Olen käynyt jo kaksi kertaa hiihtämässä. Eilen tahkosin tunnin Hirvihaaran pellolla ja tänään olin sitten jo maastossa Anttilasta Hirvihaaraan menevällä, maakaasuputken linjalle ajetulla, ladulla. En uskaltanut mennä aivan Hirvihaaraan asti, kun pelkäsin jääväni metsään, mutta kolme varttia kuitenkin hiihtelin.
Kunto on sellainen, että olin jokaisen pienenkin töntyrän päällä anaerobisella alueella ja eilen joka kerta, kun piti mennä vastatuuleen. Eilen mittasin tunnin päästä ladulta poistuttuani pulssiksi ruhtinaalliset 94. Tänään sentään se oli puolentunnin päästä tippunut jo tasoon n. 80.
Siis tiedän, että minulla on täysin rapakunto ja tiedän, mitä asialle voisi tehdä, onhan minulla sentään hiihdon lajiosan valmentajakurssi suoritettuna yli 20 vuotta sitten. Nyt pitäisi vaan toteuttaa asiat jo kesällä, että talvella voisin edes hieman nauttia hiihtolenkeistä. Entiseen vauhtiin ei tietenkään ole tarvettakaan, kun nyt pystyisi etenemään sellaista mukavaa matkavauhtia.
Täytyy nyt talvella, niin kauan kuin sitä nyt kestää, käydä säännöllisesti ladulla, että saisin nostettua kuntoa edes hieman.
Ihmiset sanovat, että luisteluhiihto on helppoa. Niin se on hyväkuntoiselle ja hyvin luistavilla välineillä. Mutta jos kunto on ruosteessa, ei edes hyvällä tekniikalla pääse ylämäissä kunnolla etenemään, myötäleet ja tasaiset kyllä sujuvat jotenkin. Perinteisellä pääsee huonokuntoinenkin jotenkin eteenpäin, jos suksiin on onnistunut saamaan kunnon pidon. Minulla ei ole jäänyt kilpahiihtouran jälkeen yksiäkään perinteisen suksia, joten jokaisella lenkillä on mentävä luistelusuksilla. Niitä minulla onkin neljä paria, että periaatteessa jokaiselle kelille löytyy oma parinsa. Ne ovat liki 20 vuotta vanhoja ja ovat tarkoitetut n. 15 kiloa keveämmälle hiihtäjälle, niin ohjautuvuus ei ole parasta mahdollista luokkaa. Voitelut yritän tehdä ihan kunnon tavaralla, että edes laskuissa olisi entistä vauhtia.
On siis jotensakin ruunamainen olo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti