Ensimmäinen "runoni"

Vuoden 2008 runo

Vanha vuosi vetää viimeisiään,
henki vaivoin enää pihisee,
mutta periksi ei saa antaa - vielä.
Jonkun aikaa täytyy varttoo,
vasta puolen yön aikaan,
voi alkaa periksi antaa.

Uusi vuosi jo sieltä kopaltaa,
oikein silmissä säkenöi ja korvissa paukkuu.
Mitähän sillä on mielessä?
Siitä ei vielä nyt saa selkoo.
Savun hälvettyä, paukkeen lakattua,
alamme nähdä suunnan,
mihin meitä viedään.

Onko tulossa rauhaisaa eloa,
vai peräti pahaa eripuraa?
Vaikutamme asiaan myös itse,
anna joskus myös periksi.
Silloin elomme jatkuu aina
kuin paraskin lasku kosken.
Kivikot ylitämme kuin tyhjää vaan!

Vuoden päästä voi nyt uusi vuosi,
kääntää kylkensä kuin vanha muori,
joka pääsee vihdoin luokse vaarin.
Hymyilevin, ryppyisin huulin,
hän lipuu ohi viimeisen portin.
Ja kaikilla on niin hyvä olla!

Tuo pätkä syntyi kerralla. Olin päättänyt kirjoittaa uuden vuoden jutun, mutta sormet tekivät siitä tuollaisen. Siis jonkinlaisen runon! Lähetin tytöilleni tekstiviestin heti kirjoittamisen jälkeen, että viimeistään nyt alkaa pääni lahota oikein kunnolla. Siis suomussalmelaisen rakennusmiehen poika yrittää kirjoittaa runoa. Sehän on ennenkuulumatonta! Siellä ei lööperit paljon painaneet, vain kunnon työ oli ainoaa oikeaa. Työllä sai sen leivän ja sehän sitten riittikin.

Onneksi isä ei ole enää näkemässä. Äiti on ihan erilainen. Hän jopa itse kirjoitteli runoja. Ostin hänelle joskus jopa kirjoituskoneen, että hän saisi niitä luettavampaan ulkoasuun. Virikepiireissä emännät sitten tekosiaan lueskelivat ja arvioivat. Virikepiirin vetäjä Paavo Aulis Minkkinen pisti joskus jopa jonkun kirjoitelmia sanomalehteenkin. Minulla on sellainen muistikuva, että äitinikin kirjoituksia joskus olisi ollut lehdessä.

Jätän nuo runouden arviot paremmille asiantuntijoille ja lähden saunaan!