Illalla ja nyt vielä tänä aamunakin satuin näkemään tv-ohjelmat, joissa käsiteltiin erilaista hyväntekeväisyyttä eli siis rahan lahjoittamista erilaisiin tarkoituksiin. Illalla näkemäni ohjelma oli kudottu kasaan Unicefin lähettiläiden Katri Helenan ja Eppu Nuotion ympärille. Kyseiset henkilöt ovat mukana pääasiassa ulkomaisiin kohteisiin menevien keräysten tukemisessa. Juuri nyt keräykset tapahtuvat lapsien hyvinvoinnin parantamiseen eri puolilla maailmaa.
Tämän aamuna ohjelma käsitteli asiaa, joka pitäisi olla yleisen sairaudenhoidon piiriin kuuluvaa. Pääasiassa lasten hoitoon tarkoitettuja hoitovälineitä joudutaan hankkimaan keräysvaroin, kun muuten budjetit eivät salli kaikkia tarpeellisiakaan välineitä. Ohjelmaa katsoessa tuli hieman skeptinen olo. Onko niin, että sairaalat hankkivat välineistönsä pääasiassa budjettien määrärahoilla, kun kyseessä ovat aikuisten välineet, mutta lapsien hoitamiseen tarvittavat suurehkotkin välineet jätetään kyseisillä rahoilla hankkimatta, kun lasten hoitoon kansa kuitenkin lahjoittaa varat hankintoihin. Lasten edessähän me itse kukin herkistymme ja avaamme kukkaromme nyörit! Jos tuollainen temppuilu on laskelmoitua, niin ei hyvä, sillä sairaaloiden on hankittava tietenkin tarvittavat laitteensa omien rahoituskanavien kautta, ei hankintoja saa sälyttää lahjoittajien varaan. Mitä, jos jossakin vaiheessa kansan käsi ei olekaan karttuisa. Jäävätkö lapset silloin hoitamatta?
Olinhan minäkin aikoinaan keräämässä lapsille rahaa. Tämän keräyksen järjesti autourheilukilpailuissa kuuluttajana toiminut A-P. Männistö Mikkelistä. Olimme olleet tekemisissä hänen kanssaan jo jonkun aikaa, kun olin järjestänyt hänen käyttöönsä firmaltamme kunnon puhelimen ja autosarjan tiettyjä vastapalveluja vastaan. Hän oli huomannut jossakin kisassa, että kilpa-autossani oli työnantajani tarrat näkyvillä. Hän otti yhtettä ja niin muutaman vuoden kestänyt yhteistyö alkoi.
A P oli kaiketi ollut jossakin keskussairaalassa katsomassa jotakin lapsipotilasta ja huomannut, että lapsilla ei ole kunnon leikkikaluja leikkeihin ja viihtymiseen. Hän toiminnan miehenä ryhtyi oitis hankkimaan luvat keräykselle ja pyysi myös minut tiimini kanssa mukaan. Tyttäremme Anu oli pienenä useaan otteeseen sairaalassa, joten asia oli hyvin tuttu ja henkilökohtainenkin, joten pyyntöön oli helppo suostua.
Yhden kesän aikana joka ikisessä ajamassani kisassa tai tapahtumissa, joihin järjestin viestityksen, meillä olivat keräyslippaat paikalla ottamassa vastaansa lahjoituksia hyvään tarkoitukseen. Ja rahaa kerttyi ihmeen runsaasti, joten A P:llä oli syksyllä todella mistä jakaa rahaa kaikkien keskussairaaloiden lastenosastojen viihtyisyyden parantamiseen. Ainakin meiltä meni jokainen penni lyhentämättömänä eteenpäin, keräyskustannukset olivat pyöreä nolla.
Harmi vain, että A P päätti jossakin vaiheessa yhteistyömme. Hän lähetti postipakettina puhelimen ja asennussarjan ottamatta yhteyttä esimerkiksi puhelimella ja ilmoittamalla rehellisesti, että nyt on diili loppu, kiitos ja hyvää jatkoa. Hän hyppäsi silloisen pahimman kilpailijamme kelkkaan, kun sai sieltä todennäköisesti paremman tai oikeastaan oikean sopimuksen. Olen lähettänyt hänelle joskus vuosien päästä hyvän joulun toivotukset ja sain siihen viestiin vastauksen. Muuten emme ole olleet enää yhteyksissä. Mutta sellaista elämä on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti