11.1.2008 kirjoitin sähköpostiviestin 18 kansanedustajalle, jotka valitsin Oulun ja Uudenmaan vaalipiireistä ammattinsa, työuransa ja eduskunnan tämän hetken postien perusteella. Puoluekannoiltaan he edustivat eri puolueita, mutta yhtään demaria ei joukkoon mahtunut. Naisedustajia oli hieman enemmän kuin miehiä ja Uudeltamaalta edustajia oli enemmän kuin Oulusta.
Koko teksti oli seuraavanlainen:
Hyvä kansanedustaja!
Olen 59-vuotias tietoliikenneinsinööri. Elämäni aloitin Suomussalmella, josta Kajaanin, Kaarinan, Suomussalmen, Vantaan, Keravan ja Tuusulan kautta olen päätynyt vaimoni ja koiriemme kanssa Mäntsälään. Itse jouduin 1.5.2006 työeläkkeelle vakavan masennuksen vuoksi. Vaimo sentään on päässyt jo tolpilleen ja on jo ollut pian vuoden hoitamassa hoitokodissa Mäntsälän vanhuksia.
Työurani ja terveyteni menetin Soneran teletunnisteiden käsittelyyn liittyvässä jutussa. Minut otettiin kiinni, tutkittiin ja tuomittiin, vaikka itse mielestäni olen aina ollut rehellisyyden perikuva - näin kertovat myös kaikki minut tuntevat. Koko prosessi on ollut todella raskas. Eikä tilannetta paranna sekään seikka, että media, siis lehdet ja tv toivat myös nimeni otsikoihin, vaikka en koskaan ole ollut mikään julkisuuden henkilö. Riitti, kun oli soneralainen, sitä sai lyödä. Ja myös ns. oikeuskin löi lisää! Sitten löivät valtionkonttori ja ulosottoviranomaiset aivan hirveillä maksuilla (yli 50000 euroa)! Jne.
Kukaan ei voi kuvitella sitä tuskaa, jota myös lapseni perheineen, sukulaiset ja ystävät ovat joutuneet kokemaan. Vielä tänäänkin netissä kierrellessäni näkyy, miten asioita silloin uutisoitiin.
Itse pääsin terapiaan, ja terapeuttini kannusti kaiken muun avun lisäksi minua käymään prosessia läpi tekemieni päiväkirjakirjoitusteni pohjalta. Näin sitten voimieni mukaan teinkin. Näytin kirjoitelmiani muutamalle entiselle työtoverilleni ja tyttärilleni. He kehottivat tekemään aikaansaannoksestani kirjan. Blokissani http://alpomanninen.blogspot.com/ olen tarkemmin kuvannut tuota prosessia.
Kirjani "kairoilta kahleisiin" julkaistiin Helsingin kirjamessuilla kustantajani osastolla (http://www.bod.fi/).
Julkisuuteen olen saanut kirjaani ja siihen liittyviä asioita Keski-Uusimaa ja Ylä-Kainuu -lehdissä. Mutta suuret ja mahtavat eivät ole noteeranneet mitenkään ehdotuksiani kertoa kirjan sanomasta lehdessä tai tv:ssä. Kyllä he olivat kilvan uutisoimassa, mutta nyt, kun olisi mahdollista esittää sitä kolikon toistakin puolta, niin mielenkiintoa ei enää olekaan. Olisin siis halunnut, että lukijat olisivat voineet itse tehdä omia johtopäätöksiä asioista saamiensa tietojen perusteella. Tasapuolisuutta, oikeutta.
Miksi siis otan yhteyttä muutamaan kansanedustajaan? Aiemmin olen suhtautunut politiikkaan hyvin penseästi. Suomussalmella asuva äitini taitaa olla edelleenkin kepulainen. Isä vei ajatuksensa poliittisesta kannastaan hautaan. Itse olen äänestänyt tähän mennessä vähän samoin kuin nyt Teidät valitessani. Katsoin ammattia ja muuta työelämän toimintaa kuin myös erilaisia harrastuksiin liittyviä asioita. Myös asuin- ja työssäkäyntipaikkakunnat ratkaisivat. Nyt vielä katsoin, minkälaisia posteja Teillä on eduskunnan eri elimissä.
Eduskunta säätää lakeja, joiden mukaan meitä taatelintallaajia pistetään ruotuun. Itse yhden ainoan kerran oikeuteen joutuneena en voinut mitenkään missään käsittelyn vaiheessa todeta, että onpa ammattimaista toimintaa. Kymmenet kalliit lakimiehet kiistelivät meidän rahoillamme laista, jonka olisi pitänyt esimerkiksi minulle insinöörille olla päivänselvää, ja lopuksi oikeus vain mätkäisi tuomion.
Jos suinkin aikanne antaa myöten, niin olisin kiitollinen, jos voisitte hankkia kirjani, jota saa kyllä kirjakaupoistakin, mutta kätevimmin nettikaupoista (esim. bookplus). Samalla tukisitte myös minua muutamalla eurolla.
Ja jos suinkin mahdollista, niin olisin kiitollinen myös pienestä palautteestanne, olipa se sitten minkälaista tahansa. Näin minäkin voisin ajatella jatkossa politiikasta ja politiikan vaikuttajista positiivisesti.
Samalla toivotan erittäin hyvää loppuvuotta 2008!
Mäntsälä 11.1.2008
Terveisin
Alpo Manninen
Sain viestiin melkoisen nopealla aikataululla neljä vastausta, yhden mieheltä ja kolme naiselta, kaksi Oulusta ja kaksi Uudeltamaalta.
Eritysesti naiskansanedustajien vastaukset lämmittivät, he lupasivat kaikki hankkia kirjani ja yhdeltä olen jo saanut palautetta kirjastakin. Kiitoksia!
Mutta kaiken kaikkiaan odotukseni olivat kovemmat, siis politiikka ja sen tekijät eivät muuttaneet noin yleisesti ottaen mielipiteitäni juurikaan alkuasetelmista. Pienen ihmisen on turha tukeutua kansanedustajien apuun, jos apua tarvitsee vaikkapa vain pienen kirjallisen palautteen muodossa. Ja eritysen turhaa näyttää olevan yrittää saada kommenttia julkisuudessa lööpeissä esiintyviltä edustajilta. M.O.T.
tiistai 19. helmikuuta 2008
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
jälkikaikuja
Heti reissumme jälkeisenä maanantaina 11.2. minulla oli aamupäivällä omalääkärini vastaanotto. Edellisestä käynnistä oli kulunut aikaa jo melkoisesti, joten varattu aika meni tarkoin, jos riittikään. Tuntemukseni oli, että olisin saattanut saada virtsatietulehduksen reissullamme, ja siksi pyysin vielä lopuksi lähetteen labraan. Aikomukseni oli mennä hoitamaan näyte tiistaiaamuna.
Illalla minua alkoi paleltaa hirvittävästi, joka ei ole minulle lainkaan normaalia. Pistin vaatetta päälleni, mutta tuntui, että mikään ei auta. Ja sitten aina välillä jouduin istumaan pöntöllä tyhjentämässä suoleni vedestä. Toki haju ja väri ei vastannut EU-direktiiviä puhtaasta vedestä!
Olin siis saanut todennäköisesti Intian Valtameren kalakeikalla jonkun suolistoni sekoittaneen pöpön. Aamulla en päässyt vuoteesta mihinkään, mutta iltapäiväksi minun oli saatava itseni kuntoon, että voisin mennä Pro-lehden toimittajan tenttiin Helsinkiin.
Kävin suihkussa, nautin kovasti nestettä ja otin särkylääkettä, kun muuta en keksinyt, ja iltapäivällä olin Helsingissä. Keskustelimme kirjastani tunnin verran, ja lähdin junalla heti palaverin jälkeen Mäntsälään. Tiukkaa teki, mutta selvisin matkasta kotiin kuivin housuin!
Torstaina vaimo pakotti soittamaan aikaa lääkärille. Hän evästi oikein kunnolla, että on pistettävä todella kova kovaa vastaan, että saisin vastaanottoajan. Soitin aamupäivällä, ja ihmeekseni pääsin läpi kertasoitolla. Normaalisti sinne saa soitella lukuisasti ennen asiaan pääsyä. Kerroin asiani, mutta kun selvisi, että olen eläkeläinen, niin aikoja ei ollut, mutta kehotettiin tulemaan sairaanhoitajan vastaanotolle klo 15 mennessä.
Tein taas samat valmistelut kuin olin tehnyt tiistainakin ennen Hesaan lähtöä, ja olin soittamassa sairaanhoitajan kelloa klo 12.09. Luin lehteä ja seurasin vatsani tilannetta koko ajan. Paikasta oli melkoisen pitkä matka vessaan, jos olisi tarvista sinne hyökätä. 40 minuutin jälkeen soitin taas, mutta oven takana oli hiljaista. Yritin taas keskittyä lukemiseen, mutta se kävi koko ajan vaikeammaksi. Oli melkoisen tuskaisa olo, kun menin kysymään sairaanhoitajan naapurihuoneesta, mikä kiikastaa, kun ketään ei kuulu soitoista huolimatta.
Nämä joutilaan näköiset naiset selittivät, että sairaanhoitaja on toimenpiteessä. Minun pitäisi mennä jonkun toisen solun sairaanhoitajan vastaanotolle. Minulla kuohahti, mutta enhän minä ole mikään melskaajatyyppi, joten lähdin pois, ja päätin mennä apteekkiin hakemaan jotakin rohtoa vaivaani.
Apteekissakin sain myös ohjeeksi, että minun tulee vaatia pääsyä vastaanotolle. Taas kerran vaadittiin vaatimaan! Eikö mikään juttu voi hoitua erikseen vaatimatta? En ymmärrä!
Minä saan yleensä migreenin, kun alan jotakin vaatimaan, joten mieluimmin poistun takavasemmalle kuin otan kantaakseni turhat kärsimykset. Tämä on tapani toimia ja saa kelvata!
Nyt tilanne alkaa olla jo paljon parempi. Ehkäpä pakistani vielä kalu tulee!
Illalla minua alkoi paleltaa hirvittävästi, joka ei ole minulle lainkaan normaalia. Pistin vaatetta päälleni, mutta tuntui, että mikään ei auta. Ja sitten aina välillä jouduin istumaan pöntöllä tyhjentämässä suoleni vedestä. Toki haju ja väri ei vastannut EU-direktiiviä puhtaasta vedestä!
Olin siis saanut todennäköisesti Intian Valtameren kalakeikalla jonkun suolistoni sekoittaneen pöpön. Aamulla en päässyt vuoteesta mihinkään, mutta iltapäiväksi minun oli saatava itseni kuntoon, että voisin mennä Pro-lehden toimittajan tenttiin Helsinkiin.
Kävin suihkussa, nautin kovasti nestettä ja otin särkylääkettä, kun muuta en keksinyt, ja iltapäivällä olin Helsingissä. Keskustelimme kirjastani tunnin verran, ja lähdin junalla heti palaverin jälkeen Mäntsälään. Tiukkaa teki, mutta selvisin matkasta kotiin kuivin housuin!
Torstaina vaimo pakotti soittamaan aikaa lääkärille. Hän evästi oikein kunnolla, että on pistettävä todella kova kovaa vastaan, että saisin vastaanottoajan. Soitin aamupäivällä, ja ihmeekseni pääsin läpi kertasoitolla. Normaalisti sinne saa soitella lukuisasti ennen asiaan pääsyä. Kerroin asiani, mutta kun selvisi, että olen eläkeläinen, niin aikoja ei ollut, mutta kehotettiin tulemaan sairaanhoitajan vastaanotolle klo 15 mennessä.
Tein taas samat valmistelut kuin olin tehnyt tiistainakin ennen Hesaan lähtöä, ja olin soittamassa sairaanhoitajan kelloa klo 12.09. Luin lehteä ja seurasin vatsani tilannetta koko ajan. Paikasta oli melkoisen pitkä matka vessaan, jos olisi tarvista sinne hyökätä. 40 minuutin jälkeen soitin taas, mutta oven takana oli hiljaista. Yritin taas keskittyä lukemiseen, mutta se kävi koko ajan vaikeammaksi. Oli melkoisen tuskaisa olo, kun menin kysymään sairaanhoitajan naapurihuoneesta, mikä kiikastaa, kun ketään ei kuulu soitoista huolimatta.
Nämä joutilaan näköiset naiset selittivät, että sairaanhoitaja on toimenpiteessä. Minun pitäisi mennä jonkun toisen solun sairaanhoitajan vastaanotolle. Minulla kuohahti, mutta enhän minä ole mikään melskaajatyyppi, joten lähdin pois, ja päätin mennä apteekkiin hakemaan jotakin rohtoa vaivaani.
Apteekissakin sain myös ohjeeksi, että minun tulee vaatia pääsyä vastaanotolle. Taas kerran vaadittiin vaatimaan! Eikö mikään juttu voi hoitua erikseen vaatimatta? En ymmärrä!
Minä saan yleensä migreenin, kun alan jotakin vaatimaan, joten mieluimmin poistun takavasemmalle kuin otan kantaakseni turhat kärsimykset. Tämä on tapani toimia ja saa kelvata!
Nyt tilanne alkaa olla jo paljon parempi. Ehkäpä pakistani vielä kalu tulee!
sunnuntai 10. helmikuuta 2008
Dubai
Lentomme Dubaihin maksoi paljon vähemmän kuin esim. Kuusamoon tai tämän hetken sesonkipaikkoihin. Ihmetyttää, miten se on mahdollista? Eikö meillä täällä ole kilpailua vai ovatko kustannuksemme nousseet niin korkeiksi, että kotimaan lentomatkailu jää paksun pussin omaaville tahoille? Toki lentäminen alkaa olla jo pannassa, että eipä sitä jatkossa varmaan tulla sallimaankaan kaikille. Eipä tuon ole niin väliäkään. Itse en ole koskaan ollut mikään matkailija, en työssä enkä vapaalla. Minua tympäisee koko homma jo ennen lähtöä - siis pakkaamiset ja kaiken maailman jonottelut ja odottelut.
Nyt kuitenkin olimme menossa Dubaihin entisen työtoverini ja hänen vaimonsa vieraiksi. Lähtö viivästyi heti alkuunsa, kun 1.2. vallinnut pieni lumipyry oli vaikeuttanut lentoja koko päivän. Me odottelimme Oulusta tulevaa muutaman henkilön seuruetta noin tunnin verran. Sitten vielä odotellessa joku oli saanut sairauskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näin hänen matkatavaransa piti kaivella ruumasta ja viivästystä tuli lisää. Mutta eihän meillä ollut kiirettä, mutta jos Marko tulee keskellä yötä vastaan kentälle ja joutuu odottelemaan turhaan. Toivottavasti hän on tutkinut toteutuvat aikataulut! Lähetimme Hesasta kyllä tekstiviestin aikataulumuutoksesta, mutta perillä selvcisi, että eihän se sinne ollut mennyt. On vielä yhteyksissä parannettavaa.
Lento sujui normaalisti. Tosin ihmetytti, että koko ajan joku oli kuuluttelemassa milloin ruokailusta, myynnistä kuin muustakin. Olisi ollut kiva saada urvahtaa rauhassa musiikkia kuunnellen. Nyt levähtämisestä ei tullut meikäläisellä mitään. Kone laskeutui aamulla kuuden kieppeillä Dubaihin ja löysimme Markon autoineen hienosti lentoaseman ulkopuolelta. Vasta autossa Marko kertoi, että he ovat juuri eilen muuttaneet uuteen asuntoon! Ja huomattavasti pienempään. Mehän tietenkin olimme ihan kauhuisamme, että tunkeudumme tuossa tilanteessa heille. Mutta enää emme voineet perääntyä!
Lentoasemalta heidän uuteen asuinpaikkaansa oli matkaa sellaiset 30 km. Aikaa aamulla meni ehkäpä kolme varttia. Isäntäväkemme asunnolla kauhistus lisääntyi, kun meille oli laitettu hienot makuupaikat heidän makkariinsa ja he itse olivat päättäneet nukkua olohuoneen sohvissa. Rouva isommassa ja herra pienemässä!
Väsyneinä päätimme kuitenkin tyytyä tilanteeseen ja heittäydyimme muutaman tunnin unille.
Dubaissa on normaalisti perjantait ja lauantait vapaapäiviä, mutta läheisellä rakennuksella töitä tehtiin sikäläisellä antaumuksella myös perjantaina, joten kauneusunemme jäivät lyhyiksi.
Aamupalalla kerroimme, että haluaisimme tassutella ulkona kaikessa rauhassa ja katsella maisemia. Selvisi heti, että Dubai ei ole silloin paras mahdollinen paikka. Jalkakäytäviä kun on vain jossakin. Jalkaisin on tarkoitus kulkea vain ostoskeskuksissa ja nythän siellä olisi jotakin markinatapahtumia. Minä kävin parissa ostarissa ja se riitti. Kun ei ole mitään ostettavaa, niin miksi siellä pitäisi palloilla? Mieluimmin olimme vaikka isäntäperheemme talon kattoterassilla ottamassa aurinkoa. Toki kävimme ostareissakin ja ihmettelimme sen maailman menoa. Erään ostarin yhteydessä oli jopa lasketteluputki - eikä mikään aivan simppeli. Pisin lasku esitteen mukaan oli 400 m ja korkeuseroakin niin, että laskettelijoilla vauhtia piisasi. Antaa varmaan perusvalmiudet mennä vaativivimpiinkin rinteisiin. Kyllä rahalla saa!
Ajoimme muutaman kerran läpi Montgomeryn nimeä kantavan golfkeskuksen läpi ja pari kertaa kävimme siellä myös syömässä. Upea ilmestys! Näkyipä siellä yksi sauvakävelijäkin. Toki tekniikasta kävelijälle ei ollut mitään tietoa. Teki mieli mennä antamaan ammattilaisen apua, mutta maltoin mieleni.
Isäntäväkemme joutui taistelemaan asunnon ongelmien parissa ja heillä oli vielä meikäläiset ristinä. Ei varmaan ollut helppoa.
Kumpikaan vessa ei toiminut, vedet valuivat pöntöstä lattialle eikä putkeen. Onneksi testaukset tehtiin puhtaalla vedellä. Keittiön lattiakaivosta tulivat asianpesuvaahdot ulos, siis siinäkään ei ollut vetoa. TV ei näkynyt, kun kaapelin boksiin ei tullut sähköä, muutama kiinteistöön kuuluva valo ei toiminut ja keittiön kivitasosta oli lähtenyt iso pala pois. Kivitaso oli ikäänkuin räjähtänyt, kun Marko oli laskenut pakastetuotelaatikon tson päälle. Ihmeellistä kiveä! Toki TV:lle järjestimme näkyvyyden tilapäisesti jatkojohdolla, mutta muita isompia hommia emme ryhtyneet tekemään.
Talon aulassa oli henkilö, jonka olisi käsityksemme mukaan pitänyt hoitaa ongelmia, mutta sieltä tuli aina vain, että jos allah suo, niin apua tulee. On soitettu ammattimiehille asiasta jne. Allah ei ollut kovin suosioillinen isäntäperheellemme, koska vasta torstaina toinen vessa tuli kuntoon ja muuita vikoja korjattiin vain rouvan aktiivisen asenteen vuoksi. Vasta Markon tekemä valitus korkealle taholle sai vauhtia ja toivottavasti ensi viikolla heillä on kaikki kunnossa oikean elämän aloittamiseksi uudessa asunnossa. Tuossa kulttuurissa näytään velehtelevan ihan surutta päin naamaa!
Keskiviikkona käytiin pelaamassa 9 reikää golffia. Kotomaassa saa harvoin pelata noin hyvällä kentällä, vaikka kenttämme ei mikään huippukenttä ollutkaan. Ensimmäisen reiän jälkeen peli sujui ihan mukavasti ja olisi ollut mukava pelata täysi kierros, mutta kun kenttä oli täysi, niin eipä tuo ollut mahdollista.
Ja perjantaina mentiin Markon kanssa kalalle Intian Valtamerelle. Ajettiin Dubaista pari tuntia pienen vuoriston yli mukavia teitä. Siellä olisi ollut kiva pörryytellä 2-pyöräisillä, ja Marko kertoi näin paikallisten mopomiesten tekevänkin.
Satamassa veneen omistajat suomalainen Kalle ja iranilainen Ali jo meitä odottivatkin.
Vene oli etukajuutallinen kahdella 200 hv:n perämoottorilla varustettu kalastuskäyttöön varusteltu paatti.
Matka satamasta kalavesille kesti vajaa tunnin. Ihmetytti, että silmänkatamattomiin näkyi tankkereita ankkurissa. Kalle tiesi, että ne odottelevat öljyn hinnan alentumista, tankkaavat ja vievät lastin jonnekin. Jotkut laivat saattavat kuulemma olla paikoillaan jopa viikkoja.
Näitä laivoja sitten kalastajat kiertelivät, niin mekin. Ensimmäisen laivan ympäriltä saimme ensimmäiset kalat. Markolla tärppäsi ensin ja heti perään minulla. Minun saalis oli hieman suurempi, mutta eipä sekään mikään hirvitys ollut. En vieläkään ole selvittänyt, mitä kaloja saimme, mutta paikalliset olivat kertoneet Kallelle, että kala on "ruma kala, mutta hyvä kala".
Muutama tunti pyörittiin, mutta mitään muuta emme saaneet ennen ruokailua. Ajoimme pienen saaren rantaan, jossa Ali ja Kalle laittelivat pottu-kala-aterian. Hyviä olivat saamamme kalat!
Ruoan jälkeen pyörimme vesillä vielä tuntikausia, mutta vain pari kalaa onnistuimme saamaan. Minä sain ensin samanlaisen ruman kalan, joita olimme jo syöneet ja hetkeä myöhemmin sain hilattua vielä pienen tonnikalan veneeseen. Nämä veimme tuliaisina rouvillemme Dubaihin.
Harvoin edes Kiantajärvellä on niin vähän tuulta ja aaltoja kuin nyt oli Intian Valtameressä. Hyvä tuuri meillä!
Ruokailun jälkeen vaimoa lukuunottamatta torkuimme muutaman tunnin ennen kentälle lähtöä.
Kone oli taas myöhässä, mutta olimme ottaneet asiasta selvää etukäteen, joten kentällä oleminen ei ollut normaalia pitempi.
Dubai kasvaa aivan räjähdysmaisesti, siksi helposti muodostuu kuva, että ihmiset elävät siellä kirjaimellisesti rakennustyömaalla. Joka puolella rakennetaan valtavasti ja sehän näkyy ja kuuluu ympäristössä. Sheikin mukaan v. 2015 pitäisi Dubain olla valmis! Mitä se sitten tarkoittaakin. Liikenne on ihan kaos, kuskit ovat aivan aivottomia ja täysin liikennesäännöistä piittaamattomia. Selvisi myös, miksi sielläkin on maastoautoja niin paljon. Niillä ohitetaan jonot tien ulkopuolelta!
Meikäläisen tyyppiselle ihmiselle ei tuollainen paikka ole ihanteellinen lomapaikka, kun lomalla haluan käveleskellä ja kuljeskella ihan omaan tahtiin. Mutta olihan keikassamme postiivista se, että saimme kyläillä tuttujen luona. Kiitos siitä heille - toivottavasti Allah suo heille kaikkea hyvää jatkossa!
Nyt kuitenkin olimme menossa Dubaihin entisen työtoverini ja hänen vaimonsa vieraiksi. Lähtö viivästyi heti alkuunsa, kun 1.2. vallinnut pieni lumipyry oli vaikeuttanut lentoja koko päivän. Me odottelimme Oulusta tulevaa muutaman henkilön seuruetta noin tunnin verran. Sitten vielä odotellessa joku oli saanut sairauskohtauksen ja joutunut sairaalaan. Näin hänen matkatavaransa piti kaivella ruumasta ja viivästystä tuli lisää. Mutta eihän meillä ollut kiirettä, mutta jos Marko tulee keskellä yötä vastaan kentälle ja joutuu odottelemaan turhaan. Toivottavasti hän on tutkinut toteutuvat aikataulut! Lähetimme Hesasta kyllä tekstiviestin aikataulumuutoksesta, mutta perillä selvcisi, että eihän se sinne ollut mennyt. On vielä yhteyksissä parannettavaa.
Lento sujui normaalisti. Tosin ihmetytti, että koko ajan joku oli kuuluttelemassa milloin ruokailusta, myynnistä kuin muustakin. Olisi ollut kiva saada urvahtaa rauhassa musiikkia kuunnellen. Nyt levähtämisestä ei tullut meikäläisellä mitään. Kone laskeutui aamulla kuuden kieppeillä Dubaihin ja löysimme Markon autoineen hienosti lentoaseman ulkopuolelta. Vasta autossa Marko kertoi, että he ovat juuri eilen muuttaneet uuteen asuntoon! Ja huomattavasti pienempään. Mehän tietenkin olimme ihan kauhuisamme, että tunkeudumme tuossa tilanteessa heille. Mutta enää emme voineet perääntyä!
Lentoasemalta heidän uuteen asuinpaikkaansa oli matkaa sellaiset 30 km. Aikaa aamulla meni ehkäpä kolme varttia. Isäntäväkemme asunnolla kauhistus lisääntyi, kun meille oli laitettu hienot makuupaikat heidän makkariinsa ja he itse olivat päättäneet nukkua olohuoneen sohvissa. Rouva isommassa ja herra pienemässä!
Väsyneinä päätimme kuitenkin tyytyä tilanteeseen ja heittäydyimme muutaman tunnin unille.
Dubaissa on normaalisti perjantait ja lauantait vapaapäiviä, mutta läheisellä rakennuksella töitä tehtiin sikäläisellä antaumuksella myös perjantaina, joten kauneusunemme jäivät lyhyiksi.
Aamupalalla kerroimme, että haluaisimme tassutella ulkona kaikessa rauhassa ja katsella maisemia. Selvisi heti, että Dubai ei ole silloin paras mahdollinen paikka. Jalkakäytäviä kun on vain jossakin. Jalkaisin on tarkoitus kulkea vain ostoskeskuksissa ja nythän siellä olisi jotakin markinatapahtumia. Minä kävin parissa ostarissa ja se riitti. Kun ei ole mitään ostettavaa, niin miksi siellä pitäisi palloilla? Mieluimmin olimme vaikka isäntäperheemme talon kattoterassilla ottamassa aurinkoa. Toki kävimme ostareissakin ja ihmettelimme sen maailman menoa. Erään ostarin yhteydessä oli jopa lasketteluputki - eikä mikään aivan simppeli. Pisin lasku esitteen mukaan oli 400 m ja korkeuseroakin niin, että laskettelijoilla vauhtia piisasi. Antaa varmaan perusvalmiudet mennä vaativivimpiinkin rinteisiin. Kyllä rahalla saa!
Ajoimme muutaman kerran läpi Montgomeryn nimeä kantavan golfkeskuksen läpi ja pari kertaa kävimme siellä myös syömässä. Upea ilmestys! Näkyipä siellä yksi sauvakävelijäkin. Toki tekniikasta kävelijälle ei ollut mitään tietoa. Teki mieli mennä antamaan ammattilaisen apua, mutta maltoin mieleni.
Isäntäväkemme joutui taistelemaan asunnon ongelmien parissa ja heillä oli vielä meikäläiset ristinä. Ei varmaan ollut helppoa.
Kumpikaan vessa ei toiminut, vedet valuivat pöntöstä lattialle eikä putkeen. Onneksi testaukset tehtiin puhtaalla vedellä. Keittiön lattiakaivosta tulivat asianpesuvaahdot ulos, siis siinäkään ei ollut vetoa. TV ei näkynyt, kun kaapelin boksiin ei tullut sähköä, muutama kiinteistöön kuuluva valo ei toiminut ja keittiön kivitasosta oli lähtenyt iso pala pois. Kivitaso oli ikäänkuin räjähtänyt, kun Marko oli laskenut pakastetuotelaatikon tson päälle. Ihmeellistä kiveä! Toki TV:lle järjestimme näkyvyyden tilapäisesti jatkojohdolla, mutta muita isompia hommia emme ryhtyneet tekemään.
Talon aulassa oli henkilö, jonka olisi käsityksemme mukaan pitänyt hoitaa ongelmia, mutta sieltä tuli aina vain, että jos allah suo, niin apua tulee. On soitettu ammattimiehille asiasta jne. Allah ei ollut kovin suosioillinen isäntäperheellemme, koska vasta torstaina toinen vessa tuli kuntoon ja muuita vikoja korjattiin vain rouvan aktiivisen asenteen vuoksi. Vasta Markon tekemä valitus korkealle taholle sai vauhtia ja toivottavasti ensi viikolla heillä on kaikki kunnossa oikean elämän aloittamiseksi uudessa asunnossa. Tuossa kulttuurissa näytään velehtelevan ihan surutta päin naamaa!
Keskiviikkona käytiin pelaamassa 9 reikää golffia. Kotomaassa saa harvoin pelata noin hyvällä kentällä, vaikka kenttämme ei mikään huippukenttä ollutkaan. Ensimmäisen reiän jälkeen peli sujui ihan mukavasti ja olisi ollut mukava pelata täysi kierros, mutta kun kenttä oli täysi, niin eipä tuo ollut mahdollista.
Ja perjantaina mentiin Markon kanssa kalalle Intian Valtamerelle. Ajettiin Dubaista pari tuntia pienen vuoriston yli mukavia teitä. Siellä olisi ollut kiva pörryytellä 2-pyöräisillä, ja Marko kertoi näin paikallisten mopomiesten tekevänkin.
Satamassa veneen omistajat suomalainen Kalle ja iranilainen Ali jo meitä odottivatkin.
Vene oli etukajuutallinen kahdella 200 hv:n perämoottorilla varustettu kalastuskäyttöön varusteltu paatti.
Matka satamasta kalavesille kesti vajaa tunnin. Ihmetytti, että silmänkatamattomiin näkyi tankkereita ankkurissa. Kalle tiesi, että ne odottelevat öljyn hinnan alentumista, tankkaavat ja vievät lastin jonnekin. Jotkut laivat saattavat kuulemma olla paikoillaan jopa viikkoja.
Näitä laivoja sitten kalastajat kiertelivät, niin mekin. Ensimmäisen laivan ympäriltä saimme ensimmäiset kalat. Markolla tärppäsi ensin ja heti perään minulla. Minun saalis oli hieman suurempi, mutta eipä sekään mikään hirvitys ollut. En vieläkään ole selvittänyt, mitä kaloja saimme, mutta paikalliset olivat kertoneet Kallelle, että kala on "ruma kala, mutta hyvä kala".
Muutama tunti pyörittiin, mutta mitään muuta emme saaneet ennen ruokailua. Ajoimme pienen saaren rantaan, jossa Ali ja Kalle laittelivat pottu-kala-aterian. Hyviä olivat saamamme kalat!
Ruoan jälkeen pyörimme vesillä vielä tuntikausia, mutta vain pari kalaa onnistuimme saamaan. Minä sain ensin samanlaisen ruman kalan, joita olimme jo syöneet ja hetkeä myöhemmin sain hilattua vielä pienen tonnikalan veneeseen. Nämä veimme tuliaisina rouvillemme Dubaihin.
Harvoin edes Kiantajärvellä on niin vähän tuulta ja aaltoja kuin nyt oli Intian Valtameressä. Hyvä tuuri meillä!
Ruokailun jälkeen vaimoa lukuunottamatta torkuimme muutaman tunnin ennen kentälle lähtöä.
Kone oli taas myöhässä, mutta olimme ottaneet asiasta selvää etukäteen, joten kentällä oleminen ei ollut normaalia pitempi.
Dubai kasvaa aivan räjähdysmaisesti, siksi helposti muodostuu kuva, että ihmiset elävät siellä kirjaimellisesti rakennustyömaalla. Joka puolella rakennetaan valtavasti ja sehän näkyy ja kuuluu ympäristössä. Sheikin mukaan v. 2015 pitäisi Dubain olla valmis! Mitä se sitten tarkoittaakin. Liikenne on ihan kaos, kuskit ovat aivan aivottomia ja täysin liikennesäännöistä piittaamattomia. Selvisi myös, miksi sielläkin on maastoautoja niin paljon. Niillä ohitetaan jonot tien ulkopuolelta!
Meikäläisen tyyppiselle ihmiselle ei tuollainen paikka ole ihanteellinen lomapaikka, kun lomalla haluan käveleskellä ja kuljeskella ihan omaan tahtiin. Mutta olihan keikassamme postiivista se, että saimme kyläillä tuttujen luona. Kiitos siitä heille - toivottavasti Allah suo heille kaikkea hyvää jatkossa!
MP08 31.1. - 3.2.
Moottoripyöräily ja siihen käytettävät eurot ovat kasvavassa nosteessa. Olen jo aiemmin omalta kohdaltani käsitellyt moottoripyöräilyä, enkä sitä vieläkään täysin ymmärrä.
Messut ovat myös kasvaneet vuosittain. Nyt ne olivat 4-päiväiset markkinat. Suurin halli oli täynnä toi tositaan komeampia, kalliimpia ja tehokkaampia menopelejä. Mutta mitä ne puolipukeiset tytöt oikein siellä tekivät? Pyöriähän sinne mentiin katselemaan!
Pienempi halli oli valjastettu krääsäkaupalle ja rakennetuille pyörille. On näköjään rakentelu menossa meilläkin inhoamaani ameriikan malliin. Ei lainkaan hyvä. Meillä on ammattilaisia rakentajia, mutta pitää vaan ottaa mallia mielestäni aivan väärästä suunnasta. Voisi joku tehdä rakennelmansa omia ideoitaan hyödyntäen. Saattaisi lopputuloksena olla jopa ajettava peli!
Muuten onkohan ameriikoista tullut koskaan mitään erikoisen hyvää?
Itse kävelin näyttelyn läpi 31.1. Kävely vei aikaa 1,5 tuntia, mutta stoppasin kierroksella vain kahdesti. Ensimmäinen stoppi oli pyöräni (Moto Guzzi) osastolla ollut merrkikerhon osasto. Siellä sattui olemaan paikalla Pornaisista olevaa henkilöstöä, ja myös selvisi, että ensi kesänä guzziztit ajavat Rokualle tapaamiseen. Saattaapi olla, että järjestän mökkireissun ja tapaamisen samalle reissulle, kun ovat täältä katsottaessa melekin samalla seudulla.
Toisen kerran stoppasin Gospel Ridersien osastolla. Kyseisen kerhon jäsenillä on mitä erilaisimpia taustoja, mutta usko ja moottoripyöräily heitä yhdistää. Itsekin olen kiinnostunut kyseisen kerhon toiminnasta, mutta en ole jäseneksi asti päässyt. Minulla lienee edelleen jonkinlainen etsikkoaika meneillään, kun viimeisten viiden vuoden aikana Jumala on näyttäytynyt minulle ja perheelleni vain "rankaisevana" tai ainakin piittaamattomana. Avunpyynnöt ovat menneet kuuroille korville!
Olen mielestäni elänyt lähinnä äidiltäni saaman "uskoonkasvatuksen" mukaan koko elämäni, joten periaatteessa olen ollut valmis elämään "uskossa", mutta se jokin on puuttunut ja puuttuu edelleen. Saa nähdä olisko se puutuva elementti moottoripyöräily. Aika näyttää.
Messut ovat myös kasvaneet vuosittain. Nyt ne olivat 4-päiväiset markkinat. Suurin halli oli täynnä toi tositaan komeampia, kalliimpia ja tehokkaampia menopelejä. Mutta mitä ne puolipukeiset tytöt oikein siellä tekivät? Pyöriähän sinne mentiin katselemaan!
Pienempi halli oli valjastettu krääsäkaupalle ja rakennetuille pyörille. On näköjään rakentelu menossa meilläkin inhoamaani ameriikan malliin. Ei lainkaan hyvä. Meillä on ammattilaisia rakentajia, mutta pitää vaan ottaa mallia mielestäni aivan väärästä suunnasta. Voisi joku tehdä rakennelmansa omia ideoitaan hyödyntäen. Saattaisi lopputuloksena olla jopa ajettava peli!
Muuten onkohan ameriikoista tullut koskaan mitään erikoisen hyvää?
Itse kävelin näyttelyn läpi 31.1. Kävely vei aikaa 1,5 tuntia, mutta stoppasin kierroksella vain kahdesti. Ensimmäinen stoppi oli pyöräni (Moto Guzzi) osastolla ollut merrkikerhon osasto. Siellä sattui olemaan paikalla Pornaisista olevaa henkilöstöä, ja myös selvisi, että ensi kesänä guzziztit ajavat Rokualle tapaamiseen. Saattaapi olla, että järjestän mökkireissun ja tapaamisen samalle reissulle, kun ovat täältä katsottaessa melekin samalla seudulla.
Toisen kerran stoppasin Gospel Ridersien osastolla. Kyseisen kerhon jäsenillä on mitä erilaisimpia taustoja, mutta usko ja moottoripyöräily heitä yhdistää. Itsekin olen kiinnostunut kyseisen kerhon toiminnasta, mutta en ole jäseneksi asti päässyt. Minulla lienee edelleen jonkinlainen etsikkoaika meneillään, kun viimeisten viiden vuoden aikana Jumala on näyttäytynyt minulle ja perheelleni vain "rankaisevana" tai ainakin piittaamattomana. Avunpyynnöt ovat menneet kuuroille korville!
Olen mielestäni elänyt lähinnä äidiltäni saaman "uskoonkasvatuksen" mukaan koko elämäni, joten periaatteessa olen ollut valmis elämään "uskossa", mutta se jokin on puuttunut ja puuttuu edelleen. Saa nähdä olisko se puutuva elementti moottoripyöräily. Aika näyttää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)