Tänä aamuna tuon otsikossa mainitun työn päätin tehdä. Päätöksen tekemiseen ei mennyt kuin rapiat pari viikkoa! Sinänsä ihan hyvin, sillä yleensä aikomani työt tahtovat jäädä vielä nykyäänkin tekemättä, vaikka olen luullut olevani terve jo pitkän aikaa!
Joka tapauksessa puin päälleni haalarit, teippasin lahkeet kiinni kumppareiden varsiin ilmastointiteipillä, kävin sorkkaraudan autotallista, otin mukaan pussillisen koirankarvoja, nakkasin tikkaat olkapäille ja suunnistin metsään. Aukeilla oli lumimössöä haitaksi asti, mutta metsässä ihmeen vähän, joten pääsin ensimmäiselle pöntölle mukavasti. Ratostelin pöntön irti puusta ja laskeuduin alas putsaamaan edellisestä pesimisestä jääneet jätteet pois, pistin uudet karvat ja nostin pöntön takaisin paikalleen. Siis tänään vuoden 2010 aprillipäivänä oli lintujen pönttöjen siivouspäivä.
Muutamat pöntöt olivat aukeiden reunoilla, jolloin ukko sai tehdä töitä ihan kunnolla päästäkseen pönttöpuun juurelle kantamuksineen. Hiki alkoi lentää, vaikka talven mittaan olen jo kuvitellut olevani paremmassa kunnossa kuin vielä viime kesänä. Olenhan käynyt hiihtolatusilla viettämässä joutoaikaani kymmeniä tunteja. Olen jo jaksanut ihan kohtuullisesti heittää sellaisen kympin lenkin, mutta eipä se näköjään vaikuttanut tuohon lumessa taapertamiseen. Vaikeaa oli!
Mutta miksiköhän minulla oli mukana se sorkkarauta? Viime vuoden keikalta muistin, että silloin pöntöistä oli vaikeaa saada vanhoja pesiä pois, kun ainekset olivat jäässä. Silloin keksin sorkkaraudan, jolla sain töhnät helposti pois pöntöistä. Helpottihan se nytkin puhdistusta, mutta nyt kaikki pesät olivat sulia - entiset pesät lähtivät helposti pois, kun vähän sorkkaraudalla kaappasi. Pönttöjä putsatessa alkoi ympäriltä kuulua tiasten iloisia titityy-ääntelyjä ihan kuin olisivat kiittäneet, että pian päästään munimaan. Siinä sitä oli kiitosta kerrakseen!
Hikisenä röntöstin metsästä, kun huomasin, että pääoven yläpuolelta olivat jäät irrottaneet vesikourun kappaleen toisesta ja vettä valui tietenkin juuri kulkureitille. Taas kerran totesin, että rakennusfirma oli pissinyt linssiini. Firma vakuutti, että juuri minun talooni asennettu kourusto on se paras ja kestävin. Nyt viiden vuoden asumisen aikana on paljastunut, että on kaikkea muuta kuin piti. Kourusto on koottu erilaisista kappaleista ja kappaleet on kiinnitetty toisiinsa pannoilla, joissa on jonkinlainen kumi muka estämässä vuodot tai estämässä kappaleiden irtoamiset tosistaan. Mutta kun kumpikaan noista vaatimuksista ei toteudu, pannat irtoilevat ja kourut siis vuotavat vettä juuri sinne, minne ei pitäisi. Tuusulan taloomme asensin itse kourut pitkästä tavarasta ja toimivat vieläkin, vaikka ovat olleet käytössä jo pitkästi yli kaksikymmentä vuotta. Jos olisi varaa, niin vaihtaisin tännekin samanlaiset! Nyt sitten sain yrittää korjata pantaliitosta, kun koko ajan valui vettä niskaani. Ja periksi oli annettava, oli sen verran märkää puhaa. Yritän korjata sen joskus myöhemmin, kun katolta ei tule koko ajan vesiä niskaan. Saapa nähdä, milloin se tulee korjattua - jos sitä kuntoon saakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti