Luin juuri viimeisintä Ylä-Kainuu -lehteä. Sattui mukavasti, kun olin joku blogi sitten harmitellut Suomussalmen nuorison karkaamista sisäihmisiksi. Lehdessä oli juttu, kun kirkonkylän ja Ämmänsaaren asukit olivat mitelleet voimiaan ja taitojaan jääkiekossa. Kirkonkylä oli tietenkin voittanut kapinan!
Minäkin olin nuorena ollessani joitakin kertoja mukana samoissa karkeloissa! Ensimmäisen kerran olin mukana talvella 1963. Silloin kirkonkylällä ei vielä ollut lainkaan kaukaloa, vaan talvitien viereen Harakanrantaan oli aurattu järven jäälle alue, jossa me pelailimme ja luistelimme. Aura kävi alueella joskus, mutta pääasiallisesti me itse kolasimme alueen luistelukelpoiseksi. Koska alueella ei ollut lainkaan laitoja eikä maalauksia, niin pelimme oli hyvin erilaista kuin sitten oikeassa kaukalossa. Lisäksi jää oli hyvin epätasainen, vaikka sitä oli yritetty parantaa jäädyttämisellä. Railoja siihen tuli tämän tästä.
Kerran luistelin tuollaiseen railoon, lensin päälleni jäähän ja vasta siinä vaiheessa, kun lähes kaikki muut luistelijat olivat kerääntyneet ympärilleni, aloin tajuta tilanteesta jotakin. Poskikin oli aivan verisillä naarmuilla!
Seuraavana sunnuntaina meillä oli tuo minun ensimmäinen peli Ämmänsaaren asukkeja vastaan. Minun oikean puolen poski oli turvoksissa ja naarmut olin peittänyt heftalla. Siis olin ihan oikean jääkiekkoilijan näköinen tuolta osin. Muuten ei ollut kehumista. Polvisuojana oli kerros sanomalehteä ja muita suojuksia ei sitten ollutkaan. Ainoastaan kunnon hanskat olin saanut hankittua kesätienesteilläni.
Ja me tietenkin voitimme sen pelin! En ole varma, oliko se ensimmäinen kirkonkylän ja ämmäläisten välillä, mutta varmasti se oli yksin ensimmäisistä, koska meillä kirkonkylällä ei ollut paljon aiemmien mahdollisuutta harrastaa jääurheilua.
Meidän luistimemme olivat teroitetut järven jäälle sopiviksi, mutta kunnon kaukalon jää oli paljon kovempi ja todella tasainen, joten jo luistelussa oli alussa vaikeuksia. Toinen vaikeus oli laitojen hyödyntäminen pelissä ja kolmantena rajojen huomaaminen kentässä. Muistan, että sain tuomarilta viimeisen varoituksen, kun puolustajana en kiirehtinyt ottamaan hyökkäusalueelta tulevaa kiekkoa ennen hyökkäysalueen rajaa, vaan päästin sen yli ja sitten syötin sen jälleen hyökkäysalueelle omille pelaajille. Kaksi kertaa sain tietämättäni paitsion aikaan, mutta kolmatta kertaa en enää sortunut samaan virheeseen.
En saanut tässä ensimmäisessä pelissäni lähes nuorimpana (14 v) paljonkaan jääaikaa, mutta olin kuitenkin joukon jatkona ja voittoa hakemassa. Jatkossa myös minun pelipanokseni parani jonkin verran, kun pääsin laitahyökkääjäksi.
Sitä me kirkonkyläläiset ihmettelimme, että ämmäläiset olivat aina niin vaisuja vastustajia, vaikka heillä oli siihen aikaan peilaten olosuhteet viimeisen päälle! Kirkonkyläänkin saatiin kaukalo jonkun vuoden päästä, mutta sen jää ei ollut koskaan kilpailukykyinen Ämmänsaaren kaukaloon verrattuna. Ja homma näyttää jatkuvan edelleen samana, vaikka kirkonkylä nykyään on vieläkin enemmän vain sellainen Ämmänsaaren nukkumalähiö, ja hallikin on tietenkin Ämmänsaaressa. Mielenkiintoista oli se, että nykyisessä kirkonkylän joukkueessa oli kapteenina 61 -vuotias Ensio K. Hän ei muistaakseni ollut mukana jääkiekkohommissa silloin -60-luvulla, kun hän harrasti mäkihyppyä ihan hyvällä tasolla. Hän on kaiketi nyt sitten vanhempana lastensa kautta tullut mukaan jääkiekkoharrastukseen puuhamieheksi jäähallihankkeeseen ja muuhunkin huoltamiseen ja entisenä lahjakkaana urheilijana on myös itsekkin pistänyt luistimet jalkaan ja ottanut mailan käteen sekä pitänyt kuntoaan ja taitoaan yllä esimerkillisesti. Nostan hattua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti