tarina!

Tässäpä yksi kirjoittamiskurssilla syntynyt pieni juttu. Alkuosa syntyi kurssilla ja lopun väsäsin kotona.
Oli muuten merkillinen kurssi. Minäkin sain aikaan elämäni toisen runon (ensimmäisen väsäsin tänne sivustoille vuoden vaihteessa 2008, mikäli oikein muistan), kun pakko oli. Kotona istuessani koneen ääreen, en saa aikaan yleensä mitään, jos juttu ei ole jo valmiina mielessä. Pistänpä sen runon tähän johdantoon. Kimmokkeena oli Anni Polvin runo "masennus":

En jaksa tehdä työtä,
en mitään.
Vähän selvemmällä hetkellä
olen järjestänyt itseni koetukseen.
Olen myynyt talomme,
hankkinut tontin.
Nyt on pakko tehdä ja jaksaa,
täytyy pitää rakennusmiehet työssä.


LUOVAN KIRJOITTAMISEN KURSSI
Mäntsälän Kansalaisopisto
29.1. – 13.2.2010
Alpo Manninen

Harjoitustyö kuvasta, jossa maiseman keskellä pitkän, suoran tien varteen on pysäköity auto:

- Voihan paska, miksi tämä kottero juuri tähän sippasi? tuumaan ääneen, vaikka yksikseni olenkin.
Olen keskellä ei mitään, suoraa tietä jatkuu kilometrikaupalla menosuuntaan, mutta samaan tapaanpa tuo jatkuu taaksepäinkin.
Ajoin koko eilisen päivän ja monta tuntia tänäänkin, eikä autossa ollut mitään ongelmia.
Mitenkähän täältä Jumalan selän takaa voisin päästä jälleen ihmisten ilmoille? Onpahan kuitenkin katto pään päällä ja vielä lähes kesäinen sää, vaikka syyskuuta jo onkin, joten siinä mielessä kyllä pärjään. En ainakaan ihan heti palellu. Onnekseni matkapuhelin toimii näin korkealla paikalla. Soitanpa ihan ensimmäiseksi kotiin.

Näppäilen puhelun kotiin.
- Saimi, kuuluu vastaus hetken päästä.
- Heimo tässä, terve.
- Hei vaan, joko olet Ivalossa? Saimi kysyy.
- Auto jätti tielle jonnekin Rovaniemen ja Sodankylän välille.
- No, miten se sillai?
- Se vaan lakkaisi käymästä ilman mitään ennakkovaroitteluja. Nyt minun täytyy yrittää saada jostakin apua.
- No, ilmoittele minulle, miten saat asian järjestymään.
- Selvä. Eipä tässä tällä kertaa tämän enempää. Hei vaan!
- Hei, hei, kuuluu Saimi sanovan ja katkaisen puhelun.

Onneksi olin ennen lähtöäni pistänyt Autoliiton palvelunumeron valmiiksi puhelimeni muistioon. Kaivelen nyt sen esiin ja painan näppäintä:
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuuluu römeä ääni.
- Heimo Himanen tässä päivää. Kun jätti tuo ajopeli matkanteon sikseen, kerron alustavasti ongelmastani.
- Missäs päin oot? kysyy Sinkkonen.
- Olen jossakin Rovaniemen ja Sodankylän välillä. Pysähdyin Rovaniemellä tankkaamaan ehkä noin tunti sitten, kerron tapahtumaa.
- Ajoitko jo Torvisen ohi? kysyy autopalvelumies.
- En huomannut kyllä sellaista paikkaa. Tässä on kilometrien suora. Oikealla – siis Sodankylään päin katsottaessa – on melko tasaista, mutta vasemmalla on jonkinlainen kuru tai ehkä ihan kuru, mutta laakso kuitenkin.
- Olet varmaankin toistakymmentä kilometriä Torvisen eteläpuolella. Suunnilleen jo tiedänkin seudun. Millaisella autolla olet liikkeellä? Sinkkonen heittää lopuksi.
- Audi A4:llä olen matkassa, kerron kaverille.
- Onko se bensa vai naku ja kuinka vanha se on

- Se on bensavehje, se 1,8 T ja on parisen vuotta vanha.
- Bensaahan siinä on, koskapa olet sen juuri tankannut, mutta miten se pysähtyi? kysyy Sinkkonen.
- Se vaan sammui ihan yhtäkkiä ilman mitään varoituksia. En huomannut edes tavallisuudesta poikkeavia varoitusvaloja.
- Tehdään niin, että tulen sinne hinurilla ja katsotaan sitten tilannetta. Näitä nykypelejä ei aina saada tien päällä autettua, joten parempi on varautua siihen, että nostetaan peli lavalle ja kuskataan se lähimpään kunnon pajaan. Olen siellä varmaankin tunnin sisällä. Nähdään!
- Hei vaan, ajele varovasti!

Puhelun jälkeen rauhoitun ja alan tutkia ympäristöä. Otan kamerankin esille, mutta maasto on sellaista, että mitään erikoista ympäristöstä erottuvaa kuvattavaa en löydä. otan sitten ainoastaan kaksi kuvaa. Toisen tulosuunnastani ja toisen menosuunnastani. Tulipahan ainakin pitkä suora ikuistettua!

Menen autoon, otan mukavan asennon, käännän jopa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta saisin rennon olotilan. Etsin radiosta sopivaa musiikkia lähettävän aseman ja koetan kaikin voimin tehdä oloni miellyttäväksi.
Aika matelee, mutta pian olen tuntini kärsinyt. Hinuria ei vaan näy eikä kuulu. Odottelen vielä varttitunnin ja soitan Autoliiton palvelunumeroon uudemman kerran.
- Tiepalvelu Sinkkonen, päivää, kuulen yhtä reippaasti kuin aiemminkin.
- Heimo Himanen tässä jälleen, päivää. Lupasit tulla pelastamaan minut täältä korvesta, mutta täällä minä vaan edelleen olen, esitän jopa hieman äkäisesti.’
- Tässä on ollut niin hötäkkää, että mie en oo vielä päässy mihinkään. Tänään tuntuvat kaikki avun tarvitsijat olevan langan päässä, selittelee Sinkkonen.
- No, milloin minä sitä apua sitten saan? kysyn suoraan.
- Elähän sie nyt hättäile. Köyhäthän ne hättäilee, tuumaa Saikkonen. Nythän on ihan kaunis ruska ja metsät täynnä puolukkaa. Mee sie vaan kaikessa rauhassa metsään, mutta elä mee liian kauas, ettei sitten sinua tarvihe lähteä ehtimään.
- No, mutta milloin sinä sitten pääset tulemaan tänne? tivaan edelleen.
- Kyllä mie oon siellä varmasti kahen tunnin päästä, viimeistään, lupaa Sinkkonen lopulta auliisti.

Minulla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä katsomaan, onko tuolla metsässä Sinkkosen mainostamia puolukoita. Alkaa nimittäin jo tuntua siltä, että jotakin olisi syötävä. Vettähän tuolta purosta varmaankin saa juodakseen. Nousen autosta, otan puhelimen taskuuni. Koska on kuitenkin vielä melkoisen lämmintä, niin en ota puseroa lainkaan mukaan, vaan lähden ulos pelkästään college-paita päällä. Suljen auton ovet, työnnän avaimet farkkujen taskuun ja lähden tien oikealle puolelle, siis sille tasaisemmalle puolelle.

Kävelen maastoon ja onhan siellä puolukoita. Kun lämpötila on jo käynyt muutaman kerran pakkasen puolella, niin marjat ovat hyvin maukkaita ja mehuisia. Ovat herkkuja parhaasta päästä!
Kyykin mättäältä toiselle ja syön marjoja, välillä oikaisen selkääni ja katselen tien suuntaan, että mahdollinen apu ei huomaamattani aja ohi.
En ole katsellut kellooni, koska olen jo täysin tyyntynyt ja tyytynyt kohtalooni. Kuitenkin pidän tietä silmällä koko ajan. Katsoessani jälleen kerran tielle, huomaan hinurin saapuvan Sodankylän suunnasta. Ponkaisen juoksuun, että ehdin Audini luokse ennen auttajaani.
Auto pysähtyy ja kookas mies hyppää alas hytistä.
- No, tässäkös se potilas on? kysyy tulija.
- Siinähän se, sanon ja menen käsi ojossa Autoliiton kaveria vastaan.
Tervehdysten jälkeen, ottaa tulija ohjat käsiinsä.
- Katsotaanpa diagnostiikkajärjestelmästä vähän apuja tilanteen kartoittamiseksi, tuumaa Sinkkonen ja nousee jälleen autonsa ohjaamoon kaivelemaan työvälinettä.
Vasta siinä vaiheessa huomaan, että minulla ei olekaan avaimia farkkujen taskussa. Puhelin on, mutta avaimia ei löydy. Hermostun uudesta tilanteesta täysin, nyt ei suju mikään!
- Olen pudottanut autoni avaimet tuonne metsään, parkaisen lopulta, kun olen ehdottoman varma tilanteesta.
- No, sitten me emme pysty potilasta paljon tutkimaan täällä tien päällä. Onko sinulla vara-avaimet jossakin?
- Onhan ne, mutta ne ovat tuolla auton hanskalokerossa, kerron nolona.
- Miepä nykäsen tämän auton lavalle, käy jälkiesi perässä katsomassa, jos vaikka sattuisit ne avaimet löytämään, ohjeistaa Sinkkonen.

Sinkkonen jää puuhaamaan auton kimppuun ja minä lähden jälleen maastoon. Arvelen, että juostessani autolle, avaimet ovat lentäneet matalasta taskustani. Kävelen reittiä ja haarukoin silmilläni maastoa. Olen aivan toivoton, sillä aluskasvillisuus on hyvin tiivistä, en usko sieltä avaimia löytäväni. Kävelen kuitenkin eteenpäin ja siinähän ne avaimet ovat. Ovat tarttuneet lenkistä kiinni oksaan kuin joku olisi ne siihen vartavasten ripustanut. Noukin löydöksen ja juoksen takaisin tielle. Audi on jo lavalla.
- Jahas, avaimet löytyivät, huomaa Sinkkonen käsissäni olevan nipun. Oli vedettävä nahkoineen lavalle, kun molemmat päät olivat jumissa. Oisit ainakin käsijarrun jättänyt vetämättä päälle, niin urakka olisi ollut helpompi. Onneksi vanhuksen vetovehkeet kuitenkin kestivät, selittää Sinkkonen tien sivussa hiekalla olevia syviä pyörimättömien renkaiden jättämiä uria.
- Löytyivät onneksi. Katsotaanko nyt sitä diagnostiikkaa? kysyn mielestäni ammattitaitoisesti.
- Eipä kannata, kun auto on jo lavalla. Ajetaan Rovaniemelle, niin siellä saavat Audin korjaamossa pistää ajopelin kuntoon, kertoo Sinkkonen ja alkaa kavuta hinurin ohjaamoon.
Minäkin nousen kyytiin.
- Eikö Sodankylässä ole Audin korjaamoa? kysyn äimänkäkenä.
- On siellä, mutta jos autoon tarvitsee tilata vaikkapa tietokone, niin Rovaniemelle se tulee lentokoneella paljon nopeammin. Ja sullahan oli kiire, eikö vain? kysyy Sinkkonen.
- Kyllä tässä kiireet ovat jo karisseet, kun tänään olisi pitänyt olla jo Ivalossa, tuumaan alistuneesti.

Hiljaisuuden vallitessa ajelemme Rovaniemelle ja valutamme autoni alas hinurin lavalta. Onneksi korjaamo on vielä auki, joten saan ajopelini työn alle melko pian.
Mekaanikko pistää testerin kojetaulun alla olevaan pistokkeeseen ja yrittää saada tietoa ulos, mutta auton aivot ovat tyhjät. Mitään tietoa testeri ei saa järjestelmästä ulos. Mekaanikko kertoo, että ajokissani on useita tietokoneita, ja nyt on se tilanne, että diagnostiikkaa hoitava tietokone on ainakin mykistynyt. Mutta jos tietokoneen vian on aiheuttanut joku latausjärjestelmän jännitepiikki, niin muutkin tietokoneet voivat olla viallisia. Siksi paikalle on tilattava tavaraa tarpeeksi, että varmasti vika voidaan korjata .
- Milloin nuo tietokoneet ovat täällä? kysyn varovasti.
- Me pistetään ne nyt heti tilaukseen ja tavara tulee Euroopasta, joten ylihuomenna sen pitäisi olla täällä, kertoo mekaanikko.
- Saanko minä jostakin rattaat alleni, että joskus pääsen Ivaloon?
- Mee tuonne sisälle asiakaspalvelupisteeseen, niin ne hoitavat sinulle korvausauton, opastaa mekaanikko.

Saan käyttööni Golfin, jolla lähden ajelemaan Ivaloa kohti. Olen perillä vasta yöllä, mutta pystyn kuitenkin hoitamaan kaikki aiotut aktiviteetit ja palailen kahden päivän päästä takaisin Rovaniemelle. Ajan suoraan korjaamolle. Autoni on näköjään pihalla, mutta onkohan se kunnossa vai ei?

Menen asiakaspalvelupisteeseen selvittämään asiaa.
- Päivää. Onkohan minun Audi saanut jo aivonsa kuntoon? kysyn palvelijalta.
- Mikähän Audi se oli? tarkentaa palvelija.
Kerron autoni tunnisteet ja asiakaspalvelija menee etsimään papereita. Hetken kuluttua hän saapuukin muovitaskun kanssa. Taskussa on papereita, mutta myös auton avaimet.
- Kyllä se nyt on kunnossa. Siihen vaihdettiin varmuuden vuoksi kaikki tietokoneet, kun ei oltu ihan varmoja, olivatko jotkut säästyneet jännitepiikiltä, kertoo asiakaspalvelija papereista.
- Voiko se jännitepiikki tulla joskus uudelleen?
- Sieltä löytyi yksi huono maadoitus, joka ilmeisesti on piikin järjestelmään sallinut. Jos maadoitus olisi ollut kunnollinen, niin piikkiä tuskin olisi tullut.
- Miten niin huono maadoitus? Eikö tehdas ole riittävän tarkka noissa asioissa?
- Tässä on kyseessä kyllä jälkeenpäin tehty vika. Autoosi on joskus tehty lastuviritys, jossa on jouduttu kolvaamaan joitakin komponentteja ja siinä yhteydessä on sitten aiheutettu tuollainen vika, kertoo asiakaspalvelija.
- Minä ostin auton Audiliikkeestä vajaan vuoden vanhana, enkä ole siihen tehnyt mitään lastuvirityksiä, kolvaamisista puhumattakaan.
- No, me joudumme kuitenkin laskuttamaan tietokoneet sinulta ja sinun on sitten mahdollista hakea korvausta liikkeestä, josta autosi ostit.
- Paljonko ne tietokoneet sitten maksavat?
- Töineen päivineen lasku on 2800 euroa!
- 2800 euroa, sehän on ryöstöä!
Eihän siinä tietenkään mikään auta. Lasku on maksettava ja sitten alkaa taistelu