lauantai 29. elokuuta 2009

nyt se on tehty!

Nimittäin illalla painoin retukkaa ensimmäisen romaanini siirtämiseksi kustantajan myllystöön!

Miksi minun piti kirjoittaa romaani?
Olen miettinyt asiaa, mutta se on ollut kuin pakkomielteenä kouluajoilta saakka. Kun äidinkielen opettaja luki lukuisasti aineitani esimerkkinä hyvistä kirjoituksista, niin silloin pistin päämääräkseni saada joskus aikaan oikean kirjan - romaanin.

Kun elämä potki minua päähän ja iskuista selvitäkseni sain aikaan kaksi terapiakirjaa, niin viime kesänä grillikotaa ja terassia nikkaroidessani alkoi mielessäni kypsyä tarina, jota aloin syksyllä työntää koneeni uumeniin. Ensimmäinen versio oli kasassa joskus vuoden vaihteen tienoilla ja nyt eilen kustantajalle pukkaamani paketti oli ehkäpä viides versio. Kiitokset oikolukijalleni Olavi L:lle jaksamisesta ja asiantuntemuksella annetuista kommenteista. Kiitokset myös tyttärelleni Irolle hänen oman ammattialueensa kommenteista. Varmasti versioita olisi tullut lisääkin, mutta alkoivat aikataulut paukkua, jos haluaisin teokseni valmiiksi ennen Helsingin kirjamessuja. Nyt jää kustantajallekin aikaa vielä syynätä pakettia ennen sen syöttämistä painokoneelle.


Tarinalleni tuli monien pähkäilyjen jälkeen nimeksi 'reppana'.
Reppana on sellainen keski-ikää lähestyvä rakennusmies, jolle sitten alkaa tapahtua asioita enemmän kuin tarpeeksi. Siinä mylläkässä reppanaa viedään suuntaan jos toiseenkin. Onneksi nuo tapahtumat kuitenkin vahvistavat reppanaa niin, että tarinan päättyessä vähän yli vuoden päästä, hän on lähes uusi mies.

Tarinaa kutoessani ajauduin ihan tarkoituksella alueille, jotka eivät ole minulle itselleni ominta. Mutta halusin katsoa kuinka niistä selviydyn. Onneksi äitimuori ei enää ole lukemassa kirjaani. Hän saattaisi sensuroida jonkun sivun, mutta toisaalta voisi ehkä välillä tirauttaa pienet itkutkin.

Nyt sitten riippuu lukijoista, tarvitseeko minun kirjoittaa vielä lisää tarinoita. Ellei sitten tarvitse pistää jälleen kasaan joku terapiakirja. Aika näyttää, mitä tulee tapahtumaan!

perjantai 21. elokuuta 2009

jotakin kirjoitettavaa?

Olen ollut jostakin syystä viime aikoina hyvin väsynyt. Kaipa tuo korkea ikä ja edelleen jatkuvat lääkeannokset vain yksinkertaisesti kuluttavat jaksamisenergiaa. Ihmeesti kuitenkin tuohon vyötärölle on kertynyt inhakkaa rasvalöllöä. Liekö sitten niin, että kaikki energia menee vararavinnon kasaamiseen? Aika on mennyt toisten blogien lukemisessa ja oma palsta on jäänyt ilman pähkäilyjä.

Aikoinani telefirmassa työtä tehdessäni käytin ennakkoluulottomasti monenlaisia vimpaimia käytännössä jokapäiväiseen kommunikointiin. Kävin keväällä entisen työpaikkani radiokerhon vieraana esittelemässä uusinta kirjaani "otteita viestimiehen päiväkirjasta" ja siellä tapasin Seppo T:n, jota pidän yhtenä terävimmistä insinööreistä, mitä maa päällään kantaa. Hänkin kertoi muistavansa, kuinka otin uusia, vielä aivan kehityksen alkuvaiheessa olevia, sovelluksia käyttööni, jotta olisin tehnyt hommani entistäkin paremmin. Niin minulle kuin useimmalle Sepon innovaatioistakin kävi kuitenkin loppupeleissä heikosti.
Kun työurani katkaistiin, niin vuosikausia olin vain aivan muutaman kympin GSM-puhelimen peruskäyttäjä. En tuntenut mitään tarvetta maksaa mitään ylimääräistä turhasta. Tänä kesänä kuitenkin hankin uuden puhelimen. Hinta oli vähän yli satasen ja sillä sain Nokian multimediaominaisuuksilla olevan puhelimen. On siinä 3G ja ihan pikselikamerakin, mutta niitä en tarvitse. Tyttärillä on ollut iät ajat multimediaa lähettäviä laitteita ja olen joutunut kaivelemaan heidän lähettämänsä viestit hankalasti netistä. Nyt ne sujahtavat taskuuni suoraan!

Keväällä tilasin kymmenen kuutiota multaa pihalle ja sain kasan leviteltyä hyvissä ajoin ennen juhannusta. Kylvin alueelle nurmen siemenet, mutta samana iltana tuli päälle sadekuuro, joka sitten lajitteli kylvöni uuteen uskoon - osittain. Parilla paikkauskylvöllä olen nyt saanut aikaan jonkinlaisen nurmikon. Koska aikoinani olen jopa ajanut kilpaa autoilla, ajellut maanteillä parhaina vuosina yli 60000 km, olen jo aikoja sitten päättänyt, että osaltani en enää lisää olennaisesti ilmakehään ylimääräistä moskaa. Jo Hyrylässä leikkasin nurmikon sähköleikkurilla ja samaa leikkuria olen sitten alkanut käyttää täälläkin. Näin siksi, että ruhonleikkureiden ja muiden pienten koneiden päästöt ovat todella korkeita, koska ne on tehty vain toimimaan. Eilen jouduin käyttämään moottorikäyttöistä raivaussahaa tontin takaosan ruohikon leikkaamiseen, kun sinne eivät minun roikkani ylety. Moottorisahaakin joudun joskus käyttämään, kun sähkösahalle en saa tarvittavaa syöttöä. Kuitenkin jokaisessa toimessani yritän
miettiä järkevän tavan toimia, jotta myös lastenlapsilla ja heidän lapsillaan olisi mahdollisuuksia elellä. Ja tämä kaikki vielä niin, että olen edelleen hulluna autoihin ja diggaan moottoriurheilua!

Olen ajatellut myös mökkini käytön niin, että korkeintaan kerran vuodessa ajelen sinne. Olen nimittäin tässä Mäntsälän läpimenotien läheisyydessä joutunut huomaamaan, että joka ikinen perjantai on aivan julmettu trafiikki maalle päin. Siinä porukat painelevat jalka suorana silmitöntä menoa toisista välittämättä, että ehtisivät mökilleen jonkun minuutin aiemmin. Ja pyhäiltana on sama peli, mutta toiseen suuntaan! Mitähän plttoaineen pitäisi maksaa, että porukat edes jonkin verran ajattelisivat tuota vaellusta joka ikinen viikonloppu? No onneksi en ole päättäjä ja budjetin luoja!

tiistai 4. elokuuta 2009

pääasiassa lomailua

Olimme edellisen kerran Suomussalmen maisemissa viime kesänä juhannuksen tienoilla, kun saatoimme äitini Härkökankaalle viimeiselle matkalleen.
Kyllähän maisemat ovat rauhalliset - pääasiassa. Säätkin sattuivat kohdalleen jälleen kerran, kun emme olleet hirveän vaativia. Kiantajärven vesi oli aivan uimakelpoista näin vanhan vaarinkin mielestä.
Mökillä olisi ollut tekemistä vaikka millä mitalla, mutta ainoastaan saunalle tein pienen rempan, että pääsimme saunomaan. En yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä mihinkään suurempaan. Ja itse asiassa työtä olisi niin paljon, että hommiin saisi kulumaan vaikka koko kesän. Nyt olimme perillä vain neljä päivää, joten eipä siinä ihmeitä.
Saimme jälleen kerran mukaamme Hennan 13 v. Puhkuimme yhteistoimin ikivanhan marekin soutelukuntoon. On muuten sama marekki, jonka hankin silloin, kun omat tyttäremme olivat vielä vaippaikäisiä. Ei ole hankinta mennyt hukkaan, kun vielä seuraavakin sukupolvi saa siitä nauttia.
Kun saimme Hennan vesille, niin myös mukanamme olevat airikset Sorja ja Juho olivat kiinnostuneita vesikulkuneuvosta. Koirat juoksentelivat rannalla Hennan liikkeiden mukaan. Jälleen kerran Henna oli niin lähellä kivilaituria, että Juhopa päätti lähteä perään. Se vain yksinkertaisesti lähti kävelemään kiviltä veden pintaa pitkin kuin suuren kirjan Jeesus konsanaan. Mutta Juhosta ei ollut pinnalla pysyjäksi, vaan se hupsahti veden varaan. Mutta onneksi jalat ylsivät pohjaan, ja niin Juho jäi pitkäksi toviksi seisomaan veteen kuin ihmetellen tapahtumaa. Oli hyvä opetus, sillä kertaakaan Juho ei enää kuvitellut liikkuvansa vetten päällä.

Näin sitten Sorja ja Juho seurailivat turvallisesti rannalta marekin sestomista järvellä.
Mutta oli koirilla muuten kivaa, vaikka eivät uintihommia halunneet harrastaakaan!

Emme olleet koskaan käyneet Ukko Hallassa. Kun minä joskus -70 -luvun alussa harrastin alamäkilaskentaa, niin paikasta ei ollut vielä mitään tietoa. Ja myöhemmin ei sitten ole ollut asiaa mennä paikalle. Mutta nyt oli. Olimme lukeneet Ylä-Kainuusta, että sinne on rakennettu joku ihmesilta. Ja olihan siellä se veden päälle viritelty hiihtohissikin. Näitä ihmeitä sitten menimme töllistelemään. Tassuttelimme järven yli muutaman sata metriä pitkän sillan yli ja takaisin. Silta mitä ilmeisimmin on tarkoitettu vastarinteelle rakennettujen huviloiden asukkaille oikotieksi ravintolaan. Eipähän tule niin helposti lähdettyä ajelemaan ohranjyvä silmässä kotihuvilalle kostean ravintolaillan jälkeen. Mutta saapi siinä olla kengissä melkoiset nastat, kun talviliukkailla lähtee kotiin nukkumaan! Ovat nimittäin huvilat niin jyrkälle mäelle perustettuja.











Onneksi paikkakunnalle oli tulossa vesitemppuilun EM-kisat ja harjoittelijoita radalla riitti koko vierailumme ajan. On varmasti ympäristöystävällisempää kuin moottorilla temppuilijoita vedettäessä. Toki moottoriakin tarvittiin, kun tempun tekijä sattui menettämään tasapainonsa kaukana rannasta tai ihmesillasta. Vene kävi noutamassa veden varaan joutuneen, jotta harjoitukset hänen osaltaan taas pääsivät jatkumaan. Saattaahan tuollaisesta veden päällä temppuilusta olla hyötyä myös talvisiin rientoihin.