moottoriurheilumietteitä!

Televisiosta on näkynyt viime aikoina melkoisen mukavasti moottoriurheilua, F1- ja rallikausi alkoi jo jokunen aika sitten ja suomalaista ralliakin olemme saaneet katsella aika mukavasti. Tietenkin mukavasti, jos on kiinnostunut moisista lajeista. Ja meikäläinen on!
Kotona on toisella osapuolella sanomista, kun vähänkin moottorit päästävät lauluaan, ja niinpä minä joudun luikkimaan kortin kanssa katsomaan lähetyksiä sellaiseen paikkaan, etten tulisi vaimoparan rauhaa härinneeksi. Kyllä vaimo oli aikoinaan kisoissa mukana ja kannustikin ajamistani, mutta nyt on sitten ilmeisesti tullut mitta täyteen.

Katselin tänä (siis lauantai-) aamuna F1-harjoituksia Malesiasta ja siellä Järvilehto asiallisesti kommentoi ajokkeja ja ajamista. Noista kommenteista sain päähäni pistää tänne sivustoille hieman asiaa suomalaisesta kansallisesta autourheilusta jokamiesluokan ja rallisprintin osilta.
Meitä oli kolme kaverusta, jotka perustimme oikein tiimin vuonna 1988 harrastustamme varten.

Kuvassa on koko NMT-Team. Oikealla on Sirkan Martti, keskellä Blomin Pasi ja meikäläinen seisoskelee vasemmalla. Kuten kuvasta näkyy, olemme tuolloin vielä sutjakkaita poikia koko joukko. Toki Masa on vieläkin, mutta me olemme Pasin kanssa päässeet vähän pöhöttymään.
Masan kanssa edustimme matkapuhelinasiantuntijuutta ja Pasi jo muutamia vuosia jokkista ajaneena ajamisen ja autonrakentamisen asiantuntijuutta. Pasi opetti meikäläisen tekemään lähes kaikki harrastukseen liittyvät tekniset manipulaatiot ja ehkä Masakin sai jotakin oppia, mutta hän oli pakertanut autojen kanssa ennenkin. Minulle oli kaikki suunnilleen uutta.

Tiimin perustamisessa auttoi kovasti firmamme markkinointiin tullut Marjatta Kuitunen. Hän näki, että tiimillämme on kompetenssia viedä matkaviestinjuttuja ruohonjuuritasolle. Myös Markku Lehkonen Philipsiltä oli mukana alusta alkaen kuten myös Benefon pariinkiin otteeseen. Nokiaa emme voineet edes pyytää kummeiksemme, koska työmme vuoksi olimme Masan kanssa heidän kanssaan tekemisissä. Pidimme huolen, että jauhot ja vellit eivät mene sekaisin.

Tiimimme herätti huomiota joka paikassa, missä olimme mukana. Joka paikassa emme saaneet varauksetonta vastaanottoa. Hyrylän UA:ssakin näitä soraääniä kuului, kun kaikki eivät nähneet hyvänä, että jokainen ei herra Valoa kumarrakkaan, mutta vähitellen nämäkin soraäänet hiljenivät, kun hoidimme lukuisissa Hyrylän UA:n järjestämissä kilpailuissa viestityksen. Ja kyllä minä sain eräiltä Hyrylän UA:n valolaisiltakin ihan merkittävää apua alkuvaiheessa.

Niitä viestityksiä sitten piisasi. Hoidimme kymmenien tapahtumien viestinnät vuosittain, joten pystyimme tukemaan monen tapahtumajärjestäjän tavoitteita. Pääasiassa tapahtumat olivat urheilukisoja.

Kuvassa kova jokkisfolkkari. Tällä ensimmäisellä ihan itse alusta asti tehdyllä laitteella voitin Hyrylän UA:n jäsentevälisissä kilpailuissa rekisteröimättömien kilpa-autojen sarjan hopeamitalin vuonna 1991. Minusta se oli sensaatio, eikä kerro mitään minun ajotaidoista vaan siitä, että auto oli todella mainio. Olin onnistunut säätämään sen tasapainon nappiin. Olivat camberit ja casterit kohdallaan etupäässä ja kulmat kohdallaan takapäässäkin. Lisäksi jousitus oli kurakelille juuri sopiva kuin myös moottori. Samoilla säädöillä tein sitten myöhemmin toisen kilpurin, mutta siitä en tahtonut saada millään ajettavaa peliä. Rakensin alustan moneen kertaan, mutta vasta muutaman vuoden päästä sain sen sellaiseen kuntoon, että viitsin lähteä sillä kisoihin, ja heti meni kaupaksi.

Tulivat folkkarit suhteellisen tutuiksi noina vuosina. Jyllilän Marko innostui myös ajamaan jokkista. Kun Pasi lopetti ajamisen, niin Marko kävi ostamassa yhden Pasin autoista rivitaloyhtiönsä pihan koristukseksi. Jossakin vaiheessa hänen autonsa vaihteisto alkoi sylkeä kakkosta pois päältä milloin sattui, niin tietenkin Markon oli saatava vaihteisto huoltoon. Marko otti työkalut pihalle, puhelimen kouraan ja soitti minulle aina, kun oli jonkun työvaiheen tehnyt. Niin minä sain kauko-ohjauksella kerrottua Markolle, miten folkkarin vaihteisto saadaan pois. Ja sitten korjauksen jälkeen taas paikoilleen. Ehkä minä silloin vielä osasin jotakin, koska juuri tuo homma on kuplissa se vaikein ja inhottavin!

Jo ajaessani jokkista, vaadin, että auto kääntyy ilman käsijarrua, mutta ei ole myöskään liian yliohjaava. Aliohjaava auto oli minulle ihan kauhistus. Ostin Kaali-Kallelta suoraan yhden jokkiskuplan, jolla menin kisoihin ihan suoraan. Ajamisestani ei tullut mitään, kun auto ei kääntynyt ilman kässäriä lainkaan, alusta oli säädettävä nöyremmäksi. Ajotottumukistani, vasemman jalan jarrutuskäytäntö mukaan lukien, oli valtavasti hyötyä, kun muutaman jokkisvuoden jälkeen siirryin ajamaan rallisprinttiä. Alussa kisat olivat sekakisoja, siis radassa oli asfaltti- ja soraosuuksia, mutta vähitellen osallistuin vain asfalttikisoihin. Jotenkin asfaltti miellytti enemmän, se tarjosi suunnilleen tasapuoliset olosuhteet jokaiselle ja säästi varmasti myös autoa.

Tässä on rallisprint-kalustoni. Ostin Kaali-Kallelta hänen rallicrosspelinsä, jonka muutin ss-luokan ajokiksi. Laitoin siihen lasikuitulokarit ja etukannen, siistin sen ja maalautin. Auto jäi noin 90 kiloa ylipainoiseksi, koska se oli rakennettu todella tukevaksi crossikisoja varten. En katsonut aiheelliseksi alkaa ratostella kaikkia vahvistuksia pois, vaikka olisi varmasti tulosten kannalta ollut järkevää, sillä tuollaisen ylimääräisen kuorman rahtaaminen ja jarruttaminen vie aikaa sekunteja enemmän, kuten esimerkiksi tämän aamun F1-lähetyksessäkin kerrottiin. Olisin saanut vieläkin suurempia pokaaleja kuin tuolla sain!

Olin 1996 kisaamassa Torniossa ja Kemissä. Siellä oli Oulusta kanssakilpailija samanlaisella kuplalla, mutta siinä oli turbokone, siis siinä oli tehoa kaiketi lähemmäs 300 kaakkia, kun minun autossa oli vain n. 160 heppaa. Ajoimme ensimmäisen kisalähdön ja minun aikani oli sekuntikaupalla parempi kuin hänellä. Kilpakumppani oli ilmeisesti ihmetellyt tilannetta, kun hänellä oli kaikki mahdolliset himppavimpat takalevyjarruja myöten, mutta ei vaan nopeus riittänyt. Hän tuli ihan rehdisti kysymään, voiko hän katsoa minun kuplani alustan rakenteen, kun hän ei sanojensa mukaan ollut saanut alustaa mieleisekseen. Toki annoin kaverille mahdollisuuden tarkastella autoni rakennetta!

Vähitellen pahin polte ajamiseen alkoi tyyntyä, mutta lähiseudun kisoja kuljin ajamassa. Menestystä tuli, kun kupla vain pysyi ladulla tai toimi teknisesti moitteettomasti. Olin joskus viimeisimipinä sprinttivuosinani ajamassa Keravan sprinttiä. Kisa ajettiin Savion toisella puolella teollisuusalueen pihoilla, pyöräteillä ja teillä. Lähtö oli kaukana varikosta. Sinne piti mennä hiekkatietä ajaen. Siihen aikaan pehmeitä sliksejä vielä lämmitettiin, joten renkaat olivat melkoisen surkeassa kunnossa, kun pääsi lähtöviivalle. Tietenkin renkaita putsattiin ihan käsin, mutta myös sudittaen, mutta eihän pitoon voinut luottaa täysin ensimmäisissä kurveissa. Juuri tuossa kisassa sattui niin, että tien kääntyessä ylös mäkeen pyörätielle, oli juuri ajolinjalle syntynyt röykky. Kaksi kilpakumppania ajoi tästä röykystä suoraan nokka edellä tolppaan ja joutuivat ambulanssikyydillä sairaalaan. Silloin siellä lähtöviivalla odottaessani lähtöä ja renkaitten jäähtymistä, tuli mieleen, että miksi minä olen täällä! Kun sitten sain starttiluvan, niin oikeastaan vain ensimmäisessä kurvissa oli mielessäni renkaitten huono kunto ja kolaripaikassa en edes enää muistanut muille tapahtuneita, yritin vain mennä mahdollisimman kovaa. Radan takaosalla moottorin hakatessa rajoittimeen, tuli mieleeni, että miksi se huippunopeus on vain jotakin 160 km/h. Siis kaipasin vain lisävauhtia!

Nurmijärvellä kippasin kuplan huolellisesti lepikkoon, kun etukäteen ajattelemassani riskinottopaikassa olikin toimitsija pistämässä lippusiimoja takaisin paikoilleen. Alitajuntaisesti tein ratkaisun, joka johti lepikkoon. Onneksi en jääräpäisesti ajanut suoraan ja ihmisen päälle!

Kuplaa en enää ehtinyt rakentaa täysin kuntoon, kun sille tuli ostaja.

Ensimmäisen jokkiskisani ajoin lähestulkoon 40-vuotispäivänäni, mutta kymmenen vuoden päästä olin jälleen jokkiskisoissa. Koska minulla ei ollut enää omaa jokkisautoa, niin sain kuvan Sumpin lainaksi. Lisäksi järjestäjä antoi kisaan oikean numeron ja kunnon varikkopaikan, jonka Pakarisen Timo oli koristellut juhlaan sopivaksi.

Kisa päättyi tekniikan pettäessä. Sumpissa oli folkkarin kone ja toisen puolen venttiilikoneisto irtosi, joten Sumpista tuli 2-pyttyinen ja kisa loppui lyhyeen. Sumppi meni kaupaksi viallisenakin!

Olimme Lapin Arin kanssa hankkineet kuplani tuhoutumisen jälkeen sprinttiautoksi takavetoisen Nissan Micran, jolla yritimme yhtenä kesänä käydä ajamassa muutamia kisoja. Ihan ensimmäisessä kisassa ja ensimmäisessä lähdössä meni vaihdekeppi poikki. Ari ei päässyt junnuluokassa ajamaan lainkaan. Sitten menimme juhannuskisoihin Iso-Syötteelle. Ensimmäisessä kurvissa minulla meni jälleen vaihdekeppi poikki. Tunkin varresta kyhäsimme tynkään kepin ja Ari lähti matkaan. Kepin ansiosta hänellä lipesi välillä pari pykälää liian pieni vaihde päälle, jolloin venttiilit ja mäntä kohtasivat aiheuttaen venttiilien vuotamisen. Minä pääsin vielä jotenkin mäen päälle, mutta sitten tehot hävisivät ja ajot loppuivat siihen. Vielä kerran Alastarolla yritimme kisaan, mutta jälleen tuli remonttia. Ei ollut hyvä hankinta!

Seuraavana kesänä Vettensaaren Jan ja Ari ajoivat vuorotellen, mutta eipä se oikein luonnistunut, ongelmia oli, joten Micra pantiin myyntiin ja pojat hankkivat rallia varten Kadetin.

Minä halusin jonkun projektin ja toin talliini keskeneräisen Golfin, josta aioin rakentaa sprinttiin harrasteauton. Kuten tuolla F1:ssäkin, niin myös täällä kansallisella tasolla uuden auton saaminen kisakuntoon on todella suuren työn takana. Minäkin törmäsin vain vaikeudesta toiseen, kun yritin saada laitteesta kisakuntoista.

Yhteen sprinttiin menin 0-autoksi. Kerran olin ajanut Hyvinkäällä kuivalla kelillä ja laite toimi joten kuten. Toki takajousitus pohjasi, mutta muuten se pelitti. Siksi uskalsin lupautua tuohon luottotehtävään. Päivä Vantaalla oli sateinen ja rata kurainen. Lähtö oli myötämäkeen. Kiihdytin ja valmistauduin ensimmäiseen kurviin, jarrutin, mutta autopa ei kääntynytkään, vaan lipui radan sivuun ja jäi liejuun kiinni. Silloin olisin halunnut olla jossakin muualla! Kaverit tulivat ja nykäisivät minut irti ja pääsin loppukierroksen läpi, mutta totesin eräässä toisessa kurvissa, että etujarrut jäävät hetkeksi päälle, jolloin auto menee tietenkin suoraan. Toisen kierroksen ajoin varovasti ja sain siten joten kuten hommani hoidettua. Mutta vieläkin hävettää!

Vuoden 2002 syksyn tapahtumat suistivat masennuksen tielle ja panin Golfin myyntiin. Kisaaminen vaatii 100 prosentin keskittymisen, jotta ajo luonnistuu ja on turvallista. Siksi oli helppoa luopua kisa-ajatuksista.

Olen sitä mieltä, että Suomen jokkiskisoissa ja sprinttikisoissa on kymmeniä aivan MM-tasoisia ratinvääntäjiä. Uskokoon, ken haluaa, mutta enää ei ole aprillipäivä!