Pitkästä aikaa aamuteeveessä oli otsikossa mainittuja mielenkiintoisia juttuja.
Suomalainen projektiasiantuntija oli nimitetty kansainväliseen projektinhallintaan keskittyneen organisaation veturiksi. Kaveri oli toimittajan haastattelussa ja siitä sain itsekin miettimisen aihetta:
Tulin 1980 keväällä PLH:n radio-osaston palvelukseen ja syksyllä minun harteilleni sälytettiin todella suuri urakka tai hanke tai projekti, miten sitä nyt kukin haluaa nimittää. Se oli suurempi kuin aiemmat kyseisen organisaation omille asiakkailleen rakentamat verkot ja miehityksenä oli lisäkseni vain 5 miestä! Että kuuden miehen voimin piti suunnitella ja rakentaa koko maan kattava radiopuhelinverkko ja lisäksi radioverkon ohjauslaitteiden ja puhelinjärjestelmien ohjauslaitteet kaikille tilaajan organisaation merkittäville toimipaikoille. Siinäpä sitä oli pulmaa kerrakseen! Projektiorganisaatio oli pantava todella liukkaaseen kuntoon. Minulle tulivat luonnostaan projektin vetovastuu sekä ohjauskeskusten ja radioverkon suunnittelu, Paavo H hoiti rakentamiseen liittyvät jutut ja edesmenneen Olavi K:n ryhmä kaikesta tekniikkaan liittyvästä sälästä. Lisäksi jokaisen piirin alueella oli yksi henkilö hoitamassa paikallisia asioita - tietenkin otoina. He sitten järjestivät myös itse käytännön rakentamistyön ohjauslaitteille ja tukiasemille.
Verkon tilaaja oli hyvin vaativa, joten kaikessa oli tehtävä vain parasta, muuten olisi tullut noottia esimiehilleni. Minun oli siis hoidettava urakka hyvin niin tilaajan kuin oman organisaation kanssa. Välillä tuntui, että olin ihan kuvaannollisesti puun ja kuoren välissä. Mutta nuorena urheilijana jaksoin! Radioverkon suunnittelin tietokoneavusteisesti, koska halusin saada jonkinlaista varmuutta, miten verkko tulisi toimimaan eri tukiasemapaikoista erityisesti myös käsiradioilla. Onneksi firmassa oli radioaaltojen etenemiseen perehtynyt Timo K ja myös Jouko K oli todella avulias, että sain käyttööni ensimmäiset työkalut peittoaluesuunnitteluun. Näin verkostani tuli ensimmäinen tietokoneavusteisesti suunniteltu radioverkko Suomessa ja eipä tainnut vastaavia olla maailmallakaan. Tietokone ei varmasti ole itseisarvo missään työssä, mutta radioverkkosuunnittelussa sen avulla säästyttiin monilta turhilta jälkijusteerauksilta. Säästettiin rahaa ja saimme tyytyväisempiä verkon käyttäjiä.
Tekniset määrittelyt laitteille oli tehty jo ennen minun tuloani kuvioihin, mutta ne olivat sellaiset, että tilaajan ja laitetoimittajan näkemykset olivat joissakin tärkeissä osissa eriävät. Niinpä projekti viivästyi heti alussa reilusti noiden ongelmien ratkaisuja etsiessä. Mutta kun tekniikka saatiin hyväksyttyä, niin sitten mentiin vauhdilla Suomi läpi. Projekti oli onnistunut, mutta kiitosta siitä ei juuri herunut. Tai ei me niin kiitoksen kipeitä oltu, mutta kun olisimme edes saaneet sellaiset palkankorotukset kuin muutkin. Jäimme organisaation muista ryhmistä jälkeen monen monta palkkaluokkaa vuosien varrella. Siinä mielessä olin huono projektipäällikkö, että en osannut kertoa esimiehilleni kuinka isoa urakkaa olimme tekemässä. Muuten projekti sujui hyvin.
Kun sain em. urakan oman osuuteni tehtyä, niin siirryin uusimman NMT-verkon suunnitteluun. Oli karseaa huomata, että radioverkkosuunnittelua tehtiin edelleen työpajassa eri antenneille tehtyjen muoviläpysköjen avulla! Melkoisen alkeellista, kun firmassa oli todella paljon aivan maailman huipputietämystä radioaaltojen etenemisestä ja tietokoneiden hyötykäytöstä!
Ensimmäinen hommani oli saada käyttööni viimeisin tietämys radioverkon suunnitteluun. Ja jälleen Timo K ja Jouko K tulivat apuun. Hankittiin sen ajan mittapuun mukaan tehokas mylly ja Jouko K:n henkilöt sitten alkoivat tehdä ohjelmistoa, koska mitään valmista ei maailmaltakaan löytynyt, vaikka kyllä etsimme.
Melkoisen pian siirryin muihin töihin, mutta digitaalikarttoihin perustuva suunnitteluohjelmisto kehittyi ja paisui. Kun suunnittelutyötä tekevät saivat esittää vaatimuksensa järjestelmään, niin luonnollisesti ohjelmistosta tuli lähes mammutti ja aina vaan kovempia koneita vaativa. Monet arvostelivat sitä, koska silloin alkoi maailmallakin jo olla huomattavasti kevyempiä suunnitteluohjelmistoja. Mutta arvostelijoilla ei tullut mieleen se, milloin ja missä olosuhteissa projektia aloiteltiin.
Kuitenkin se oli onnistunut projekti ainakin siihen saakka, kun olin itse siinä mukana. En enää palannut radiverkkosuunnittelun pariin, vaan muut työt odottivat.
Muistuupa mieleeni yksi todella mielenkiintoinen projekti. Projektipäällikkö oli saanut tehtäväkseen hoitaa erään palvelualustan määrittelyn ja hankinnan. Projektipäällikkö oli käsittääkseni kerännyt kaikki kynnelle kykenevät ammattilaiset tekemään määrittelyjä. Ja ilmeisesti kaikki mieleen tulevat ominaisuudet olikin sitten otettu mukaan. Ja sitten oli pistetty laitehankinta eteenpäin ja lopulta oli saatukin määrittelyt täyttävä laitteisto. Mutta, kun laitteisto ei enää kelvannutkaan hyötykäyttöön. Se oli niin monimutkainen ja hankala, että piti perustaa oikein projekti, joka keksisi laitteistolle jotakin järkikäyttöä. Minä jouduin mukaan kyseiseen projektiin. Istuttiin monia kertoja laitetoimittajan ja projektiin mukaan määrättyjen kanssa ja mietimme ja ideoimme laitteistolle sopivaa käyttöä. Mutta olimme niin rajoittuneita, että emme löytäneet laitteistolle, jossa oli kaikki asiat otettu huomioon, mitään käyttöä. Siksi se myytiin firman toiselle yksikölle, jolla oli sille sopivaa käyttöä. Tuo oli esimerkki huonosta projektista!
Firma kyllä panosti erilaiseen projetikoulutukseen mielestäni melkoisesti. Oli projektihenkilöille, projektipäälliköille ja projektien ohjausryhmien jäsenille suunnattuja kursseja. Itsekin sain nauttia noista kahdesta viimeksimainitusta koulutuksesta. Tuo projektien ohjausryhmien merkitys oli/on todella suuri, jotta projekti pysyisi kasassa - ei rönsyilisi liikaa. Itsekin olin mukana joissakin projektien ohjausryhmissä ja koin ne tarpeellisiksi, vaikka ne kuormittivat todella paljon, jos teki vaadittavan työn kunnolla. Monta kertaa noihin kokouksiin vain laukattiin valmistautumattomina jostakin toisesta tilaisuudesta, jolloin panos ei tietenkään ollut häävi, ja projekti ei saanut haluamiaan eväitä.
Itse olen kyllä mielestäni onnistunut projekteissa melkoisen hyvin. Löysin projekteihini aina sopivia ja ammattitaitoisia henkilöitä, jotka ovat mille tahansa projektille oikeastaan tärkein pointti.
Esimerkkinä omista projekteistani on ensimmäisen taloni rakentaminen, joka meni aivan projektisuunnitelman mukaan. Keväällä lumien sulettua aloitettiin ja heinäkuun lopussa jo asuttiin. Eikä paha ollut tämä toinenkaan, vaikka en henkisesti enää voimissani ollutkaan. Myös Minin rakentamisprojekti sujui mukavasti kuin myös viime kesän grillikodan ja terassin rakentamiset.
Ehkäpä minun projektitaidoilleni on vielä joskus oikeaa hyötykäyttöäkin!
Toinen aamuTV:n mielekäs aihe oli muistisairauksia käsittelevä osio:
Itse seurasin äitini verenkiertohäiriön aiheuttaman dementian etenemistä. Kun kesälomilla menimme kotiin, niin emme vuosiin huomanneet, kuinka huono tilanne oli. Äiti pystyi aika taidokkaasti selviytymään tilanteista, vaikka ne joskus olivat varmasti hänelle itselleenkin hyvinkin raskaita. Puhelimessa puhuttaessa hänellä aina joskus lipsahti, että kun heillä on joku tuntematon mies, eikä suostu lähtemään pois. Tai, että hän on äitinsä tai isänsä kanssa kotona! Vasta isän - siis miehensä - joutuminen sairaalaan ja sitten menehtyminen ratkaisi äidin ongelman. Hän joutui hoitokoti Kurimoon, joka on suomussalmelaisille vanhoille todella vaikea paikka. He kun muistavat kyseisen paikan köyhien vanhusten ja kehitysvammaisten hoitopaikkana. Nykyäänhän paikka on todella hyvän hoidon paikka. Niin oli varmasti äidillekin viimeisinä vuosinaan.
Mutta olen seurannut tuossa mielessä itseänikin. Miten minulla melkoisen usein katoaa mielestäni jotakin tiettyä asiaa tarkoittava sana. Erityisesti tämä tulee esille päivittäin, kun yritän kirjoittaa tarinaa jostakin ihan tutusta jutusta ja hakemaani sanaa ei vain muisteistani löydy. Lisäksi ihan tuttujen henkilöiden nimetkin ovat hyvin usein kadoksissa. Nuo ovat kuulemma muistisairauden ensimmäinen oire!
Toki minulla on päällä monivuotinen masennuskausi lääkkeineen, jotka voivat edesauttaa muistini heikentymistä. Mutta itse olen ajatellut, että tuskinpa menetty muisti enää entiselleen palaa, vaikka joskus kierteestäni eroon pääsisinkin.
Täytyy yrittää pitää aivojumppaa päällä ainakin kirjoittamisen kautta. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma mennä mukaan kaikenlaiseen toimintaan, ei pitäisi jäädä kotiin happanemaan. Mutta kun mitkään kekkerit tai edes tieosuuskunnan kokoukset tai vastaavat eivät kiinnosta. Olen istunut niin paljon turhissa palavereissa, joten en tunne mitään kutsumusta osallistua sellaisiin. Sitä paitsi minulla olisi tuskin kyseissä tilaisuuksissa mitään sanottavaakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti