Jälleen hieman liikenneasiaa

Valtakunnan surkein kuski

Varmaankin useampi meistä niin sanotuista kokeneista kuljettajista vähintäänkin hymyilee katsoessaan niitä raukkoja, jotka koettavat vääntää tuntemattoman auton kunkin tehtävän mukaisesti. Tilanne on kuitenkin varmasti haasteellisempi kuin sohvalta katsoen ymmärrämme.

Ohjelman tehtävät ovat auton käsittelyyn liittyviä, mutta tulee mieleen, että mitähän tuolla parkkipaikoilla ja liikenteessä oikein tapahtuisi, jos ohjelmassa mukana olevat seikkailisivat meidän valioiden joukossa. Tosi asia kuitenkin on, että jokainen ohjelman autokuski ei ole liikenteessä paljon autoa ajanut, heistä osa jopa itsekin tietää, että eivät hallitse liikkumavälinettä saati liikennesääntöjä. Tulee väkisinkin mieleen, että miten he joskus ovat korttinsa saaneet.

Auttaako ohjelma meitä itsensä keskimääräistä paremmiksi autoilijoiksi tuntevia todella hyviksi autokuskeiksi. Eipä varmaankaan, meillä jokaisella on omat pinttymämme ja tapamme. Opetusohjelmaksi ”Suomen huonoimmalla kuskilla” ei ole tilausta, mutta ajanvietteeksi se on kai tarkoitettukin. Kuitenkin asiat ovat tärkeitä, ja jokaisen olisikin syytä katsoa asioita edes hetken omalta osaltaan.

Itse olen osallistunut liukkaankelin ajo-opetukseen ja järjestänyt ko. tilaisuuksia useita kertoja työyhteisössäni. Myös muunlaisia ajotilaisuuksia olin järjestämässä. Noissa oppi hieman auton hallintaa, mutta korvien väliinhän asialla ei ole välttämättä merkitystä. Jos parantunutta auton käsittelytaitoa ylösmittaa nousseina tilannenopeuksina, niin eipä tilaisuuksilla ole juuri merkitystä.

 Oman ajourani aloitin kotitontilla koivujen välissä autoa pujotellen. Koivut säilyivät ehjinä ja siis autokin, ei edes kytkin kärtsännyt. Kortin saatuani ajoin jääradalla niin paljon kuin mahdollista, isän kanssa kävimme lukuisia keskusteluja, kun mittariin oli kertynyt hänen mielestään liikaa kilometrejä. Tankkiin minun oli aina ostettava ajoani vastaavat bensat. Ensimmäisen vuoden maltoin ajaa todella varovasti, mutta sitten nopeudet nousivat. Nopeusrajoituksiahan silloin ei ollut kuin taajamissa.

Parikymppisenä pääsin oman auton rattiin. Auto oli 850 -kuutioinen Mini. Jääradat tulivat tutuksi, ja sieltä ajooni tuli mukaan vasemman jalan jarrutus, kun Mini piti saada kurveissa kääntymään. Seurauksena oli, että talven jälkeen vetonivelet menivät vaihtoon, ja kun auton kaasupolkimessa oli vain yksi asento, niin myös pakoventtiilit menivät vaihtoon tai hiontaan vähintään kerran vuodessa. Ministä tuli kuin ruumiin osa, tiesin aina, miten se missäkin tilanteessa käyttäytyy, sitä pystyi pyörittelemään miten vain. Katon kautta en ajopeliä kylläkään pyörittänyt. Olisin mennyt autollani jääratakisaankin, mutta isä kieltäytyi jyrkästi tukemasta rengashankintoja, ja niin kisat jäivät ajamatta.

 Nelikymppisenä siiten olin kypsä lähtemään kisatouhuihin, kun työtoverini Masa lähti myös mukaan timiin. Ryhdyimme ensin ajamaan jokkista. Silloin auton ostaminen kisasta ei ollut helppoa. Saimme lopulta jonkinlaisen ropposen ostettua, jolla minä ajoin ensimmäisen kisani. Auto ei kulkenut mihinkään, joten Pasi opasti uuden koneen teossa ja teki varmasti suurimman osan työstäkin. Masa meni sitten sillä autolla kisaan ja niin hyvin ajoikin, että auto meni myyntiin. Sitten ostelimme muutaman auton suoraan ja teimme itsekin muutaman auton.

Minun ensimmäinen täysin itse tehty auto oli todella hyvä ajaa. Menin sillä ajamaan Hyrylän UA:n jäsentenvälisiin kilpailuihin Nukarille. Sää oli sateinen, rata liukas, ja kas kummaa. Ajoin koko porukan nopeimman ajan jokkisautollani, jossa oli alla Nokian siviilirenkaat. Mukana oli myös ralliautoja ja jopa yksi BDA Escort!

Jokkis ei kuitenkaan ollut minun laji, se ei ollut sopiva laji herrasmiehelle, siksi ostin Lindströmin Kallelta 2,3 litraisen kuplan. Ensimmäisenä talvena rakensin auton paremmin asfalttisprinttiin soveltuvaksi. Painoa autoon jäi melkein 100 kg ylimääräistä.

Keväällä ilmoittauduin Serenaan ensimmäiseen sprinttikisaani. Vettä satoi, mutta autossani oli leikatut sliksit, jotka sopivat keliin. Masa oli huoltomiehenäni.

Kävelimme sateessa radan, joka oli todella vaihteleva, välillä puikkelehdittiin kapeilla pyöräteillä, välillä maantiellä. Olihan se kokemus! Lähtöviivalla kurnutin autoon yli neljä tuhatta kierrosta ja vihreällä mentiin niin liukkaasti, että silmissä musteni hetkeksi. Koetin mennä sen kuin osasin, kurveihin tultaessa tiukka jarrutus vasemmalla jalalla, samalla suorakytkentälaatikosta oikea vaihde silmään ja taas kiihdytys suoralle. Lähes loppuun selvisin, mutta sitten jarrutus meni pitkäksi siimojen alle ja autokin sammui. Ajoin kuitenkin maaliin. Sijoitus oli jossakin häntäpäässä.

Toisen lähdön ajoin varmasti maaliin, meno tuntui niin hitaalta, että pakkasimme tavarat rekkaan ja lähdimme pois edes katsomatta tuloksia.

Olimme ajaneet jonkun matkaa, kun puhelimeni soi ja Kallehan siellä kyseli, missä olen. Olin kuitenkin sijoittunut aivan kärkipäähän ja palkinnoille ekassa sprinttikisassani.

Yleensä olin kuplallani palkinnoilla, jos auto toimi. Mutta muutaman kerran poistuin myös kaseikkoon, kun yritin riskillä parantaa aikaani.

Opin, että ajamisessa tai golfissa ei kannata riskeerata, kannattaa tehdä vain se, minkä osaa.

Näin pitäisi olla myös tuolla liikenteessä, mutta kun suurin osa siellä liikkuvista ei edes tiedä, mitä osaa. Kuvittelee osaavansa paljon enemmän. Kun siihen sitten lisätään liikennesäännöt, niin soppa on valmis varsinkin erityisolosuhteissa. Silloin ei enää ajaminen ja liikenne naurata.

 

Masennus

Satuin tänä aamuna katsomaan vanhaa aamusydämellä -ohjelmaa, jossa kaksi masennuksesta kärsinyttä kertoi kokemuksiaan. Puhuivat monessa asiassa kuin minun suulla.

Sairastuin vaikeaan masennukseen vuoden 2002 tapahtumien seurauksena. Tautia yritettiin saada mömmöillä hanskaan. Varmaankin lähes kymmenkunta pilleriä kokeiltiin, kunnes löytyi sellainen, joka sopi minulle. Eli hyödyt olivat haittoja suuremmat. Siinä olotilassa en tietenkään pystynyt tekemään mitään kovin analyyttisiä arvioita, mutta ajatustoiminta kuitenkin toimi jollakin tavalla. Mömmöthän pistävät nauttijansa sellaiseen tasaiseen olotilaan, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Hyvistä hetkistä ei pysty nauttimaan, mutta huonotkin nousevat samaan tasoon. On sellainen pöjötysmäinen olotila. Mitään ei saa aikaan, vaikka pyrkimyksiä olisikin.

Minulla oikeastaan kirjoittaminen oli ainut asia, jota pystyin tekemään. Sairauden alussa se oli päiväkirjatyyppistä kirjoittelua. Hyvänä päivänä sain jotakin kirjoitettua, huonoina tuijotin tylsänä kuvaruutua.
Pelkillä mömmöillä tuskin olisin päässyt sairaudesta eroon, mutta Mäntsälään muuttaessani pääsin terapian piiriin. Lähtötilanteessa olin hyvin skeptinen touhuun, mutta tajusin kuitenkin tarttua tilanteeseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pelastusta ei ehkä olisi tiedossa, mutta kuitenkin tarrauduin. Talous ei ollut häävissä kantimissa, ja terapia maksoi melkoisesti, sekin alussa hirvitti.
Ensimmäisten istuntojen aikana emme päässeet terapeutin kanssa samalle aaltopituudelle, monta kertaa olin sanomassa, että mitä turhaa, tapan itseni ja ongelma on kaikkien osalta ohi. Kuitenkin joka viikko lähes ryömin istuntoon ja vähitellen sain niistä ajattelemisen aihetta. Ehkä opin hieman jopa anlysoimaan kulloistakin kuntoani, opin ymmärtämään tilannettani.
Terapeuttikin kannusti kirjoittamista, vaikka monta kertaa varoitti mökkihöperyyden mahdollisuudesta. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa!
Nyt voin sanoa, että terapeuttini pelasti minut elämälle.

Kun minut määrättiin työeläkkeelle, terapian mahdollisuus tippui välittömästi pois, koska en ollut enää mahdollisuus työelämälle. Onneksi kuitenkin kaksi talvea mylläsimme ajatusmaailmaani istunnoissa. Julkaisin kirjoja suunnilleen kirjan vuodessa, parhaimpana tai pahimpana vuotena taisi tulla kolme kirjaa. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen, vaikka kirjoittamisen vuoksi aloinkin hieman tervehtyä!

Minusta kirjojen kirjoittaminen ei ollut tuottavaa työtä, en voinut arvostaa ns. taiteellista työtä tarpeeksi. Kirjoittaminenhan oli vain itseäni varten. Insinööriksi minusta ei enää ollut, mömmöt olivat tehneet tehtävänsä, fyysisesti olin surkeassa kunnossa, joten sellainenkaan työ ei onnistunut. Riitti, kun sain jollakin tapaa tehtyä polttopuut huusholliin.
Sitten tuli sauma. Mäntsälän paikallislehdet etsivät avustajia. Kirjojeni myötä oli tutustunut lehden toimittajaan. Hänelle laitoinkin hakemuksen ja tulin mukaan avustajarinkiin.
Juttujen vääntäminen ei ole ollut helppoa, mutta juttujen kuvitukset olivat hauskoja. Aloin tuntea, että juttujen teko oli sitä tuottavaa työtä, jota tarvitsin. Nyt olen ollut jo muutaman vuoden ilman mömmöjä, joten sopivan vaativa työ tervehdytti minut. Toki masennus on vähän kuin alkoholismi, jos en ole tarkkana, niin se voi vielä jossakin vaiheessa iskeä, kun juttujen teko lehteen on nyt käytännössä loppunut, ja aikoinaan masennuksen aiheuttaneet asiat vielä lähes päivittäin mieleeni läikähtelevät.

Täytyisi löytää vielä sellainen sopiva homma, jota myös itse voisin arvostaa tuottavana työnä.
Minulle työ on ollut aina se tärkein, vaikka olen yrittänyt myös harrastaa. Ne ovat sopivasti tasapainottaneet toisiaan. Sen tiedän, että pelkkä harrastaminen ei tule riittämään minulle saavuttamaan tasapainoista olotilaa. Siksi auvoinen eläkeoleminen ei ole minua varten - ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Katse taakse-päin!

Kirjoitin blogissani "vuoden vaihtuessa"muun muassa näkemyksiäni Suomen armeijan varuskuntien lakkauttamisesta.Näin, että on ajattelematonta tyhjentää rajan seudut varuskunnista.
Perusteena silloin esitin, että naapurimme kasaa ja keskittää koko ajan sotavoimiaan meidän rajamme läheisyyteen. Se seikka  ei tietenkään ole poistunut, mutta jo melkein naapurissa räiskitään toden teolla. Voidaan puhua jo jonkinasteisesta sodasta. Tietenkin voidaan ajatella, että räiskikööt, mutta ongelma ei ole kuitenkaan niin musta - valkoinen. Monilla siellä on intressejä!
Jos kriisi jatkuu, niin intressien mukana väkivalta voi valua helposti yli rajojen. Silloin kukaan ei voi ennustaa, miten maailmanpalo leviäisi.
Siitähän tarina voidaan jo johdattaa jopa meidän varuskuntien sijaintiin.

Ärsytystä

Nyt en tykkää itsestäni lainkaan. Olen yrittänyt olla kaikesta päähän potkimisesta huolimatta positiivinen, mutta viime aikoina yhä useammin olen huomannut, että minusta on tullut ärisevä ukonrahjus. Tuntuu, että maailmassa ei ole enää hitustakaan järkeä, mennä tohotetaan miten sattuu ja missä sattuu, ja sitten kyllä sattuukin. Politiikasta en ole ollut kiinnostunut tippaakaan, mutta olenpa huomannut, että ajatuksia arvosteluun on löytynyt siltäkin sektorilta. Eläke nousi lähes viisikymppiä, mutta käteen jää parikymppiä vähemmän kuin viime vuonna. Täytyy jättää kiinalaisessa syönti pois ja narskuttaa kukkakaalia tai porkkanaa, mutta mistähän sen toisen kympin menoerän jättäisi pois. Eikä kaali tai porkkanakaan ilmaista ole!

Ehkä syy särmikkyyteen johtuu siitä, että en ole päässyt lainkaan hiihtämään. Kesällä golfkauden jälkeen paino oli menossa mukavasti alaspäin, meno tuntui keveältä. Nyt ihrat ovat tulleet takaisin ja tilanne ei miellytä. Kun istun vain koneen ääressä, niin ajatustyössä eivät kalorit kulu. Ärsyttää, kun ei pysty tekemään sitä, mikä olisi kivaa.

Tänä aamuna ärryin heti, kun aamu-tv alkoi ulvoa susijengistä. En näe mitään hohtoa siinä, että pääsee pelaamaan maailmanmestareita vastaan. Olen ajanut autolla kilpaa ja hiihtänyt samoissa kisoissa maailmanmestareiden kanssa, enkä tuntenut tippaakaan mielihyvää. Kun hävisin hiihdossa 15 km:n matkalla 5 – 10 minuuttia, niin en jaksanut oikein iloita tai rallisprintissä hävisin muutaman kilometrin pätkällä ainakin15 sekkaa. Ei lämmittänyt. Mutta ehkä joukkuelajeissa on tilanne toinen, joukossahan tyhmyys tiivistyy. Tarkoitan lähinnä niitä hulluja faneja ja mediaa.

Eilen pahin ärsyttämisen aihe oli, kun pitkin päivää radiossa pyydettiin ihmisiä ennustamaan olympialaisten kotimaisia mitalisteja. Minusta ei ole lainkaan tärkeää miettiä tuollaisia. Jos joku sen mitalin saavuttaa, niin silloin hän on suoriutunut tehtävästään hyvin ja on oikeutettu jopa pieneen juhlintaan. Mutta miksi pitää yrittää jakaa mitalit etukäteen? Katsotaan ja odotetaan rauhassa, miten käy. Jos on tarpeeksi hyvä, niin kyllä ne mitalit sieltä tulevat.

Viikonloppuna tuli mediaväelle pureskeltavaa, kun miesuimari kertoi olevansa homo. Toimittajat tekivät asiasta tietenkin jutun ja pitivät asiaa pinnalla päiväkausia. Mukaan saatiin ihan ministerikin. Miksi tuosta piti sellainen mylläkkä saada aikaan? Iät ajat on homoja ollut, jopa yksi entinen työkaveri oli homo, ei siinä mitään ihmeellistä ole. Ei ainakaan uutisten aihetta. Turhaa pärinää.

Sitten ärsytti Mäntsälän paikallislehden alennustila, piti ihan laatia kirjelmä, mutta osoitin sen paikalliseen toimitukseen, kun oikea osoite olisi ollut Lehtiyhtymän johto tai ehkä peräti Keski-Suomalainen. Täytyy kaiketi pistää viesti Jorma Hämäläiselle, joka varmaankin pyyhkii sillä takapuolensa, jos printtaa sopivalle paperille. Mutta täytyyhän pienenkin ihmisen joskus yrittää, kun en ole asiassa edes yksin. Koskaan ei ole saatu hyvää tulosta sellaisilla säästöillä, joilla laatua huononnetaan, pitäisihän historiaa sen verran hallita!

Alkoi ilmanvaihtokonekin paukuttaa pakkasten aikana, eikä ole vieläkään toipunut, talo on vasta vajaa kymmenen vuotta vanha, ja jo nyt alkavat laitteet krenata. Se ärsyttää. Laitteiden pitäisi toimia ainakin noin miessukupolven tai vielä parempi jos jopa naissukupolven. Eipä silti, koirat ovat raapineet ovet ja ikkunat pilalle, joten on remonttia muutenkin tiedossa, kun koirista päästään eroon.

Täytyy lähteä kiropraktikolle, joten tähän ärsytykset jäävät tällä kertaa.

Golfkilpailuista

Kun aikoinaan 17 kesää sitten aloitin golfin, niin sanoin itselleni ja muillekin, että en tule ko. lajissa kilpailemaan. Kilpailemista olin harrastanut hiihdossa, suunnistuksessa ja rallisprintissä.
Kuitenkin jo heti ensimmäisenä kesänä lomamatkalla pelasin Kainuu Openin Kajaanin, Paltamon ja Vuokatin kentillä. Kisassa sijoituin toiseksi viimeiseksi. Lisäksi pelailin parin yhteistyökumppanin kisoissa muistaakseni erittäin vaatimattomalla menestyksellä.
Siirryttyäni pelaamaan Tuusulan Gofklubiin toisena kesänä, siellä osallistuin joka kesä muutamaan kilpailuun ja jopa voitin yhden openin. Myös joitakin muita palkintosijoja tuli. Tasoitukseni oli silloin jotakin alle 20:n, niin menestyminen oli mahdollista huonommallakin pelillä. Myös yhteistyökumppaneiden kilpailuista tuli muutamia komeita palkintoja.
Sitten tuli syksy 2002, ja alkoi kahdeksan vuoden musta aika. Sen ajan tapahtumista en paljoa muista, pelaamassa kävin jonkin verran. En muista, kävinkö edes kisoissa, tasoitukseni kuitenkin pysyi samoissa 16:n lukemissa, joten ilmeisesti en ainakaan menestynyt. Muutimme Mäntsälään syksyllä 2004 ja kaiketi vuonna 2005 siirryin TGK:stä Hirvihaaran Golfiin, jonka kenttä avattiin vuonna 2006 yhdeksänreikäisenä. Ensimmäisen kesän kolmeen kisaan en osallistunut, niin asiakirjat kertovat.
Vuonna 2007, vielä vahvasti mustan kauden aikana, olen pelannut yhden openin, jossa olen sijoittunut kolmoseksi.
Vuonna 2008 pelasin kolme openia, joista yhdessä sijoituin kympin sakkiin, yhdeksänneksi.
Vuonna 2009 osallistuin myös kolmeen openiin, joissa kaikissa olin kympin sakissa, kolmonen, viitonen ja kuutonen.
Vuonna 2010 olin mukana neljässä openissa, mutta vain yhdessä olin kympin sakissa, kahdeksantena.
Vuonna 2011 pelasin jälleen neljä openia, joista kahdessa oli kympin sakissa, voittajana ja nelosena.
Vuonna 2012 ohjelmassa oli jälleen neljä openia, joista kolmessa olin kympin sakissa, kerran voitin, kerran olin kuutonen ja kerran seitsemäs.
Viime kesänä pelasin jälleen neljä openia , joista vain yhdessä olin kympin sakissa, viitosena. Seuran yleisen sarjan mestaruuskisoissa olin 12. ja voitin M65 -sarjan mestaruuden.

Muutamana viimeisenä vuotena, kun elämä on alkanut maistua jälleen elämältä, olen pelaillut lisäksi erilaisissa senioreiden tapahtumissa ja aina silloin tällöin on niissäkin koitoksissa tullut joku kärkipään sijoitus.
Toki golf on minulle ennen kaikkea kiva ulkoilu- ja liikkumismuoto, kipeät polvet eivät ota itseensä niin kovin, kun saa tassutella pehmeällä ruoholla. Pelitaitokin on sellainen, että välillä pelaamiseni tuntuu jopa golfilta. Toki nuo tuntemukset ovat hyvin lyhytaikaisia, mutta sellaista golf on. Se on todella haasteellista, mutta juuri siksi niin nautittavaa!
Toivottavasti terveys sallii pelaamisen jatkossakin.

Urheilijoiden palkitseminen

Urheilun juhlagaalasta mietintämyssyyn

Katselin urheilun juhlagaalaa, kuten varmasti aika moni muukin suomalainen. Minä en jaksa ihmetellä, että joukkuelajit ovat kovassa suosiossa penkkiurheilijoiden ja toimittajienkin keskuudessa. Miten niin monet haluavat katsoa koko ajan virheitä? Joukkuelajithan perustuvat nimenomaan siihen, että vähiten virheitä tehnyt joukkue yleensä voittaa. Jos katsellaan vaikkapa jääkiekkoa tai jalkapalloa tai mitä tahansa palloilua, niin suurimman osan aikaa kentällä tehdään virheitä. Joskus harvoin joku onnekas sattuu olemaan oikeassa paikassa ja tekee maalin tai pisteitä. Minä en ole enää vuosikausiin jaksanut katsella mitään palloiluja saati, että olisin vääntäytynyt paikan päälle. Olen niin erilainen nuori!

Yksilölajeissa tilanne on aivan päinvastainen, se voittaa, joka onnistuu parhaiten. Jos yksilölajin urheilija tekee virheen, niin kisa on sitten siinä, kukaan ei paikkaa. Kilpailija joutuu odottamaan seuraavat neljä vuotta uusiin olympialaisiin tai ainakin seuraaviin kisoihin, jos vaikka silloin suoritus olisi paras mahdollinen. Siis yksilölajin urheilijan on oltava tilanteessa aina sataprosenttisesti, joukkuelajeissa osa porukasta voi lusmuilla osan aikaa.

En väitä, etteivätkö joukkuelajien edustajat olisi urheilijoita, mutta lajin luonne kilpailutilanteessa on vain erilainen. Joukkuelajien edustajia ei pitäisi edes nostaa joukkueesta esimerkiksi palkittaviksi. Ei se Teemu Pukki olisi sitä maalia tehnyt, elleivät joukkuetoverit olisi tehneet esityön.

Olen valitettavasti huomannut, että yleisö yksilölajien kisoissakin haluaa monta kertaa katsoa virheitä tai epäonnistumisia. Yleisö palkitsee, kun ralliautoilija ajaa katolleen, tai hiihtäjä kupsahtaa nurin. Itse haluan aina nähdä vain hyviä suorituksia.

Jos vielä palaan palkittuihin, niin minusta vuoden urheilijaksi tuli väärä urheilija. Arvostan toki Pitkämäen saavutusta, mutta hän oli vain kakkonen lajissa, jossa ehkä puolenkymmentä kaveria maailmassa pystyy voittamaan suuret kisat. Suunnistus on laji, että voiton voi viedä ainakin viisikymmentä kilpailijaa. Suunnistuksessa on vain yksi suoritus, sillä on onnistuttava, keihäässä saa kokeilla parhaassa tapauksessa peräti kuusi kertaa sitä parasta suoritusta. Minusta Boströmin suoritus Vuokatissa oli kaikkien muiden suorituksiin verrattuna ylivertainen!

PISA

Pisa -tutkimuksen tuloksista aihetta pähkäilyyn

Olen käynyt kouluni ja opiskellut ammattini 1950 - 1970 -luvuilla, joten kovin paljon rajapintoja nykyiseen koulusysteemiin minulla ei ole, mutta viimeisimmät Pisatulokset aiheuttivat vipinää yläkerrassa. Molemmat tyttäreni kävivät koulunsa 1980 - 2000 -luvuilla ja heidän koulunkäyntiään ja opiskelujaan tietenkin seurasin mielenkiinnolla, erityisesti matematiikkaan pesiytyneen joukko-opin suhteen. Ei sillä laskentataitoa oppinut, mutta onneksi nykyään lienee palattu oikeaan suuntaan. Onneksi tyttäret oppivat kuitenkin laskemaan.

Jo kansakoulun alussa laskento oli mielenkiintoisin aine. Opettajani osasivat opettaa sitä mielenkiintoisesti, kotona ei tarvinnut tehdä mitään, kun olin tunneilla hereillä. Kansakoulussa kotitehtävätkin tuli tehtyä jo koulussa valmiiksi. Myöhemminkin matematiikka ja fysiikka jaksoivat kiinnostaa, mutta opettajien merkitystä on korostettava aineen kiinnostavuudessa. Meidän oppikoululuokkamme olisi nostanut matemaattisten aineiden Pisa -arvosanoja melkoisesti, sillä lähes kaikista kyseisten aineiden kokeista nousi kymmenkunta huippupisteet saanutta. Se oli opettajien mielestä ennen kokematonta. Tästä joukosta opiskeli tietääkseni neljä matemaatikoiksi, kolme lääkäriksi ja yksi insinööriksi!

Monet muut aineet vajosivat arvoasteikossani hanttiaineiden kategoriaan - monissa aineissa opettaja oli heikko tai minun mielestäni opettajana väärällä asenteella, yksinkertaisesti ulkoa pänttääminen ei jaksanut kiinnostaa. Äidinkielestä ainekirjoituksen osalta tykkäsin, kun saimme oppikoulussa nuoren opettajan mummon sijaan. Uskontokin menetteli, kun oppikoulussa opettajana oli isän sukulainen. Liikunta oli mukavaa, jos ei tarvinnut pelata kori- tai potkupalloa. Kuvaamataito oli myös mielenkiintoista. Jos minun olisi pitänyt kuvata vaikkapa hevonen, niin tuskinpa piirrostani kukaan olisi hepaksi tunnistanut, mutta opettaja näki yrityksissäni jotakin kiittämisenkin arvoista. Niin mielenkiinto aineeseen säilyi. Useimmilla muilla opettajilla oli moittiminen pääasia.

Turhimmalta aineelta näin jälkeenpäin tuntuu maantieto. Maantiedon annista ei ole enää paljon jäljellä, kun melkoinen osa ulkoa opituista valtioista on lakannut olemasta ja tilalla on ihan muuta. En edes muista, ketkä meille ko. ainetta opetti. Myös kielet menivät sen aikaisen opetuksen vuoksi mielenkiinnottomien kastiin. Vaadittiin täysin virheetöntä tulosta, joten taito ei kehittynyt. Kun väärästä vastauksesta sai haukut tai pahimmassa tapauksessa joutui seisomaan määräämättömäksi ajaksi, niin viittauskäsi pysyi tiiviisti pulpetilla. Erityisesti saksan kielen opettajalla olivat kovat opetusmetodit käytössä.

Historiasta olisi pitänyt oivaltaa, että ei pidä luottaa kehenkään, jokainen pelaa omaan pussiinsa, mutta sekin oppi jäi valitettavasti takavuosina unohduksiin.

Kouluopetuksesta tarvitsin töissä ollessani lähes päivittäin matematiikkaa, erityisesti prosenttilaskeminen oli tärkeää. Myös logaritmeja tarvitsin, mutta integraaleja ja derivoimista tai muuta korkeampaa matematiikkaa en opiskelun jälkeen tarvinnut. Fysiikan tietoja olen tarvinnut muuallakin kuin töissäni. Fysiikka on ollut varmasti matematiikan perusasioiden ohella kaikkein tärkein ja vahvin opiskelusta saatu perintö.

Opiskelipa minkä ammatin tahansa noita taitoja jokainen tarvitsee, muiden oppiaineiden taitoja mielestäni ei tarvita oikeassa työelämässä juuri koskaan, ellei sitten ole ko. aineen opettaja. Diskuteeraamisen taidon vuoksi ei ehkä kannattaisi kovin paljon energiaa tuhlata. Taiteellisesti lahjattomille ei ole väliksi tarjoilla taideaineitakaan.

Mitä siis jää jäljelle? Matemaattisten aineiden lisäksi annettaisiin sopiva vieraitten kielten paketti oikeilla opetusmenetelmillä ja vain vähän muuta. Jos ei ole lainkaan matemaattista älliä tai halua matematiikkaan, niin sitten menee vakavaksi. Toki mielenkiintoisella opetuksella jokaisesta tulee helposti jonkinlainen arkipäivien matemaatikko. Matematiikka kun ei tarvitse pänttäämistä, vain hitusen asennetta.

Ei minulla ollut ulkoa päntättävien oppiaineidenkaan arvosanoissa ongelmia sen jälkeen, kun olin saanut terveyteni oppikoulun ensimmäisten luokkien jälkeen kuntoon. Ehkä kuitenkin matemaattinen, looginen ajattelutapa toi jonkinlaista tulosta muihinkin lukuaineisiin, mutta eiväthän arvosanat todista mitään. Hyvä tunne ja oppimisen halua ja oppiminen ovat kaiketi ne tärkeimmät, mitkä koulun tulisi oppilaalle syöttää.  Ne olivat ainakin minun aikanani suurimmat puutteet monissa oppiaineissa.

Olipa kerran yo-merkonomi, jonka yhtenä tehtävänä oli laatia erilaisia tilastoja ja raportteja. Kun homma ei luistanut, niin kävi ilmi, että hän ei hallinnut lainkaan prosenttilaskuja. Hänelle oli annettava aiheesta pikaopetusta, ja tilastoja alkoi tulla.

Koulujen matematiikan opetus ei ollut tuntunut hänestä kiinnostavalta, ja energia oli suuntautunut sitten aivan muuhun.