katse taaksepäin!

Olen ollut työeläkkeellä Vapun päivänä neljä vuotta. Edelleen haakuilen miettimässä työkuvioita, joita ei enää ole, eikä varmasti tulekaan. Olen yrittänyt tehdä olostani siedettävän, mutta en noissa yrityksissäni ole täysin onnistunut. Sen kertovat vähän väliä näkemäni unet, joissa seikkailee tukku entisiä työtovereitani - siis niitä, joiden en ole kuvitellut pistävän puukkoa takaapäin selkämykseeni. Terapeutiltani opin aikoinaan, että unet ovat sielun peili!

Tammikuussa tein päätöksen, että en osta yhtään Iltalehteä, Iltasanomat ja Hesarin olin jo hyllyttänyt vuosia aiemmin. En yksinkertaisesti enää viitsinyt lukea juttuja kaiken karvaisista tekojulkkiksista tai muitakaan lööppien avulla esille tuotuja ns. juttuja, jotka sitten luettuina olivat yhtä tyhjän kanssa. Edes urheilujutut eivät olleet sellaisia, ettei niihin sisältynyt väkisellä ympättyjä sensaatioita. Tuossa vain nopeasti muutamia asioita, jotka alkoivat todella närästää, ei ole minun makuuni, kun väkisellä tehdään kärpäsistä härkäsiä.
Lupauksessani olen pysynyt, eikä ole tehnyt edes tiukkaa.

Mitä minä sitten luen? Luen kirjastosta lainaamiani pääasiassa kotimaisia romaaneja, joiden sivuluku ei ole yli 350:n, Mäntsälässä ilmestyviä ilmaisjakelulehtiä Mäntsälän Uutisia ja Mäntsälän Víikkouutisia, Tekniikan Maailmaa, Hanaa -lehteä, Mobilistia, Ministeriä, Il Falconea, Moottorituristia, Moottoria ja joskus Pirkkaa.

Romaanien sivuluvun olen rajannut 350:een siksi, että katson kirjailijan jotenkin epäonnistuneen tehtävässään, kun ei ole pystynyt rajoittamaan tarinaansa, siis kerronnassa on liikaa höttöä.

Mäntsälän ilmaisjakelulehdet ovat erittäin asiallisia. Tunnen jopa henklökohtaisesti molempien lehtien päätoimittajat.

Tekniikan Maailmaa olen lukenut kesästä 1963 alkaen, mutta tilannut olen lehden 1964 alkaen, ja jopa kaikki numerot ovat tallessa. Kun olin joskus iäisyys sitten töissä teleoperaattorilla ja olin tekemisissä radioverkkojen suunnittelun kanssa, olin järjestämässä TM:n toimittajille Raimo Ylöselle ja Ilkka Herttualle matkapuhelimien testauspaikkaa. Niihin aikoihin matkapuhelin oli radiolaite, jonka toimintaa myös testattiin vaativissa olosuhteissa. Nykyäänhän ne ovat vain henkilökohtaisia interneträpsyttimiä - pääasiassa, jolloin niiden toiminnalle ei aseteta mitään tietokonemaailmasta poikkeavia toimintavarmuuksia. Toimivat, kun ovat toimiakseen!
Lehtosen Eki firmamme matkapuhelinhovihankkijanamme oli tietenkin TM:n kanssa vielä enemmän yhteyksissä. Meidän hienolla matkapuhelimien mittalaitteistollamme mitattiin matkapuhelimen sähköiset arvot ja sitten kenttäkokeilla testaajat katsoivat, miten puhelimet toimivat käytännössä. Minun tehtävänäni oli etsiä tuollaisia testauspaikkoja. Ensimmäisellä kerralla löysin paikan jostakin Suomusjärven seudulta, mutta seuraavaan testiin mennessä alueelle rakennettiin uusi tukiasemapaikka ja piti etsiä uusi paikka. Sellaisen löysin Sipoon korvesta, jossa TM:n kaverukset tekivvät testejä omatoimisesti lukuisia kertoja myöhemminkin. Emme tietenkään osallistuneet itse testitapahtumiin, vaan TM teki ne omien suunnitelmiensa mukaisesti.
Olisin tietenkin halunnut olla mukana TM:n autotestauksissakin, mutta kun minulla olisi ollut tuolle sektorille vain käytännön kompetenssia, niin enpä edes yrittänyt tarjoutua apulaiseksi.

Hanaa -lehteä luen pysyäkseni kansallisen moottoriurheilun hermolla. Aiemmin luin vuosikymmenet Vauhdin Maailmaa, mutta sen linja muuttui minua vähemmän kiinnostavaksi, joten heivaaminen oli vain tehtävä.

Mobilistia luen vanhan auton käyttöentistäjänä, mutta Jan Enqvistin päätoimittajakautena on myös sen linja alkanut muuttua sellaiseksi, että tämän vuoden jälkeen on sekin lehti katkolla.

Ministeri on tämän vuoden alussa tullut Mini Club Flying Finns -jäsenlehden tilalle. Lehti kertoo siis ministien juttuja mm. autojen rakentelusta ja tapaamisista. Minunkin Minin rakennusselostus oli aikoinaan ministien luettavissa.

Il Falcone ja Moottorituristi ovat jäänteitä minun moottoripyöräharrastusajoiltani. Vasta kesäkuussa viime vuonna lopetin moottoripyörällä itseni kiusaaminen. En ole myöskään tuossa asiassa kokenut vieroitusoireita, koska peukaloni ei ole vieläkään niin terve, että pyöräily olisi nautinnollista.
Il Falcone on Moto Guzzeilla ajelevien kerholehti ja Moottorituristi on 2-pyöräisillä matkaa tekevien kerholehti.

Moottori tulee automaattisesti Autoliiton jäsenille. Olen ollut Autoliitossa ties kuinka kauan ja kilpailinkin rallisprinttiä Autoliiton lisenssillä muutamia vuosia.

Se paperille painettujen tuotteiden lukemisistani - eri henkilöiden kirjoittamia blogeja lueskelen myös ihan mielelläni. Ainakin Makkosen Matti ja Kirveen Liisa kuuluvat ohjelmistooni säännöllisesti. Muita seurailen enemmän sattumavaraisesti.

Huomenna olisi tarkoitus mennä entisen työkaverini Matturin Mikan kanssa golfkierrokselle minun kotikentälleni Hirvihaaraan, jos ilma on siedettävä, eikä ole lunta maassa kuten tänä aamuna oli. Siis muutamien entisten työkavereiden kanssa on silloin tällöin joku yhteydenpito tai tapaaminen. Noissa tapaamisissa olen saanut tietoa, että eipä se ole enää sama firma kuin vielä 1900 -luvun lopulla - toki uudella vuosituhannella olivat jo muutoksen merkit näkyvissä.

taito- ja taideaineet!

Nyt vietellään taito- ja taideaineiden viikkoa. Kuulin juuri ministeri Virkkusen haastattelun ja hän totesi ykskantaan, että kyseisten aineiden tuntimäärää tullaan kouluissa kasvattamaan. Sääli!

Tietenkin koululaitos on hurjasti muuttunut minun ajoistani. Asia selvisi viimeistään silloin, kun omat tyttäret kävivät koulua ja vielä senkin jälkeen, kun olen seurannut jonkun verran lasteni lapsien koulunkäyntiä. Mutta periaatteeseen taito- ja taideaineiden opetuksen lissäämisestä voin varmasti sanoa ihan perustellut mielipiteet.

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia - myös onneksemme. Itse koin koulussa, että kun minulla ei ollut mitään luonnonlahjoja, niin jotkut aineet olivat todella surkeita. Kansakoulussa sen aikainen piirustus oli yhtä tuskaa, kun ei syntynyt koiraa, niin ei syntynyt, vaikka olisin itkenyt. Joillakin se kävi luonnostaan ilman mitään paniikkia. He ottivat paperin ja vesivärit, ja pian paperilla seisoi se koira. Minulla vesivärien kanssa vain värit sekoittuivat toisiinsa ja tuloksena oli jotakin suttua. Tunnit olivat yhtä kärsimystä!

Keskikoulussa kuvaamataidon opettajaksi saimme nuoren taiteilijan Kauko Sirkeisen ja minäkin aloin jopa viihtyä tunneilla. Koiraa ei syntynyt silloinkaan, mutta Kauko näki minunkin suttuisissa yrityksissä jotakin positiivista, lähinnä värien käyttöni sai joskus jopa kiitosta. Itse en kyllä arvostanut töherryksiäni lainkaan, en mielestäni hallinnut asioita alkuunkaan.
Laulu ja musiikki olivat yhtä tahmeita. Kun ei ollut rytmiä veressä eikä laulunääntä, niin tunnit olivat todella turhauttavia. En ole kaivannut noitakaan tunteja koulun jälkeen!

Liikunta ei ole taideaine, mutta on taitolaji. Itse olin jonkinlainen jääkiekkoilija, mutta lähes kaikki muut aineeseen liittyvät aktiviteetit olivat pakkopullaa. Olavi Honkanen toi keskikouluun voimakkaasti voimistelun ja koripallon. Voimistelussa olin peruskankeana sellaista keskitasoa, ainoastaan hypyt olivat ihan luokan parasta. Koripallossa olin suorastaan surkea. En käsittänyt sitä peliä silloin, enkä kyllä vieläkään. Sain kokea, mitä on joukkueiden valinnassa viimeiseksi jääminen. Ei ollut liikuntaharrastukseen myötämielisiä tunteita aiheuttavia kokemuksia. Vasta aikuisena löysin hiihdon ja liikunnan uudelleen ja ihan kilpailumielessä.

Minun geeneissä on todennälöisesti vain jonkinnäköisiä loogisuusgeenejä, jotka ovat sukuuni kehittyneet vuosisatojen kuluessa maanviljelyksestä, metsätaloudesta ja rakennustaidoista. Siis sellaisia, että esim. rakennukseen on ensin rakennettava pohja, sitten seinät, sitten katto jne. Siis olen kaiketi saanut tuollaista loogisuusajattelua perintönä. Ja koulunkäyntini osoitti, että noin on varmaankin ollut, sillä matematiikka, fysiikka ja kemia kuin myös yllättäen historia olivat helppoja aineita. Niitä kun ei voi tehdä kuin oikein tai väärin, muita variaatiota ei ole. Se sopi minulle.

Miksi siis halutaan taide- ja taitoaineita lisättäväksi? Kun jollakin osalla ihmisiä on luonnonlahjoja johonkin taito- tai taideaineeseen, niin järjestettäköön heille lisäopetusta taideluokkien tai taidekoulujen muodossa, mutta älkää hyvät ihmiset määrätkö kyseisiä aineita kaikille tasapuolisesti. Siinä heikoimmin asiaa hallitsevat tulevat vain enemmän lyödyiksi ja lahjakkaatkin taantuvat, kun pitää vetää mukana sellaisia, jotka asioita eivät hallitse tai eivät muuten ole kiinnostuneita aineista. Sehän on kansakunnan tuhoamista!

Niin ja mämmistä minä tykkään!

kausi on avattu!

Meikäläisellä on nykyään enää oikeastaan kaksi asiaa, joiden yhteydessä voidaan puhua kauden avaamisesta. Ensimmäinen on tietenkin hiihto ja toinen on golf. Vielä viime keväänä oli moottoripyöräily, jossa voin puhua kauden avuksesta - nyt ei ole enää sitäkään.

Tänään kuitenkin mentiin Vihtiin, jossa sikäläinen golfkeskus oli avannut kentän jo viime viikolla. Lauantaina siellä oli ollut yhdistetty kilpailu Vihdin malliin. Siellä oli laskettu mäkeä ja pelattu golfia ja jollakin periaatteella oli laskettu yhteistulokset ja pistetty osallistujat jonoon. Tänä aamuna lähdimme Fiestalla melkein heti oletetun kukonlaulun jälkeen kohti Vihtiä. Lämpöä oli perillä viitisen astetta, mutta aurinko lämmitti kuitenkin jo mukavasti. Oli tulossa komea kevätpäivä!

Starttiaikamme oli klo 9.40 ja seuraksemme saimme kaksi paikallista rouvaa, jotka avasivat kotimaan kauden myös tänään. Toinen rouvista oli käynyt ulkomailla pelailemassa talven aikana kolme kertaa ja toinenkin oli käynyt mätkimässä palloja jossakin sisähallissa. Me kaivelimme illalla mailat varastosta, jossa ne olivat olleet koskemattomina koko talven. Vähän jännitti, miten pelitaito olisi talvehtinut. Vanhoista ajoista päättelin, että slaissi on varmasti ja taatusti jälleen hyvissä voimissaan.

Koska toiset peliryhmän jäsenet olivat rouvia, niin jokaisella väylällä olisi minulla ensimmäinen lyöntivuoro, koska pelaan keltaisilta ja rouvat hieman lyhyemmillä väylillä punaisilta. Ensimmäinen driverilyönti: molo otti kunttaan ja veti pallon vasemmalle outtiin. Siispä minun oli avattava uudestaan, koska outtiin mennyt lyönti on golfissa ns. laiton lyönti ja on aina uusittava. Tulokseen tälläisesta uusinnasta tulee tietenkin kaksi ylimääräistä lyöntiä. Ensimmäisellä väylällä tuli tuloksekseni 8 lyöntiä, siis tuplapar.

Pelini parani ja tein ensimmäisellä puoliskolla jopa kolme paria ja pääosin päädyin bogey-tuloksiin. Toinen puolisko meni vähän huonommin, koska en onnistunut enää saamaan yhtään paria - kuitenkin lopputulos oli ensimmäiseksi kierrokseksi ihan välttävä 99 brutto. Netoksi tuli 82, siis vain 10 yli tasoitukseni. Yleensä vuosien varrella ensimmäinen kierros on antanut sellaiset 20 lyöntiä yli tasoituksen, joten nythän peli sujui keskimäärin hyvin, ajoittain jopa mukavasti.

Ensimmäistä driverilyöntiä lukuunottamatta muut avaukset driverillä onnistuivat ihan hienosti, lyönnit tapasivat miltei aina väylän ja ihan kohtalaisen kaukanakin. Muilla mailoilla avaukset lähtivät aina hieman vasemalle, mutta kuitenkin suoraan, siis palkäämääni slaissia, siis lyöntien kiertämistä oikealle ei juurikaan tapahtunut. Lähestymischipit olivat koko kierroksen ajan ihan surkeita, joten tiedänpähän, mitä harjoitella, kun kotiseuramme range saadaan auki.

Kun aloitin golfin pelaamisen joskus viitisentoista vuotta sitten, kierros meni kuin leikiten, eipä siinä juuri pulssi noussut tai hiki virrannut. Naureskelin, kun jotkut kehtasivat pitää golfia jonkunlaisena kuntoilun muotona. Silloin olin vielä kilpahiihtäjä, jolle eivät työpaikan kuntotestit pystyneet kertomaan mitään, kun asteikot eivät riittäneet. Nyt on toisin. Olen hiihtänyt kymmeniä tunteja, mutta kierros oli rasittava, mutta kuitenkin positiivisella tavalla. Varmasti huomenna paikat ovat kipeät ja jalat jäykät, vaikka tänään ne venyttelen kunnolla. Onhan kuitenkin ihan ilo tassutella pehmeässä, tänään tosin paikoitellen myös märässä, ruohikossa ja huiskia välillä palloa eteenpäin. Sitä se golf on!

lähiajan historiaa!

Eilen oli päivä, jolloin kaikessa yksinkertaisuudessaan tapahtui muutamia juttuja, joita muistelin vielä vuoteellaakin. Tuli tehtyä lähihistoriaa:

Katsoin videolta Jackie Chanin elokuvan Thunderbolt. Ja olin todella pettynyt, että aivan lopussa ollut kilpa-ajokohtaus ei mennyt lainkaan hyvin. Aivan ensimmäiseksi kiinnitin huomion siihen, että Jackien ajoasento kilpurissaan oli kuin vanhan mummon ajoasento, kun hän menee Siwaan hakemaan kananmunia! Jackiella oli istuin niin kaukana, että kädet joutuivat olemaan aivan suorina - sellaisella ajoasennolla ajetaan heti ensimmäisessä kurvissa kaseikkoon - tai ainakin toisessa. Suorana sojottavat kädet kun eivät voi toimia täydellisesti, kuten kilpa-autoilussa ehdottomasti täytyy. Kädet on oltava likimain suorassa kulmassa kyynärpäistään, silloin niillä pystyy jotakin jopa tekemään ratin kanssa. Samanlainen ajoasento ei ole haitaksi siviiliajelussakaan - päinvastoin. Itse kilpa-ajo nyt oli sellaista elokuvallista potaskaa, ei paljon tekemistä todellisten kilpailujen kanssa. Myöskään kuvassa olleet kovat tappelukohtaukset eivät saaneet kyyneltä silmäkulmaan, mutta eivät kyllä erikoisesti hersyttäneen nauruhermojakaan. Olisiko ollut sellaista tusinaviihdettä?

Sitten piti katsoa kotimainen elokuva Skandaali tyttökoulussa. Pidän periaatteena, että katson tiistaisin ja keskiviikkoisin näytettävät kotomaan elokuvat TV:stä, olivatpa ne mitä tahansa. Jos vain muilta hommiltani ehdin!

Sitten oli vuorossa luontodokumentti leijonayhdyskunnan kovasta elämästä. Tuli ihan tippa linssiin, kun yhdyskunnassa oli pieni, urhea poikanen, jota oli joku sorkkaeläin potkaissut niin rajusti, että poikanen oli halvaantunut takaraajoistaan. Se veteli itseään etukäpälillä ja yritti kovasti pysyä muun lauman mukana. Kaveri oli urhea, mutta vaikka sitä muut poikaset yrittivät auttaa, niin kuolemaantuomittuhan se oli. Oli todella surkeaa katsottavaa!
Ehkä herkistymiseeni oli syynä tyttäremme Antti-poika, joka ei ainakaan vielä ole pystynyt käyttämään jalkojaan seisomiseen, juoksemiseen tai mihinkään, mihin muut 4-vuotiaat pojat jalkojaan käyttävät.

Noiden lisäksi oli vielä katsottava illalla jälleen kotimainen elokuva This is my life!

Päivällä kävimme koirien kanssa katselemassa, miten vesi virtaa Mäntsälänjoessa. Ja kyllähän se virtasi, mutta on myös muodostanut melkoisia järviä kylän pohjoisen puolen pelloille. Alkavat jo muutamat rakennukset olla siinä kintaalla, jäävätkö vesien saartamiksi. Joihinkin taloihin ei enää mennä tavanomaisin keinoin. Kaksi joutsenta oli löytänyt näin syntyneestä järvestä lepopaikan ja olihan niitä kuvattava, kuten koiriakin, kun painelivat pellolla viimeisillä lumisohjoilla itsensä väsyksiin.
Nyt on tuosta uloilusta jälkiseurauksena korvakipu, kun erehdyin menemään ulos ilman korvalappuja. Kun on harva pää, niin siitä saavat korvatkin kärsiä!

moottoriurheilumietteitä!

Televisiosta on näkynyt viime aikoina melkoisen mukavasti moottoriurheilua, F1- ja rallikausi alkoi jo jokunen aika sitten ja suomalaista ralliakin olemme saaneet katsella aika mukavasti. Tietenkin mukavasti, jos on kiinnostunut moisista lajeista. Ja meikäläinen on!
Kotona on toisella osapuolella sanomista, kun vähänkin moottorit päästävät lauluaan, ja niinpä minä joudun luikkimaan kortin kanssa katsomaan lähetyksiä sellaiseen paikkaan, etten tulisi vaimoparan rauhaa härinneeksi. Kyllä vaimo oli aikoinaan kisoissa mukana ja kannustikin ajamistani, mutta nyt on sitten ilmeisesti tullut mitta täyteen.

Katselin tänä (siis lauantai-) aamuna F1-harjoituksia Malesiasta ja siellä Järvilehto asiallisesti kommentoi ajokkeja ja ajamista. Noista kommenteista sain päähäni pistää tänne sivustoille hieman asiaa suomalaisesta kansallisesta autourheilusta jokamiesluokan ja rallisprintin osilta.
Meitä oli kolme kaverusta, jotka perustimme oikein tiimin vuonna 1988 harrastustamme varten.

Kuvassa on koko NMT-Team. Oikealla on Sirkan Martti, keskellä Blomin Pasi ja meikäläinen seisoskelee vasemmalla. Kuten kuvasta näkyy, olemme tuolloin vielä sutjakkaita poikia koko joukko. Toki Masa on vieläkin, mutta me olemme Pasin kanssa päässeet vähän pöhöttymään.
Masan kanssa edustimme matkapuhelinasiantuntijuutta ja Pasi jo muutamia vuosia jokkista ajaneena ajamisen ja autonrakentamisen asiantuntijuutta. Pasi opetti meikäläisen tekemään lähes kaikki harrastukseen liittyvät tekniset manipulaatiot ja ehkä Masakin sai jotakin oppia, mutta hän oli pakertanut autojen kanssa ennenkin. Minulle oli kaikki suunnilleen uutta.

Tiimin perustamisessa auttoi kovasti firmamme markkinointiin tullut Marjatta Kuitunen. Hän näki, että tiimillämme on kompetenssia viedä matkaviestinjuttuja ruohonjuuritasolle. Myös Markku Lehkonen Philipsiltä oli mukana alusta alkaen kuten myös Benefon pariinkiin otteeseen. Nokiaa emme voineet edes pyytää kummeiksemme, koska työmme vuoksi olimme Masan kanssa heidän kanssaan tekemisissä. Pidimme huolen, että jauhot ja vellit eivät mene sekaisin.

Tiimimme herätti huomiota joka paikassa, missä olimme mukana. Joka paikassa emme saaneet varauksetonta vastaanottoa. Hyrylän UA:ssakin näitä soraääniä kuului, kun kaikki eivät nähneet hyvänä, että jokainen ei herra Valoa kumarrakkaan, mutta vähitellen nämäkin soraäänet hiljenivät, kun hoidimme lukuisissa Hyrylän UA:n järjestämissä kilpailuissa viestityksen. Ja kyllä minä sain eräiltä Hyrylän UA:n valolaisiltakin ihan merkittävää apua alkuvaiheessa.

Niitä viestityksiä sitten piisasi. Hoidimme kymmenien tapahtumien viestinnät vuosittain, joten pystyimme tukemaan monen tapahtumajärjestäjän tavoitteita. Pääasiassa tapahtumat olivat urheilukisoja.

Kuvassa kova jokkisfolkkari. Tällä ensimmäisellä ihan itse alusta asti tehdyllä laitteella voitin Hyrylän UA:n jäsentevälisissä kilpailuissa rekisteröimättömien kilpa-autojen sarjan hopeamitalin vuonna 1991. Minusta se oli sensaatio, eikä kerro mitään minun ajotaidoista vaan siitä, että auto oli todella mainio. Olin onnistunut säätämään sen tasapainon nappiin. Olivat camberit ja casterit kohdallaan etupäässä ja kulmat kohdallaan takapäässäkin. Lisäksi jousitus oli kurakelille juuri sopiva kuin myös moottori. Samoilla säädöillä tein sitten myöhemmin toisen kilpurin, mutta siitä en tahtonut saada millään ajettavaa peliä. Rakensin alustan moneen kertaan, mutta vasta muutaman vuoden päästä sain sen sellaiseen kuntoon, että viitsin lähteä sillä kisoihin, ja heti meni kaupaksi.

Tulivat folkkarit suhteellisen tutuiksi noina vuosina. Jyllilän Marko innostui myös ajamaan jokkista. Kun Pasi lopetti ajamisen, niin Marko kävi ostamassa yhden Pasin autoista rivitaloyhtiönsä pihan koristukseksi. Jossakin vaiheessa hänen autonsa vaihteisto alkoi sylkeä kakkosta pois päältä milloin sattui, niin tietenkin Markon oli saatava vaihteisto huoltoon. Marko otti työkalut pihalle, puhelimen kouraan ja soitti minulle aina, kun oli jonkun työvaiheen tehnyt. Niin minä sain kauko-ohjauksella kerrottua Markolle, miten folkkarin vaihteisto saadaan pois. Ja sitten korjauksen jälkeen taas paikoilleen. Ehkä minä silloin vielä osasin jotakin, koska juuri tuo homma on kuplissa se vaikein ja inhottavin!

Jo ajaessani jokkista, vaadin, että auto kääntyy ilman käsijarrua, mutta ei ole myöskään liian yliohjaava. Aliohjaava auto oli minulle ihan kauhistus. Ostin Kaali-Kallelta suoraan yhden jokkiskuplan, jolla menin kisoihin ihan suoraan. Ajamisestani ei tullut mitään, kun auto ei kääntynyt ilman kässäriä lainkaan, alusta oli säädettävä nöyremmäksi. Ajotottumukistani, vasemman jalan jarrutuskäytäntö mukaan lukien, oli valtavasti hyötyä, kun muutaman jokkisvuoden jälkeen siirryin ajamaan rallisprinttiä. Alussa kisat olivat sekakisoja, siis radassa oli asfaltti- ja soraosuuksia, mutta vähitellen osallistuin vain asfalttikisoihin. Jotenkin asfaltti miellytti enemmän, se tarjosi suunnilleen tasapuoliset olosuhteet jokaiselle ja säästi varmasti myös autoa.

Tässä on rallisprint-kalustoni. Ostin Kaali-Kallelta hänen rallicrosspelinsä, jonka muutin ss-luokan ajokiksi. Laitoin siihen lasikuitulokarit ja etukannen, siistin sen ja maalautin. Auto jäi noin 90 kiloa ylipainoiseksi, koska se oli rakennettu todella tukevaksi crossikisoja varten. En katsonut aiheelliseksi alkaa ratostella kaikkia vahvistuksia pois, vaikka olisi varmasti tulosten kannalta ollut järkevää, sillä tuollaisen ylimääräisen kuorman rahtaaminen ja jarruttaminen vie aikaa sekunteja enemmän, kuten esimerkiksi tämän aamun F1-lähetyksessäkin kerrottiin. Olisin saanut vieläkin suurempia pokaaleja kuin tuolla sain!

Olin 1996 kisaamassa Torniossa ja Kemissä. Siellä oli Oulusta kanssakilpailija samanlaisella kuplalla, mutta siinä oli turbokone, siis siinä oli tehoa kaiketi lähemmäs 300 kaakkia, kun minun autossa oli vain n. 160 heppaa. Ajoimme ensimmäisen kisalähdön ja minun aikani oli sekuntikaupalla parempi kuin hänellä. Kilpakumppani oli ilmeisesti ihmetellyt tilannetta, kun hänellä oli kaikki mahdolliset himppavimpat takalevyjarruja myöten, mutta ei vaan nopeus riittänyt. Hän tuli ihan rehdisti kysymään, voiko hän katsoa minun kuplani alustan rakenteen, kun hän ei sanojensa mukaan ollut saanut alustaa mieleisekseen. Toki annoin kaverille mahdollisuuden tarkastella autoni rakennetta!

Vähitellen pahin polte ajamiseen alkoi tyyntyä, mutta lähiseudun kisoja kuljin ajamassa. Menestystä tuli, kun kupla vain pysyi ladulla tai toimi teknisesti moitteettomasti. Olin joskus viimeisimipinä sprinttivuosinani ajamassa Keravan sprinttiä. Kisa ajettiin Savion toisella puolella teollisuusalueen pihoilla, pyöräteillä ja teillä. Lähtö oli kaukana varikosta. Sinne piti mennä hiekkatietä ajaen. Siihen aikaan pehmeitä sliksejä vielä lämmitettiin, joten renkaat olivat melkoisen surkeassa kunnossa, kun pääsi lähtöviivalle. Tietenkin renkaita putsattiin ihan käsin, mutta myös sudittaen, mutta eihän pitoon voinut luottaa täysin ensimmäisissä kurveissa. Juuri tuossa kisassa sattui niin, että tien kääntyessä ylös mäkeen pyörätielle, oli juuri ajolinjalle syntynyt röykky. Kaksi kilpakumppania ajoi tästä röykystä suoraan nokka edellä tolppaan ja joutuivat ambulanssikyydillä sairaalaan. Silloin siellä lähtöviivalla odottaessani lähtöä ja renkaitten jäähtymistä, tuli mieleen, että miksi minä olen täällä! Kun sitten sain starttiluvan, niin oikeastaan vain ensimmäisessä kurvissa oli mielessäni renkaitten huono kunto ja kolaripaikassa en edes enää muistanut muille tapahtuneita, yritin vain mennä mahdollisimman kovaa. Radan takaosalla moottorin hakatessa rajoittimeen, tuli mieleeni, että miksi se huippunopeus on vain jotakin 160 km/h. Siis kaipasin vain lisävauhtia!

Nurmijärvellä kippasin kuplan huolellisesti lepikkoon, kun etukäteen ajattelemassani riskinottopaikassa olikin toimitsija pistämässä lippusiimoja takaisin paikoilleen. Alitajuntaisesti tein ratkaisun, joka johti lepikkoon. Onneksi en jääräpäisesti ajanut suoraan ja ihmisen päälle!

Kuplaa en enää ehtinyt rakentaa täysin kuntoon, kun sille tuli ostaja.

Ensimmäisen jokkiskisani ajoin lähestulkoon 40-vuotispäivänäni, mutta kymmenen vuoden päästä olin jälleen jokkiskisoissa. Koska minulla ei ollut enää omaa jokkisautoa, niin sain kuvan Sumpin lainaksi. Lisäksi järjestäjä antoi kisaan oikean numeron ja kunnon varikkopaikan, jonka Pakarisen Timo oli koristellut juhlaan sopivaksi.

Kisa päättyi tekniikan pettäessä. Sumpissa oli folkkarin kone ja toisen puolen venttiilikoneisto irtosi, joten Sumpista tuli 2-pyttyinen ja kisa loppui lyhyeen. Sumppi meni kaupaksi viallisenakin!

Olimme Lapin Arin kanssa hankkineet kuplani tuhoutumisen jälkeen sprinttiautoksi takavetoisen Nissan Micran, jolla yritimme yhtenä kesänä käydä ajamassa muutamia kisoja. Ihan ensimmäisessä kisassa ja ensimmäisessä lähdössä meni vaihdekeppi poikki. Ari ei päässyt junnuluokassa ajamaan lainkaan. Sitten menimme juhannuskisoihin Iso-Syötteelle. Ensimmäisessä kurvissa minulla meni jälleen vaihdekeppi poikki. Tunkin varresta kyhäsimme tynkään kepin ja Ari lähti matkaan. Kepin ansiosta hänellä lipesi välillä pari pykälää liian pieni vaihde päälle, jolloin venttiilit ja mäntä kohtasivat aiheuttaen venttiilien vuotamisen. Minä pääsin vielä jotenkin mäen päälle, mutta sitten tehot hävisivät ja ajot loppuivat siihen. Vielä kerran Alastarolla yritimme kisaan, mutta jälleen tuli remonttia. Ei ollut hyvä hankinta!

Seuraavana kesänä Vettensaaren Jan ja Ari ajoivat vuorotellen, mutta eipä se oikein luonnistunut, ongelmia oli, joten Micra pantiin myyntiin ja pojat hankkivat rallia varten Kadetin.

Minä halusin jonkun projektin ja toin talliini keskeneräisen Golfin, josta aioin rakentaa sprinttiin harrasteauton. Kuten tuolla F1:ssäkin, niin myös täällä kansallisella tasolla uuden auton saaminen kisakuntoon on todella suuren työn takana. Minäkin törmäsin vain vaikeudesta toiseen, kun yritin saada laitteesta kisakuntoista.

Yhteen sprinttiin menin 0-autoksi. Kerran olin ajanut Hyvinkäällä kuivalla kelillä ja laite toimi joten kuten. Toki takajousitus pohjasi, mutta muuten se pelitti. Siksi uskalsin lupautua tuohon luottotehtävään. Päivä Vantaalla oli sateinen ja rata kurainen. Lähtö oli myötämäkeen. Kiihdytin ja valmistauduin ensimmäiseen kurviin, jarrutin, mutta autopa ei kääntynytkään, vaan lipui radan sivuun ja jäi liejuun kiinni. Silloin olisin halunnut olla jossakin muualla! Kaverit tulivat ja nykäisivät minut irti ja pääsin loppukierroksen läpi, mutta totesin eräässä toisessa kurvissa, että etujarrut jäävät hetkeksi päälle, jolloin auto menee tietenkin suoraan. Toisen kierroksen ajoin varovasti ja sain siten joten kuten hommani hoidettua. Mutta vieläkin hävettää!

Vuoden 2002 syksyn tapahtumat suistivat masennuksen tielle ja panin Golfin myyntiin. Kisaaminen vaatii 100 prosentin keskittymisen, jotta ajo luonnistuu ja on turvallista. Siksi oli helppoa luopua kisa-ajatuksista.

Olen sitä mieltä, että Suomen jokkiskisoissa ja sprinttikisoissa on kymmeniä aivan MM-tasoisia ratinvääntäjiä. Uskokoon, ken haluaa, mutta enää ei ole aprillipäivä!

kahdeksan yksiön siivous!

Tänä aamuna tuon otsikossa mainitun työn päätin tehdä. Päätöksen tekemiseen ei mennyt kuin rapiat pari viikkoa! Sinänsä ihan hyvin, sillä yleensä aikomani työt tahtovat jäädä vielä nykyäänkin tekemättä, vaikka olen luullut olevani terve jo pitkän aikaa!
Joka tapauksessa puin päälleni haalarit, teippasin lahkeet kiinni kumppareiden varsiin ilmastointiteipillä, kävin sorkkaraudan autotallista, otin mukaan pussillisen koirankarvoja, nakkasin tikkaat olkapäille ja suunnistin metsään. Aukeilla oli lumimössöä haitaksi asti, mutta metsässä ihmeen vähän, joten pääsin ensimmäiselle pöntölle mukavasti. Ratostelin pöntön irti puusta ja laskeuduin alas putsaamaan edellisestä pesimisestä jääneet jätteet pois, pistin uudet karvat ja nostin pöntön takaisin paikalleen. Siis tänään vuoden 2010 aprillipäivänä oli lintujen pönttöjen siivouspäivä.

Muutamat pöntöt olivat aukeiden reunoilla, jolloin ukko sai tehdä töitä ihan kunnolla päästäkseen pönttöpuun juurelle kantamuksineen. Hiki alkoi lentää, vaikka talven mittaan olen jo kuvitellut olevani paremmassa kunnossa kuin vielä viime kesänä. Olenhan käynyt hiihtolatusilla viettämässä joutoaikaani kymmeniä tunteja. Olen jo jaksanut ihan kohtuullisesti heittää sellaisen kympin lenkin, mutta eipä se näköjään vaikuttanut tuohon lumessa taapertamiseen. Vaikeaa oli!

Mutta miksiköhän minulla oli mukana se sorkkarauta? Viime vuoden keikalta muistin, että silloin pöntöistä oli vaikeaa saada vanhoja pesiä pois, kun ainekset olivat jäässä. Silloin keksin sorkkaraudan, jolla sain töhnät helposti pois pöntöistä. Helpottihan se nytkin puhdistusta, mutta nyt kaikki pesät olivat sulia - entiset pesät lähtivät helposti pois, kun vähän sorkkaraudalla kaappasi. Pönttöjä putsatessa alkoi ympäriltä kuulua tiasten iloisia titityy-ääntelyjä ihan kuin olisivat kiittäneet, että pian päästään munimaan. Siinä sitä oli kiitosta kerrakseen!

Hikisenä röntöstin metsästä, kun huomasin, että pääoven yläpuolelta olivat jäät irrottaneet vesikourun kappaleen toisesta ja vettä valui tietenkin juuri kulkureitille. Taas kerran totesin, että rakennusfirma oli pissinyt linssiini. Firma vakuutti, että juuri minun talooni asennettu kourusto on se paras ja kestävin. Nyt viiden vuoden asumisen aikana on paljastunut, että on kaikkea muuta kuin piti. Kourusto on koottu erilaisista kappaleista ja kappaleet on kiinnitetty toisiinsa pannoilla, joissa on jonkinlainen kumi muka estämässä vuodot tai estämässä kappaleiden irtoamiset tosistaan. Mutta kun kumpikaan noista vaatimuksista ei toteudu, pannat irtoilevat ja kourut siis vuotavat vettä juuri sinne, minne ei pitäisi. Tuusulan taloomme asensin itse kourut pitkästä tavarasta ja toimivat vieläkin, vaikka ovat olleet käytössä jo pitkästi yli kaksikymmentä vuotta. Jos olisi varaa, niin vaihtaisin tännekin samanlaiset! Nyt sitten sain yrittää korjata pantaliitosta, kun koko ajan valui vettä niskaani. Ja periksi oli annettava, oli sen verran märkää puhaa. Yritän korjata sen joskus myöhemmin, kun katolta ei tule koko ajan vesiä niskaan. Saapa nähdä, milloin se tulee korjattua - jos sitä kuntoon saakaan!