lunta oikein vanhojen aikojen malliin!

Tämän talven lumitilanteesta muistuvat mieleeni poikavuodet, jolloin Suomussalmella joka talvi saimme riittävästi lunta. Eiköhän metri tullut täyteen joka vuosi! Ja meillä oli niin mukavaa, kun saimme hyppiä lumeen milloin mistäkin.

Onneksi tien aukaisuun sain aikoinaan hankittua kiinalaisen mönkijän, jolla lumen siirtäminen pois ajotieltä on ihan juhlaa, mutta nyt viimeisen myräkän jälkeen oli pakko levitellä ajouraa. Mönkijä tuppaa jokaisella ajokerralla kaventamaan ajokelpoista aluetta. Fiestahan kyllä mahtuu, mutta jos joku sattuisi eksymään vuorellemme jollakin suuremmalla pelillä.
Käsipelillä olisi minun voimillani tie jäänyt aukaisematta, olisimme saaneet kaahlata mäelle varmaankin lumikengillä.

Tällä viikolla eilen ja tänään kapusin jopa katolle tiputtelemaan lumia pois strategisista paikoista. Muistuu mieleeni eräs tapahtuma Hyrylässä asuessamme. Silloinkin oli lunta kertynyt katolle jonkin verran - toki paljon vähemmän kuin tänä talvena. Yhden suven aikana lumet lähtivät vauhdilla katolta ja veivät mukanaan ja särkivät tikkaat. Minä tietenkin ryhdyin soittelemaan if:lle, joka oli kiinteistömme vakuuttaja. Sain vastaukseksi, että totta kait tikkaat tippuvat, kun katolla on lunta. Siis emme saaneet mitään korvauksia! Siksi könysin katollemme, että nyt ei kävisi samoin, koska jostakin syystä meillä ovat vakuutukset edelleen samassa yhtiössä. Kun tänään olin saanut urakkani valmiiksi, niin minulle tuli aivan pakkomielle hypätä katolta lumikinokseen kuin poikasena ikään. Ja niinhän rojautin alas, pehmeää lunta oli kainaloihin saakka, eikä maata edes tuntunut. Haalarin lahkeista lunta oli tunkeutunut myös vaatetukseni sisäkerroksiin. Krooliliikkeillä uin pois kinoksesta hyvillä mielin. Nyt se poikuus meni! Tästä päivästä alkaen edessä on vain vanhuus. Tuskinpa enää koskaan hypin katolta, kun edellisestä kerrastakin on aikaa sellaiset 55 vuotta.

Tämän päivän Mäntsälän Uutisissa oli juttu minun kirjoistani. Lähinnä tietenkin toimittaja esitteli oman näkemyksensä "reppanasta", mutta mainitsi kyllä nuo muutkin.

Sitä tässä jäin oikein ihmettelemään, että miksiköhän täysin fiktiivisen teoksen esittelyyn on ujutettava kohdalleni tullut Sonera-saasta. Ainoastaan Ylä-Kainuun juttu oli ilman tuota inhottavaa viittausta. Kerran yksi toimittaja kertoikin, että lehtien juttuihin täytyy saada aineksia, joista ihmiset ovat kiinnostuneita. Ja mikä sen mehevämpää, kun henkilöön liittyy oikein jopa ns. oikeuslaitoksen antamaa kepitystä. Terveyden kannalta en koe kovin positiivisena, kun kaikki ahdistava tarjoillaan esille tämän tästä. Olen aiheesta kirjoittanut jopa kirjan, mutta se ei riitä.

No, eihän minun olisi tietenkään pakko alistua noihin juttuihin, mutta kun toisaalta tekee mieli antaa informaatiota omista tekeleistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joku tuollaisen jutun perusteella jopa ostaisi kirjani tai ainakin lainaisi kirjastosta.

Jutussa oli toisena osiona tietoisku kustantajastani BoDista. Minusta se on tällaiselle harrastajakirjoittajalle hyvä kädenojennus. Perinteiset kustantajat kustantavat, mitä luulevat yleisön ostavan, ja silloin vasta-alkaja yleensä jää nuolemaan näppejään. Omakustanteet ovat turkasen kalliita, joten jäljelle jää BoD. Sen liikeidean mukaan niin kustantaja kuin kirjoittajakin saa tulonsa myynnistä. Prosessi on niin hyvin hinkattu, että jopa yhden kirjan julkaiseminen on kannattavaa. Ei tuolla tietenkään tiliä tehdä, mutta harrastajan päämääränä ei yleensä olekaan raha, vaan kirjoittaminen. Ja kyllä mielestäni kirjoittaminen on palkinnut kirjoittajansa vasta, kun teksti on painettuna kädessä.

Kyllä minäkin tekisin varmasti mielelläni töitä jonkun hyvän kustannustoimittajan kanssa, uskoakseni sillä tavoin tulisi ehkä parempia - jopa myyvämpiäkin - kirjoja, mutta minulle sopii tämäkin. Eipähän kukaan ole sotkemassa ajatuksiani ja kirjasta tulee juuri sellainen kuin haluan. Jatkossa tietenkin täytyy yrittää kirjoittaa enemmän lukijalle tai jättää koko harrastus sikseen.

Aika näyttää, tuleeko tuolla mielessäni myllertävästä aiheistosta jossakin vaiheessa se kuudes kirja!

olympialaiset ja luovan kirjoittamisen kurssi!

Jo nyt muutaman päivän katsomisen jälkeen en pitäisi lainkaan yllätyksenä sitä, että me kansakuntana jäisimme jopa ilman olympialaista mitalia. Aivan selvästi muut ovat lisänneet kierroksia, kun meikäläisillä on meno pysähtynyt tai jopa heikentynyt. Entisenä hiihtäjänä seuraan tietenkin mieluimmin lajeja, joissa ollaan sukset jalassa. Tuomarilajeista ja joukkuejutuista en piittaa oikeastaan lainkaan. Niissä lajeissa eivät välttämättä parhaat tule palkituiksi.
Jääkiekkoa en katso koskaan urheiluruudun välähdyksiä enempää, joten en varmasti ole oikea henkilö arvostelemaan esimerkiksi joukkueen valintaa, mutta voin kuitenkin ihmetellä, että NHL:n tehokkain meikäläinen maalintekijä Jussi Jokinen on varaa jättää pois joukkueesta!
Toivottavasti olen väärässä, ja jotkut urheilijat saisivat aikaan talven parhaat suoritukset ja ne palkittaisiin mitaleilla.

Onneksi tuolla minun varsinaisessa lempilajissani moottoriurheilussa meni Ruotsissa paremmin. Hyvä Mikko ja Jari-Matti! Marcuksella ja Kimillä oli vähän liikaa ongelmia ja antoivat siten tasoitusta turhan paljon. Toivottavasti homma jatkuu samoin sävelin jatkossakin, kun lisäksi alkavat kesäsarjat F1, enduro ja motoGP.

Kolmena viikonloppuna opiskelimme kirjoittamista kansalaisopiston järjestämällä luovan kirjoittamisen kurssilla. Opettajamme oli näyttämötaiteen puolelta ja siksi opetuksessa oli ainakin minulle ihan uusia elementtejä.
Minun kirjoittamiseni on aina ollut sellaista, että jutun on pitänyt olla mielessäni likimain täydellisenä ja vasta sitten olen saanut sen koneelle. Olen monta kertaa yrittänyt esimerkiksi kirjoittaa tänne blogisivustoille juttua ilman etukäteissuunnitelmaa, mutta hommasta ei yksinkertaisesti ole tullut mitään. Pää on aivan tyhjänä ja tekstiä ei synny. En ole voinut mennä vain koneen ääreen ja tuumia, että kirjoitanpa nyt jutun!
Kurssilla opettaja järjesti aina niin, että jostakin se insipiraatio oli napsastava ja tekstin synnyttävä. Insipiraation lähde saattoi olla joku kuva, musiikki tai vaikkapa oma persoona.
Toiset kurssilaiset kirjoittivat todella kuvauksellisia tekstejä, voisi puhua jopa sanataiteesta. Minun tekstini olivat käytännössä kaikki hyvinkin realistisia ja välillä jopa ujostutti lukea niitä parempien tekstien jälkeen. Mutta sitten ajattelin, että äänellähän se lintukin laulaa!

Kukaan muu ei ollut varsinaisesti julkaissut tekstejään ainakaan kirjan muodossa, joten heillä täytyy olla itsekritiikin kynnys paljon korkeammalla kuin mitä itselläni on, sillä kurssilaisista jokainen pystyisi saamaan aikaan kelpo teoksen. Ehkäpä niin tulevaisuudessa käykin!
Itse mietin kurssille lähtöä, koska en ole mikään esiintyjä ja arvasin, että näyttämötaiteen puolelta tuleva opettaja pistää meidät ainakin joskus tilanteisiin, mitä kammoksun. Mutta kurssilaiset olivat välittömiä, enkä tuntenut mitään paniikkireaktioita joutuessani esiintymään, joten siinä mielessä ylitin itseni. Enhän minä nauttinut äänessä olemisesta, mutta tehtävästä toiseen kuitenkin mentiin. Ja minä olin aikoinaan opettajana ja luennoitsijana lukuisissa tilaisuuksissa ja silloin jopa nautin noista tilanteista. On tainnut masennus muokata miehen uuteen uskoon!

Kurssilta hain apuja uuden romaanini rakentamiseen ja niitä en kurssilta löytänyt. Kuitenkin sain paljon sellaista, jota en ollut pystynyt edes kuvittelemaan. Ja ennenkaikkea sain varmuuden kirjoittamistyyliini. Sain siis varmuuden, että parhaimmillani omasta mielestäni olen kirjoittaessani realistisisesti, en voi kuvitella itseäni minään sanataiteilijana. Mutta aikahan sen sitten näyttää, miten tekstejäni tulen rustaamaan.

Mielestäni kurssin anti oli monipuolista. Kyllä sinne kannatti mennä! Jatkohan on sitten vain minusta kiinni.

pakollinen liikennejuttu!

Ajelin tänään iltapäivällä kotoa Anttilan parkkipaikalle päin. Olin menossa kaasuputkilinjalle hiihtelemään. Lähestyin rautatien ylityksen jälkeen liikenneympyrää. Noteerasin jostakin syystä aseman parkkipaikalta tulevan harmaan auton. Ilmeisesti auton liikkeissä oli jotakin, joka pisti tossuni keskipolkimelle ja hidastin entisestäänkin nopeutta. Ja niinhän siinä kävi, että auto vyöryi suoraan eteeni. Onneksi olin valmistautunut tilanteeseen ja sain autoni pysähtymään. Vasta siinä vaiheessa auton kuski, vielä enemmän harmaapäisempi kuin toisessa osapuolessa, kääntyi katsomaan minuun päin, mutta käskyt eivät välittyneet jalkoihin, koska matka jatkui. En viitsinyt edes torvella töräyttää, olisi papparainen voinut saada sydärin.

Miksi tuollainen tilanne oikein pääsi tapahtumaan? En tietenkään ole ihan varma, mutta mitä todennäköisimmin tilanne syntyi näin:
Pappa kävi noutamassa mummon asemalta kotiin ja mummo revolverikyseli tietenkin papalta, että tulivatkohan ne matot nyt varmasti kunnolla tampattua? tulivatko astiat pestyiksi? tuliko hauva ulkoilutettua? tuliko laskut maksettua? tuliko makuuvaatteetkin käytettyä ulkona? saitko lihasopan keitettyä? jne. Pappaparka nyökytteli vastauksia mummolle ja liikenne jäi huomioimatta.

Tuosta tuleekin mieleen, että mummot pitäisi varmaan papoilta kieltää! Tai kuljettaa ne ainakin auton takaosastossa. Ja mummoille pitää ehdottomasti määrätä kuonokoppa pakolliseksi varusteeksi autossa. Vasta sitten kotona saisivat ripittää pappojaan, kun olosuhteet ovat turvallisemmat. Jo vain liikennetilastot jälleen kaunistuisivat!

Sitten vähän surullisempaa juttua.
Viime vuoden helmikuun kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia:
- 76 -vuotias mies ajoi lauttalaiturilta mereen. Syynä joko nukahtaminen tai sairauskohtaus.
- 18 -vuotias humalainen mies ajoi 150:n nopeudella tien keskialueella olevaan pylväseen. Auto hajosi useaan kappaleeseen ja ne aiheuttivat vahinkoa myös muulle liikenteelle. Tiellä oli 60:n rajoitus.
- 43 -vuotias mies ajoi noin 80 vauhtia liikennevaloihin hidastavan auto perään ja ajautui sitten kerrostalon seinään. Kuljettaja kuoli sairauskohtaukseen. Tiellä oli 50:n rajoitus.
- 36 -vuotias mies ajoi päin rekkaa. Tutkinta on kesken.
- 57 -vuotias nainen ajoi moottoritieltä noin 100:n nopeudella tieltä. Tutkinta kesken.
- 35 -vuotias mies ajoi k-autolla ylinopeutta, menetti auton hallinnan ja törmäsi h-autoon. H-auton 74 -vuotias matkustaja kuoli.
- 18 -vuotias mies ajoi tasoristeyksessä junan alle. Tutkinta kesken.
- 59 -vuotias väsynyt mies ajoi p-autolla rekkaa päin. P-auton kuljettaja kuoli.
- 29 -vuotias väsynyt kuljettaja ajautui vastaantulevien kaistalle ja törmäsi naiskuljettajan ohjamaan h-autoon. Naiskuljettaja kuoli. Tutkinta kesken.
- 48 -vuotias mies ajoi kaistanvaihdon jälkeen suojatiellä kulkeneen jalankulkijan kuoliaaksi.
- 58 - vuotias humalainen jalankulkija siirtyi ajokaistalle pyrkiäkseen autoon, mutta jäi auton alle ja kuoli.
- 19 -vuotias humalainen nainen asettautui makaamaan tielle, jäi auton alle ja kuoli.
- 24 -vuotias mies käveli yöllä valtatien reunaa, kun yllättäen lähti ylittämään tietä, jäi k-auton alle ja kuoli.

Viime helmikuun kuolemantilastoja lisäsivät kuljettajien viereystiloista johtuvat tekijät. Väsymys, sairaus tai alkoholi käynnisti kohtalokkaan tapahtumasarjan.
Se ihmetyttää, että moni kuolemankolari on vieläkin tutkinnan osalta kesken. Kuitenkin tapahtumista on jo vuosi aikaa!

yt-neuvottelut, street view!

Jälleen kerran tänään pisti korvaan, kun eduskunnan kyselytunnin aikana politiikot puhuivat yt-neuvotteluista. Nyt keskusteltiin Oulun Yliopiston n. 200 henkilöä koskevista yhteistoimintaneuvotteluista, joita kuulemma käydään henkilöstön kanssa yhteistoimin - siis sanottiin ihan selvin sanoin, että neuvotteluja käydään yhteistoiminnassa henkilöstön kanssa. Toivottavasti noin on!

Itse olin kaksi kertaa osallisena yt-neuvotteluissa ja meillä ei ollut mitään neuvotteluosuutta tapahtumiin. Meidän arvoisa johtajamme hoiti asiat niin, että hän pääsi eroon haluamistaan henkilöistä, eikä muulla ollut väliä. Kun tunsin kyseisen johtajan maineen ja osaksi myös omakohtaiset kokemukset olivat tukena, tein ensimmäisellä kerralla varsinaiseen yt-neuvottelutilaisuuteen oman muistion liitettäväksi pöytäkirjaan. Mutta niinhän siinä kävi, että johtajan sana oli laki. Siihen eivät pääluottamusmies tai muutkaan ns. vastuulliset johtajat ottaneet mitään kantaa, vaikka kovasti yritinkin. Ehkä se vaikutti asiaan, että kummallakaan kertaa minä ja joukkoni ei ollut poispotkittujen joukossa. Kaipa ne meinasivat, että turhaan valitat jostakin poisotetusta tulospalkkauksesta tai pakkosiirrosta organisaatiosta toiseen. Homma meni kummallakin kertaa kuten johtajamme oli jo aiemmin uhkaillut tapahtuvankin. Ainakin minulle jäi noista kerroista sellainen kuva, että on annettu härskille sanelupolitiikalle positiivinen nimi.

Katselin googlen street view-sovellusta, kun on kuulemma jo tehty muutamia valituksia intimiteettiloukkauksista kyseisessä palvelussa. Meille tänne korpeen ei ollut palvelua lainkaan, kuten on luonnollistakin. Ketäpä puput tai muut metsän elävät niin paljoa kiinnostaisi, että pitäisi niitä oikein tietokoneelta katsella. Mäntsälän keskustasta ja eri yritysten läheltä oli kyllä kuvia, ja kävin sitten lisäksi katselmassa Hesan useitakin eri osoitteita. Kyllähän kuvista paikat tunsin. Ketään tuttua ihmistä tai autoa ei kyllä silmiini sattunut. Olihan siellä sutattu tiettyjä tunnisteita, joten täytyy varmasti olla melkoisen tuttu kohde, jos kuvasta jotakin irti saisi.
Ehkäpä googlen pitäisi käydä kuvaamassa aikaisin kesäaamuina kadut, jolloin ne muutamat ehkä tunnistettavat kohteet olisi helppoa jälkikäteen poistaa kokonaan kuvista. Meiltä voisi näytellä maailmalle pelkkiä tyhjiä katuja! Sehän voisi olla melkoinen markkinoinnillinen pläjäys ylikansoitettujen cityjen raharikkaille - olisi tarjolla rauhaa ja kalliilla. Idea on vapaasti käytettävissä.

hiihtoladulla!

Olin eilen hiihtämässä maakaasuputken linjalla. Jo heti lähtiessä tunsin, että nyt ei kulje. olin monessa kohtaa kääntymässä takaisin, mutta menin kuitenkin eteenpäin todella varovaisesti - vielä normaaliakin varovaisemmin. Loppujen lopuksi lenkistä tuli kahdeksan kilometrin pätkä, ja illalla iski migreeniä päälle.

Olin kirjoittanut hiihtojutun kirjoituskurssia varten, ja siinä tuli esille, kuinka muut porhalsivat vauhdilla päähenkilön ohi. No eilen sain kokea sen konkreettisesti itsekin, sillä joka ikinen kaveri, joka kantaani ilmestyi, meni ohi ja vähitellen katosi näkymättömiin. Toki Mäntsälän laduilla ei huudella latua tai muutakaan vastaavaa, sillä täällä ovat mielestäni kaikkein kohteliaimmat kanssaihmiset, mitä olen missään muualla tavannut. Ja olen kuitenkin hiihtänyt Suomessa melkein jokaisella paikkakunnalla, missä hiihtolatusia ylipäänsä on. Täällä tervehditään ja jopa puhutaan ihan ventovieraillekin - siis aivan tavatonta esimerkiksi verrattuna Paloheinän hiihtokulttuuriin, jossa hiihtäjät yleensä vain ärisevät toisilleen. Toki Paloheinässä on hiihtäjiä ruuhkaksi asti, ja tilanne sitten ärsyttää, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Siis katselin, kun muut hiihtivät ohitseni. Minussa jotenkin heräsi mielenkiinto tutkia ohittajien hiihtotekniikoita. Toki vain valmentajan näkövinkkelistä, sillä suoritinhan aikoinani hiihtovalmennuksen lajiosan. Kiinnitin huomioni siihen, että hyvin harva käytti suksen luisto-ominaisuuksia hyväkseen luisteluhiihdossa. Suurin osa hiihtäjistä keikutti itseään suksen kantilta toiselle pääsemättä koskaan luistavan suksen päälle. Suksihan luistaisi ihan eri tavalla, jos pistäisi koko painonsa luistavan suksen päälle, jolloin suksen pohja olisi tasaisesti kiinni lumessa. Asian huomaa helposti, kun katselee luistelubaanan suksien jälkiä. Harvoin jäljissä näkyy koko suksen leveys, yleensä näkyy vain suksien kanttien tekemiä uria.

Oli siellä samaan aikaan kaksi vapaan tyylin taitaajaakin. Molemmat käyttivät edetessään kaikkia tekniikoita hyödykseen. Mukana oli Wassut ja Mogrenit kuokan lisäksi ja loivissa myötäleissä myös tehokkaat sauvoitta luistelut. Ihailtavan kaunista!

Hiihtolenkin jälkeen ryhdyin katselemaan lauantaina ostamaani Iltalehteä. Mitä pitemmälle etenin, niin sitä ihmettelevämmäksi tulin. Mitä minä tuollaisella lehdellä teen? Eipä minua juuri kiinnostanut, mitä missi Viivi ja sulhonsa kokevat ja tekevät, ja olihan siellä jälleen politiikkojen tekemisiä listattu yhteen nippuun vuosien ajalta. Eipä sekään juttu kiinnostanut. Näin kahlasin lehden läpi, mutta yhtään todella kiinnostavaa, positiivista juttua en lehdestä löytänyt. Miksikähän ostan noita muutamia viikossa? En ymmärrä! Mutta teen nyt myöhästyneen uuden vuoden lupauksen - en osta iltalehtiä!