Masennus

Satuin tänä aamuna katsomaan vanhaa aamusydämellä -ohjelmaa, jossa kaksi masennuksesta kärsinyttä kertoi kokemuksiaan. Puhuivat monessa asiassa kuin minun suulla.

Sairastuin vaikeaan masennukseen vuoden 2002 tapahtumien seurauksena. Tautia yritettiin saada mömmöillä hanskaan. Varmaankin lähes kymmenkunta pilleriä kokeiltiin, kunnes löytyi sellainen, joka sopi minulle. Eli hyödyt olivat haittoja suuremmat. Siinä olotilassa en tietenkään pystynyt tekemään mitään kovin analyyttisiä arvioita, mutta ajatustoiminta kuitenkin toimi jollakin tavalla. Mömmöthän pistävät nauttijansa sellaiseen tasaiseen olotilaan, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Hyvistä hetkistä ei pysty nauttimaan, mutta huonotkin nousevat samaan tasoon. On sellainen pöjötysmäinen olotila. Mitään ei saa aikaan, vaikka pyrkimyksiä olisikin.

Minulla oikeastaan kirjoittaminen oli ainut asia, jota pystyin tekemään. Sairauden alussa se oli päiväkirjatyyppistä kirjoittelua. Hyvänä päivänä sain jotakin kirjoitettua, huonoina tuijotin tylsänä kuvaruutua.
Pelkillä mömmöillä tuskin olisin päässyt sairaudesta eroon, mutta Mäntsälään muuttaessani pääsin terapian piiriin. Lähtötilanteessa olin hyvin skeptinen touhuun, mutta tajusin kuitenkin tarttua tilanteeseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pelastusta ei ehkä olisi tiedossa, mutta kuitenkin tarrauduin. Talous ei ollut häävissä kantimissa, ja terapia maksoi melkoisesti, sekin alussa hirvitti.
Ensimmäisten istuntojen aikana emme päässeet terapeutin kanssa samalle aaltopituudelle, monta kertaa olin sanomassa, että mitä turhaa, tapan itseni ja ongelma on kaikkien osalta ohi. Kuitenkin joka viikko lähes ryömin istuntoon ja vähitellen sain niistä ajattelemisen aihetta. Ehkä opin hieman jopa anlysoimaan kulloistakin kuntoani, opin ymmärtämään tilannettani.
Terapeuttikin kannusti kirjoittamista, vaikka monta kertaa varoitti mökkihöperyyden mahdollisuudesta. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa!
Nyt voin sanoa, että terapeuttini pelasti minut elämälle.

Kun minut määrättiin työeläkkeelle, terapian mahdollisuus tippui välittömästi pois, koska en ollut enää mahdollisuus työelämälle. Onneksi kuitenkin kaksi talvea mylläsimme ajatusmaailmaani istunnoissa. Julkaisin kirjoja suunnilleen kirjan vuodessa, parhaimpana tai pahimpana vuotena taisi tulla kolme kirjaa. En kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen, vaikka kirjoittamisen vuoksi aloinkin hieman tervehtyä!

Minusta kirjojen kirjoittaminen ei ollut tuottavaa työtä, en voinut arvostaa ns. taiteellista työtä tarpeeksi. Kirjoittaminenhan oli vain itseäni varten. Insinööriksi minusta ei enää ollut, mömmöt olivat tehneet tehtävänsä, fyysisesti olin surkeassa kunnossa, joten sellainenkaan työ ei onnistunut. Riitti, kun sain jollakin tapaa tehtyä polttopuut huusholliin.
Sitten tuli sauma. Mäntsälän paikallislehdet etsivät avustajia. Kirjojeni myötä oli tutustunut lehden toimittajaan. Hänelle laitoinkin hakemuksen ja tulin mukaan avustajarinkiin.
Juttujen vääntäminen ei ole ollut helppoa, mutta juttujen kuvitukset olivat hauskoja. Aloin tuntea, että juttujen teko oli sitä tuottavaa työtä, jota tarvitsin. Nyt olen ollut jo muutaman vuoden ilman mömmöjä, joten sopivan vaativa työ tervehdytti minut. Toki masennus on vähän kuin alkoholismi, jos en ole tarkkana, niin se voi vielä jossakin vaiheessa iskeä, kun juttujen teko lehteen on nyt käytännössä loppunut, ja aikoinaan masennuksen aiheuttaneet asiat vielä lähes päivittäin mieleeni läikähtelevät.

Täytyisi löytää vielä sellainen sopiva homma, jota myös itse voisin arvostaa tuottavana työnä.
Minulle työ on ollut aina se tärkein, vaikka olen yrittänyt myös harrastaa. Ne ovat sopivasti tasapainottaneet toisiaan. Sen tiedän, että pelkkä harrastaminen ei tule riittämään minulle saavuttamaan tasapainoista olotilaa. Siksi auvoinen eläkeoleminen ei ole minua varten - ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.