvostelu kuitenkin oli pettymys, arvio tuntui olevan sama kuin itse olin takakanteen rustannut. Ensin oli lueteltu, mitä olen aiemmin kirjoittanut, koska ”rajalla” on jo viides kirjani. Ja sitten arvosteluun:

- Rajalla kertoo helppoon elämään armeijaan menevän nuorukaisen tarinan aikuiseksi. Elämä ei olekaan helppoa, eikä armeijaura pitkä. Kainuulaismies ajautuu elämän pyörään, jossa murtuminen on lähellä. Elämä ikään kuin kaatuu eteenpäin ja on juostava kovaa jos aikoo pysyä mukana. Manninen juoksuttaa tarinaansa dialogien varassa ja ne etenevätkin todenmakuisesti. Kainuu on vähäeleisten miesten maata, mutta tässä kirjassa liikutaankin hieman laveammilla valtateillä. Kirja on kehityskertomus, jossa mies palaa juurilleen ja pohtii elämää ja iäisyyttä monelta kantilta.

 Mitäpä tuosta ajattelisi? Onko arviointi otettava positiivisena vai negatiivisena?

Itse ole kääntymässä tulkintaan, että eipä siinä ole oikeastaan mitään, jota voisin käyttää hyväkseni kehittäessäni itseäni kirjoittajana. Palkintoja ei tietenkään tuolla arviolla herunut.

 Olen aina suhtautunut skeptisesti kilpailuihin, joissa palkinnot määräytyvät joillakin muilla kuin eksaktisti mitattavilla suureilla. Tämän kilpailun tuomareita tai heidän tuotantoaan en tunne, mutta jos he edustavat nykyään yhä enemmän lisääntyvää kerrontatyyliä, niin silloin on ihan luonnollista tuollainen arvio tai se, että palkintoja ei osoitteeseeni lähetetä.

Nykytyylinhän mukaan esimerkiksi rakastelukohtauksessa voidaan verrata tuntemuksia ja tapahtumia vaikkapa Ukko-Pekan puhinoihin tai parhaassa tapauksessa Pohjois-Korean lähettämän raketin räjähdykseen. Itse en halua lukea tuollaisella tyylillä kirjoitettua romaania saati kirjoittaa noin. Kirja-arvostelijat kyllä suoltavat tuon tyylin kirjoista positiivisia arvioita ja niinpä juuri ne kirjat päätyvät lukijoiden kouriin.

Liika on liikaa

Olen pähkäillyt suureen ikäluokkaan kulumistani käytännössä koko elämäni ajan. Kun pyydettin kolumnia Mäntsälän Uutisiin, niin pistin jotakin asian ympäriltä 2700 merkkiin. Eihän noin lyhyeen esitykseen saanut paljoakaan aikaan, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Harrastin urheilua nuorempana - tai oikeastaan vielä ikämiehenäkin hiihtelin. Aina sarja, johon ikäni vuoksi kuuluin, oli yliedustettuna vaikkapa reilusti vanhempiin tai nuorempiin sarjoihin verrattuna. Menestyminen olisi vaatinut siis meiltä paljon enemmän paneutumista ja harjoittelua kuin vaikkapa parikymmentä vuotta nuoremmilla. Näin se oli oikeastaan joka asiassa ja jatkuu hoitopaikoille ja aina hautuumaalle asti. Tuskinpa meille enää monttua riittää, vaan jäännökset on pistettävä pieneen purkkiin. Kaipa se meille sopii!

 

 

Suureen ikäluokkaan kuuluminen – ruusuilla tanssimistako?

Kuulun itse sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, joten omakohtaista näkemystä asiasta on kertynyt, mutta olen myös pitänyt silmäni auki ympäristön tapahtumille.

Vanhemmillamme oli töitä yllin kyllin ainakin sodan runtelemilla seuduilla. Palkka ei välttämättä riittänyt edes elämiseen, mutta jos kotona oli pottumaata, muutama lehmä, kana ja possu, niin perhe pysyi sapuskoissa. Ainakin näin oli meillä. Kavereista ei ollut pulaa edes syrjäseudulla, sillä joka talossa oli liuta lapsia.

Kuluissa oli niin paljon oppilaita, että tyypillisesti saimme oppia päihimme parakkiluokissa tai muissa tilapäistiloissa. Luokkakoot olivat neljänkymmenen oppilaan suuruisia oppikoulussakin, vaikka sinne mentiin tiukkojen pääsykokeiden kautta. Oppia kuitenkin tarttui mukaan, koska opettajilla oli auktoriteettia ja kuri oli tiukka, häiriköitä ei juuri ollut.

Jatko-opiskelupaikat olivat todella tiukassa, yrittäjiä oli paljon enemmän kuin opinahjoihin mahtui. Moni jäi ilman ammattikoulutusta, mutta onneksi niihin aikoihin vielä sekatyömiehiäkin tarvittiin.

Opiskelujen jälkeen oli jälleen kova kilpailu päästä niin sanotusti ammattia vastaavaan työhön.

Valmistuin itse laman alkuaikoina 1970 -luvulla. Edellinen vuosikurssi sai valita useammasta paikasta parhaimman, kun meillä seuraavana vuonna opiskelun päättymisen aikaan oli ammattitöitä tiedossa vain noin kymmenelle kaverille.

Seuraavan kerran 1990 -luvun lama-aikaan alkoi olla keskusteluja siitä, että suuret ikäluokat ovat vallanneet kaikki hyvät työpaikat, ja hyvän koulutuksen hankkineet nuoret eivät pääse saamaan tärkeää työkokemusta. Niinhän se tietenkin oli. Suuret ikäluokat olivat silloin vielä hyvissä voimissa. Monen yrityksen työntekijöistä puuttuivat nuoremmat ikäluokat kokonaan.

Nyt jälleen, laman ja huonojen aikojen kolkutellessa, on alkanut kuulua juttuja, että sedät ovat innovaatioiden uhkana ja jarrumiehinä. Melkoinen osa suurista ikäluokista on jo eläkkeellä, mutta vielä osa on kuitenkin vahvasti työelämässä mukana. Nyt näihin kohdistuu paineet vallanpitäjien taholta ja siis myös nuorten taholta. Vanhojen täytyisi jaksaa pakertaa, mutta toisaalta antaa tilaa nuoremmille. Skitso tilanne! Yritysten saneeratessa vanhat pistetään ilman muuta ulos, mutta eipä yrityksiin aukea hirveästi paikkoja nuoremmillekaan. Osa näistä viisviitosen ylittäneistä yrittää taistella nuorten kanssa työmarkkinoilla.

Viisaimmat työnantajat ovat huomanneet, että parhaat tulokset saavutetaan, kun työvoimassa on kaiken ikäisiä työntekijöitä puhaltamassa yhteen hiileen. On kokemusta ja yltiöpäisyyttä sopivassa suhteessa.

Valtakunnan ja yritysten johtajat ovat avainasemassa – monessa mielessä!

Pitkästä aikaa

Onpa aika hujahtanut nopeasti. Edellisen kerran olen ollut näissä merkeissä toukokuussa. Ihmekö, että Jouko tuossa joku aika sitten hoputteli jotakin kirjoittelemaan. Toisaalta sehän kertoo, että ainakin yksi käy aina joskus kurkkimassa, onko sivuilla mitään uutta.

Kesä on mennyt golfaillessa. Olen jonkin verran kirjoitellutkin, mutta vain paikallislehtiin. Jutut ovat olleet satunnaisia, koska päivystyksiä ei kesän aikana herunut. Päätoimittaja kyseli keväällä vapaita viikonloppuja muistaakseni lokakuun loppuun saakka. Tein työtä käskettyä ja lähetin mahdollisuuteni päivystyksiin. Päätoimittajan ollessa lähdössä äitiyslomalle, sain listan, jossa minulle oli laitettu päivystyksiä juuri niille viikonlopuille, jotka minulla olivat varattuja. Tietenkin kommentoin ja kerroin, että ne eivät minulle käy.
Vt. päätoimittaja lähetti minulle listaa juttukeikoista, mutta enhän niitä voinut ottaa. Päivystyslistat olivat jääneet päivittämättä! Nyt sitten käy todennäköisesti niin, että jatkossa tilauksia ei tule, mutta onpahan aikaa johonkin muuhun.
Lehdissä on päällä säästötoimet ja nekin pienentävät jutuntekomahdollisuuksia, mm. autoesittelyjäkään en enää saa tehdä, koska konserni on ostanut jutut könttänä jostakin, ja saa siis testit vieläkin halvemmalla kuin minulta.
Kolumneja olen saanut kirjoitella melko mukavasti. Aiheet tulevat milloin mistäkin. Olen kirjoittanut ainakin leivästä, kun aloin ihmetellä, miten lääkäritkin ovat asioista täysin eri mieltä. Sitten kerroin mökkimatkasta, kun jo menomatkalla volvoilija pisti ohitettavansa pientareelle kuin myös minut vastaantulijana - täydessä vauhdissa. Onneksi pysyimme kaikki tiellä, eikä mitään sattunut! Mökillä oli sitten tartuttava töihin, kun kolmeen vuoteen siellä ei ollut kukaan käynyt. Ei enää jaksa kiinnostaa ajella päivä mökille, että pääsisi ahertamaan. Hyötyanalyysi ei anna kovinkaan korkeaa tulosta!
Golfista tietenkin on yksi juttu, ja nyt on menossa julkaisuun ajatelmani suuren ikäluokan tiimoilta. Siihenhän itsekin kuulun, joten olen joutunut katselemaan asiaa hyvinkin läheltä.
Kolumneista tulee aina silloin tällöin palautettakin, joten joku niitä ilmeisesti lukee.

Mäntsälässä ilmestyi joku aika sitten kirja "Teoistaan tunnetut", joka sisältää kulttuuritietoa Mäntsälästä, nykyisistä tai joskus täällä vaikuttaineista henkilöistä tai yhteisöistä. Minutkin oli kelpuutettu parin sivun jutulla mukaan romaanieni vuoksi! Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että olipahan melkoinen yllätys.