Pidän nyt taukoa omista kirjoitusyritelmistä, koska haluan kaikessa rauhassa arvioida saamiani palautteita 'reppanasta'. Siksi olen nyt perehtynyt jonkun verran muiden kirjallisiin töihin. Olen ihan lyhen ajan sisällä kaahlannut läpi viisi erilaista kirjaa ja tarkkaillut, miten kukin kieltämme käyttää. Lisäksi olen vieraillut lukemattomissa blogeissa aivan samoilla motiiveilla. Ihan siis vain oppiakseni!
Tee se itse -messuilta ostin kaksi Risto Vuolle-Apialan teosta. Ensimmäinen oli vuonna 2005 julkaistu Savusauna ja toinen Hirsitalo vuodelta 2007.
Kirjat on kirjoitettu selkokielellä käyttämättä erikoisia lauserakenteita tai kummallisia ilmaisuja. Kirjat ovat selkeitä oppikirjamaisia teoksia, joiden perusteella minäkin ehkä joskus uskallan ryhtyä tekemään tontillemme savusaunaa. Eivät tarjonneet mitään kielellisiä elämyksiä.
Seuraavaksi hain kirjastosta kaksi tutun kirjoittajan teosta:
Ensimmäiseksi luin Paavo Rintalan vuonna 1985 julkaistun Vänrikin muistot ja heti perään Mauri Sariolan vuonna 1981 julkaistun Jälleenrakennettu maa. Molemmat siis kirjailijoilta, joilla tuotoksia on runsaasti.
Molemmat osaavat kuvata tarinansa suhteellisen yksinkertaisesti, mutta tietenkin välillä täytyy olla omia koukeroita, joiden kirjoittamisen jälkeen on kirjailijan täytynyt tuntea erityistä tyytyväisyytta. Mutta mielestäni monipuolinen kielikuva kuuluu romaanin tekstiin.
Mutta seikka, jonka parissa itse tuskailin monta kertaa kirjoittaessani kirjojani, oli myös näillä mestareilla hakusessa. Siis miten kirjoittaa ja erottaa yksinkertaisesti ja selvästi esimerkiksi henkilön ajatukset reaaliajan tapahtumista. Noissa oli näilläkin mestareilla mielestäni, jos ei puutteita, niin ainakin vajaavaisuuksia.
Lisäksi kirjoista löytyi tukuttain eriasteisia kirjoitusvirheitä. Tuossa mielessä ei minunkaan tarvitse hävetä omien kirjojeni virheitä. Niitä kun vain jää, vaikka kuinka hyvin koettaa tarkistaa!
Viimeiseksi luin juuri tänään Eero Marttisen kokoaman tänä vuonna ilmestyneen Ilmari Kiannon talvisota - Siviilimiehen päiväkirja.
En ole koskaan oikein oppinut lukemaan Kiantoa, vaikka suomussalmelaisena minun olisi varmaankin pitänyt lukea ne ensimmäiseksi. Olen kuitenkin joitakin lukenut, eivätkä ne suosiooni ole nousseet.
Tämä oli tietenkin täysin erilainen, koska siinä on Kiannon päiväkirjamerkinnät toimitettu kirjaksi ilmeisesti lähes sellaisenaan. Oli mielenkiintoista lukea tuttujen paikkojen tapahtumia kirjoittajan näkövinkkelistä. Olihan siellä välillä ihan tuttuja henkilöitäkin mainintoina. Turjanlinnaan kuljettiin aikoinaan maata pitkin Hulkonniemen kautta, ja Hulkonniemi taas on isäni kotitalo, joka poltettiin myös talvisodassa, vaikka kirjasta se ei selviäkään.
Kirjan kieli on hyvin asioita kuvaileva, vaikka päiväkirja onkin. Ja murresanat ovat minulle tuttuja, joten mitään ei jäänyt epäselväksi. Mieleeni jäi mm. sana "kuraus", jota en muista kuulleeni tai nähneeni moneen kymmeneen vuoteen. Kannatti lukea. Kirjan sain isäinpäivälahjaksi!
Mutta blogien lukeminen olikin sitten joskus todella vaikeaa. Jotenkin tuli sellainen mielikuva, että joittenkin blogien kirjoittajat ovat sitä mieltä, että mitä monimutkaisempaa kieltä he käyttävät, mitä enemmän on sivistyssanoja tai vierasperäisten sanojen johdannaisia, niin sitä parempi blogi. Lukijalle - ainakin minulle - jää monesta epäselväksi, mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa. No, ehkäpä blogit on tarkoitettukin samanhenkisille ja samaa kieltä käyttäville!
Yksi esimerkki yksinkertaisemmasta päästä tuli nyt tätä kirjoittaessani mieleen. Eräässä blogissa kerrotaan: ...hintakehityksen trendi on nouseva... . Miksei voisi vain pläjäyttää: ...hinnat nousevat... . Vai olisiko se liian yksinkertaista?
Ei millään pahalla, koska itsekin käytän kapulakieltä, mutta kovasti siitä yritän päästä irti. Voipi kyllä yritykseksi jäädäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti