Tänään oli mielenkiintoista katsella televisosta hiihtotapahtumia, ehkäpä siksi, että itse en juuri viitsinyt mennä ulos vesiräntäsateeseen. Mutta kisatkin olivat hyviä.
Ensin tuli lähetys Hakunilan SM-sprinteistä ja vähän myöhemmin naisten ampumahiihdon sprinttikisasta. Itselleni sprintti on ollut aina mieleen lajista riippumatta.
Hiihdin itsekin kansallisella tasolla 1970-luvun lopulla ja koko 1980-luvun. Silloin ei paljon sprinttejä noteerattu, eikä niitä kyllä järjestettykään. Mitä pitempi matka, sen parempi. Ja minua se sapetti. Olisin niin mielelläni repäissyt lyhyitä siivuja. Silloin olisi saanut mennä, mihin tekniikallaan ja kunnollaan olisi päässyt. Minulle 15 km oli jo ylipitkä matka. Sekin oli mentävä koko ajan käsijarru päällä kuulostellen. 30 km oli pisin matka, johon suostuin edes lähtemään. Seura hiihdätti kyseisen matkan mestaruuskilpailuna ja yhteislähtönä. Seurailin porukkaa ja pari kilometriä ennen loppua ratkaisin tilanteen yleensä edukseni. Kerran taisin jäädä toiseksi ja kerran keskeytin.
Suomussalmella opettajana ollessani ja alkaessani harrastaa hiihtoa, olin parhaimillani kunnan työyhteisöille järjestämässä ns. rakettiviestissä. Siinä osuudet taisivat olla 2 - 3 km:n luokkaa ja yksityisajoissa päihitin sellaisiakin kavereita, jotka 10 - 15 km:n matkalla voittivat minua minuuttikaupalla. Siitä jäi jotenkin kipinä noihin pikamatkoihin, ja tänne etelään 1980 muuttaessani ehdotin seurani Korson Kunnon hiihtojaoston puheenjohtajalle ja valmentajalleni, että eiköhän järjestetä kunnon rykäisyt. Ehdotukseni oli, että Paloheinän täyttömäelle ajotielle ajettaisiin kaksi identtistä, rinnakkaista latua ja pareittain hiidettäisiin pätkä alhaalta ylös ja aika ratkaisisi. Mutta kuuroille korvillehan esitykseni kaikui. Samoin kävi myös siinä esityksessä, että Peuramaan laskettelurinteen maastoon tehtäsiin tykkilumesta murtomaahiihtobaana ja maksamalla pääsisi hiihtämään kunnon latusilla. Vastaus oli tyly:"Murtomaahiihtäjät ovat niin persaukista porukkaa, että ei lyö leiville". Esitykseni olivat liian paljon edellä aikaansa.
Monta kisaa hiihdin Hakunilassa, josta nyt nuo sprinttikisat televisioitiin. Siellä oli etelän mittapuun mukaan ihan kunnon maastot ja ladutkin olivat yleensä kunnossa. Oli Paloheinän vastapainoksi kiva käydä sielläkin. On toki nostettava hattua, että Paloheinässä hiihdettiin joka talvi. Vaikka vettä satoi ja niityt viheriöivät, niin aina hiihdettiin. Niistä vesisadehiihdoista sain tarpeekseni ja päätin kilpahiihdon lopettaessani, että en enää ikinä hiihdä vesisateessa - enkä ole hiihtänyt. Toki nykyään menee hyviäkin kelejä sivu suun, kun ei jaksa lähteä.
SM-sprintit olivat hyvätasoiset. Syntyi ihan kunnon kisailua. Toki naisissa Pirjo (os. Manninen) oli ylivoimainen, mutta niin tietenkin täytyykin olla, jos aikoo maailmanvalioita kepittää.
Miehet olivat paljon tasaväkisempiä, joka on vähän huono merkki. Maailmanluokan hiihtäjien pitäisi olla paljon edellä kansallisen tason hiihtäjiä. Mutta kisat olivat hyvät ja mielenkiintoiset.
Naisten ampumahiihdon sprintissä Kaisa Varis otti ensimmäisen maailmacupin voiton ja oikeastaan aivan selvin luvuin. Hän oli 16 sekuntia nopeampi, kuin kakkonen. Nyt Kaisalla onnistui myös ammunta hienosti.
Pelkään vaan, että ruotsalaiset alkavat taas urputtaa, että Kaisan pitäisi pysyä pois laduilta, kun on kerran kärynnyt. Näinhän he alkoivat tekemään Virpinkin hiihdoista. Mitäs mieltä se kettu olikaan pihlajanmarjoista?
Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun urheilija tai periaatteessa kuka tahansa on taakkansa kantanut ja tuomionsa kärsinyt, niin kenelläkään ei ole mitään syytä alkaa tuomariksi. Jos sitten taas joskus käry käy, niin ehkä sen jälkeen saattaisin minäkin olla sitä mieltä, että olisi viisasta lopettaa.
Mutta Kaisan ja Virpin kohdalla ja niiden muidenkin, jotka mm. Lahden MM-kisoissa joutuivat sapattivuodelle, kohdalla oli mitä ilmeisimmin tilanne se, että korkeammat voimat ajoivat niin voimallisesti menestystä, että tuollaiseen tilanteeseen yksinkertaisesti vain ajauduttiin. Kun en tiedä, niin ehkä ei ole syytä spekuloida enempää. Tässä vain näyttää näin ulkoapäin olleen vähän samanlaisia asioita, kuin Sonerassakin. Kansa ja johtajat vaativat yhä kiivaammin tuloksia ja omaisuuden maksimointia mistään välittämättä. Siinä sitten meni monelta ulkopuoliseltakin elämä sekaisin. Ja todennäköisesti sylttytehtaita ei ole perinpohjin vieläkään selvitetty, eikä kait selvitetäkään. Joillakin on hyvin suojelevat suojelusenkelit - kaikille niitä ei ole riittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti