Rähmällään!

Kävin illalla hämärissä hiihtelemässä Mäntsälän pohjoispuolen pelloille ajetulla ns. ladulla. Ns. sen vuoksi, että lähes koko matkan latu kulki syksyllä kynnetyillä pelloilla. Koko ajan oli oltava tarkkana, että suksi ei tökkää kynnökseen. Ja suksienkin vuoksi yritin vältää maakosketuksia.
Olin reissun melkein tehnyt, kun katseeni hetkeksi nousi ylös ladusta ja seuraava havainto oli, kun makasin rähämälläni henkeä haukkoen. Olin tuiskahtanut suoraan ketoon keuhkolleni! Varmaan meni monta minuuttia, kun kokosin itseäni ja konkoilin vähitellen ylös. o
Oikea suksikin oli irronnut jalasta, mutta sauvat olivat ehjät. Minähän hiihtelen kilpahiihtokaudeltani jääneillä kalustoilla, joten sauvatkin ovat melkoisen herkästi katkeavaa hiilikuitulaatua. Vasemman käden peukalon oli iskenyt voimalla maahan ja en pystynyt enää hiihtämään vasenta kättä kayttäen. Onneksi matkaa oli enää 50 metriä autolle.

Yleensä en suksien kanssa ole rymynnyt. Ehkä edellinen kerta oli Hyvinkäällä joskus 1980-luvulla. Nytkin Hirvihaaran laskuissa ei ole ollut mitään ongelmia mennä vauhdikkaasti ilman aurauksia alas "nätisti" askeltaen. Nyt varmaan hiihtelyt on tältä talvelta hiihdelty, sillä vasen käsi on varmasti käyttökelvoton vielä pitkän aikaa. Nyt peukalo on pahasti turvoksissa ja todella arka ja tönkkö. Luuvaurioita siinä tuskin on, mutta sidokset ovat vähän saaneet ylimääräistä iskua. Toivottavasti se paranee ennen golfkauden alkua!

Lueskelin eilen tullutta Moottori -lehteä. Siellä oli pari juttua, jotka tavasin huolella alusta loppuun. Ensin kävin läpi Teijo Poutasen ja kumppanien jutun liukkaan kelin ajoharjoituksista.
En voi kuin yhtyä heidän mielipiteisiinsä. Liukkaankelin ajoharjoittelu on todella tärkeä osa liikenneturvallisuutta, kun harjoittelu pystytään tekemään normaaleilla ajonopeuksilla. Nykyisiin ajokortteihin liittyvällä liukkaankelin harjoituksella ajoharjoitteluradoilla ei ole juurikaan mitään merkitystä todelliseen liikenneturvallisuuteen ja auton hallintaa edesauttavaan tilanteeseen. Siellä nimenomaan ajetaan liian pienillä nopeuksilla, jotta ajajalle syntyisi tarvittava perstuntuma auton käyttäytymisestä. Ajo on lähinnä jonkun pelikonsolin ajotilanteita vastaavaa. Tietenkin siitäkin on pientä apua, mutta todelliseen läheltä piti tilanteeseen sellaisesta ei ole mitään apua. Niissä kun pitää ajaa takapuolella, jotta ehtisi reagoida riittävän nopeasti. Ja takapuolella tai selkäytimellä ajoa ei opi muuten kuin harjoittelemalla.

Nykykuskit eivät juuri pysty tuota harjoittelua saamaan aikaan muualla kuin liukkaankelin ajoharjoittelutilaisuuksissa. Jääratoja kun nykyään ei suvaita järvien jäille - eikä noita jäitäkään ole nykyään ihan joka talvi. Siis harjoittelutilaisuudet ovat vähissä ja vaatiikin erittäin suurta aktiivisuutta etsiä ja löytää niitä. Kuitenkin noita liukkaita jääkelejä esiintyy vieläkin!

Minä tein aikoinani sen päätöksen, että kun itse olin aikoinani saanut harjoitella kunnolla erilaisissa olosuhteissa ja päässyt vielä kilpailemaankin, niin järjestin noita ajotilaisuuksia työyhteisöllemme. Ensin olin yksin opettajana, mutta kun osallistujamäärät kasvoivat, niin sitten tilasin harjoittelutilaisuudet Autoliitolta ja juuri Teijo Poutaselta. Ja joka kerta paikalta poistui tyytyväisiä opiskelijoita. Tietenkin yksi ajotilaisuus ei vielä opeta mitään selkäytimellä ajoa, mutta oppiipahan siinä kuitenkin kunnioittamaan erilaisia olosuhteita. Ja joka kerta löytyi oppilaiden kulkuneuvoista suoranaisia vaarallisia vikoja tai puutteita selviytyä kunnialla talviolosuhteissa. Löytyi lukuisia jarruvikoja. Jos jarru jää päälle väistötilanteessa, niin auto ei käänny ja onnettomuus on väistämätön. Löytyi alustavikoja. Jos esimerkiksi iskunvaimentimet ovat huonossa kunnossa väistöt eivät taaskaan onnistu ja onnettomuusriski on ilmeinen. Ja suurimmat puutteet olivat yleensä renkaissa. Oli parempia renkaita etuakselilla, epätasaiset nastoitukset, liian vanhoja korppurenkaita ja sitten olivat ne nastattomat renkaat. Jos noilla kombinaatioilla on pakko ajaa, niin silloin jääkeleillä on todella otettava nopeuksista reilusti pois, jotta on edes jonkinlaiset mahdollisuudet selviytyä. Toki jääkeleillä ei voi ajaa millään varusteilla kuin kesällä!

Opit pätevät tietenkin myös kesäkelille ja jopa kuivalla asfaltilla ajamiseen. Silloin tilanteet tulevat esiin vaan paljon suuremmilla nopeuksilla ja se sitten tuo esiin lisävaatimuksia. Reaktoiden on oltava todella nopeat, jos esimerkiksi moottoritienopeuksissa alkaa jotakin tapahtua. Silloin yleensä ajamisen on perustuttava selkäytimellä ajamiseen!
Myös ajoneuvot voivat vaatia erilaisia valmiuksia reagoida tapahtumiin. Nykyaikaiset etuvetoiset autot ovat yleensä sellaisia, että auton liikkeet ovat hyvinkin vakaita ja ajoneuvot ovat tyypillisesti melkoisen aliohjaavia. Varsinkin tottumaton kuljettaja voi erehtyä ajamaan liian kovaa, kun ajoneuvo tuntuu pysyvän hyvin hanskassa. Mutta jossakin vaiheessa tulee se liian tiukka kurvi ja auto painelee suoraan metsikköön.
Nuoret hankkivat mieluusti Saksasta tehokkaita takavetoisia BMW -autoja. Koska rahavarat ovat tietenkin rajalliset, niin yleensä päädytään johonkin vanhempaan malliin, jossa ei ole ajonvakautusta. Olen itsekin ajanut aikoinani yli kymmenen vuotta Bemareilla, Sierralla pari vuotta ja takavetoisilla Volvoilla toistakymmentä vuotta. Bemarit ja Sierra olivat suhteellisen kevytperäisiä ja siis hieman tarkkoja ajettavia. Mutta kun aikoinani olin ollut ahkera harjoittelija, niin minusta nuo ajokit olivat turvallisempia kuin esim. etuvetoiset Volvot, joita minullakin on ollut. Nämä takavetoiset antavat kuljettajalleen informaatiota paljon ja käytöksellään ilmoittavat kuljettajalleen huonoista keliolosuhteista esimerkillisen hyvin, jos kuljettaja vain osaa niitä tulkita. Ja tulkkauksen perusteella on kuljettajan tehtävä selkeä päätös ajaa yksinkertaisesti hitaammin.
Yhden kerran olen selviytynyt varmalta metsään ajamiselta, kun olin aikoinani leikkinyt jääradoilla. Ajoin Datsun satasella Kontiomäeltä Sotkamoon päin pientä tietä kevättalvella 1976. Erään nyppylän päällä autoni etupyörät putosivat raiteisiin, jotka johtivat suoraan metsään. Nopella käsijarrun käytöllä sain riisipussin poikittain ja etupyörät nousivat ylös raiteilta ja matka jatkui. En edes ollut ehtinyt tajuta tilannetta, kun se oli jo ohi. Joku oli ajanut metsään ja ilmeisesti autoa oli hinattu jollakin heppaisemalla pelillä ylös ja vedettävän oli pitänyt antaa apua. Sutivat vetopyörät olivat siten tehneet kiskot metsään!

Katselin Moottorin julkaisemaa juttua kuolemaan johtaneista liikenneonnettomuuksista viime vuoden helmi- maaliskuulta. Autojuttuja oli 33 kpl.
Kaikista tapauksista 25% oli tavalla tai toisella tahallisia. 5 oli selkeää itsemurhaa, yksi todennäköinen itsemurha ja kahdessa tapauksessa humalainen kuski lähti poliisia pakoon (8 kpl).
21%.ssa tapauksista kyseessä oli iäkkään ihmisen väärinarvioinnista ja huomaattomuudesta johtuva onnettomuus (7 kpl).
18 %:ssa tapauksista oli kyseessä humalaisen aiheuttama onnettomuus (6 kpl).
18%:ssa tapauksista oli kyseessä selkeästi taitamattomuudesta johtuva onnettomuus (6 kpl).
18%:ssa tapauksista oli kyseessä sairaudesta johtuva onnettomuus (6 kpl).
Tavallisesti ainakin kesäonnettomuuksissa on lukuisia tapauksia, joissa nimenomaan nuori ja yleensä poika on ajanut suuritehoisella Bemarilla ulos tieltä. Ilmeisesti ne pidetään talvella seisonnassa ja taas suven saapuessa otetaan esiin naftaliinista.

Itseäni jäi mietityttämään tuo tahallisesti rekkaan ajettujen tai pakenemistilanteiden suuri osuus. Miksi nuo pitää hoitaa niin, että sivulliset kärsivät. Mikseivät tyypit aja vain päin kalliota, jos autolla homma pitää hoitaa. Nyt syyttömät rekkakuskit saavat traumat loppuelämäkseen. En ymmärrä!