parkkaaminen

Pöllin parkkauksen 2. MM-kilpailut kesäkuussa

Ylä-Kainuu -lehti kirjoitti 1.5. ilmestyneessä numerossaan, että jo toiset pölliparkkauksen MM-kisat ovat tulollaan. Sinänsä tuo ei ole mikään uutinen, koska nykyään kilvoitellaan MM-tittelistä yhä ihmeellisemmissä lajeissa. Samassa jutussa oli se varsinainen uutinen, että pölliparkkausta pääsee harjoittelemaan kursilla, joka järjestetään 19.5. Kalle Päätalon maisemissa Taivalkosken Jokijärvellä. Kurssin päätteeksi on luvassa pieni kilpailu, jossa voi mitata tasoaan. Tervemenoa harjoittelemaan, parkkaaminen on hauskaa puuhaa!

Pöllien parkkausta ja simputusta

Järjestin itselleni hommia, kun aika tuntui pitkältä. Kaadoin tontiltani mäntyjä ja pätkin niitä sopivan mittaisiksi. Tai oikeastaan kaadoin puut vasta sen jälkeen, kun olin saanut hankittua kuorimaraudan. Paikallisen rautakaupan hylly oli tyhjä, eikä muissakaan liikkeissä työkalua ollut, mutta netti auttoi. Itse asiassa ehdolle tuli useita liikkeitä, jotka työkalua kauppasivat, mutta päädyin alle viidenkympin rautaan. Rauta on suomalainen Härmän Taonnan tuote, ja on ihan asiallisen näköinen ja toimiva peli. Eräs liike myi kuorimarautaa reilusti alle kympin hinnalla, mutta siihen en jostakin syystä kajonnut, kun muistin aikoinaan kahta halvalla hankkimaani kiinalaista kirvestä.

Siinä puita kuoriessani ja työkalun toimivuutta ihastellessani tuli mieleeni, että ensi kosketukseni ja samalla viimeinen kosketukseni kuorimarautaan tai vuolurautaan, kuten isäni kapistusta nimitti, oli talvella 1956 ollessani seitsemän vanha. Lähellä silloista asuinpaikkamme oli ollut savotta, ja isä oli ottanut hoitaakseen savotan tuottaman puutavaran kuorimisen, parkkaamisen. Kaiketi oli niin, että kevääseen mennessä lanssin piti olla isän puolesta selvä. Heti kelirikkojen mentyä puut oli varmaankin tarkoitus ajaa Kajaanin paperitehtaalle. Minä olin koulussa ensimmäisellä luokalla, joten ainakin hiihtolomalla olin isän kaverina. Meillä oli vain yksi vuolurauta, jonka minä sain käyttööni isän parkatessa isompia puita petkeleellä. Isän käyttämä termi vuolurauta johtui ilmeisesti siitä, että rakennuksilla töissä ollessaan isä vuoli raudalla hirsiä puhtaaksi ennen salvamista. Isän rauta oli kovasti kulunut, koska sitä oli lukuisia kertoja jouduttu hiomaan. Isäkään ei vuolurautaa paljon tarvinnut tuon urakkamme jälkeen. Me muutimme kirkolle, ja rakennukset tehtiin laudoista tai tiilistä, joten hirsityökalujen käyttö jäi sen vuoksi vähäiseksi. Ainoastaan kerran isäni tarvitsi vuolurautaa kirkonkylälle muuton jälkeen. Hänellä oli urakalla tehtävänä pyöröhirsihuvila, jonka kaikki hirret oli vuoltava puhtaiksi, kun sinistyminen oli päässyt hirsiä raiskaamaan.

Viime kesänä pidin kyseistä rautaa jo käsissäni käydessäni Suomussalmella ja aioin ottaa sen mukaani, kun suunnitelmissani oli raudalle tarvetta, mutta sinnehän se unohtui.

Siis ainakin hiihtoloman olin pöllin parkkaaja talvella 1956. Isä teki minulle matalamman kuorintapukin, jolle hilasin pienimpiä kuusipöllejä ja isän ohjeiden mukaan vetelin tarkasti kuoret pois. Metsäherra oli isälle asettanut kovat vaatimukset pöllien puhtaudesta, ja isä tietenkin vaati sitä samaa minulta. Pöllien pinoaminen oli myös tarkkaa puuhaa. Pinon pohja piti tehdä tuhdisti, että lumien ja maan sulaessa pino seisoisi edelleen uljaasti tasaisena muurina. Kerran vyöräytyi metsäherra minunkin aikana työmaallemme ja hyvin tärkeänä seurasi, miten tarkasti kuorta vedin pöllin kyljestä pois. Ilmeisesti hän sillä erää oli tyytyväinen, koska ei puuttunut minun tekemisiini. Isälle hän antoi ennakkoa jo tehdystä työstä.

Mutta keväällä, kun metsäherra oli tullut mittamaan pinoja, oli tapahtunut se, mitä isäkin oli pelännyt. Metsäherra oli tylysti kumauttanut leimauskirveen hamaralla mielestään alimittaiset pöllit pois pinosta. Todennäköisesti ne olivat juuri niitä minun kuorimiani pienimpiä pöllejä, joista tuli hylkyjä yhdellä pamauksella. Isä ihmetteli, että ihme juttu, kun pöllit olivat tekomiehiltä kelvanneet, mutta parkkaajalta ei. Tietenkin kuoriminen ohentaa pölliä, mutta eihän olisi ollut korkeampaa matematiikkaa ottaa ohentumista huomioon jo tekovaiheessa. Isän tili tietenkin pieneni ja perkeleitä tuli.

Isä oli ihan mielenkiinnosta käynyt joskus kesällä katsomassa, olivatko hylyt edelleen lanssilla, mutta olivat kelvanneet kyytiin. Varmasti niistä tuli samanlaista paperia kuin paksummistakin, mutta saipahan metsäherra näyttää mahtavuuttaan. Siis ihan simputustahan se oli!

Minulla on tiettyjä suunnitelmia pöllien varalle, mutta katsotaan, mitä niistä syntyy. Jospa nikkaroidessa syntyisi vaikkapa uusi romaani.

Puut on varmasti vielä vuoltava uudelleen ennen käyttöä, nyt on pääasia, että rungot kuivuvat ja kevenevät.

Onneksi oli kone, jolla tukit sain hyvin metsästä. Ukon voimat eivät riittäneet suurimpien runkojen siirtelyyn.