keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Vuoden ensimmäinen!

Näin uuden vuoden alussa lienee paikallaan miettiä vähän menneitä!

Alkuvuoden kirjoitin toista kirjaani, joka sitten onnistuttiin saamaan valmiiksi 60-vuotispäiväkseni. Tosin syntymäpäiväni meni äidin hautajaisia järjestellessä. Äiti kuoli toukokuun lopussa melkein 87 vuoden iässä hyvin vaikean dementian hallitessa hänen elämäänsä. Jos isän kuolema tuntui vuoden 2003 alussa siltä, että hän kuoli tavallaan liian aikaisin, niin äidin kuolemaa pidin ja edelleen pidän hänelle hyvin armollisena tapahtumana. Hänellä ei ollut enää mitään nautittavia asioita elämässään! Hän ei löytänyt enää mistään haavekuvissaan esiintyviä asioita, hänellä oli vain koko ajan ikävä lapsuutensa maisemiin ja tapahtumiin.

Tuosta toisesta kirjastani en ole saanut kovin paljon palautetta ja se on hyvin ymmärrettävää, sillä kirjahan on minun selviytymistarinaa. Siihen on lukijalla varmasti vaikeaa ottaa mitään kantaa. Kuitenkin olen saanut muutamia niin kannustavia viestejä, että ajattelin jatkaa kirjoittamistani jollakin tavalla. Yksi melkoisen tärkeä on tämä blogisivustoni. Tänne pistän vointini mukaan omia pähkäilyjäni asioista, jotka juuri kirjoittamisen hetkellä tuntuvat tärkeiltä. En pysty tietämään, kuinka paljon sivujani käydään lukemassa. Todennäköisesti ei kovinkaan paljon, kun kommentteja teksteistäni ei juurikaan ole näkynyt. Mutta kirjoittaminen on minulle itselleni tärkeää, joten siksi niitä tänne kirjoittelen. Viime vuonna tuli kasaan 43 juttua!

Äidin hautajaisten aikoihin kesäkuun lopulla olimme mökillä pari viikkoa. Siellä katselin, mitä rakennuksille olisi tehtävä ja tein sisarelleni ehdotuksen, että ostaisin hänen osuutensa mökistä ja alkaisin kunnostaa jo melkoisen huonoon kuntoon menneitä rakennuksia. Mutta sisareni ei ehdotukseeni suostunut, vaan aikoi lunastaa minut ulos mökin omistuksesta. Minulle sekin sopi, kunhan vaan joku alkaisi´pian tehdä asialle jotakin. Mäntsälässä aloin sitten rakennella ensin grillikotaa ja myöhemmin terassia. Pistin mökin remonttiin ajattelemani rahat asuntomme viihtyvyyden parantamiseen. Nikkaroidessani sain sitten ajatuksen romaanin tarinaksi. Aina työtä tehdessäni mietin tarinavaihtoehtoja ja rakentelin ajatusta eteenpäin.

Syksyllä sisareni pyörsi päätöksensä mökin ostamisesta, joten tilanne sillä alueella on sitten edelleen auki. Minulla ei enää ole rahoja käytettäväksi mökin korjaamiseen, että saa sitten tulevaisuudessa nähdä, miten tilanne mökillä etenee!
Syyskuussa aloin pistää tarinaani romaaniksi. Jo kevään kirjoittamisurakan jäljiltä kipeä käteni oireili edelleen. Hankin uuden atk-pöydän, jolla sain ergonomiaa parannettua niin paljon, että pystyin kirjoittamaan kokopäivätoimisesti kolme kuukautta ja sain jolukuun alussa romaanini ensimmäisen vaiheen valmiiksi. Uuden vuoden puolella alkaa sitten kirjoitukseni viimestely julkaisuasuun. Kiirettä minulla ei ole, koska olen ajatellut julkaista kirjani vasta syksyllä.

Harrastuksia minulla oli kirjoittamisen ja rakentamisen lisäksi oikeastaan vain golf, moottoripyöräily ja syksyllä Minillä ajelu. Moto Guzzilla ajelin vain sellaiset 3500 km, kun käsi ei kestänyt pitempiä matkoja ja Minillä taisin ajaa vain 200 km. Golfkierroksia tuli suunnilleen se aiottu 30, vaikka käsi vaikeutti tätäkin suoritusta. Onneksi nyt joulukuun 8. pääsin ortopedille, jonka piikityksen jälkeen olen pystynyt kättäni jo jonkun verran kuntouttamaan, mutta selvästi tarvitaan vielä toinen piikki käden lopulliseen rauhoittamiseen.
Koirien kanssa pelaamista en enää lue miksikään harrastukseksi, kun ne ovat minun kavereita ja kanssaeläjiä.

Eilen maksoin viimeisen erän 750 € oikeudenkäynnin avustajani palkasta valtiolle. Olen kolme vuotta maksanut joka ikinen kuukausi moisen summan avustajani palkkaa. Lisäksi on tullut vielä muiden avustajien palkkoja, joita joudun vielä maksamaan tämänkin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena, mutta vain alle 600 € kuukausittain. Siis kyllä oikeuden käynti tässä maassa maksaa. Ehkä summat olisivat reilassa, jos saisi oikeutta, mutta kun maassamme media käyttää valtaansa ja ns. oikeus täysin hampaattomana ja uskallusta vailla vain sitten vahvistaa median jo julkistamat tuomiot. Noin tapahtui ainakin tässä minua kohdanneessa jutussa. Oikeus ei edes halua etsiä todellista oikeutta!
Tilanteeni on ollut näiden noin kolmen vuoden aikana sellainen, että joka ainoa kuukausi minulla on ollut enemmän menoja kuin tuloja. Siis minun on ollut myytävä omaisuutta, on ollut otettava lisää lainaa ja on ollut käytettävä isän jättämä perintö vajeen kattamiseksi. Jos minulla ei olisi ollut noita takaportteja, niin olisin ollut konkurssissa aikoja sitten.
Telekommunikaation parissa leipätyöni tehneenä olen aina ihmetellyt, miten jotkut teleoperaattorit vuodesta toiseen pystyvät tekemään tappiotuloksen. Jos siellä pätisi oikeat talouden lait, niin konkurssissahan niiden pitäisi olla. Nyt ne vaan sotkevat vuodesta toiseen rehellistenkin operaattoreiden markkinaa! Vai onko niilläkin perintöjä tai muita säästöjä vajeiden kattamiseksi?

Ehkä nyt sitten tänä vuonna alamme päästä oikeasti jaloillemme myös taloudellisesti. Ja ehkäpä se sitten saa pois niitä liikoja masennuspiteitä ja pääsen jossakin vaiheessa lopullisesti irti masennuslääkityksestä. Ehkäpä sitten elämä jälleen tuntuu elämisen arvoiselta!
Toki olenhan tässä jo kovaa vauhtia petrannutkin, mutta ehkä asiat voisi olla paremminkin!

Tuomaan karhupaini 1883!

Edellisen blogini jälkeen kaivelin muistisopukoitani ja olin sieltä löytävinäni äitini ukille nimen Jaakko. Tämä varmistui, kun löysin Mannisten sukukirjasta Vuoksi-lehden jutun otsikossa mainitusta tapahtumasta.

Nyt en ihmettele lainkaan, kun äidinkielen opettajani Mannerin Martti aikoinaan arvioi esitystäni Tuomaan viimeisestä karhunkaadosta ajan saatossa värittyneeksi. Silloin se kirpaisi, kun olin aivan varma, että kyllä äiti tietää, mitä suvussa on tapahtunut. Itse asiassa kyllä vieläkin uskon enemmän äidin kertomiin tapahtumiin kuin jonkun lehden juttuihin. Olen saanut elämässäni kokea, millaisia juttuja lehdet kirjoittavat.

10.5.1883 äitini ukki Jaakko oli havainnut aivan talon pihapiirin läheisyydessä tuoreet karhun jäljet. Jaakko oli heti kääntynyt takaisin kotiin, jossa oli kertonut asian isälleen Tuomaalle, joka oli jo vanha mies. Jaakko oli Raiskion isäntä ja Tuomas oli siirtynyt jo pääasiassa pihaukoksi. Karhun kaatoon lähtiessään Tuomas ei kuitenkaan tuntenut ikää vielä miksikään esteeksi. Täytyisihän se kymmenes karhu saada kaadettua. Nopeasti hän kaapasi suustaladattavan kiväärinsä, teki siihen valmiin latingin. Sitten hän jo menikin karhun jäljille, kun Jaakko jäi vielä etsimään oman kiväärinsä, keihään ja kirveen. Sitten Jaakkokin viiletti isänsä perään suksillaan.

Tuomas löysi helposti jäljet ja jonkun kilometrin hiidettyään hän näkikin ison uroskarhun tonkimassa muurahaispesää. Tuomas pääsi ehkä sadan metrin päähän, kun hän päätti ampua karhua. Hän pysähtyi, henkäisi syvään muutaman kerran saadakseen aseensa vakaaksi. Hänen tarkoituksena oli ampua karhua päähän, koska suustaladattavan teho ei ollut mitään häikäisevää luokkaa. Päässä luoti tekisi pahinta jälkeä. Ilmeisesti kova hiihto oli tehnyt tehtävänsä, koska karhu ei tipahtanut, se vain pudisteli hiukan päätään ja kääntyi kovaa kyytiä pakosalle. Tuomaan oli tehtävä kivääriinsä uusi panos ja siinä meni aikaa muutama minuutti. Näin karhu sai etumatkaa ja hävisi näkyvistä. Tuomas jatkoi takaa-ajoaan. Karhu oli haavoittunut, kun hangella näkyi joitakin veripilkkoja. Tuomas tiesi, että haavoittunut karhu voi olla vaarallinen ja siksi hän ei puskenut aivan aiemmalla vauhdilla, vaan yritti tutkiskella maastoa ja jälkiä aiempaa tarkemmin.

Jonkun kilometrin hiidettyään Tuomas oli jonkunlaisen mäen päällä. Jäljet johtivat suoraan alas, mutta Tuomas alkoi varovasti laskeutua mäkeä alas, että pystyisi toimimaan, jos karhu olisikin mäen alla. Puolivälissä rinnettä Tuomas kuuli takaa kahinaa jä käänsi katseen ylärinteeseen. Rinnettä alas höyrysi täyttä laukkaa Tuomaan haavoittama karhu. Karhu oli ovelasti kiertänyt takaisin jäljilleen ja pääsi näin yllättämään metsästäjän. Tuomas ei oikeastaan ehtinyt tehdä mitään, kun karhu oli jo kimpussa. Karhu rontaisi Tuomaan päästä sellaisen kämmenen kokoisen alueen auki kämmenellään tai puremalla. Tuomas menetti tajuntansa ja kaatui hangelle. Karhu oli juuri tutkimassa tekosiaan, kun Jaakko saapui mäen päälle. Hädissään Jaakko karjaisi: "Älä syö miestä"! Samalla hän ampui, mutta edelleenkään ampumiset eivät näyttäneet tepsivän, mutta karhu jätti kuitenkin Tuomaan rauhaan ja ryntäsi Jaakon kimppuun. Jaakolla oli keihäs, mutta kun lähtö oli ollut niin nopea, niin keihäs oli jäänyt terottamatta. Jaakko piti tylsällä keihäällä karhua paikoillaan, mutta karhu yritti kaikin tavoin kämmenillään ronkkia Jaakkoa. Siinä saivat napit kyytiä, kun kämmenet viuhtoivat yhä uudelleen tavoitellen Jaakkoa.

Aivan sattumalta paikalle tuli kauppareissullaan hevosella eräs naapuri. Hänellä oli mukana myös kivääri, mutta ampuminen ei ollut helppoa, koska Jaakko ja karhu olivat melko lähekkäin. Naapuri pääsi kuitenkin sellaiseen paikkaan, että ampuminen onnistui. Nyt karhu jo menetti toimintakykynsä, mutta ei vieläkään henkeään. Naapuri löysi Jaakon kirveen, jolla hän lopullisesti otti hengen metsän kuninkaalta. Vasta tämän jälkeen miehet pääsivät tutkimaan Tuomaksen tilan. Pahalta näytti, kolmasosa päästä oli vaurioitunut. Tuomas hengitti, mutta tajuissan hän ei ollut. Miehet arvioivat, että Tuomaan päävammat ulottuivat aina aivoihin saakka, selviytyminen ei siis näyttänyt todennäköiseltä.

Naapuri kuljetti Tuomaan ja karhun samassa reessä Raiskioon. Tuomas eli äidin kertoman mukaan vielä toista viikkoa, joten nykyaikaisella sairaalahoidolla hän kukaties olisi voinut jopa selviytyä. Kuitenkin noissa olosuhteissa kymmenes karhu vei ukon hautaan!

Vuoksi-lehden mukaan kyseessä olisi ollut yhdestoista karhu! Kuitenkin uskon, että suvussa suusta suuhun siirtynyt juttu olisi ainakin karhujen lukumäärän suhteen oikea. Mutta lieneekö tuo niin tärkeää!

lauantai 27. joulukuuta 2008

Sukurakkautta?

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että yhteydenpitoni sukuuni on ollut erittäin harvinaista. Säännöllisesti olen kesälomilla ja joskus muulloinkin käynyt muutaman äidin puolelta olevan serkkuni luona. Lisäksi vierailuja on ollut silloin tällöin setien ja tätien talouksiin.
Myöskään minun huusholliini ei sukulaisia ole juurikaan eksynyt. Ehkä yksi ja merkittävä syy on se, että perheeseemme on kuulunut koiria parikymmentä vuotta ja jotkut eivät yksinkertaisesti tykkää käydä koirallisissa talouksissa. Samaa olen kyllä huomannut tapahtuneen myös ei sukulaisten parissa.

Äidin asioita hoidellessani huomasin, että hän kuului Mannisten sukuseuraan. Isän en moiseen seuraan huomannut kuuluneen. Sukutaustassani on merkittävä seikka se, että olen Manninen molempien vanhempieni puolelta. Isän suku on Suomussalmen Kirkonkylän seudulta ja äidin suku taas pitäjän pohjoisista osista. Tuon kauemmas en sukulaisistani tiedä.

Äidin kuoleman jälkeen päätin sitten liittyä sukuseuraan, jotta jäsenmäärä säilyisi vakiona. Tilasin jopa Mannisten sukukirjan. Kuvittelin, että kirjasta saan paljon tietoa jopa omista esivanhemmistani. Kirja osoittautui tuossa mielessä kuitenkin pettymykseksi, koska tarinat olivat pääosin Pudasjärven ja Kuusamon Mannisista. Joitakin juttuja oli kyllä Kannaksen Mannisista, mutta minun sukujani koskevia mainintoja oli vain muutamia. Kertonee siitä, että juuri minun molempien vanhempien sukuhaarojen puolelta sukututkimuksesta kiinnostuneita kirjoittajia ei ole löytynyt.

Isän puolelta tiedän vain sen, että ukkini on lähtenyt Viitalasta Hulkonniemelle. Juurikaan muuta tietoa en muista saaneeni.

Äidin puolelta sain kuunnella äidin aikoinaan kertomia tarinoita. Äidin suku oli tullut Pistosta Raiskioon. Minun ukin ukki Tuomas oli ollut vanhin Raiskiossa asustellut esi-isäni. Hänen intohimonsa oli ollut äidin mukaan yli kaiken muun ampumahiihto ja keihään heitto, mutta siten, että maalina olivat olleet karhut. Kymmenennen karhun kanssa sitten maalitaulu vei pitemmän korren ja Tuomas pääsi hengestään.
Tein aikoinaan kouluun esitelmän tästä Tuomaan viimeisestä karhunkaatoyrityksestä, joten siksi tarina on vielä jotenkin mielessä. Täytyypä kirjoittaa se joskus tänne sivustoille!

Äiti oli myös enemmän uskonnollinen kuin isäni. Ja äiti kertoili uskontoon ja myös sukuunsa liittyviä tarinoita. Silloin ei ollut radiota tai televisiota, niin jäi aikaa kertomuksille.
Tässä eräs juttu:
Äidin ukki, siis minun ukin isä, oli ollut veneellä jollakin lähistön järvellä kaiketi metsästämässä sorsia jonakin suurena juhlapyhänä. Hän olikin löytänyt ammuttavaa, mutta juuri laukaisun hetkellä ase oli hajonnut yksiin osiin. Jokaikinen ruuvi ja mutteri oli auennut ja ase oli hajonnut veneen pohjalle, saalis jäi saamatta. Opetus oli se, että pyhinä, mutta erityisesti juhlapyhinä, kaikki työ on syytä jättää sikseen. Tuohon aikaan metsästys oli totista työtä, siitä perhe sai aivan merkittävää ruoan lisää. Nykyäänhän asia on aivan erilainen, metsästyksestä on tullut selvästi harrastus!
Sekä isäni, että myös minä olen pitänyt sen, että pyhäisin emme työtä tee, vaan pidämme sen lepopäivänä. Toki harrastusten parissa olen viettänyt lukuisia pyhäpäiviä, mutta niitähän ei lasketa.

Myös erilaisia karhujuttuja kertoiltiin pimeissä pirteissä ajan kuluksi:
Jälleen kerran tuo samainen ukkini isä oli ollut keväällä pentukoiran kanssa lintujen soitimella. Suusta ladattava tussari oli tietenkin ollut mukana, jotta olisi kotiin viemisinä ollut jotakin pataan pantavaa. Ukko oli seisoskellut suureen petäjään nojaten ja kuulostellut, josko lähistöllä alkaisi kuulua lintujen riijuumenoja. Jonkun aikaa siinä seisokeltuaan, oli koira alkanut ukista ja pyrkiä ukon jalkoihin suojaan. Ukko siinä oli potkiskellut koiraa pois jaloista, mutta pentu vain entistä enemmän oli pyrkinyt suojaan. Ukko siinä oli alkanut lataamaan piippuaan, kun oli tuntenut jonkun tönivän kyynärpäästä. Ukko oli vielä siinä vaiheessa kuvitellut, että äidin isä, siis hänen poikansa, oli tullut metsään ja tökki kyynärpäästä. Lopulta ukko kuitenkin oli kääntynyt katsomaan ja karhuhan siinä petäjän toisella puolella oli katsonut ukon piipun latausta. Eipä siinä ollut sen kummempaa tapahtunut kuin, että niin karhu kuin ukkokin olivat lähteneet omille teilleen.
Mutta kyllä tuollaisten juttujen jälkeen ulkohuussikeikat olivat jännittäviä! Ei tarvittu jännityselokuvia tai videopelejä adrenaliinipitoisuuden ylläpitoon!

tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulutervehdys!

Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2009!

t. Alpo

tiistai 9. joulukuuta 2008

Räjähdys!

Kun rakentelin tätä mökkiä, niin tuli laitettua noita halogeenivaloja ympäri huushollia kolmisenkymmentä kappaletta. Jokainen vie sähköä sellaiset 20 - 30 W. Kun jokainen valo tuikkii, niin sähkömittari pyörii hullun lailla. Pelkästään noihin menee sellaiset 0,6 kVA.
Olen tutkiskellut ledivalojen tarjontaa, mutta niitä on vielä nykyään aika huonosti tarjolla - ainakin, jos haluaa vähän inhimillsempää värisävyä. Tuppaavat olemaan vielä turhan kylmää valoa tarjoavia. Ja kalliita!

12V:n piikkikantaisia jo löysin. Toki niissäkin valon väri on hieman outo, mutta on kuitenkin siedettävän lämmin, joten sellaisilla nyt valaistaan tupakettiötä ja sähköä menee vain 20 VA, eli ei mitään aikaisempaan verrattuna. Eilen löysin Järvenpään Tarjoustalosta GU10-kantaisia tekstin mukaan lämmintä valoa tuottavia lamppuja, jotka olin ajatellut pistää tupakeittiön katossa viiden metrin korkeudessa oleviin 220 V:n lamppuihin.

Kotona pistin ensin kaksi poltinta paikoilleen. Koirat eivät millään hyväksyneet minun komuamistani ylhäällä ja esittivät voimakkaita vastalauseitaan - aivan haukkuivat minua! Kuitenkin sain hehkut paikoilleen, kömmin pois ja tulin alas. Sitten tuikkasin vaan kytkimestä virrat päälle ja katosta kuului kuin olisi pistoolilla ammuttu ja osia lenteli alas! Ja koirat olivat ihan vauhkoina, erityisesti Juho oli kuin maansa myynyt. Kävin kääntämässä sulakkeen jälleen oikeaan asentoon ja aloin tutkia, että miksi tuollainen räjähdys oikein tapahtui. Syy selvisi suhteellisen nopeasti, kun kaivelin roskakorista lamppujen pakkauksen esille. GU10-kannalla on myös 12 V:n lamppuja! Ostamani lamput olivat siis 12 V:n tavaraa. En ollut vielä tähän ikään mennessä tavannut moisia ja siksi en edes tajunnut tarkistaa jännitearvoa paketista.

Mutta miksi lamppu hajosi räjähtämällä? Suojalasi lensi alas laattalattialle, mutta ei onneksi enää hajonnut sirpaleiksi. Lasi oli siis riittävän tukeva, mutta lampun muu rakenne ei sitten ollut samaa luokkaa, kun hajosi. Käsittääkseni lamput eivät saa tuolla tavoin räjähtää, vaikka niihin kytkettäisiin mitä tahansa sähköä. Sulakkeiden pitäisi vaan antaa periksi ja laueta! Mutta opetti ainakin minut tarkistamaan myös pakettien tekstit!

Mutta pahin juttu on se, että Juho katselee minua alta kulmien, kun pistän valoja päälle tai pois. Olen menettänyt luottamuksen Juhon silmissä. Enkä syyttä!

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Puuhastelua

On hieman ihmetelty, kun talipallojen muoviteline oli hajoitettu niin, että pallot eivät enää siinä pysyneet. Toissapäivänä puuhastelin kameran kanssa jotakin ja aivan saatumalta näin, että kurret olivat varmasti olleet asialla. Kyllä tämäkin veijari teki pitkään töitä lintujen ruokintapaikalla. Huomaa kyllä selän leveydestä, että on tainnut käydä muillakin ruokintapaikoilla. Nyt teline on metallia, että siitä vaan pureskelkoon!

Tein joskus vuosia sitten vanhoista VW Kuplan osista ja rautaromusta vahdiksi kukkulallemme romuairiksen. Nyt se on jo mukavasti saanut oikeaa värisävyä, kun ruoste on sen pintaan iskenyt. Airiksethan ovat päävärisävyltään ruskeita!


Nyt syksyllä meillä kävi airiskasvattaja Ruotsista ja hän vaati, että minun on tehtävä hänellekin romuairis pihamaalleen. Minä olin pistänyt kaikki kuplan osat romikselle, joten eipä minulla toiseen ollutkaan tarveaineita. Mutta hätiin tuli Vantaalla asusteleva Timo P. Häneltä löytyivät etukäpäliksi kuplan vetoakselit, takakäpäliksi kuplan vääntösauvat ja niskaksi etupellin jousi. Mutta riittävän paksua rautaputkea rungoksi en löytänyt mistään. Runko oli tehtävä kymmenen sentin putkesta, joten tulollaan oli suhteellisen kaponen airis. Varastosta löysin reisiksi käytetyt kuplan takaiskarit. Ovat vielä kaasumallia, kun kisahommissa sellaisia aikoinaan pelkästään käytin. Pään ja rinnan sekä selän muotoilin ihan pellistä. Silmiksi tuli 17 mm:n pultit ja nokaksi vielä isompi pultin kanta. Ja hännäksi sai kelvata pätkä betonirautaa.


Uudempi on vielä vähän kalpea, mutta sateiset säät tekevät sille hyvää, vähitellen se saa oikeaa väriä!
Saa nähdä kelpaako Ruotsiin! Jos ei, niin olkoon sitten tuossa entisen vieressä.

Tänään tuli vuoden viimeinen TM. Siinä sitten olí vuoden auto -äänestyksen tulokset. Ja tietenkin se Opel voitti yhdellä äänellä Ford Fiestan. Alfa Romeon Mito taisi olla neljäs! Jos bensan hinta olisi pysynyt äänestysaikanakin kesän lukemissa, niin Fiesta olisi silloin mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollut ykkönen, mutta kun tällä hetkellä bensa on lähes ilmaista. Tai mistäpä niistä toimittajista tietää, miten ne äänestävät. Niillähän voi olla aivan erilaiset kriteerit kuin yleisöllä. Hehän eivät itse maksa autoilujaan - ainakin niin oletan!

torstai 27. marraskuuta 2008

Laumani



Tässä se nyt on, minun nykyinen laumani. Vasemmalla on vanhin ja meidän oma vahti Jurkka, joka on myös päässyt minun molempien kirjojeni takakanteen pikkukuvaan. Tosin molemmissa kuvissa Jurkka on esiintynyt pitkässä turkissa. Nyt tässä kuvassa on kyseessä lyhyempi versio turkista. Kuvan kaksi muuta nelijalkaista ovat meillä hoidossa. Etualalla oleva Sorja on tyttäremme Iron Pepin pentu ja Jurkka on Sorjan isoisä. Taustalla neljällä jalalla seisoskeleva Poju, jota meillä kutsutaan Juhoksi, on myös Jurkan pennun poika. Siis Jurkka on molempien muiden lauman koirajäsenten isoisä.

Minä olen päässyt näiden lauman johtajaksi, mutta se ei tarkoita sitä, että asemani olisi jotenkin kirkossa kuuluutettu, minun on ollut se ansaittava, mutta koko ajan minun tulee suhtautua laumaani kunnioittavasti ja luottamuksen arvoisesti. Jos käyttäydyn näitä kohtaan epäluotettavasti tai lauman käsitystä vastaan, niin heti lauma, erityisesti Juho, sen osoittaa omalla käytöksellään ja minun on jälleen ansaittava Juhon luottamus ajan kanssa luotettavalla ja ehdottomasti oikeudenmukaisella käytöksellä. Kun välit laumaan ovat kunnossa, niin siitä kyllä sitten saa ihmisjäsenkin oman osansa. Minä en ole halunnut opettaa koiria olemaan alamaiseni, vaan koirat ovat aivan samalla viivalla kanssani. En ole halunnut niistä mitään sirkusklovneja, haluan, että ne ovat vain koiria. Ja kun näin menetellään, niin hellyyttä piisaa myös ihmisjäsenelle.

Siis tällaisen lauman kanssa touhuaminen on hyvin antoisaa. Kyllä ihminenkin oppii näiltä veijareilta vaikka mitä. Minusta jokaiselle politiikolle pitäisi olla vaatimuksena koiralaumaan kuuluminen. Jos koirat antaisivat epäluottamuslauseen, niin silloin politiikon pitäisi jäädä pois politiikasta kunnes taas välit koiralaumaan ovat kunnossa. Uskon, että tällä systeemillä politiikasta jäisivät pois kaikenmaailman vehkeilyt ja sumuttamiset. Politiikkoihin vähitellen tulisi sitä luontaista suoruutta ja loogisuutta, jota koiramaailmassa ehdottomasti tarvitaan.

Ja maailma olisi pelastettu!

maanantai 24. marraskuuta 2008

Masennuksesta

Pari viikkoa sitten päätimme hoitosuhteen psykiatrin kanssa. Hoitosuhde nykyisen lääkärin kanssa kesti nelisen vuotta ja erään toisen lääkärin kanssa ennen sitä noin vuoden - siis viitisen vuotta olen lymyillyt vaikean masennuksen kourissa. Syistä masennukseen sain kirjoitettua kirjan "kairoilta kahleisiin" ja sitten syistä, joiden avulla olen selviytynyt tähän pisteeseen, sain aikaan kirjan "kahleet murtuvat".
Testin mukaan minulla on edelleen masennuspisteitä ihan riittävästi vaikeaan asteeseen, mutta itse tunnen, että olotila on sellainen, että en ole itseäni tai varsinkaan muita tappamassa. Mielestäni olen oppinut analysoimaan itseäni jo sen verran, että huomaan, jos alan livetä ei tovottaville alueille. Kiitos parivuotisen terapian!

Oikea masennus on inhottava sairaus. Käytän tuossa termiä oikea siksi, että masennusta käytetään esimerkiksi mediassa tai ihan puhekielessäkin kuvaamaan vaikka mitä olotiloja, joilla ei ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. Itse masennuksen uhri ei pysty tekemään asian hyväksi paljon mitään muuta kuin hakeutua hoitoon. Ainakin minulle oli todella korkea kynnys tunnustaa, että olen masentunut ja tarvitsen siihen ulkopuolisen apua. Ja sitten psykiatrin vastaanotolla vielä kirputin vastaan, että en ota mitään mömmöjä, mutta eihän siinä muita vaihtoehtoja ollut. Minulla oikean lääkityksen löytämisessä oli todella runsaasti töitä ja vasta nyt viimeiset pari vuotta lääkitykseni on ollut mielestäni kohdallaan. Lääkityksellä oli minulle merkittävät vaikutukset, mm. vatsan ympäri kiertää sellainen monen kilon inhottava ihrakerros, jota en entisessä urheilijan kropassani voi sulattaa. Se ottaa päähän!

En ollut entisessäkään elämässäni mikään joukoissa eläjä, mieluimmin harrastin urheilussakin yksilölajeja. Toki töissä mielestäni tulin toimeen yhteisössä ja kaikkien työtovereiden kanssa, mutta vapaa-ajan rientoihin en työporukan kanssa juuri osallistunut. En ole kertaakaan muun muassa käynyt pikkujouluissa! Golfin myötä jonkun verran pelailin työtovereiden kanssa ja kyllähän minä muille olin järjestämässä iloa ja hupia. Mutta kuitenkin ehkä olin enemmän taka-alalla viihtyvää sorttia. Mutta nyt masennuksen aikana , minua ei juuri mihinkään tahdo saada. Kaupassa käyn, jos on pakko tai tyttärieni luona lasten lapsia katsomassa. Olen kai melkolailla eristäytymässä. Mutta tässä olotilassani en ole yksin!

Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien myötä on alkanut vilkas keskutelu mielenterveysongelmien ja siis masennuksenkin hoidon tarpeista erityisesti nuorten parissa. Mutta kun nuoret eivät ole ainoita, joilla on paha olla. Kyllä se iskee meihin vanhoihinkin, kun olosuhteet tehdään suosiollisiksi. Yritysjohtajat ovat juuri näinä aikoina järjestämässä näitä olosuhteita yli kymmenelletuhannelle kansalaiselle. Tietenkin osat yrityksistä ovat todellisessa tilanteessa, mutta on siellä paljon sellaista, että esimerkiksi osakekurssien pitämiseksi ylhäällä pistetään työntekijöitä kilometritehtaalle ja kun osakekurssit ovat ylhäällä, niin pomoille kopsahtaa mitä todennäköisimmin suuremmat bonukset.

Työ on ihmiselle parasta terapiaa!

lauantai 8. marraskuuta 2008

Jälleen liikenteessä!

Olin eilen menossa Mäntsälän keskustaan. Tulin pohjoisesta päin ensimmäisiin liikennevaloihin, joista olin menossa vasemmalle tervariin päin. Näin aitiopaikalta, kun suoraan menevällä kaistalla papparainen yritti survoa pykälää Nissaniinsa päälle vihreän sytyttyä. Ei mennyt ensimmäisellä työnnöllä, vaan tarvitsi pari lisäyritystä ja sitten harmaa Nissan olikin jo liikkeellä, mutta olisiko vaihteiden kanssa tuhraantunut sekunti tai kaksi. Ja kiihdyttäminenkin oli sellaista Mäntsälän mallin mukaista, siis hyvin verkkaista. Toki tiellä oli mustaa jäätä, jotta kaasun käyttö oli varmaankin hyvin perusteltua.

Mutta Nissanin perässä olleen tumman (mutta erittäin likaisen) Audi A4 Avantin kuskille oli näytetty punaista vaatetta. Kuski heitti heti risteyksessä Audinsa laukkaan vasemalle ja heti risteyksen jälkeen jälleen oikealle. Vaikka "juppi" käytti miehekkäästi kaasua, niin jää teki tehtävänsä ja vauhti ei ollut paljonkaan parempaa kuin ohitettavalla. Kuitenkin heti ristetyksen jälkeen Audin kuski käänsi oikealle kaistalla aivan Nissanin puskuria viistäen! Varmasti olisi osunutkin, jos Nissanin kuski ei olisi ollut ajan tasalla ja jaruttanut (jarruvalot välähtivät).
Siellä autot sitten seisoivat Citymarketin liikennevaloissa rinnakkain punaisissa valoissa. Audi oli menossa suoraan ja Nissan vasemmalle kylälle.

Mitähän tuollaisissa tilanteissa oikein kuskien mielessä liikkuu?

Ohittava varmasti kokee tekevänsä oikein, kun opettaa kaiken maailman nyhveröitä, jotta eivät hidastelisi. Sitä paitsi hänellä on kiire, jäi taas lähtö viime tippaan ja aikataulu on ajettava tien päällä kiinni. Sitä paitsi hän on lähes maailman paras autoilija. Hänen vapauttaan on verisesti loukattu! Tilanne saa ajatuskyvyn täysin tauolle ja adrenaliinin vallassa tekee päättömiä ratkaisuja, joista voi olla hyvin kohtalokkaita seurauksia, jos vastapeluri sattuu olemaan samalla aaltopituudella. Siis on todella hengenvaarallisesta tyypistä kysymys. Hänen ei pitäisi olla auton ratissa lainkaan! Nyt on tehty kaiken maailman adresseja aseiden kieltämisestä yksityishenkilöiltä. Mutta melläkin tuollaiset asennevammasiset autonkuljettajat mellastavat ja aiheuttavat enemmän tuskaa ja tuhoa kuin aseet konsanaan. Miksi siis ei tietyiltä tyypeiltä voisi pistää autoilun kokonaan jäihin!

Ohitettava taas yrittää tehdä parhaansa. Hän ajaa enää harvoin autolla, eikä silloinkaan mene mielellään paikkoihin, joissa on paljon muita liikkujia. Ikä on tehnyt tehtävänsä, kaikki ei enää luista automaationa. Mutta asioilla on käytävä, julkisia kulkuneuvoja ei enää maaseudulla kulje ja silloin on lähdettävä omalla autolla. Mutta hän ajaa varovaisesti, ei ainakaan vauhdin vuoksi auto karkaa käsistä. Kun on tuollaisia opettajia, jotka jopa liikennesääntöjä rikkoen yrittävät opettaa hänelle joutuisaa liikennöintiä, siinä vain enemmänkin hermostuu ja silloin voi periaatteessa tapahtua vaikka mitä. Hän on oppinut elämässään jo lähes kaiken, uusia juttuja hän ei enää ole edes kiinnostunut oppimaan. Eikä varmaa oppisikaan!

Toivottavasti tuollaiset jupit ja ukit kohtaavat äärimmäisen harvoin!

maanantai 27. lokakuuta 2008

Vaalit ohi - onneksi!

Olen mitä epäpoliittisin henkilö. En ole koskaan tunnustanut mitään poliittisen puolueen väriä, enkä ehkä tule tunnustamaankaan. Kuitenkin olen yleensä käynyt äänestämässä, mutta aina kyseessä on ollut ääneni antaminen jollekin henkilölle puoluekannasta riippumatta. Olen kaivellut kustakin henkilöstä sellaisia inhimillisiä piirteitä, joita pystyn myös itse kannattamaan. Ja melkein aina näitä piirteitä olen ollut löytävinäni jostakin henkilöstä. Vain jonkun kerran on käynyt joskus vuosikymmeniä sitten, että ketään äänestettävää en ole löytänyt.

Sitä olen politiikassa ihmetellyt, että miksi ehdokkaat pyrkivät ottamaan kantaa erinäisiin asioihin aivan viimeisinä viikkoina ennen vaaleja. Lehdet pullistelevat näitä juttuja, että kukaan ei niitä edes jaksa lukea. Eiköhän parempi olisi antaa kuulua itsestään muinakin aikoina! Tulee eittämättä mieleen se ihmisen lähes tärkein asia eli sukupuolinen kanssakäyminen. Eikös siinäkin tule aina niin hirveä hoppu lopussa, ja sitten ollaan taas viikkoja ellei kuukausia kuin ei oltaiskaan. Kiinalaisethan ovat kuulemma kehittäneet tuohonkin hyvän lääkkeen, jolla aktivitettia voidaan pitkittää. He ovat kehittäneet sen lähes taiteeksi! Ja niin osapuolet voivat hyvin. Eikös politiikkaan sortuneilla pitäisi menetellä samoin, ei yritetäkään ryykästä hetkessä, vaan venytetään tuo viime hetken akti neljän vuoden mittaiseksi! Ja silloin meillä äänestäjillä olisi koko ajan tiedossa, mitä vallan kahvassa tapahtuu. Myös äänestäminen olisi helpompaa.

Nykyään on kehitetty mitä erilaisimpia vaalikoneita antamaan apua äänestämisen ongelmaan. Minäkin kävin useammassa koneessa ja jokaisesta sain erilaisia tuloksia. Ja minulla kun on vain yksi ääni!
Parhaassakin vaalikoneessa parhaan ehdokaan mielipiteet kohtasivat vain vähän yli 60%:n tasolla minun mielipiteisiini nähden, niin minun ei kai sitten pitäisi äänestää lainkaan. Sitten äänestin kuitenkin ehdokasta, jonka mielipiteet kohtasivat vain 30%:n tasolla minun ajatukseni. Mielestäni häneltä löysin muutamia mielipiteitä, joiden vuoksi noin sitten tapahtui. Ja nämä mielipiteet eivät tulleet lainkaan vaalikoneesta vaan ihan muualta. Olisipa niitä väliarviointimahdollisuuksia vain enemmän!

Olen ollut kirjoilla elämästäni 32 vuotta Suomussalmella, neljä vuotta Vantaalla, kaksi vuotta Keravalla, 18 vuotta Tuusulassa ja nyt neljä vuotta Mäntsälässä.
Suomussalmen valtuustossa on vain kolmen puolueen jäseniä eli Kepun, Vasemmistoliiton ja Kokoomuksen jäseniä. Demarit ja muut vähemmistöt ovat nyt poistuneet valtuustosta. Muissa entisissä ja nykyisessä asuinkunnassani on lähes kaikkien puolueiden jäseniä, mutta en osaa sanoa, onko niissä sitten asiat paremmin. Tuusulassahan on lisäksi erikoisuus TUPU, joka sai peräti 11 jäsentä. Vaikea sanoa, onko sekään sitten autuaaksi tekevä asia, sillä suunnilleen samat murheet koskevat tuusulalaisia kuin muitakin ja TUPU on ollut valtuustossa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Mäntsälän murheet, jotka olen itsekin todennut, ovat sairauden hoidossa (terveydenhoitoa en ole vielä tavannut). Muuten täällä on ihan hyvä elää. Kauppoja riittää ihan tarpeeksi minun varoilleni, on Hirvihaaran golfkenttä ja hiihtolatuset (puuttuu vain kunto) ja muitakin palveluja on ihan hyvin. Tosin paikallinen vesikourufirma teki oharin, mutta sellaista sattuu varmaasti muittenkin kuntien yrittäjien piirissä!

torstai 23. lokakuuta 2008

Paluuta taaksepäin

Heti kuullessani valtion hankkeesta ostaa Eliisaa, otin asian tänne blogiini käsittelyyn, mutta kuten arvata saattaa, niin eihän sillä ole mitään merkitystä. Valtio tekee, kuten tekee ja sillä siisti! Kukahan se valtio oikein on?

Nyt kuitenkin olen nähnyt asiasta kirjoitettavan useissa lehdissä ja taas eilen aamulla jälkiviisaat sivusivat aihetta toisen kerran. Tosin painokkaampia mielipiteitä ja faktoja olen jäänyt kaipaamaan ja nimenomaan sellaisilta tahoilta, joita jopa kuunneltaisiin. Ihmiset eivät näköjään muista tai eivät halua muistaa Soneran myyntiin johtaneita seikkoja. Toki Sonera oli tuolloin todellinen sylkykuppi, jota kukin sai repostella ja käsitellä miten sattuu, jopa oikeuslaitos oli mukana talkoissa - ehkä valtiokin halusi päästä irti piikistä lihassa. Insinöörinä olen kyllä surullinen, että niin hieno firma on enää vain kuva entisestä. Ainakin näin asiakkaan näkökulmasta!

Uusimassa TM:ssä olikin sitten jo juttua melkoisesti sähköautojen kehityksestä. Ja niin jutuissakin oli, että se on akkuteknologia, joka pahiten pistää hanttiin sähköautojen kehityksessä. Kun akusto pikkuautossa painaa sellaiset 300 kiloa ja akun täydellä latauksella voi ajaa sellaiset 300 - 600 km ja uusi lataus vie aikaa normaalisti 16 tuntia ja pikalatauksellakin 3 - 4 tuntia, niin ei sellainen auto vielä sovellu jokaisen käyttöön. Mutta, jos autotehtaat ja öljyteollisuus lähtisivät talkoisiin mukaan, niin en epäile lainkaan sitä, etteikö sähköautosta saataisi jokaiseen lähtöön käyttökelpoista kulkupeliä.
Norjassa valmistetaan Ford Fiestan kokoluokan sähköautoa, jossa ovat nuo edellä kertomani ominaisuudet. Hinta Norjassa on 25000 egeä. Ei paha, kun ottaa huomioon maan autojen hintatason!
Toki maailmassa valmistetaan muitakin sähköautoja, mutta niiden hinnat ovat paljon korkeammat, kun tekniikka on laitettu koreisiin ulkokuoriin. Eräs sellainen on Lotus Elisen kuoriin rakennettu laitos. Hintaa silloin kertyy jo n. 100000 egeä. Toki suoritusárvot ovat sellaista luokkaa, että jalkoihin ei sillä tarvitse jäädä. Siis ulkokuori ja suoritusarvot ovat synkassa. Tällainen laitos on kuvien mukaan myös aikoinaan Uudessakaupungissa valmistukseen tuleva menopeli. Ei tule olemaan jokaisen ajopeli!

Nyt oli jo päästy vuoden auto valinnoissa siihen pisteeseen, jossa oli valittu finalistit. Meikäläistä hymyilytti, kun molemmat suosikkini, eli Alfa Romeo Mito ja Ford Fiesta olivat finalistien joukossa. Muut finalistit eivät paljon jaksaneet kiinnostaa. Joukossa oli Sitikan uusi C5, Opelin Vectran seuraaja ja Skodan Superb sekä joku muukin vieläkin vähemmän kiinostava laitos. Saa sitten nähdä, mikä on lopputulos, minulle se nyt on aivan yhdentekevää, kuka voittaa, mutta kuitenkin. Onneksi kuitenkin möhköautot olivat jo tippuneet finaalin ulkopuolelle!

Joku blogi sitten kerroin kantani dieselöinnin osalta. Kerroin, että valmistusprosessissa syntyy dieselin lisäksi myös bensiiniä, vaikka ei haluttaisikaan. Väläytin siinä uhkakuvaa, että suomalaisten siirtyessä muiden sopulien tavoin dieselien käyttäjiksi, niin Nesteen prosessissa valmistuva bensa sitten vietäisiin puoli-ilmaiseksi vaikkapa Arabimaihin. Viimeisimmässä kuningaskuluttajassa sitten vahvistui, että jo nyt viedään ylijäämäbensaa muualle, mutta ei Arabeihin vaan jenkkeihin heidän katumaastureiden poltettavaksi! Ei ole mitään järkeä!
Siis nyt jo pitäisi taas valtiovallan herätä, ettei tapahdu katastrofia ja ohjata meidät oikeaan suuntaan - ei pakolla vaan porkkanalla. Kun meillä sopuleilla ei itsellä ole mitään hajua oikeasta tiestä, seurataan vaan porukkaa mitään ajattelematta, vaikkapa sitten tuhoon asti.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Jälkiviisaat viisaita!

Tämän aamun tv1:n aamutv:n jälkiviisaat olivat todella viisaita - mielestäni!
Muutama päivä sitten julkisuuteen pulpahti uutinen, että valtio olisi ostanut Elisan osakekantaa ja perusteluna oli se, että on tärkeää kansakunnan turvallisuuden takia omistaa tietoliikenneinfraa. Minulla kiehahti heti se, että valtiohan omisti Soneran kautta infraa jo aikoinaan, mutta päätti luovuttaa sen pääosin ruotsalaisille pilkkahinnalla. Nyt siis ollaan ostamassa infraa kovalla rahalla ja ehkä vielä halutaan sitä rakentaa lisääkin suurella rahalla. Esitin vienon kysymyksen, että onko tuossa nyt järkeä! Ja vastaan, että eihän siinä ole, mutta politiikassa voi touhuta miten haluaa joutumatta mitenkään vastaamaan erheistään!

Nyt jälkiviisaat olivat täysin samaa mieltä ajatusteni kanssa. Ehkäpä valtakunnassa noita TV:ssä esitettyjä asioita noteerataan paremmin kuin tällaisen taviksen kirjoittamisia mustaan aukkoon, josta niitä ei kukaan edes varmaankaan löydä. Mutta ovathan nämä jonkinlaista terapiaa!

torstai 16. lokakuuta 2008

Minin vuosikatsastus

Vuoden 2007 keväällä sain kaksi vuotta työn alla olleen Minin niin pitkälle, että hain sille käyttölupaa ihan normaaliin liikenteeseen. Ajelin sillä kesällä 2007 ehkä 200 - 300 kilometriä, mutta nopeus- ja matkamittarit eivät toimineet. Kävin Hirvihaaran suoralla opiskelemassa nopeusnäyttötalulta, mikä on kierrosluku milläkin nopeudella. Sen kesän sitten ajelin niillä eväillä.

Talvella pistin Minifoorumiin ostan-palstalle ilmoituksen mittarista, koska uusia mittareita en raskinut edes ajatella. Sainkin yhden soiton ja hetken päästä minulla oli kaksi mittaristoa. Molemmat näyttivät ruuvitalttatestillä olevan toimivia, joten jollakin perusteella arvoin sitten toisen, jota lähdin vaihtamaan autoon. Projekti kesti ja kesti, mutta jossakin vaiheessa sain kuitenkin homman tehtyä ja pääsin kokeilemaan. Siinä sitten samoin tein otin Minin jälleen liikenteeseen. Kävin kerran golffaamassa Minillä ja silloin huomasin, että matkamittari ei toimi. Siis koko vaihtoruljanssi oli mennyt osittain hukkaan. Sitten kävin pari kertaa Minillä kylällä asioilla ja purin taas kerran mittarit pois. Suunnittelin pistäväni sen toisen niistä ostamistani mittaristoista paikalleen, mutta taas aikataulu venyi, kun piti rakentaa grillikota ja sen jälkeen vielä terassi. Ajoin Moto Guzzilla, kun piti kylällä tai golfkentällä käydä.

Viime viikon lauantaina sitten sain mittariston paikalleen. Työnsin Minin ulos tallista ja tarkoitus oli lähteä käymään sillä kaupassa. Yhden kerran startti hieman pyöräytti konetta, mutta sitten sain kuunnella vain pelkkää naksutusta, kun avaimesta yritin saada autoa käymään. Se oli hyvä merkki, että naksahduksen jälkeen jännite pysyi vakiona, joten startti ei ainakaan oikosulussa ollut. Tein nopean vikadiagnoosin ja käynnistyssolenoidin vikaan päädyin. Siispä pukkasin Minin takaisin talliin ja jouduin kylälle vaimon Notella.

Illalla tilasin netin kautta Minitronilta solenoidin, uuden ryyppyvaijerin ja suomenkielisen korjauskäsikirjan, kun sellainen nyt sattui olemaan saatavilla. Keskiviikkona tavarat sitten tulivat ja Moto Guzzi joutui hommiin, että sain paketin noudettua postista. Pistin solenoidin paikalleen ja asensin myös uuden ryyppyvaijerin. Kävin kokeilemassa ja nyt toimi sekä matka - että nopeusmittari. Ajoin auton talliin ja sammutin koneen. Tietenkin valohuomautin ränkäisi, joten nopeasti näppäsin valot pois ja poistuin tallista.

Tänä aamuna aloin soittella katsastusaikaa heti yhdeksän jälkeen. Lukuisten soittoyritysten jälkeen pääsin K1 -katsastajille ja kysyin, olisiko heillä Minin mentävää aukkoa tänä päivänä. Siihen virkailija, että eiköhän sellainen pieni väli löydy. Ja kello 12.20 sitten piti alkaa Minin tämän vuoden katsastus. Söin kaikessa rauhassa, ja vasta viittä vaille 12 olin starttaamassa Miniä liikenteeseen. Väänsin viirrat päälle, mutta jännitemittari ei näyttänyt oikeastaan lainkaan jännitettä. Illalla kiireissäni olin jättänyt parkit päälle ja sitä ei akku ollut kestänyt. Tuttu tilanne jo -70 -luvulta! Onneksi Mini on kevyt, joten työnsin auton ulos tallista, käänsin sen ja kun vielä asumme vuorella, niin mäkistartilla Mini hörähti käymään. Ja asemalla olin ilmoittatumassa hyvissä ajoin. Antaessani paperit tiskin taakse, sieltä tulikin spontaanisti heti, että "tämähän onkin oikea auto". Maksoin lystin 49 euroa ja menin ottamaan kahvit automaatista. En ehtinyt ottaa kuin yhden ryypyn, kun katsastaja jo tuli kyselemään, kellä on Mini. Menimme ulos saman tein, hän sulloutui autoon, ja minä jäin ulkopuolelle katsomaan, mitä tulee tapahtumaan.

Meitä ennen meni joskus aiemmin katsastuksessa pompannut 940 Volvo jarrujen tarkastukseen, joten katsastajalle jäi aikaa tutustua ajokin hallintalaitteisiin, pyyhkimiin, valoihin ja äänimerkkiin. Sitten olikin iskareiden testi ja hyvin meni läpi ehkä n. 350 km ajetuilla kaasuiskareilla. Jarruja katsastaja joutui hieman lämmittelemään, mutta hyvät kehui olevan. No uudethan ovat nekin, mutta ovat varmaan pölyyntyneet tallissa ja menomatkalla oli vielä sadetta, että taisivat olla märätkin. Myös katsastajan päivä näytti olevan pelastettu, kun pääsi näpräämään oikeaa autoa!
Eli Ministä tuli jälleen liikennekelpoinen seuraavksi vuodeksi!

tiistai 14. lokakuuta 2008

Ottaa päähän

Nyt ottaa todella pattiin. Nimittäin eilen julkaistiin juttu, että valtio menee ja ostaa Elisaan merkittävän omistuksen. Ja perusteena oli ei enempää tai vähempää kuin se, että on tärkeää, että televerkkojen omistus säilyy kansallisena!!! Kuinka politiikot ilkeävät tuollaista edes esittää, kun muistissa on Soneran polkeminen suohon!

Nyt eivät politiikot tahdo muistaa enää, että myydessään Soneraa ruotsalaisille alehinnalla, niin silloin kansalliset edut eivät olleet mukana lainkaan. Katsottiin, että kunhan saadaan valtion kassaan jokunen sentti, niin muulla ei ole väliä. Televerkkojen omistuksella ei päättäjien mielestä ollut mitään vaikutusta esim. kansakunnan turvallisuuteen - ehkäpä mieluummin päinvastoin.

No nyttemmin on kanta näemmä muuttunut ja siitä syystä jo norsunluutorneissa mietitään valtiolle turvallisuutta lisäävää omaa tietoliikenneverkkoa monen sadan miljoonan euron kustannuksella. Ja nyt sitten vielä tuo Eliisaa merkittävästi ostaminen. Tulee kansalliselle turvallisuudelle hintaa! Eiköhän jo pitäisi pistää kansakunnalle aikoinaan vääriä ratkaisuja tehneille muutakin kuin sulkia hattuun. Kun pieni ihminen tekee työnsä hyvin kaikkia ohjeita ja määräyksiä noudattaen, niin sellaisen niskaan ollaan kyllä helposti lastaamassa kaiken maailman vastuut muidenkin tekosista. Näistä voi lukea esimerkiksi kirjastani "kairoilta kahleisiin".

Että eipä tämä maailma ole missään mielessä oikeudenmukainen. Elisan väki on sitten ilmeisesti tärkeämpää politiikoille kuin Soneran väki aikanaan oli. Näinhän kyllä näytti olevan jo Posti - ja Lennätinlaitoksen aikaan, jos joku vielä niitä aikoja muistaa!

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Kummallista!

Olen tässä mietiskellyt, että viitsinkö kajota tähän aiheeseen lainkaan, mutta kun jopa eurooppalaisittain asiaa on pistetty hätäkokouksissa jonkunlaiseen pakettiin, niin täytynee sitten pistää myös oma näkökantani asiaan.

On ihan oikein, että ketkuttelupelillä ylläpidettävä talous pistetään aina välillä tasaiseksi. Näin monelle tulee karvasta oppia, mutta aina näköjään riittää vaan onnenonkijoita, jotka helpon rahan toivossa tekevät ties mitä. Se on tietenkin paha juttu, että me ei ketkuttelijatkin saamme kärsiä, kun oikein pahasti rapatessa roiskuu.

Siispä teesini:
Koko kupla eli siis koko pörssimaailma lakkautetaan!
Perustelu: Ainoastaan siinä vaiheessa, kun yritys menee pörssiin, saa itse yritys käyttövaroja toimintaansa. Listautumisen jälkeen itse yritykselle ei tule pelimerkkejä lainkaan, ellei sitten pelaa itsekin osakkeillaan!
- Jos yrityksellä menee hyvin, se ei välttämättä takaa pörssiarvon nousua, sillä alan, jolla yritys toimii on jotenkin oltava ns. mediaseksikäs.
- Pörssiarvoja heiluttelevat jos jonkinlaiset mielikuvat. Niitä on niin monta kuin on päiviä vuodessa ja ehkä enemmänkin!
- Jos yrityksellä menee hyvin ja lisäksi se on mediaseksikäs, niin pörssiarvot nousevat ja hyödyn korjaavat ne pelaajat, jotka myyvät osakkeensa jollekin toiselle pelaajalle. Kun taas toiset vaan tutkivat päivittäin, miten heidän ns. omaisuutensa on karttunut, mutta eivät kuitenkaan ahneina raski niitä myydä - kunnes on myöhäistä.
- Jos yrityksen pörssiarvot ovat korkeat tai tai ovat kehittyneet "hyvin", niin silloin hyötyä saavat myös firman johtajasopimuksilla työtään tekevät. Siis ne saavat hyödyn, jotka eivät tulokseen oikeastaan mitenkään vaikuta. Varsinaiset työntekijäthän sen tuloksen tekevät, johtajien vaikutus tulokseen on yleensä hyvin minimaalinen.
- Kukaan ei enää saisi rahojaan tyhjästä, vaan jokainen joutuisi tekemään työtä ansaitakseen elantonsa. Yhteiskunta tervehtyisi!

Pörssien tilalle yritykset joutuisivat luomaan jonkinlaisen obligaatiomaailman hankkiakseen kassoihinsa investointirahaa, jos eivät haluaisi käyttää pankkien luototusta hyväkseen. Hyvä yritys pystyisi tarjoamaan parempia obligaatioita ja myynti olisi taattu. Kassavaranto olisi turvattu. Näin myös johtajien boonukset täytyisi sitoa reaalisiin mittareihin, jolloin todellakin myös johtajien oikeasta työstä maksettaisiin oikeaa palkkaa. En millään jaksa uskoa, että kenenkään johtajan yli 15000 tai 20000 euron kuukausipalkat perustuvat tehtyyn työhön. Enemmänkin selitykseksi tarjotaan, että hehän kantavat vastuun tapahtumista firmassa. Mutta sekin on nähty, että mitään vastuuta ei oteta huonon päivän kohdatessa, vaan vieritetään ne sinne, minne ne eivät kuulu. Ja se on näköjään äärimmäisen helppoa! Onneksi on toki vastuullisiakin johtajia olemassa, joskin he ovat tätä nykyä enemmänkin entisiä johtajia. Mutta ovat kantaneet johtajan vastuunsa suoraselkäisesti! Pietarin portilla heille sitten tippuu varmasti bonuksia - uskon minä!
Toki on nähty sekin, että mittareita voidaan asetella miten vaan, mutta kun varsinaiset kuplat häviäisivät, niin myös mittaristoihin voitaisiin panostaa paremmin. Silloin hallituksien pitäisi olla myös nykyistä ammattitaitoisempia, jotta ne pystyisivät näkemään oikean suunnan firmojen kehityksissä ja niillä olisi kanttia vaatia oikeaa suuntaa. Nythän hallituksissa olevia, rehellisiä asioita vaativia jäseniä pidetään jonkinlaisina häiriköinä. Se ei ole tietenkään oikein!

No minä en pysty kaatamaa pörssimaailmaa, mutta jos minulla valta olisi, niin heti kaataisin!

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Päivän kuumat

Tässä vastasin erään tuttavan blogiin, että kyllä -80 -luvulla oli työmoraali kunnossa. Siis ainakin siinä firmassa, missä pistimme langatonta televiestintää kukkumaan lähes joka niemeen ja lahdelmaan. Nyt tässä viime vuosina, kun olen joutunut oloneuvokseksi ja kunto on vajonnut alle asteikkojen, niin olen huomannut, että nykyään kunnon työmoraali ja -taito ovat erittäin harvoin olemassa olevaa luonnonvaraa. Sen huomasin, kun rakennutimme tätä nykyistä taloa. Niistä olen kirjoittanut myös kirjassani "kahleet murtuvat". Mutta viimeisin huomio on vain muutaman viikon takaa. Paikallisessa lehdessä oli paikallisen kourufirman ilmoitus vesikouruista ja lumiesteistä. Soitin kaverille ja hän jopa tuli seuraavana päivänä katsomaan, mihin kouruja tarvitsen ja mihin tulee lisää lumiesteitä. Sovittiin hinnat ja asennusviikko. Eli asennuksen piti olla viime viikolla. Ei ole kuulunut soittoa tai edes kirjettä, että asennus myöhästyy! Onneksi en ole vielä mitään maksanut.

Kävimme vaimon kanssa tänään kiertämässä Hirvihaaran golfkentän - ehkäpä se oli viimeinen kierros tälle syksylle. Menomatkalla jo näimme 4 joutsenta aterioimassa pellolla, perillä sitten oli joukko erilaisia vesilintuja ja yksi orava. Myös joidenkin tyynien paikkojen yllä vaelsi isoja hyttysparveja, vaikka yöllä oli ollut melkoinen pakkanen. Äkkiä ne saavat siivet alleen, kun vähänkin saavat aurinkoa.
Ilma oli parasta koko kierroksessa. Vaimo oli niin tympääntynyt peliinsä, että se vaikutti minunkin suorituksiin, vaikka yleensä en ota ulkopuolelta mitään vaikutteita pelaamiseeni. Minun pelitaso on sellainen, että välillä tulee ihan kivoja onnistumisia. Tänään tuli jopa yksi "pirkku". Mutta kyllä niitä söpsöjäkin tulee ihan liian kanssa, mutta minä en niistä hermostu. Sehän on aivan minusta kiinni. Miksi en mene ja harjoittele niin paljon, että söpsöjä ei tule!

Kotiin palattuamme posti oli laatikossa ja taas oli uusi Tekniikan Maailma. Se on lehti, jota jaksan edelleen jossakin määrin lukea. Vauhdin Maailman tilauksen lopetin, kun en tykkää lainkaan sen nykyisestä tyylistä. TM on jotenkin säilyttänyt hyvin tyylinsä aikaansa kuitenkin peilaten vuosikymmenestä toiseen.
Nyt oikein pistin merkille, mitä juttuja ensimmäisellä kierroksella lehdestä luin:

Ensimmäisenä luin Kian uusista kehitysaskeleista yhä puhtaampiin autoihin. Mutta mitään uutta ei heilläkään ollut esittää. Oli vain BMW:stä tuttu koneen sammustussysteemi esim. liikennevaloissa, hybridi ja polttokennon proto. Siis ei mitään mullistavaa!

Sitten tulivat eteen vuoden auto -ehdokkaat. Ihmettelen, kuinka edelleen vuoden autoksi yritetään saada katumaastureita tai järkyttävän suuria tila-autoja. Toki niitäkin jotkut tarvitsevat, mutta että vuoden autoksi! Omana suosikkina voisin heittää esille vaikkapa Alfa Romeo Miton!

Seuraavana pieni pysähdys tuli uuden Volvo XC60:n kohdalla. Se on juuri katumaastureita, joihin en mitään mielenkiintoa tunne. Mutta nyt katsoin moottorivaihtoehdot. Autoon tarjotaan kolme moottoria, yksi kolmelitrainen turbokuutonen (bensa) ja kaksi eri tehoista dieseliä.

Sitten luin jutun armeija uudesta helikopterista NH90:stä. Tämä ihan sen takia, että serkun poika oli armeijassa olleessaan hankkeessa mukana ja nyt armeijasta eläkkeelle siirryttyään on Patriassa kyseisten laitteiden koelentäjänä. Aina on ollut selvää se, että kopterissa on ominaisuuksia, mutta rakentamisessa ja viimeistelyssä on ollut ongelmia. Jospa ne sitten nyt alkavat olla ohi!

Sitten olikin jo syksyn toisen rengastestin vuoro. Nyt tutkittiin katumaastureiden talvikumeja. Näkyvät tulokset olevan aivan odotetunlaiset. Nastarenkaat ovat talviolosuhteissa se ainut oikea kumi, jos tarvallisuusnäkökohdilla tuloksia arvioi . Nyt testin voitot veivät Continentalin kumit niin nasta- kuin kitkaluokassakin.

Sitten olikin edessä jo uuden Ford Fiestan ensitesti. Vaikuttaa näpsäkältä pirssiltä, kun siihen saisi sen valmistusohjelmassa olevan 1,6 litraisen bensakoneen. Nyt ilmeisesti Suomeen tarjotaan vain 1,25 litraisia bensakoneita ja 1,4 litraiset ja 1,6 litraiset dieselit. Täytyy edelleen ihmetellä, että olen bensakoneiden kannalla. Siihen kyllä löytyy hyviä argumentteja, mutta niille eivät muut oikein näytä lämpeävän. Ensinnäkin öljynjalostuksessa syntyy myös bensaa joka tapauksessa. Ei ole mitenkään järkevää, että meillä kulutettaisiin vain dieseliä ja vietäisiin bensa alehinnalla vaikkapa jonnekin arabimaihin. Minusta olisi järkevää se, että ammattiliikenne olisi dieselin käyttäjiä ja me yksityiset taas bensan kuluttajia. Näin hinnoittelu menisi sopusuhtaisesti jatkossakin käsi kädessä. Lisäksi myös bensakoneiden laajempi käyttökierrosalue sopii hyvin myös taludelliseen ajamiseen. Kansanomaisesti sanoen voidaan siis ajaa suurella vaihteella esimerkiksi kaupunkinopeuksia. Minä tykkään siis enemmän bensakoneen ominaisuuksista, vaikka on minulla joskus ollut pari dieseliäkin, jotka sitten hävisivät hyvin nopeasti käytöstäni.

Sitten tuli esittely Alfa Romeo Mitosta. Se olisi kiva peli 1,4 litran turbokoneella (bensa). Se on sellainen pikkunäppärä karamelli!

Citroen C4 - ei pysähdyttänyt!

Dacia Sandero - ei vaikutusta!

Honda Accord ja Subaru Lecacy dieselit - ei kiinnostusta!

Nokia 6210 Navigator - ei ajankohtainen! Käytän Nokian 49 euron puhelinta, jolla tulen vallan hyvin toimeen.

Aprilia Mana - automaattinen moottoripyörä. Lueskelin harppoen, ei vaikutusta.

Vauhti raiteilla kiihtyy. En vielä lukenut, mutta aion palata asiaan.

TM liikenteessä. Luin ja ihmettelin! Tai oikeastaan tarkemmin ajatellen en ihmetellyt, koska noita juttujahan on koko ajan nähtävissä liikenteessä, kun siellä kohelletaan milloin mitenkin.

Moottoripyöriä myydään elämyksillä. Niinhän se on. Kun lukee moottoripyöräilijöiden omia kuvauksia siitä, miksi he ajavat pyörillä, niin ainahan sieltä tulee se vapaudentunne ja mitä kelläkin. Siis elämyksiä moottoripyöräilijät hakevat ja kun niin on, niin totta kai markkinamiehetkin sen huomioivat. Ja pyörä pyörii!

Puhetta ohi puhelinlaskun. Kerrotaan, miten matkapuhelinkäyttäjä voi hyödyntää nettipuheluita. Meikäläinen käyttää nettipuhelinta kotikoneelta, mutta en vielä ole mennyt matkapuhelinkäyttäjäksi. Kun se tarvitsisi sitten sen kalliimman puhelimenkin!

Audi A6 - vauhdilla eteenpäin! Ei kiinnosta.

Opel Zafira diesel - ei kiinnosta!

Chevrolet Epica diesel - ei kiinnosta!

Panasonic Lumix - palaan juttuun myöhemmin!

Lotus Elise - luin antaumuksella! Siinä olisi pikkuperheelle näppärä kauppakassi.

Telakalla suhisee - ohitse vauhdilla!

Kapea on kaunista - Duesseldorin matkailuajoneuvonäyttely 2008 - ohitan selailemalla!

Nyt kelpaa pienikin - Caravan 2008 messut Lahdessa - ohitan selailemalla!

Kaikkien aikojen Polaris. Luin pikaisesti, koska itselläkin on mönkijä lumikoneena.

Seat Ibiza 1,6 Sport. Tietenkin luin jutun, koska juuri tuon kokoluokan ajoneuvot juuri nyt kiinnostavat. Nätti peli!

Satunnainen tarkkailija. Nyt jäi juttu ensimmäisellä kierroksella lukematta, mutta varmasti palaan asiaan myöhemmin. Tällä tarkkailijalla sattuu olemaan monta kertaa asioita, jotka kolahtavat meikäläisenkin ajatusmaailmaan.

Lopputoteamuksena varmaankin voin vielä edelleen todeta, että autohullu olen. Ei siitä mihinkään pääse!

lauantai 4. lokakuuta 2008

Ikean ihmeet

Vaimolla oli tässä joku päivä sitten vapaata. Hän raahasi minut tuohon otsikossa mainittuun tavarataloon. Sisälle menimme juuri ovien auettua, mutta väkeä oli jo mustanaan käytävillä ja portaissa. Tuli mieleen, että eivätkö ihmiset enää tee töitä lainkaan, kun keskellä päivää on aikaa notkua tavaratalossa krääsää haalimassa. Kun itse olin työelämässä, niin ei tullut kuuloonkaan karkailla keskellä päivää kauppoihin, vaan ostokset (jos niitä oli) oli tehtävä iltaisin tai viikonloppuisin. Vai onko niin, että talo oli vuorotyöläisiä täynnä? Ehkä sitten niin!

Eipä silti, minua ei noihin taloihin tahdo saada kirveelläkään. En tiedä mitään niin tylsää kuin vain haakuilla tuntikausia tavararöykkiöiden keskellä. Varsinkaan kun ei ole mitään ostettavaa tai kun ei ole millä ostaa! Jos on jonkun tarve-esineen hankinta, niin minä painun liikkeeseen, jossa tiedän kyseisiä kamppeita olevan kaupan ja käyn sen ostamassa. Aikaa ei mene turhaan, eikä rahaakaan.
Onhan niin, että jos tuollaiseen Ikean tapaiseen kolossiin kerran on sisälle joutunut, niin jotakin sieltä mukaan lähtee, vaikka ei olisi kyseisille tuotteille tarvettakaan.

Vaimo halusi näyttää minulle Ikeassa, millaisen sängyn päädyn hän haluaa minun tekevän. Siis ei ollut puhettakaan minkään ostamisesta! Ja minä menin retkuun! Nimittäin perillä kyllä hieman katseltiin sänkyjäkin, mutta kaupat tuli kuitenkin tehtyä tietokonepöydästä, toimistojakkarasta ja rullien päällä makaavasta kaapista. Siis heräteostona saimme toista sataa kiloa ruotsalaista lastulevyä ja erilaisia rautoja pakattuna lukemattomiin pahvipaketteihin. No onpahan metsäteollisuudella edes jotakin tehtävää, kun puskee Ikealle pahvitavaraa uusiin pakkaksiin! Ja oli paketeissa valkoistakin paperia kokoamisohjeissa - toivottavasti nuo kaikki on ostettu Suomesta!

Kun paketit olivat kotona, niin sitten alkoi ensin pakkausten purku terassilla, sitten osien kiikuttaminen tänne orrelle ja lopuksi kasaaminen. Pakettien purkamisesta ja osien kantamisesta sain migreenin, johon lääkkeeni eivät auttaneet kuin vasta illalla. Kuitenkin päivän siinä yritin koota ostoksista käyttökelpoisia. Ja kyllähän niistä melkoisesti parvelle täyttöä tulikin!
Se ihmetyttää, että miksiköhöhän paketeissa oli yhteensä 13 kuusiokoloavainta, jotka ovat nyt sitten ylimääräisinä. Avaimia on vain kahta eri kokoa, joten melkoisen monta samanlaista oli pistetty paketteihin. Aikamoista tuhlausta! Mutta minkäänlaisia ruuvitalttoja paketeista ei löytynyt! Ilmeisesti Ruotsissa kaikilla ihmisillä on ruuvarit, mutta ei kuusiokoloavaimia! Minulla kyllä olisi ollut kaikki tarvittavat työkalut.

Aika sitten näyttää, onko ergonomia nyt niin hyvässä kunnossa, että vielä ensi talven pystyn kirjoittamaan päivittäin. Jos en, niin sitten koko tämä ostos oli turha. Aika sen vasta näyttää!

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Ensimmäiset savut














Viime viikolla päivällä yksin ollessani päätin kokeilla, miten nuotion polttaminen majassa onnistuisi. Ja onnistuihan se, kuten kuvastakin voi päätellä. Savu tupruaa piipusta - majasta ei siis tullut mikään sisäänlämpiävä laitos. Myös Jurkka ja Sorja tulivat ihmettä todistamaan majan sisälle, vaikka portaat jyrkät ovatkin.

Maja ja terassi ovat perustetut kalliolle ja ovat vaaterissa. Kamerassa käyttämäni laajakulma tekee ilmeestä jokseenkin vinksahtaneen. Mutta kun muuten en saanut koko kokonaisuutta mahtumaan samaan kuvaan.














Majassa neliöitä on 9 ja terassin neliöt ovat parinkymmenen luokkaa. Siinä airiksillamme on tilaa temmeltää, jos muuta käyttöä emme terassille keksi.

Rakentamiset olivat terapiatöitä - edelleen!
Kun hommia suunnittelin, niin ajattelin, että teen tänä kesänä vain majan ja sitten joskus tulevaisuudessa rakentelen talon ja majan väliin terassin.

Kuitenkin työhön ryhtyessäni painoin voimieni mukaan niin pitkiä päiviä kuin suinkin jaksoin, vaikka mitään kiirettä minulla ei pitänyt olla. Maja valmistui melkoisen nopeasti, vaikka säät kyllä yrittivät parhaansa mukaan hidastaa urakkaa. Luovutin laitoksen rouvalle sisustamista varten ja sunnilleen heti aloin sunnittelemaan terassia. Homma oli haasteellinen, koska esiinkaivamani peruskallio saneli terassin rakenteen. Terassista ei tullut siro suorakulmion muotoinen rakennelma vaan aivan spesiaali kokonaisuus.















Terassin perustan muodostavat kakkoskuutoset, kyllästetyt parrut, joiden toiset päät ovat talon perustukseen isketyn parrun päälle kiinniruuvatut ja toiset päät lepäävät kallion päälle pistetyn huopakaistaleen päällä. Toki parrut on naulittu kallioon porattuihin reikiin iskettyihin 12 mm:n betonirautoihin. Siis parruissa on myös 12 mm:n poraukset ja näin betoniraudat pitävät parrut varmasti paikoillaan. Lisäksi parrut on tuettu toisiinsa myös poikittaisten parrujen avulla. Lisäksi parrut ovat sieltä täältä tuetut kallioon ylettyvillä 16 mm:n betoniraudoilla. Hitsasin betonirautojen yläpäähän reikälevyn, ja reikälevyn sitten ruuvasin tukevasti parruihin. En missään ole nähnyt moista rakennetta, mutta noin minä sen kuitenkin sitten suunnittelin ja toteutin. Säästyin monien pilareiden valamiselta! Aika näyttää, olenko tehnyt oikean ratkaisun. Tuollainen betonirauta kestää julmetut painot, kun se ei vaan pääse nurjahtamaan. Silloin kantavuus menetetään. Tässä tapauksessa maa huolehtii siitä, että nurjahdusta ei tapahdu ja kantavuus säilyy. Toki tuollaiset parrut kantavat sinänsä itsekin melkoisen kuorman, mutta terassilla on kivempi kävellä, kun rakenteet eivät liikaa jousta. Siksi päätin nuo tuet lisätä.

Mutta nyt terassikin on sitten valmis. Enää on jäljellä jonkun verran siivousta, mutta ensi viikolla on luvassa hyviä kelejä ja silloin saan jälkityötkin tehtyä. Terapiapläjäys on saatu, mutta mitä sitten? Ehkä jaksan ensi viikon vielä vain oleskella. Sitten alkaa tarinan kirjoittaminen, jolle olen varannut aikaa suunnillen vuoden.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

SyysGolfTurnee 2008, 12. - 14.9.2008

Toisessa kirjassani pähkäilin, että osaltani syksyiset golffailut entisellä porukalla ovat auttamattomasti ohi. Kuitenkin Mika M teki tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Siksi olin jälleen joukon jatkona. Mitään ns. kilpailullisia tavoitteita minulla ei voinut olla, koska ennen lähtöä epäilin vahvasti pystyisinkö kiertämään kolmea kenttää perättäisinä päivinä. Moinen ei ole kuulunut harjoituksiin, sillä tyypillisesti olen käynyt kentällä kerran - joskus kaksi kertaa viikossa.

Turnee aloitettiin kotikentältäni Hirvihaarasta. Mikan ja Veijo K:n kanssa muodostimme ensimmäisen ryhmän, toisessa olivat Juhat B ja H, Kari P ja Reijo N. Lähdimme kierrokselle puoli kolmen aikoihin. Ilma oli vähän viileä, mutta onneksi sade puuttui.
Kenttämestari oli pistänyt joitakin reikiä sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei pitäisi olla. Ja ryhmät antoivat siitä risuja reiluin mitoin. Ei kovin hyvää mainosta kentälle! Puolen kierroksen jälkeen tauolla mainitsin asiasta henkilöstölle, mutta vastaus oli, että greenejä säästetään seuraavan päivän oman seuran kisoille. Selitys, joka tuntuu hyvin oudolta. Kaiketi kentän pitäisi olla pelikunnossa myös vieraileville pelaajille. Muuten kenttä sai ihan hyviä arvioita, kun kuitenkin pääosa väylistä on käytössä vasta ensimmäistä kesää.
Ehkä kuitenkin seuran johdon kannattaisi pitää mielessä vanha sanonta: hyvä kello kauas kuuluu, huono paljon kauemmas!

Pelillisesti ryhmät selvittivät kierroksen yllättävän hyvin. Yli kolmenkymmenen pisteen saaliit olivat monella pelaajalla - kaikesta huolimatta. Oma pelini kulki ensimmäisen puoliskon osalta erinomaisesti, sillä 19 pinnaa oli plakkarissa ja sisääntulon kaksi ensimmäistä väylääkin sujui vielä hyvin, mutta väylästä 12 alkaen peli oli yhtä selviytymistaistelua. Energiat olivat aivan lopussa ja peli takkusi. Kuitenkin 32 pistettä sain kasaan ja lisäksi kohdalleni napsahti pisin drive voitto. Toki muut vetivät pitemmälle, mutta minun avaukseni sattui kentälle. Veijo ja Reijo keräsivät muut erikoisvoitot, Veijo suurimmasta pistesaaliista ja Reijo pääsi lähimmäs lippua.

Kierroksen jälkeen ajelimme Kouvolaan Seurahuoneelle, siistiydyttiin, painuttiin syömään ja jälkipeleille. Yksi kolmasosa urakasta oli ohi!

Lauantaina pelimme olivat Koski Golfin kentällä. Aapo L pelsi joukossa vain tämän päivän kierroksen. Sielläkin ensimmäinen puolisko ja jopa muutamat toisen puoliskon väylistä menivät ihan kivasti, mutta sitten tuli taas noutaja. Taas energiat loppuivat tyystin! Saaliiksi sain 25 pistettä.
Koski Golfin kenttä ei ole kyllä suosikkini. Kenttä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta avoimella paikalla, kukkulat on tekemällä tehty keinotekoisesti ja greenit ovat sellaisia sianselkiä, että tällainen tavisgolffaaja ei niillä pysy juuri lainkaan. Myös reikien asettelu oli joillakin väylillä edellisen päivän kaltainen. Kenttään on tehty vaikeutta pituudella ja se tällaiselle vanhalle ukolle on myrkkyä. Olihan siellä yksi maisemallisesti hieno siirtymä kosken rannalla, mutta silloin energiat olivat jo niin lopussa, että en juurikaan pystynyt maisemista nauttimaan. Kenttä sai muilta turneeseen osallistujilta hyvät arviot, mutta onneksi vapaassa maassa voi olla täysin muutakin mieltä kuin enemmistö. En kyllä mene kyseiselle kentälle vapaaehtoisesti pelaamaan tulevaisuudessakaan!
Juha H otti pisteet kotiin, Reijo pääsi avauksessa pisimmälle ja lähimmäs lippua taisi päästä Mika.

Kierroksen jälkeen ajelimme Kotkaan Seurahuoneelle, siistiydyimme ja keräännyimme jälkipeleihin alakerran kuppilaan. Illan mittaan nälkä alkoi vaivaamaan ja aloimme etsiä sopivaa ruokapaikkaa. Yritimme ensin italialaiseen kuppilaan, mutta sattuivat olemaan lomalla, joten päädyimme aasialaiseen ravintolaan. Ruokailimme oikein pitkän kaavan mukaan, kun nyt ei ollut mitään kiirettä. Kylläisiksi tulimme!

Sunnuntaina kierroksemme oli Kymi Golfin kentällä. Olemme joskus näiden kierrosten alkuaikoina kerran kiertäneet kentän, mutta aivan hataria muistikuvia oli joistakin väylistä. Kuitenkin kenttä oli enemmän Hirvihaaran tyyppinen kuin Koski Golfin. Väylät olivat suhteellisen kapeita, vettä oli mukavasti ympärillä ja greenit oli vuorattu hyvin punkkereilla. Greenit olivat myös pikkuisen sianselkämaiset - siis ei hääppöiset tällaisen vajaataitoisen kannalta. Aamulla olin varautunut energia-asiaan. Mukana oli runsaasti urheilujuomaa ja suklaapatukoita. Eivätkä nyt energiat loppuneetkaan. Peli vain takkuili, ja tulokseksi tuli 26 pinnaa.
Kierros pelattiin niin, että me luuserit eli Mika, Reijo, Kari ja meikäläinen pelasimme ensimmäisessä lähdössä ja sitten perässä tulivat turnauksen voitosta kammoittelevat Veijo ja molemmat Juhat.
Juha H oli kierroksen kingi, hän keräsi kolmelta kierrokselta suurimman pistesaaliin, ja lisäksi hän vei sunnuntain kierroksen lähimmäs lippua voiton. Minulle tuli pisin drive voitto, koska taaskaan kukaan muu ei osunut väylälle!

Tarjosimme Juha H:lle voittosapuskat kentän ravintolassa, pelasimme jälkipelit lyhyemmän kaavan mukaan ja lähdimme kotimatkalle. Näin kierros oli tältä vuodelta saatu päätökseen. Ken elää, se näkee, mitä tapahtuu ensi vuonna!

Kiitoksia Veijolle hyvistä järjestelyistä ja Mikalle tarjouksesta, josta en voinut kieltäytyä!
Hyvät jatkot jokaiselle kierrokseen osallistuneelle!

torstai 11. syyskuuta 2008

kotitalousvähennyksiä ja vähän omaakin tekemistä

Eerola-Yhtiöt vierailevat nykyään tontillamme vähän väliä. Pari viikkoa sitten he kävivät tekemässä panospuhdistamoomme vuosihuollon ja tänään he puhdistivat porakaivomme. Puhdistamon huolto tapahtuu kerran vuodessa, ja huollolla taataan, että jätevesistämme tulee jälleen luontoon kelpaavaa tuotetta - siis puhdasta vettä. Tähän asti puhdistamo on toiminut todella hyvin, ei ole ollut mitään ongelmiakaan, kuten joillakin muilla laitoksilla on kuulemma ollut. Onneksi valitsin aikoinaan Upon tuotteen!

Mutta porakaivon kanssa on ollut ongelmaa melkein koko ajan. Vesi oli ihan hyvää ensimmäiset kolme vuotta, mutta sitten veteen alkoi tulla mukaan yhä enenevässä määrin maan hajua ja myös makua. Mutta paineastia oli susi jo syntyessään! Vastapaine pysyi laitoksessa vain muutaman viikon. Pikakonstilla eli polkupyörän pumpulla painetta sai lisättyä, mutta lopulta astian vesitila tuli niin pieneksi, että pumppu kävi lähes koko ajan vettä laskettaessa. Vähän väliä oli astia poistettava verkosta ja valuteltava tyhjäksi ja pistettävä uudet paineet. Alkoi ottaa vähitellen päähän!

Tänä kesänä sitten tuli mitta täyteen, ja otin yhteyttä Eerolan firmaan. Kuukausi sitten sieltä tuli kaveri tarkastamaan systeemimme, ja tänään sitten jyristelivät pojat pistämään kaivoa kuntoon. Tarkastaja oli varoitellut, että joskus pumppua ei saada ylös maan alta lähes sadan metrin syvyydestä, kun liete tai porausjätteet tilkitsevät sen reikään. Silloin ei auta muuta kuin porata uusi reikä ja hankkia kaikki laitteet uushankintana - siis noin 5 kiloeuron menekki olisi siinä tapauksessa tiedossa.
No nyt putki nousi hyvin pois, ja pojat pääsivät putsaamaan reiän. Putsaaminen tapahtui laskemalla putki reiän pohjaan ja pistämällä sitten putkeen painetta. Näin liete nousi vähitellen ylös, ja ehkäpä tunnin jälkeen reikä oli niin puhdas, että päästiin laskemaan pumppu jälleen maan uumeniin.

Myös paineastia uusittiin, joten nyt toivottavasti värkit toimivat seuraavat kymmenen vuotta. Porakaivon huoltovälit ovat normaalisti viiden ja kymmenen vuoden välillä, joten nyt meidän kaivoon huolto tuli pahasti etuajassa. Kotitalousvähennykseen työstä saadaan pistää ehdolle pikkuisen yli kiloeuron verran. Kallista lystiä on vesien kanssa läträäminen, mutta kun se melkoisen välttämätön aine. On vaan kestettävä!

Olen kesän mittaan rakennellut terapiatyönä grillikodan ja nyt eilen sain valmiiksi terassin, joka yhdistää talon ja rakentamani grillikodan. Ja aina menee joku kone rikki, kun jotakin teen!
Nyt viimeisiä lautoja sahatessani Kraftin liukusaha sanoi työsopimuksensa irti. Ja kotaankin olisi pitänyt sahata vielä muutamat listat. Nyt budjetti ei kestä sahan uusimista, joten listat ja ikkunoiden ritilät saavat odottaa aikaa parempaa. Aika hyvin pystyin kädettömänäkin saamaan jotakin aikaan, kun oli koneita apuna!
Kätenihän meni rikki pistäessäni toista kirjaani painokuntoon. Moottoripyörällä olen voinut ajella vain pieniä matkoja ja golfinkin kanssa on ollut opettelemista. Saa nähdä, miten uuden kirjan kirjoitustyö menee! Lokakuussa urakka pitäisi aloittaa ja ensi syksyn kirjamessuilla pitäisi olla sitten romaani esittelyssä. Saa nähdä, kuinka äijän käy!

perjantai 29. elokuuta 2008

Tekniikan Maailman satunnainen tarkkailija

Olen lukenut Tekniikan Maailmaa vuodesta 1964 ja jokainen numero on jopa taltioitu. Pääasiassa lehdessä kiinnostavat autojutut, ja autolehtenähän verottajakin kyseistä aviisia pitää, sillä tietoliikenneinsinöörille ei lehdestä tule ammattikirjallisuusvähennystä. No joka tapauksessa lehti kolahtaa edelleen laatikkoon noin 20 kertaa vuodessa.

Lueskelin viimeisintä numeroa 15/08 ja aivan lopussa on satunnaisen tarkkailijan teksti. Ja teksti kolahti - oli nimittäin juuri sellaista, jota olen itsekin tänne sivuilleni joskus kirjoitellut:

Ensimmäisenä tarkkailija tarttuu lentohintoihin. Hän oli pistäytynyt Lontoossa ja paluumatkan hän oli tehnyt kahdella taksilla ja Finnairin lennolla. Koko matkan hinta Lontoon keskustasta Helsingin keskustaan oli maksanut 242 euroa, josta takseihin oli uponnut 111 euroa. Tarkkailijaa jäi mietityttämään, onko lentäminen sairaan halpaa vai taksiliikenne järjettömän kallista!
Minäkin mietin aikoinaan, miksi ulkomaan lennot ovat halpoja, mutta kotimaan lennot eivät!

Toinen tarkkailijan huomio oli se, miten lehdistö saa tietonsa poliisien vasta tutkinnan alla olevista jutuista. Esimerkkinä hän käytti Harri Ollin tapauksen uutisointia. Miten lehdistöllä oli jopa tarkat promilleluvut tiedossa, vaikka mies oli juuri ollut poliisin maijan takapenkillä. Siis aineisto ei missään nimessä ollut silloin vielä julkista.
Samaa minäkin ihmettelin ja ihmettelen vieläkin. Aiheesta on myös ensimmäisessä kirjassani "kairoilta kahleisiin" karsea esimerkki. Kyllä poliisiministerin ja tuomioministerin olisi tehtävä jotakin! Itse en kyllä luota maamme viranomaisiin enää pätkääkään, vaikka kaiken maailman tutkimuksissa ne saavatkin mairittelevia arvioita. Toivottavasti pysyn poissa niiden jaloista!

Kolmantena jutussa oli mieliaiheeni, kaaharit. Tarkkailija oli kiinnittänyt huomiota erään Audin käyttäytymiseen liikenteessä. Meno oli ollut kovin epävarmaa, mutta reilusti muuta liikennettä vauhdikkaampaa. Audi oli singahdellut kaistalta toiselle käyttäen muita liikkujia pujottelukeppeinään. Liikennevaloissa oli paljastunut, että nuori poika oli ilmeisesti isänsä/äitinsä autolla liikkeellä.
Minunkin huolenaiheena on ollut ja on edelleenkin, että nykyihmiset eivät opi käsittelmään autoa kunnolla. Siihen ei riitä ajokortin eri vaiheessa tapahtuvat liukastelut, vaan vaatii paljon, paljon enemmän harjoittelua (ei missään nimessä liikenteen seassa) ja oikeaa asennetta. Valitettavasti mainosmiehet ovat lisäksi saaneet joidenkin autojen käyttäjät käyttäytymään vastuuttomasti. Näin olen juuri ollut havaitsevinani Audilla matkaa tekevien keskuudessa. Heillä tuntuu olevan kadonnut muiden tielläliikkujien kunnioitus! Miksiköhän?

Tarkkailija referoi pääministerin puhetta Vaasan asuntomessujen yhteydessä olleessa enrgiatehokkuusseminaarissa. Siellä pääministeri oli tuonut esille, että ladattavat sähköautot pitäsi saada laajaan käyttöön mahdollisimman pian. Tarkkailija on skeptinen asian suhteen ja niin olen minäkin.
Sähköauto on ollut olemassa jo iät ajat, mutta eipä sen vaan ole sallittu kehittyä matti meikäläisen ajoneuvoksi. Autoteollisuuden olisi otettava asia tosissaan, jos kyseisten ajoneuvojen halutaan lisääntyvän. Mutta eihän sillä ole mitään kiirettä! Öljyä riittää vielä ja öljyteollisuus kaivelee lisää esiintymiä koko ajan. Toki esiintymät ovat hankalimmissa paikoissa, mutta ihmiset maksavat bensasta ja naftasta mitä pyydetään ja autojen kauppa käy. Vasta, kun emme osta nykyautoja, emmekä käytä siten öljytuotteitakaan nykymallin mukaisesti, autoteollisuuden on alettava kehittää sähköautoa tai ensimmäiseksi lähinnä akkuteknologiaa. Matkaviestimissä nähtiin aikoinaan, että akkuteknologiaa pystyttiin varsin nopeasti ajanmukaistamaan. Nyt muutaman kymmenen gramman akku pystyy takaamaan puhelimelle viikonkin valmiusajan ja kohtuullisen määrän käyttöä.
En epäile ollenkaan, etteivätkö insinöörit pystyisi kehittämään sähköautoihin nykyistä paremmin sopivia akkuja, jos vain suurvallat ja öljyteollisuus sen sallisivat! Sinänsä sähköauton teknologia olisi jo nyt milteinpä olemassa aivan jokapäiväiseen käyttöön. Mutta tekniikkaakin kehitettäisiin vielä enemmän energiaa säästävämmäksi ja jarruenergiat talteenottavammaksi.
Mutta onhan niitä muitakin mielenkiintoisia teknologioita!

Viimeiseksi tarkkailija on huomannut, että tiehallinnon mittausten mukaan pääteiden liikenne on kasvanut alkuvuonna lähes kahdella prosentilla!
Eikö olekin ihmeellistä! Ihmiset purnaavat, että polttoaine on kallista, mutta kuitenkin ajavat entistä enemmän. Liekö syynä se, että dieselautojen myynti on lisääntynyt valtion veropäätösten jälkeen. Ja nyt sitten posotellaan ns. vähemmän saastuttavalla ajoneuvolla entistä enemmän. Siis varsinainen ekoteko!

tiistai 5. elokuuta 2008

"maailman nopein kansa"

Lopultakin Kovalaisen Heikille onni näytti sen paremman puolensa.
Olen tässä jo alkanut aprikoimaan, että miksikähän Heikin vauhti ajoittain on aivan hakusessa, vaikka mies on mielestäni F1 -sirkuksen nopeimpia. Tiimikaverin vauhti vain kasvaa... . Kaikkea sontaa itsekin kokeneena tulin siihen ajatukseen, että jospa joku brittien arvostusta keinolla millä hyvänsä kohottava voima käy ohimennen ruuvaamassa Heikin auton säädöt poskelleen. Hommahan on asiantuntijalle mitä helpoin tehtävä. Mutta eipähän tuo ole minun murheeni, vaikka suomalaisia kannustankin ja toivon heidän/meidän voittavan. Saapihan sitä kuitenkin mietiskellä!

Mutta miten joku voi ylipäänsä päästä noihin kuvioihin Suomussalmen kaltaisesta paikasta?
Minulle, joka olen itsekin suomussalmelainen, ei asia ole aivan ihmeellinen. Paikkakunnaltahan on aina löytynyt kansallisen tason ajajia ralliin, rallicrossiin tai jokkikseen. Rata-autoilu on kyllä ennen Heikkiä ollut paitsiossa, koska lähimmät suorituspaikat ovat satojen kilometrien päässä. Enpä tunne muita ratakuskeja kuin Heikin ja hänen isänsä Sepon, joka ajelee nykyään rataa Legendsillä. Toki Seponkin historiasta löytyvät jokkis ja ralli, jotka sitten vähitellen jäivät Heikin menestyksen ja lisäsatsauksien vuoksi taka-alalle.

Tämän hetken ralliässä Suomussalmella on ilman muuta Hyttisen Kaitsu. Hän pistää monesti päihin 2-vetoisella ajokillaan joka kulmasta raapivia. Ja sehän on tietenkin mannaa, vaikka kyllä Kaitsukin haluaisi joskus vielä päästä 4-vetoisen rattiin. Mutta se valuutan kerääminen pieneltä paikkakunnalta ei olekaan niin helppoa! Aiemmin Kaitsukin oli kovan luokan jokkistaituri ihan valtakunnan tasolla. Lisäksi Pyykkösen veljekset olivat säännöllisesti voittajaluokkaa kuin myös Kovalaisen Seppo. Ja myös Seppäsen etuvetoajelut olivat jokkiksessa näyttävää katsottavaa. Olihan siellä myös SM-tason kuskeja muitakin. Ainakin Helttusen Pekka ajeli jo 1980-luvulla erilaisilla Fiateilla, siis oli edellä aikaansa. Myös Mikkosen veljekset ovat jääneet mieleen kuin myös Partanen erittäin agressivisella ajotyylillä.

Aiemmilta ajoilta rallissa esiintyi Hyttisen Kaitsun tapaan suvereenisti mm. F-Cupissa Seppäsen Raimo, mutta hänenkin ajonsa jäivät vähitellen, kun olisi pitänyt tehdä valtavia satsauksia kalustoon yhä korkeammalle tasolle päästäkseen. Rallicrossia ajeli Suomussalmelta Hankoon muuttanut Aulis Kela SM-sarjassa ja sitten myöhemmin rallisprinttiä, kun poikansa Sami alkoi kilpailla kyseisessä lajissa. Ja 1960 ja 1970-luvulla olivat ainakin Helge Riihiluoma, Asko Toivanen, Kalevi Räisänen ja lauma muitakin ralleissa ja etenkin jääratakisoissa hyvällä menestyksellä kilpailleita. Ja myös minä ajelin ensin jokkista ja sittemmin rallisprinttiä.
Ja varmasti pitäjässä oli lukuisasti taitureita, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla. Siis onko niin, että ainakin prosentuaalisesti Suomussalmelta löytyy enemmän rattitaitureita kuin muualta Suomesta? Heikki on siis kyseisen pitäjän jäävuoren huippu.

Miksi sitten on noin? Asiaan ei varmaankaan ole yhtä ainoaa selitystä, mutta ainakin omalta kohdaltani jokainen ajokerta oli uusi oppitunti. En yksinkertaisesti ollut tyyväinen siihen, että olisin vaan ajanut paikasta toiseen. Auton pyörittelyn ahtaissa pihoissa opettelin jo ennen kortin saamista, mutta varsinainen harjoitus alkoi kortin saamisen jälkeen. Ensimmäisen vuoden ajoin todella varovasti, opettelin auton hallintalaitteiden hienovaraisen käsittelyn siten, että aloin olla tilanteeseen tyytyväinen. En yksinkertaisesti sietänyt esimerkiksi nykivää vaihteen vaihtamista, enkä siedä sitä vieläkään. Näitä harjoittelin joka ainoalla ajokerralla. Armeijan jälkeen alkoi tulla kuvaan myös vauhtia. Silloinhan olivat vapaat nopeudet, joten ihan laillisissa puuhissa olin, vaikka aloin käyttää käytössäni olleiden autojen kulkuvarat lähes tulkoon kokonaan. Ja talvisin jäärata oli aina kuvioissa, jos sellaisia vain suinkin oloseuduillani oli. Ja onneksi niitä silloin vielä oli! Tulihan siinä tietenkin harjoiteltua sellaisiakin juttuja, jotka eivät sopineet liikenteeseen. Ainakin auton kääntely käsijarrulla ja muillakin tavoin sekä vasemman jalan jarrutukset tuli harjoiteltua jääradalla. Valitettavasti kässärin käyttöä tuli joskus harrastettua paikoissa, joissa sitä ei välttämättä olisi tarvinnut esitellä.

Siis uskon, että Suomussalmella opeteltiin ajamaan autoa laajemmalti kuin muualla. Ainakin minun tuttuni tekivät niin, eikä heitä kyllä ruumishuoneilta tarvinnut etsiä kolareiden jäljiltä kuten silloin niin valitettavan usein tapahtui. Silloinhan kuoli joka vuosi yli tuhat henkilöä liikenneonnettomuuksissa. En nyt muista yhtäkään tapausta, joissa joku tuttuni olisi joutunut auto-onnettomuuteen! Ja kuitenkin ajettiin paljon kovempaa kuin nykyisin!

Ehkä kirjoitukseni karkasi hieman väärille urille, mutta minusta on hyvä, että Suomussalmi ottaa Heikin tiimoilta kaiken ilon irti. Tulevana viikonloppuna on Ämmänsaaren keskusta valjastettu Heikin nimeä kantavalle masiiviselle tapahtumalle. Ovathan ne (Heikki ja Suomussalmi) sen ansainneet!

torstai 31. heinäkuuta 2008

Nyt se on sitten lopultakin tehty...

Mini on kököttänyt tallissa pukkien päällä syksystä lähtien. Huomasin viime kesänä, että vetoakselien stefoista tursusi öljyä maailmalle, ja sehän on paha juttu. Ei maailmalle passaa kallista öljyä levitellä, ja toistaalta myöskään luonto ei liiallisesta öljyämisestä tykkää. Toki ei niistä stefoista nyt niin tursuamalla tullut, mutta vähän kuitenkin. Moottoria rempatessa pistin kaikki muut osat uusiksi, mutta nuo stefat jäivät vaihtamatta, kun näyttivät niin hyviltä.

Himoksen matka viime viikoloppuna sitten sai vauhtia myös itseeni. Huomasin olevani maanantai-iltana Minin alla ja kuskin puoleisen stefan sainkin vaihdettua. Joka on Minin alla aikaa viettänyt, tietää, että paikat ovat ahtaat. Stefaa vaihdettaessa on pyörän ripustukset purettava, mutta se on pieni juttu, kun kaikki pultit ja mutterit ovat uusia. Kaikkein pahinta oli, että käteni ei oikein kestä tuonlaista akrobatiaa. Vähän väliä sain ähkiä tuskasta, kun käteen koski.

Tiistaina kävimme Juha S:n kanssa pelaamassa kierroksen golfia Hirvihaaran kentällä, joten Minin kimppuun en ehtinyt. Mutta keskiviikkona hoidin sitten toisen puolen stefan vaihdon. Vaihdoin siinä samalla myös öljunsuotimen ja valuttelin uudet öljyt koneeseen. Sitten vain kone käymään ja tutkimaan, pitääkö kone nesteet sisällään. Koneen käydessä tutkin konepellin alustan tapahtumia, ja oli melkoisen lähellä suurempikin remontti. Nimittäin toiseen kaasuttimeen johtava bensaputki vuoti kuin seula suoraan pakosarjan päälle. Onneksi pakosarja oli kylmä, eikä kipinääkään ollut koneen ulkopuolella, joten palolta selvisin. Kävin kaikki bensaputken liitokset läpi ja olihan siellä kiristyksen tarvetta.

Nopeusmittarikaan ei ole aiemmin toiminut, mutta nyt pistin senkin toimimaan. Minitronilta sain aikoinaan uuden vaijerin, jossa on normaali nelikulmainen pää mittarin puolella. Mutta mittarissa onkin kuusikulmainen kolo ja se on vielä niin suuri, että neliöpää pyörii siellä valtoimenaan, jolloin mittariin ei saada näyttöä. Vaijereita ei kuulemma valmisteta muunlaisilla päillä, joten jouduin pistämään mittarin kuusiokoloon kemiallista metallia täyteen ja tökkäsin vaijerin mittariin. Ja niinhän mittari alkoikin toimia, kun metalli oli kovettunut. Pienellä vaivalla tuli homma korjattua, mutta kun en ole sitäkään saanut aiemmin aikaiseksi.
Olen tässä nyt mietiskelemässä, pitäisikö Mini katsastaa ja ottaa siksi ajaksi liikenteeseen. Mutta se on pääasiassa valuuttakysymys, joten katsotaan, mihin tulokseen tulen.

Tänään tulivat sitten "paviljongin" puuosat. Siinä oli 900 kg tavaraa lastattuna tavara-alustalle. Siis kuorma oli kapea, mutta korkea, joten se laskettiin autotallin edessä olevalle betonille. Siinä olen sitten kasaa purkanut ja todennut, että melkoinen palapeli on kyseessä. Toivottavasti nyt malttaa olla satelematta, jotta saan kappaleet yhteen ja katon alle suojaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Folkkarifanien mukana Himoksella

Rakennusprojektiani ennen hankin tyhjien päivieni ratoksi kuplan 1303S -mallin. Kirjassani "kahleet murtuvat" olen käyttänyt hieman sivuja kertoakseni tuon kuplan tarinan. Rakensin autoon kunnon moottorin ja korjailin pienet viat. Ajelin sillä yhtenä kesänä jonkun verran, mutta lopulta entinen työtoverini Juha osti sen pois osien hinnalla. Juha on ehostanut alustaa paremmin vastaamaan lisääntyneitä tehoja ja muutenkin hieman fiksaillut laitosta. Hän on käynyt myös joka vuosi Suomen folkkaristien kokoontumisissa Keski-Suomessa ja on houkutellut minuakin mukaan. Nyt sitten vaimon pienen painostuksen seurauksena lähdin mukaan.

Juha tuli hakemaan minut perjantaina. Aiemmin olin ajatellut pöräyttää Himokselle Kustilla, mutta särin selkääni "paviljongin" pohjan teossa ja niin sitten sullouduin kuplaan. Siellä oli tavaraa joka paikka täynnä. Lisäksi mukana oli Juhan melkein 16 v. poika Panu ja Nakke -koira. Kuitenkin mahduttiin jotenkin ja perille päästiin. Hyvin moottori pörisi!

Perillä syötiin grillattua lohta lisukkeineen ja lopuksi keitin synttärikakkukahvit koko mökillä silloin olleelle porukalle ja kilistelimme pikarilliset kuohujuomaa. Näin oli tapahtuma joukoltamme avattu.

Autoja oli yllättävän paljon paikalla. Tietenkin erilaiset kuplat olivat enemmistönä, mutta olihan siellä toki muutakin folkkariperusteista kalustoa. Jopa yksi 911 Porsche oli paikalla. Itse kyllä tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi, koska viimeiset kokemukseni kansanautosta ovat nimenomaan nyt Juhan käytössä olevasta kuplasta. Muutenkin tuollaiset suuret kansanjuhlat eivät ole oikein mieleeni. Paljon mieluimmin oleskelen jossakin pikkuporukassa tai jopa yksikseni. Itsellänihän on harrasteautona vuoden 1972 mallin Mini Clubman 1275, josta on myös juttua uudessa kirjassani. Tänä kesänä Mini on ollut pukkien päällä, koska olen katsonut, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on muitakin rahanreikiä kuin ylimääräinen auto. Siksipä olen käyttänyt Kustia auton korvikkeena liikkuessani vaikkapa kauppareissuille tai golfkentälle.

Olihan siellä muutama hatunnoston arvoinen luomus. Yksi sellainen oli V6 -koneella varustettu ja turboilla ehostettu kupla. Varmasti kauppareissut sujuvat miellyttävästi. Meno ei jää ainakaan tehon puutteesta kiinni! Näyttää siltä, että folkkariharrastajien keskuuteen on pesiytynyt ns. rottalook. Siis auton on oltava mahdollisimman rujon näköinen. Itse en tuosta suuntauksesta kyllä tykkää lainkaan, vaikka joitakin kuvia noista laitoksista otinkin. Minun makuuni ovat mahdollisimman alkuperäisen näköiset kuplat, joissa sitten peltien alla voi olla vaikka mitä herkkuja. Tietenkin folkkariteknologiaan perustuvat urheiluautot ovat myös mieleeni!

Tilaisuus meni muuten aivan ajatusteni mukaan. Kansalle kalja maistui ja minullekin tuli kiintiö pitkäksi aikaa täyteen. Muutaman kaljan nautiskelin molempina iltoina ja pikarilliset viiniä ruokailujen yhteydessä. Tuokaan ei siis ole minun makuuni! Taidan olla kyllä aika erikoinen persoona!

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Sadepäivän viettoa

Jo aamulla kuuden aikaan heräiltyämme näytti melkoisen ankealta aamulta. Vielä silloin ei satanut, mutta jo seitsemän aikoihin tuli vettä tuutin täydeltä. Eihän siinä mitään, jos ei olisi tarvinnut lähteä ulkohommiin, mutta kun olin ilmoittautunut golfkisaan!

Lähdin kahdeksan tienoilla täryyttelemään moottoripyörällä klubille ja silloin ei onneksi enää satanut. Olin vetänyt peliasun päälle ajovarusteet ja bagi oli selässä. Perillä kuorin vaan ajokamppeet pois ja sulloin ne pyörän tavarabokseihin. Näin olin lähes valmis kisaan.

Lähtöön oli aikaa vajaa puoli tuntia, joten kävin hieman puuttailemassa ja tein jopa joitakin voimisteluliikkeitä. Puttigreenille tulivat myös samaan lähtöön sattuneet Airi ja Unto. Arpa oli heittänyt minut aloittamaan. Ja olimmehan koko kisan ensimmäinen ryhmä, joten meidän jälkiä tulisivat muutkin seuraamaan. Avaus onnistui hyvin, olin ihan oikeassa paikassa. Toinen lyönti oli vain pieni sipaus, mutta pallo kuitenkin pyöri eteenpäin satakunta metriä. Ei hyvä! Ja niin jatkui koko ensimmäinen puolisko. Avaukset olivat hyviä, mutta väylälyönnit ja siitä eteenpäin olivat takkuisia. Neljällä ensimmäisellä väylällä tein tuloksen 6 lyöntä. Jatko meni lähes samaan malliin. Tuloksena pääsasiassa "bogeja", mutta vaihtelun vuoksi myös joitakin tuplia mahtui joukkoon. Ei mennyt raposesti ensimmäinen puolisko! Ja välillä saimme vettä niskaamme oikein kunnolla.

Pidimme pienen kahvipaussin ja lähdimme pelaamaan toista puoliskoa. Alku meni aivan ensimmäisen puoliskon malliin, mutta sitten muutamilla lopuilla väylillä karkasivat avaukseni kontrollista. Ei tarvinnut enää lyödä väylälyönteja, mutta erilaisia puskalyöntejä tuli sitäkin enemmän. Kadotin jopa yhden pallonkin kuhveikkoon. Ja sitten aukesi taivas lopuille kolmelle väylälle. Oltiin kuin uitettuja koiria, mutta perille päästiin. Lopputulokseni oli nettona 79 lyöntiä. Siis ainakin 7 lyöntiä liikaa, mutta nytpähän tasoitukseni muuttui ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen ollen nyt 16,7.

Kierroksen päätyttyä taivas rajautui, joten päätin hypätä pyörän selkään ja karauttaa saman tien kotiin kuivattelemaan varusteita. Siis en jäänyt odottelemaan palkintoja tuolla suorituksella.

Tuttavani Matti M on ollut kirjoittamassa kirjaa "mitä tekisin toisin" (toivottavasti muistin nimen oikein). Kirja kertoo firmojen johtoportaan näkemyksiä, mutta voi tuota ideaa lainata tällainen taviskin. Mitä siis tekisin toisin? No ainakin aloittaisin golfin nuorena, enkä olisi koskaan mennyt Soneralle hommiin!

perjantai 11. heinäkuuta 2008

kävinpä pikaisesti Piikkiössä

Piikkiössä oikeastaan keskellä ei mitään on italialaisen moottoripyöräteknologian suomalainen saareke. Siellä pitää Moto Guzzien maahantuoja Motoitalia majaansa. Minut sinne vei talvella hankkimani pyörä. Nimittäin tässä keväällä jäin tielle, kun bensa loppui. Olin tuudittautunut siihen, että merkkivalo ohjaa tankkaamaan ajoissa, kuten edellisessä oli ollut asianlaita. Otin yhteyttä pyörän myyneeseen toisen italialaisen Ducatin maahantuojaan. Sieltä sain ohjeet mennä merkkiliikkeeseen ja minähän porhalsin Lahteen Riku Motorsin huoltopajalle. Siellä sanottiin, että takuu on ohi, korjaus maksaa noin 400 egeä. He soittelivat maahantuojallekin, mutta sieltä tulivat samanlaiset terveiset. Ajelin kotiin adrenaliinit kohtalaisen korkealla tasolla. En pistäisi missään tapauksessa noin paljon rahaa tyhjään. Täytyisi vaan pelata tripin kanssa tarkemmin, jos ei muu auta.

Kotona tein kohteliaan sähköpostiviestin, jonka pistin pyörän myyjälle ja tiedoksi maahantuojalle. Sain melkoisen pian kaksi puhelinsoittoa. Ensin soitteli mr. Ducati ja oli sitä mieltä, että kyllä takuu vian korjaa, mutta hän mietti myös mahdollisuutta tulla talkoisiin pyörän kuntoonsaattamisessa, jos mikään muu ei auttaisi. Hetken päästä soitteli sitten itse Kustien maahantuoja. Hän oli kaivellut ko. pyörän paperit, ja jo viime vuonna oli viasta valitettu. Jopa osakin oli toimitettu Espooseen, mutta entinen omistaja ei ollutkaan hoitanut hommaa loppuun, vaan oli vaihtanut pyörän. Olin juuri lähdössä hautajaismatkalle Suomussalmelle, joten sovittiin, että heinäkuussa pistetään pyörä tuoltakin osin kuntoon.

Varasin ajan maanataina, kun näytti, että tulee huonot kelit. Solloinhan joutaisi käydä vaikka Piikkiössä. Eiliseen asti ennusteet näyttivätkin huonoa keliä, mutta sitten muuttuivat ennusteet täysin, ja tuli turhan hieno keli käyttää ajeluun. Olisi voinut vaikkapa kävellä golfkentällä tai kaivaa maata pois kallion päältä. Mutta minkäs teet, säät ovat mitä ovat. Eivät käy kohden koskaan!

Menomatkan ajoin lähes suorinta tietä, mutta paluumatkan ajelin aivan pieniä teitä ja kädenkin oli helpompaa, kun nopeudet olivat pieniä. Mennessä käsi kesti noin kaksi tuntia ajoa, mutta sitten alkoi ne viiltävät kivut, joista olen kärsinyt jo lähes pari kuukautta. Täytyy ilmeisesti myydä pyörä pois ja hankkia jonkunlainen Audi. Audi?
Audi siksi, että silloin olisi yksi kunnollinen kuski joukossa. Nyt näyttää siltä, että kyseisen merkin käyttäjiksi ovat valikoituneet melkoisen luonnevikaiset tyypit. En nyt tähän paikkaan muista yhtään kunnollista audistia tuolta teiden päältä. Tänäänkin niitä oli kolme törkeäksi luokiteltavaa. Niin, että näin parantaisin omalta vaatimattomalta osaltani maailmaa!

torstai 10. heinäkuuta 2008

torstai 10.7.

Luin juuri tämän päivän Mäntsälän Viikkouutisista jutun itsestäni tai siis Urpo Maalasesta tai siis oikeastaan molemmista. Lukiessani juttua tuli sellainen mielikuva, että en kai vain antanut toimittajalle sellaista kuvaa, että pystyn tekemään kaiken tuosta vaan. En ole koskaan itse kokenut sellaista tunnetta, mutta isästäni voin sanoa, että siinä oli mies, joka pystyi tekemään, mitä halusi.
Minullahan nuo tekemiset ovat sellaista pakkoterapiaa, joka auttaa ajatukseni pois kokemistani inhottavuuksista. Ja minä nyhrään yleensä sellaisten asioiden parissa, joita joskus olen jo oppinut, en ole paljonkaan pystynyt uusiutumaan näinä mustina vuosina. Ja tulokset ovat, mitä ovat, en niitä itse sillä tavoin pysty edes arvioimaan. Ajatuksissani kyllä olen valmis vaatimaan itseltäni paljon enemmän valmista, kuin pystyn saamaan aikaan. Ja sehän kyllä ottaa pattiin!

Tämä kirjoittaminenkin on nyt ollut paljon aktiivisempaa kuin työelämässä ollessani. Toki töissä oli rustattava jos jonkinnäköisiä raportteja tai teknisiä tekstejä, mutta silloin niissä oli oltava aina joku jonkun ulkopuolisen antama moodi. Ei oikein voinut antaa palaa. Toki nytkin on olemassa jotkut tahot, jotka määrittelevät, mitä voi kirjoittaa, mutta itse tekstiin, sanavalintoihin ja muuhun sellaiseen ei ole mitään sabluunaa. Julkaistavaksi ajateltu teksti on tietenkin harkittava, jotta ei joutuisi tiilenpäitä lukemaan. Toki en ole kokenut mitään kostonhimoa tai muuta vastaavaa, joten rehellisyyden nimissä olen kirjoittanut, mitä sitten olenkin saanut aikaan. Kirjoittamisen tulosten arvioimiseen en ole mielestäni kypsä, mutta se auttaa jos/kun joku enemmän asioista perillä oleva antaa rakentavaa palautetta. Kun kirjan arvioimisperuste ei ole se, että on saanut kirjan aikaan tai siinä on tietty määrä sivuja. Siinä on paljon muita argumenttejä, kuten kannet ja muu suunnittelu ja toteutus, tekstin virheettömyys, tekstin aitous, siis fiilis, joka syntyy tekstiä luettaessa ja lopulta se sanoma, joka kirjassa on. Ehkä noin. Talon arvioiminen saattaa olla paljon helpompaa - ainakin minulle. Mutta kirjoittelen kuitenkin, jos tunnen siihen tarvetta. Näin jatkossakin!

Kävimme tänään vaimon kanssa kiertämässä Hirvihaaran kentän. Lähdimme 13.20 ja noin kolmen tunnin kuluttua kenttä oli kierretty. Löimme suunnilleen jokaisen lyönnin kentälle, jolloin metsässä samoilu ja pallojen etsintä oli minimissään. Kuitenkin kävelyä miellyttävässä ympäristössä tuli se 8 - 10 km ja lyönnit päälle. Tässä kunnossa tuollainen keikka käy ihan kuntoilusuorituksesta. Meinaavat koivet tässä pulpetin ääressä välillä krampata. Täytyy juoda taas hieman lisää nestettä.

60 v tuli siis täyteen tuolla Suomussalmen keikalla. Silloin juhlimiset jäivät väliin, ja nyt on ollut pieniä rääppiäisiä jälkeenpäin. Mm. entiset työtoverit olivat keränneet pienen Minipotin ja hankkineet erilaista Minimateriaalia kukkapuskan lisäksi. Ja vielä tarjosivat aterian päälle. Kiitoksia vaan muistamisesta!
Ja vielä tänäänkin tuli onnittelukortti. Kun ei ehdi ajallaan juhlistaa, niin sitten tulee näitä rääppiäisiä.
60 on jo sellainen ikä, että pakosti alkaa miettiä, milloinkahan mahtaakaan se lopullinen lähtö tulla. Seuraava porras on 70, ja sen jälkeen ollaan jo siinä ikäluokassa, että keskimäärin suomalainen mies hengittää viimeisen kerran. Siis keskimäärin minullakin on aikaa enää reilut 10 vuotta - korkeintaan 20. Ja kokemani kauhistukset tuskin ovat ainakaan pidentäneet elämänkaartani. Siis ehtoopuolta jo käydään!

Mutta en jaksa tuota nyt niin tosissani mietiskellä. Olihan joku vuosi sitten vain ajan kysymys, että olisin itse tehnyt elämälleni äkkilopun. Siis ajatustasolla nuo on jo moneen kertaan käyty läpi. Eivät siis aiheuta enää mitään paniikkia!

Siispä hauskaa ja lämmintä kesän jatkoa kaikille näitä juttuja lukeville!

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Suomussalmen mutka 16.6. - 26.6.

Lähdimme reisuun maanantaiaamuna. Autossa olivat parin viikon mökkivaatteet, mutta myös hautajaisia varten omat vaatteensa. Lisäksi mukananmme matkusti koiristamme nuorempi, Sorja. Jurkka vietiin hyvään hoitoon jo sunnuntaina. Nissan Note oli täynnä, mutta ei räjähtänyt, kuten ei mainoksessakaan. Siis mainokset ovat totta!

Sää oli mitä mainioin ajokeli. Lämpöä oli parikymmentä ja kuiva keli koko matkan. Yleensä ainakin jossakin päin matkalla säätyyppi vaihtuu, mutta nyt oli tasaista. Juvalla ryyppäsimme kahvit ja tankkasimme koiran ja Kontiomäellä sitten söimme ihan kunnon sapuskat ja tankkasimme auton - keskikulutus oli 5,4 l/100km ja ajoin koko matkan pilotilla. Ei paha!
Pysähdyimme Suomussalmen kirkolle ottamaan mökille juomavettä.

Mökkimme on kirkolta vajaa parikymmentä kilometriä pohjoiseen, joten ajossa ei kauaa aikaa kulu. Tosin ihmetytti, että soratienpätkät olivat ihmeellisen huonossa kunnossa. Syys selvisi myöhemmin, kun olimme juhannuspäivänä tiehoitokunnan kokouksessa. Tammikuussa oli kuulemma satanut sulaan maahan runsaasti vettä ja sitten keväällä sulaessaan, olivat ainekset lähteneet vyörymään rinnepaikoissa alas. Tarvitaan siis korjauksia.

Mökki ja muut rakennukset olivat taas vääntyilleet mikä mihinkin suuntaan, mutta kaikki hökkelit olivat kuitenkin pystyssä. Pitäisi tehdä jotakin ja pian, mutta kolhoosin rakennukset eivät vaan pysy kunnossa. Omistajista minä perheineni olen oikeastaan ainut, joka olen mökillä oleskellut lähes joka kesä ja siksi toinen omistajista onkin ollut sitä mieltä, että minun kuuluisi hoitaa remontit, kun hän ei siellä ole ollutkaan. Tein tarjouksen, että lunastan mökin itselleni sillä varauksella, että hänella ja hänen perheellään on mahdollisuus olla mökillä, mutta minä korjaan ja kehitän mökin käytettävyyttä. Mutta se ei käy. Hän itse haluaa lunastaa mökin itselleen ja antaisi minulle ja perheelleni mökin käyttöoikeuden. Saa nähdä, miten asiassa käy!

Syntymäpäivänäni ja uuden kirjani "julkaisupäivänä" 17.6. käyn Ylä Kainuu -lehden toimituksessa esittelemässä kirjani ja saman tien tehdään haastattelu kirjan tiimoilta. Kuvat käydään napsimassa Haverisen hiihtokeskuksessa, jossa olen hiihtänyt aikoinaan varmaan tuhansia kilometrejä. Kuvat otettiin paikalla, jonne on rakennettu haulikkorata. Täytyy todeta, että on haulikkoväki todella saastaista porukkaa. Koko kangas oli täynnä kiekkojen silppua ja panosten jätteitä.
Kävin heittämässä uuden kirjani myös paikalliseen kirjakauppaan ja yllätyin, että myös ensimmäistä kirjaani siellä oli hyllyssä muutama kappale.
Hoidimme samalla reissulla myös hautajaisiin liittyvät asiat; kukkakauppaan veimme värssymme liitettäviksi kukkalaitteisiimme, kirkkoherranvirastossa kävin tilaamassa perukirjoitusta varten virkatodistuksen ja tarkistin hautojen kunnossapitosopimuksen myös äidin osalta.
Vielä ennen mökille paluuta kävimme nauttimassa poropizzat!

19.6. oli äidin viimeisen matkan päivä. Kävimme saunassa mökillä ja minä pukeuduin jo mökillä pukuun. Vaimo jätti pukeutumisen kirkolle. Toisen kerran katsoin asialliseksi pistää rintapieleeni Suomen Leijonan Ritarikunnan ritarimerkin, jonka aikoinaan tasavallan presidentti on työpaikkani anomuksesta myöntänyt. Ensimmäinen käyttökertani oli isäni hautajaisissa vähän yli viisi vuotta sitten.

Olimme hyvissä ajoin kappelissa, mutta pihalla oli jo melkoisen paljon väkeä meitä odottamassa. Menimme vaimon kanssa katsomaan, voiko äitiä näyttää saattamaan tulleelle väelle. Äiti oli ihan hyvän näköinen, joten menin sanomaan ulkona oleville, että he voivat mennä katsomaan ruumista, jos haluavat. Ja melko moni siellä kävikin jättämässä hyvästit.

Olimme sopineet etukäteen, että kukat lasketaan arkulle ennen siunausta, joten ensimmäisen virren jälkeen minä perheineni menimme laskemaan kukkaset ja lukemaan muistosanat. Sitten oli vuorossa siareni perheineen ja lopuksi muut sukulaiset ja ystävät.
Kirkkoherra Kormilainen toimitti siunauksen.
Arkku laskettiin maan poveen, mutta me emme luoneet hautaa kiinni, vaan pistimme pienten lasten heittämien kukkasten jälkeen kannen haudan päälle. Asetimme kukkasemme kannen päälle, veisasimme virren, otimme perhekuvat ja siirryimme muistotilaisuuteen surakuntasaliin.

Olimme tilanneet tarjoilut 50 henkilölle. Laskeskelin, että saattajia oli ehkä muutama vaille tuon arvion. Tarjoilun jälkeen luin adressit ja muistelin omalta osaltani äitiäni eri elämän vaiheissa ja luin kappaleen uudesta kirjastani äidin viimeisistä vaiheista. Lisäksi serkkuni Tarmo muisteli äitiäni omasta näkökulmastaan. Kirkkoherran muistopuhe perustui aiemmin käymäämme puhelinkeskusteluun, mutta hän referoi myös kuolinilmoitukseen tekemääni muistokirjoitusta: "Ohi ovat maiset huolet, pelot, kivut ja kaipaus. Nyt on aika levon, ikuisen rauhan". Oli ihan hyvä puhe.
Minun mielestäni saimme aikaan äidin näköiset hautajaiset!

Vietimme Kainuussa juhannuksen, joka olikin erityisen kaunis ja lämmin. Taisi olla koko maan lämpimin paikka. Vettä oli tullut joskus aiemmin sen verran, että saimme polttaa risut juhannuskokkona. Lapsille se oli tietenkin erityisen tärkeää.

Kun harvoin ylhäällä käymme, niin kyläilläkin täytyy. Vaimo kävi juhannuspäivänä Hennan kanssa kotiselkosillaan Irnillä, kun minä edustin tiekokouksessa. Maanantaina kävin kävelemässä metsätiluksillamme katsomassa, miten taimet kasvavat. Muuta siellä ei juuri olekaan tällä hetkellä. Löysin myös sen hetteen, jota etsin jo viime kesänä. Nyt kartan kanssa sen löysin.
Tiistaina kävimme isän kotitalossa Hulkonniemellä ja keskiviikkona serkkuni Auvon luona Pesiönjärven rannalla.
Sitten ilmat alkoivat tulla niin koleiksi, että päätimme ajaa torstaina takaisin Mäntsälään. Nyt Note oli vieläkin täydempi, kuin menomatkalla, kun mukana oli Henna matkatavaroineen. Hyvin kuitenkin mahduttiin.
Näin oli sellainen 1500 kilometrin kierros tehty.

Nyt sunnuntaina nautimme perheen kanssa sellaiset pienet jälkisynttärisapuskat ja kakut!