Kuuntelin äsken aivan sattumalta Markku Veijalaisen ja Pirkko Lahden juttelua mielenterveysasioista studio 55:n alustuksessa. Tuosta keskustelusta sain kimmokkeen rustata tänne omia vaikutteita mielenterveysasioista, niiden syntymisestä ja hoitamisesta.
Keskustelu alkoi France Telecomin ja Rautaruukin itsemurhatilanteista. Uutisethan ovat maininneet, että kyseissä firmoissa olisi jokunlainen itsemurhabuumi, joka johtuu uutisten mukaan työolosuhteista. Uutisissa en ole sattunut huomaamaan, millaiset nuo olosuhteet sitten ovat työntekijöiden kannalta. Onko ollut epävarmuutta tulevaisuudesta, onko ollut meikäläisissä yrityksissäkin niin tyypillistä ala-arvoista johtamista, vai mitä lieneekään?
Omalla kohdallani alkoivat ongelmat, kun minulla ei enää ollutkaan työtä. Toki työolosuhteet olivat muuttuneet kannaltamme epäonnistuneiden organisaatiokuvioiden myötä parin viimeisen työvuoden aikana lievästi sanottuna pirullisiksi, mutta en noista syistä kokenut mitään mielenterveysongelmia. Kuitenkin minulla ja tiimilläni oli niin paljon itsenäistä työtä, joissa sain toteuttaa työmotivaatiotani ja jaksamisessa en huomannut mitään poikkeavaa. Mutta kyllä aika usein otti päähän! Toki tuossa vaiheessa ei minulla ollut vielä harmainta aavistusta tulevista.
Studio 55:ssä käsiteltiin myös työn loppumiseen liittyviä seikkoja. Kuulemma pahimmat potkut ovat olleet tekstiviestillä tai puhelimella annettuja. Normaalille ihmiselle työ on kuitenkin niin tärkeä osa elämää, että työn loppuminen on todella vakavan kriisin paikka. Ainakin itselleni se oli lähes elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin itselläni oli mukana myös se, että niskoilleni sälytettiin tukevaa lisätaakkaa mitä kovimmalla tavalla. Kuitenkin koin saamani kirjeen työn loppumisesta todella raskaasti, kun kirjeen oli vieläpä allekirjoittanut joku itselleni täysin vieras ihminen toimitusjohtajan asemesta. Jotenkin se oli kuin lisäisku, kun jo vuosikymmenien takaa tuttu toimitusjohtaja ei itse edes vaivautunut potkuja antamaan. Siis myös potkujen antamistapa vaikuttaa mielenterveyteen ainakin meikäläisen tapaiseen tunnolliseen henkilöön. Itselläni oli tuossa vaiheessa jo masennus vajonnut vaikeaan tasoon, kun olin ollut tyhjän panttina ennen lopullista irtisanomista jo parisen vuotta. Toki masennustani oli ollut työttömyyden lisäksi aiheuttamassa viranomaisten, työnantajan, talousvaikeuksien ja jopa ammattiyhdistyksen toimet, mutta itse kuitenkin koin, että jos työni olisi jatkunut, niin olisin päässyt noiden muiden asioiden yli paljon helpommin.
Niin kauan kuin olin työnantajan kirjoissa sain käydä psykiatrin vastaanotolla ja taisin päästä kerran myös työpsykologin juttusille. Pääasiassa sain psykiatrilta lääkkeet, mutta saimme käyntieni aikana myös jonkun verran keskustella ongelmista. Sopivien lääkkeiden löytämisessä olikin melkoinen homma, kun haittavaikutukset olivat joillakin aineilla sellaiset, että varsinainen vaikutus jäi huomaamatta. Vähitellen lääkitys saatiin kuntoon. Illalla otin lääkkeet, jotta olisin päässyt uneen ja aamulla, että olisin päässyt jalkeille. Minusta tuli tahdoton möhkäle, jolla ei enää toiminut edes aineenvaihdunta kunnolla. Mutta lääkeiden avulla säästyin itsemurhalta, kun en yksinkertaisesti pystynyt asiaa päättämään. Kun jäin pois työterveydenhuollosta, pääsin heti julkisen puolella hoitoon ja sain pariksi vuodeksi jopa yksilöterapiaa kerran viikossa. Terapian, sopivien lääkkeiden, itse etsimieni puuhastelujen ja kirjoittamisen avulla pääsin vähitellen masennuksen syvimmästä vaiheesta vähän selkeämmille vesille. Kun 1.5.2006 jouduin työeläkkeelle, niin samalla hetkellä menetin terapian ja myös julkisen terveydenhoidon psykiatrin palvelut. Sain vuoden reseptin lääkkeistä ja passituksen oman kunnan terveyskeskukseen. Olin siis joutunut asemaan, jossa minä en enää ollut työmarkkinoille hyödyllinen. Onnekseni olen saanut kirjoittaa jopa romaanin, jonka synnyttämisen aikana saatoin mennä kirjan tuleviin tapahtumiin mukaan ja sillä tavoin unohtaa tämän normaalin elämän yksitoikkoisuuden ja jollotuksen.
Olen luonteeltani omissa oloissani viihtyvä, joka ominaisuus ei ole masennuspotilaalle se paras mahdollinen. Potilaan olisi hyvä irrottautua omista oloistaan ja mennä ihmisten ilmoille. Minulla tuo tarkoittaa sitä, että käyn joskus kaupoissa ja kesäisin pelailen golfia. Joskus jopa pääsen johonkin porukkaan tai saan vaimoni kaverikseni, mutta melko usein kävelen kentällä aivan yksikseni omine ajatuksineni.
Mihinkään ryhmäterapioihin minua ei saa kuin kilon kappaleina. Myös kaikki kokoukset, pikkujoulut sun muut riennot jätän ilman muuta väliin. Kokouksia olisi yksityistien, golfseuran ja -kenttäyhtiön, viestiupseeriyhdistyksen, miniharrastuksen ja monen muun asian tiimoilta, mutta en niihin yksinkertaisesti viitsi mennä. Pitkän työuran aikana sain olla liian kanssa erilaisissa palavereissa ja ilmeisesti nyt on kiintiö täynnä. Toki en työyhteisönkään tiimoilta käynyt koskaan esimerkiksi pikkujouluissa, joten olen kaiketi oikein perustyyppi sairastumaan masennukseen ja erakoitumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti