Kirjamessuiluja

Olen julkistanut monta kirjaani Helsingin kirjamessuilla ja kerran pääsin jopa kustantajan standille kertomaan silloisesta kirjastani ja kirjoittamisestani. Meitä edeltävä ryhmä oli kerännyt yleisöä melkoisesti ja olimme mielissämme, että saamme kivasti julkisuutta. Meitä oli menossa toimittajan haastateltavaksi kaksi kirjailijaa, minulla oli takana jo pari kirjaa ja toinen oli ensimmäisen kirjan julkaissut nuori kirjailija. Kun aikamme koitti, ainakin puolet kuulijoista kiirehti jonnekin muualla. Hieman pettynyt tunnelma oli!

Muutaman kirjan julkaisin messuilla vielä tuonkin jälkeen, mutta nyt en enää sinne lähtenyt kirjaani julkistamaan. Siellä on nykyään niin paljon kaikkea, että yksittäinen kirja ja tuntematon kirjailija ei siellä yksinkertaisesti pääse mitenkään esille. Se on mitä ilmeisemmin tähtien tapaamisareena nykyään.

Aamutv on tuonut esille monia julkisuuden henkilöitä, jotka ovat pistäneet elämänsä kansien väliin ja ovat siellä messuilla ja saavat varmasti julkisuutta ja kirjoilleen myyntiä. Heillä ei tule olemaan ongelmia, koska ihmiset ovat yllättävän uteliaita lukemaan, mitä henkilöt itsestään paljastavat. Olen itsekin lukenut monia vastaavia teoksia ja onhan siellä mielenkiintoisiakin paljastuksia.
Kirjoitin itsekin kaksi ensimmäistä kirjaa omasta elämästäni ja varsinkin ensimmäinen kirjani myi ihan hyvin. Toinen kirjani olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Silloin kuvittelin, että elämä on jo seesteistä ja selvää, mutta niinhän ei sitten ollut. Teknisesti ja jopa asiallisesti nuo kirjani eivät näin jälkikäteen tyydytä, mutta varsinkin ensimmäisestä olen saanut mairittelevia arviointeja, jotka vähän ihmetyttävät.
Eipä silti monet muutkin omaelämäkerralliset teokset ovat mielestäni monta kertaa korkeintaan tyydyttävää tasoa.

Omista kirjoistani arvostan eniten aivan ensimmäistä romaaniani "reppana". Ensimmäinen kerta missä tahansa on se parhaiten mieleen jäänyt, sen pohjalle on hyvä rakentaa myös uutta. Itse kuitenkin vähän hutiloin, kun kirjoitin reppanalle jatko-osan. Sinänsä sain kirjaan kivasti juttua, siis tapahtumia jopa jotenkin dekkarimalliinkin, mutta vaikea oli "takapotkua" synnyttää. Jopa kannesta tuli tylsä!
Sitten pääsin työstämään kolmatta romaaniani "rajalla", siitä sain mieleiseni tarinan ja hyviä arvosteluja muiltakin, mutta en jättänyt kirjoittamistani siihen, vaikka seuraavan romaanin syntymiseen menikin aikaa reilusti. Mutta mielestäni "mustapukuista" kannatti odottaa. Se on erilainen tarina, mutta olen saanut siitä kiitosta jo lukijoiltakin. Sitä ilkeän esitellä missä tahansa!

Kirjallisuus on mielenkiintoinen taiteen laji, kirjan synnyttäminen on pitkäjänteistä työtä. Ensin on synnyttävä idea, aihe. Sitten on etsittävä taustatiedot ja kudottava tarina suunnilleen valmiiksi ja kirjoitettava pitäen tiukasti kiinni suunnitelmasta, jotta punainen lanka ei karkaisi käsistä. Minulla kirjoittaminen saattaa viedä aikaa kuukausia, joten se on tiukkaa aikaa, mutta kuitenkin kirjoittamisen parasta aikaa. Kirjan viimeistely on kaikkein tylsintä, mutta kuitenkin tärkeä vaihe, jotta kirjasta tulisi mahdollisimman edustava. Lopuksi se pitäisi saada vielä lukijoiden tietoisuuteen. Siinäpä pulma!
Ainakin tuntemattomalle kirjailijalle tunnettuuden aikaansaanti on jopa kohtuuttomasti voimavaroja vaativa vaihe ja siihen en kyllä kirjamessujen kokenut auttavan. Täytyy siis vain heitellä verkkoja ja katsoa, jos jotakin aukeaa.

Päivä Hangossa

Jo kolmena vuotena peräkkäin olen käynyt Hangossa pelaamassa kierroksen golfia seniorigolffareiden erikoishinnalla. Toissa syksynä menin sinne, kun Hirvihaaran kenttä oli jo suljettu, mutta Hangossa pelattiin. Soitin silloin Aulikselle, että lähde mukaan kävelemään. Ja hän lähti!
Viime syksynä pelattiin jo yhdessä. Hän oli suorittanut keväällä green cardin. Tänä vuonna pelasimme jo kierroksen Hirvihaarassa ja eilen pyyhkäisin vastavuoroisesti Hankoon.
Auliksen olin oppinut tuntemaan jo 1990 -luvulla, kun pyörimme rallisprint -kuvioissa. Silloin myös selvisi, että olemme kotoisin samasta pitäjästä. Suomussalamelaesie siis.

Aulis on tiputtanut tasoitustaan lähes joka kierroksella syyskuun alusta alkaen. Ainoastaan yksi vapaapäivä hänellä on ollut golfista, joten kierroksia on kertynyt mukavasti. Hirvihaarassa hänellä oli tasoituksena vielä 54, mutta nyt jo kolmen kympin paikkeilla. Harjoitus on auttanut! Siispä pelasimme tasoituskierrokset myös eilen.

Kenttä oli kuiva ja hyvässä kunnossa ja aurinko paistoi. Geenit eivät olleet aivan nopeimmat, mutta olivat tasaiset ja se on tavallisille tuuppareille sopiva. Alussa tosin oli hieman opettelemista. Aulis aloitti tripalalla ja minä bogeylla, seuraavalla sitten teimme molemmat bogeyt. Homma jatkui, tulokset vaihtelivat parin ja tuplien välillä ja eka ysi päästiin tuloksilla Aulis 50 ja minä 41.
Toinen puolisko alkoi minulla hyvin, koska heti kahdella ensimmäisellä tein pirkut, kun Aulikselle kirjattiin tripla ja par.
Kierroksen lopussa laskettiin toiselle ysille Aulikselle 51 ja minulle 36 lyöntiä. Yhteensä Aulikselle kertyi 101 lyöntiä ja minulle 77 lyöntiä. Kummankin tasoituskierros toi siis alennukset tasoitukseemme. Aulis pelasi kesän parhaimman tuloksen ja minullekin tuli kesän paras tasoituskierros ja toiseksi paras kierros kaiken kaikkiaan.
Hyvän kierroksen jälkeen olikin hyvä mennä nauttimaan grillipihvit!

Ruokailun jälkeen menimme katsomaan Auliksen nykyistä kilpa-autoa, mustaa rättikatto kiihdytyskuplaa. Hieno peli, kuin näyttelyesine konsanaan, eikä tekniikkakaan ole ihan perinteistä. 2,4 litran bokserikoneessa ovat nokka-akselit kansissa. Samanlaista konetta ei kaiketi tule vastaan toista, ainakaan Suomessa. Ja olihan siellä muutakin kivaa katseltavaa, mutta kotiin oli kuitenkin lähdettävä.

Paluumatkalla liikennettä oli jonoksi asti. Jono ajeli hieman alinopeutta ja se ilmeisesti ärsytti ainakin valkoisen Skoda RS:n kuljettajaa. Hän kaiketi kuvitteli, että minä sen jonon aiheutan, kun roikkui aikansa takapuskurissa ja kun eteen tuli ohituskaista, niin jopa pukkasi vauhdikkaasti ohi poistuakseen sadan metrin päästä eri tielle. Tiedänhän minä, että Skoda on hyvä auto, mutta taisi kaverilla itsellään asia olla epäselvä, kun piti näyttää. Sama autohan minullakin periaatteessa on alla, vaikka ympyrät keulaa koristavat. Ehkäpä siksi. Meitä on moneksi!

Ei oo LADAN voittanutta - runokirja

Ei oo LADAN voittanutta ja muita autorunoja.

Risto Kormilainen, Väylä 2015.

 Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija Risto Kormilainen on julkaissut 40. kirjanaan runokirjan autoista. Olemme tottuneet siihen, että runoja rustataan rakkaudesta, surusta, kaipuusta ja ties mistä muusta vastaavasta, mutta autoista en aiemmin ole nähnyt runokirjaa. Risto Kormilainen on tunnustautunut autojen ja erityisesti vanhojen autojen kannattajaksi, joten siinä mielessä runokirja ei ole yllättävä.

Saatuani kirjan käsiini aivan ensimmäiseksi etsin, mitä kirjailija on runoillut omassa tallissani harrasteautona olevasta Ministä. Kirjassa on itse asiassa kaksikin runoa Ministä, onpa sinne päässyt Minin siivellä myös Timo Mäkinen ja Mr.Bean.

Otan tähän esittelyyn lyhyemmän esityksen Mini -runosta:

Reppu ja minimies,

siin on sellainen pari

             kun kumpikin paikkansa ties.

Jos repun laittoi peräkonttiin,

             se piti jättää retkottamaan auki

             kun kirveenvarsi ei kokonaan

                          mahtunut sisälle.

Ei saa nauraa.

5,5 miljoonaa kappaletta

eikä voittoa hilkun vertaa

Minor.

            Mini.

                      Exitus.

Sitten esimerkki Audi -runosta:

”Niin paljon autoa, että hinta saattaa yllättää.”

Audi.

Aivan varmasti.

Kun tyhjällä lompsalla hieroo ohimoa,

niin hintakaan ei pääse yllättämään.

Audissa autoa koko rahan edestä.

Rahanreikä.

Ja sitten Skoda:

Skodan synnytti mahtava Itävalta-Unkari.

Laurin&Klement pisti renkaat yhteen koriin

      Emi Skodan Skodovyn kanssa.

Skoda.

Suunnitelmatalouden ihanneauto:

pieni kulutus, huono teho ja

             onnettomat ajo-ominaisuudet.

Ojasta on ennenkin noustu,

sanoi Skoda kun Volkkari ohi meni.

Skoda.

Siinä vasta auto.

Paranee kuin viini vanhetessaan.

Oi muistatko Emma sen kuutamoillan

             kun Skodassa kerran haaveiltiin.

Sopii eräretkeilijöille! (Kodassa)

Skoda.

Muistojen bulevardi

kun Skoda tielle jätti.

Sininen koppakuoriainen vuodelta 1958.

Lujaa mentiin penkka sauhuten.

Sukupolvelta toiselle jää.

1000 MB.

Tsekkoslovakian pieni ihme AZNP.

Siinäpä esimerkit meidän pihassa olevista ajoneuvoista.

Pääasiassa runot ovat humoristisia muisteloita jo historiikkiluokkiin siirtyneistä ajopeleistä, mutta löytyy siellä pätkät muutamasta uudemmastakin, ainakin Dacia Sandero ja Nissan Qashqai ovat Audin lisäksi päässeet kirjailijan ruodittaviksi.

En ole runomies, en oikein ymmärrä runoja ehkä juuri siksi, että yleensä en niitä lue, mutta tämän kirjan luin heti mökille päästyäni kynttilänvalossa. Kyllä automies automiehen tuntee!

Piristävää vaihtelua ainakin näin seniori-ikäiselle, kun ne Ifat, Mosset, ´Skodat, kusiaiset sun muut vastaavan aikakauden menopelit ovat hyvässä muistissa! Niin ja se vuoden 1972 Minikin on löytänyt talliini, joten referenssiä tuoreempiin saan aina, kun vain haluan.

Automiehen kannattaa lukea Risto Kormilaisen runokirja tai ehkäpä peräti kunnianosoitus autoille ja muistella menneitä. Olivathan kaikki asiat ennen paremmin?

 

 

Ensimmäinen arviointi uusimmasta kirjastani Ylä-Kainuu -lehdessä 24.9.2015

Nopeatempoinen toimintaromaani

Alpo Manninen: mustapukuinen, Books on Demand 2015.

Suomussalmelaissyntyinen, nykyään Mäntsälässä asuva Alpo Manninen on jatkanut kirjallista tuotantoaan romaanilla ”mustapukuinen”. Se on tiheätunnelmainen, trillerimäinen kuvaus Olkiluodon ydinvoimalan työmaan betoniraudoittajaporukan viimeisen keikan loppunäytöksestä, jossa vakavalla tavalla sijaiskärsijäksi nousee nuori nainen. Mutta samalla se on kuvaus oikeudenmukaisuuden etsinnästä, jossa totuus joutuu kohtaamaan toisenlaisen totuuden, jossa tuomioistuimen julistama päätös johtaa oikeuden ottamiseen omiin käsiin.

 

Salaperäinen mustapukuinen mies nousee pääosaan nuoren Heidin rinnalle. Manninen kuljettaa rinnakkain heidän elämäntarinaansa tuoreella ja yllättävällä tavalla. Betoniraudoittajat pääsevät rikoksestaan vähällä ja lehdistö on ennakolta tuominnut lähes yksinomaan nuoren Heidin. Tapahtumat vyöryvät nopeasti eteenpäin ja yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan. Manninen punoo juonta taitavasti, suorastaan hengästyttävästi, mikä aiheuttaa sen, että henkilökuvat jäävät etäisiksi. Poliisin työn kuvaukseen ja myös henkilöhahmoihin jää kaipaamaan sekä terävyyttä että syvyyttä.

Romaani näyttää maailman vastakohtaisuudet, mutta samalla pohtii ihmisyyden syvintä olemusta sekä inhimillisyyttä. Itsekkyyden lisääntyminen on johtanut vain omien oikeuksien puolustamiseen, mutta ei näytä sitä, miten asiat näyttäytyvät toisen näkökulmasta.

Manninen on rakentanut viisaasti teemansa myös jännityksen kautta. Romaanin jakaminen selkeästi lukuihin olisi tuonut jäntevyyttä teokselle. Tiivis tunnelma säilyy loppuun saakka ja vie lukijan eri tasoisten pohdintojen ääreen.

Risto Kormilainen

PS! Risto Kormilainen on mm. Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija.

Kainuussa ja Koillismaalla

Kirjani ”mustapukuinen” tiimoilta päätin viettää vajaan viikon mökillä Suomussalmella syyskuun alkupuolella. Kontissa oli muutama kirja luovutettavaksi sukulaisten käyttöön, mutta myös golfvälineet olivat mukana. Ajoin ensin Juvalle, jossa tankkasin niin auton kuin kuskinkin sekä soitin Siilinjärvelle, jos vaikka Vanhalle Tarinalle olisi sopivasti tiiausaikoja tarjolla. Ja olihan siellä.

Caddiemaster oli savolaiseen tyyliin puhelias ja kehui kentän kunnon hyväksi. Puttigreenillä kylläkin totesin, että ei greenit ole Hirvihaaran veroiset.
Sain seurakseni kaksi paikallista miestä, toinen oli jo seniori, mutta toinen oli vielä työelämässä. Golfkokemusta heillä oli vasta muutama kesä, joten hasardeja varsinkin toisella puoliskolla tuli muutamia. Minä selvisin ensikertalaisena melko hyvin Kosti Kurosen toimiston tekemistä ansoista. Pelatessa muistui elävästi mieleen, kun meidän kenttämme suunnittelija Jorma Huhtanen kertoi, että Kosti Kuronen harrasti suunnittelussaan pelaajille ansoitusta käyrän kohottamista.
Vanha Tarina on kenttänä maisemallisesti aivan eri luokkaa kuin joskus aiemmin pelaamani Uusi Tarina. Ainakin itse tykkäsin vanhan maisemista enemmän. 89 lyöntiä kertyi tuloskorttiin – siis ihan ok ajon jälkeen ja ensimmäisellä kierroksella kyseisellä baanalla.

Matka jatkui Suomussalmelle nopean aterian jälkeen. Mökille pääsin vasta hämärissä, joten heitin vain muutaman kalikan makkarin Porin kaminaan ja kattilaan kävin kaappaamassa pesuvettä lämpiämään kaminan päälle. Pientä iltapalaa nautin ja sitten taskulampun valossa näin, että vastarantaan myllertänyt tuuli oli roskannut veden. Kattilan vesi oli niin roskaista, että hädin tuskin pystyin naamani ja hampaani pesemään. Kämppä ei lämmennyt oikeastaan lainkaan ja kömminkin makuupussiin, jossa kyllä tarkeni hyvin, mutta kosteus häiritsi.

Aamu oli komea. Söin aamupalan, varasin Kuusamosta golfajan ja lähdin ajelemaan kohti Koillismaan pääkaupunkia. Uusi golfkenttä on rakennettu meijerin ja kylpylän naapuriksi. Parkkipaikka oli vielä keskeneräinen, ja en ollut ihan varma, minne siitä pitää lähteä. Onneksi parkkipaikalla oli pari golffaria, jotka lähtivät kipuamaan rinnettä ylös, ja minä seurasin perässä. Klubi oli rakennettu kukkulan päälle lähes korkeimmalle kohdalle, asiointi sujui hyvin ja myös aamukahvit sain samalla kertaa.
Kahvin jälkeen lähdin alas rangelle lyömään korillisen palloja. Tunsin heti, että alusta on ihmeellisen kova, palloa oli lyötävä mieluimmin kylkeen kuin maahan. Lyöntien jälkeen selvisi kysymällä, että puttigreeni on ylhäällä klubin viereesä. Siispä kipusin sinne. Greenillä oli isoja paljaita kohtia, joten ei kovin hyvältä näyttänyt. Sitten lähdin etsimään ykkösen tiiauspaikkaa. Se oli hieman klubia alempana, mutta kuitenkin korkealla ykkösväylään nähden. Silmä sanoi, että en millään pääse veden yli väylälle ja lippukin näytti olevan todella kaukana. Sain lähtöön paikallisen kaverin ja lisäksi toisen, joka pelaa aina Kuusamossa, kun on mökillään. Heiltä selvisi, että avauksen tarvitsee olla vain 110 m. Ja totta tosiaan, avauksen sain helposti 140 metriin lipusta. Sitten tuli joku hasardi, sillä Garminin kello ei tuntenut Kuusamon kenttää lainkaan ja jouduin käyttämään kiikaria, joka kertoi lipulle olevan 170 m! Ihmettelin, mutta valitsin aseen kiikarin mukaan. Siis palloni lensi greenin taakse kanervikkoon. Pääsin sieltä kuitenkin greenille ja matka jatkui.
Kenttä oli todella kova kuten greenitkin – rullia riitti. Edellinen talvi oli tehnyt tehtävänsä ja kenttä oli hieman apeassa kunnossa, greeneiltä ja väyliltä puuttui monesta paikasta nurmi. Mutta kentän sijoittelu ja maastot olivat hienoja. 88 lyöntiä käytin kierrokseen, ei siis mikään huippukierros. Varmaan käyn kentällä toistekin!

Paluumatkalla poikkesin Irnillä ja sieltä hämärissä jälleen mökille. Muutama kalikka uuniin, iltapesut ja makuupusiin. Aamuisin lähdin hämärissä liikkeelle ja illalla hämärissä palasin mökille, vaikka ilmat olivat todella suotuisat. Mutta työ ennen huvia, sukulaisissa kiertelin ja kävin katsastamassa taimikot ja harvennuksen toteuttamisjäljet. Hyvältä kaikki näytti, ja alkoi tulla aika lähteä paluumatkalle kotiin. Ei kuitenkaan suoraan, vaan Paltamon hienon golfkentän kautta.
Pääsin jälleen ryhmään, jolla oli paljon kokemusta Paltamon kentästä. Ilmoittautumisessa tuli
positiivisena yllätyksenä, että nelihenkiselle ryhmälle greenfee oli todella edullinen. Koko ryhmä pääsi kentälle seitsemällä kympillä, siis 17,50 per nokka, vaikka minä en edes kuulunut kolmen muun kaverin ryhmään!
Aamuyhdeksältä sumu oli niin sakea, että ykkösen kiviäkään ei näkynyt, Muutamia puiden haamuja näkyi, joiden mukaan lyönnit oli suunnattava. Onneksi sumu alkoi pikku hiljaa hävitä ja taisi olla jo kuutosella melkein kokonaan pois. Vaikuttihan se kuitenkin peliimme ensimmäisillä väylillä melkoisesti, joten huipputulokset jouduimme itse kukin hylkäämään, kun tripaa ja sen sellaista tulosta vihkoon kirjattiin. Kaikkiaan käytin 92 lyöntiä, joten eihän tulos hääppöinen ollut,mutta Paltamossa aina kuitenkin viihtyy. Kenttä oli reissuni parhaimmassa kunnossa!

Sain reissullani vaihdettua kirjani Risto Kormilaisen kanssa hänen kirjaansa. Risto Kormilainen on Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija ja niinpä sainkin lukea hänen arvionsa kirjastani Ylä-Kainuu -lehdestä. Arviosta olen otettu.
Itse puolestani luin hänen kirjansa mökillä kynttilän valossa ja etsin, mitä kirjassa olisi esimerkiksi Ministä, siis nykyisestä harrasteautostani. Ja olihan siellä peräti kaksi runoa! Siis hänen 40. kirjansa on runokirja autoista. Palaan asiaan myöhemmin tällä kanavalla!