Kävin tänään tämän vuoden puolella kolmannen kerran hiihtelemässä. Paikka oli edelleen Hirvihaaran hiihtokeskus. Kiersin ensin pellolla olevan kiehkerön, mutta siinä oli ainaostaan minun lisäkseni sellaisia alle kouluikäisiä lapsia hiihtelemässä, joten ylpeyteni ei antanut pyöriä heidän kanssaan samaa rinkiä. Sitä paitsi kaikki mummotkin painuivat ylös mäkeen, joten sinne sitten minäkin. Heti ensimmäisessä kinkamassa minun oli heitettävä akuankalle, kun happi ei riittänyt antamaan lihaksille tarpeellista vääntöä. Pari kuntohiihtäjää paineli ohi ja minulla oli täysi työ ehtiä heidän alta pois. Kahdesti piti ihan pysähtyä ja haukkoa henkeä ennen mäen päälle pääsyä. Mutta lasku tuntui edelleen juhlalta, askeltaen pystyin tulemaan suhteellisen vauhdikkaan mäen alas ja selviydyin hienosti alhaalla olevasta mutkasta. Jäljistä päätellen osa hiihtäjistä oli tullut ainakin puoli rinnettä alas auraten. Ei varmaan ole nautittavaa puuhaa!
Samalla tavalla selvitin ylös kaikki mäet ja laskut olivat yhtä juhlaa. Ehkä siksi minä aikoinaan aloinkin hiihtämään, kun tykkäsin niin kovasti laskuista. Toki nuorempana harrastin laskettelua, joten siitä saattoi tarttua vaatteisiin jonkunlainen taito tulla alas vauhdikkaitakin laskuja. Kilpahiihtourallani en varmaankaan koskaan hävinnyt kapinaa laskuissa! Kyllä tietenkin hyvässä kunnossa ollessa myös vastamäet sujuvat ja murtomaahiihto alkaa tuntua lähes juhlalta. Tullessani vuonna 1980 pääkaupunkiseudulle, ihmettelin, miksi ihmiset puhuivat merellä hiihtämisestä kovana ja hauskana juttuna. Minä pidin ja kyllä varmaan vieläkin pidän sellaista kovin yksitoikkoisena. Mutta jos ei ole kuntoa, niin vastamäkiin nouseminen on yhtä tuskaa, kuten minäkin nyttemmin olen huomannut, ja jos ei ole taitoa tai uskallusta tulla mäkiä alas, niin hommahan on todella ihan p:stä. Alan ymmärtää nyt tätä joukkoa!
Olen siis nyt selvästi huomannut, että sopivalla lääkityksellä saadaan ihmisen kunto todella lamaan. Vielä neljä vuotta sitten kiertelin Hirvihaaran latusia useamman kerran peräjälkeen ja tuntui siltä, että voisin jopa hiihtää leikkimielellä kilpaa yhden kierroksen. Nyt monen vuoden lääkkeiden nappailun jälkeen jo yhden kierroksen kiertämisessä on kovat haasteet. Ehkä lääkkeet olivat minulle tarpeen masennuksen hoitoon, mutta kyllä niistä varmaan on ollut haittaakin. Toki masennus on vienyt halun lähteä hoitamaan kuntoa, mutta kyllä aineenvaihdunta on täysin sekaisin. No yhdessä tulos on sitten tällainen.
Aasinsiltana tuosta powerin puutteestani on pakko tarkastella hieman maamme energiataloutta. Tänä talvenakin kovimmilla pakkasilla ainakin 25% tarvitsemastamme energiasta on täytynyt korvata tuontitavaralla. Me kaikki haluamme käyttää sähköä ja olemme todella pahalla päällä, jos jostakin syystä emme sitä kulutukseemme saa. Meillähän suunnilleen kaikki pyörii sähköllä.
Toki aivan viime aikoina meistä monet ovat alkaneet miettiä, miten tulisimme toimeen pienemmällä kulutuksella, mutta siitä huolimatta omat myllymme eivät riitä tuottamaan tarpeeksi sähköä.
Mutta on melkoisen ihmeellistä, että aina älähdetään siellä, minne kaavaillaan jotakin uutta sähkömyllyä.
Vesivoimaa ei saa missään nimessä rakentaa, jos kysytään asiaa suunniteltujen vesialtaiden lähettyvillä asuvilta. Ja vesivoiman tuottaminen olisi kansantaloudellisesti kaikkein edullisinta! Meidän kesämökki on Kiantajärven rannalla (ei ole sähköä) ja olemme tottuneet siihen, että joskus laineet liplattavat lähes saunan portailla tai että vesiraja on parikymmentä metriä saunan portailta. Siis tontin pinta-ala muuttu melkoisen paljon riippuen siitä, miten vettä lasketaan sähkön tuotantoon. Emme pidä asiaa enää mitenkään ihmeellisenä!
On suunniteltu tuulienergiaa hyödyntävia energiapuistoja. Ja paikalliset ihmiset ovat aivan kauhuissaan, eihän heidän seudulleen noita huiskuja saa missään tapauksessa rakentaa, nehän pitävät melkoista ääntäkin. Eli ne pitää rakentaa jonnekin muualle joittenkin toisten ihmisten kotien ja mökkien läheisyyteen. Niinpä!
Useammalla energiayhtiöllä on suunnitteilla rakentaa atomivoimalaitoksia. Ja jälleen kansa on karheana. Ei missään tapauksessa nimenomaan heidän reviirilleen saa rakentaa syöpää aiheuttavia laitoksia. Eikä saa etsiä edes uraania näitä laitoksia varten.
Millä me sitten tuotamme sähköä? Poltetaanko metsää, turvetta tai kivihiiltä?
Olen ollut Jyväskylässä käymässä turvevoimalassa, enkä ihmettele, että ihmiset eivät halua sellaistakaan naapurikseen.
Minun mielestäni atomivoimala on tässä kehityksen vaiheessa ehdoton. Se on puhdas ja tehokas. Sellaisen naapurissa voisin minäkin elää! Ja insinöörit tehkööt lisätutkimusta uusien ja vieläkin tehokkaampien laitosten saamiseksi aikaan. Mutta siihen asti meidän on parjättävä jotenkin!
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
perjantai 23. tammikuuta 2009
Politikointia
On aivan aluksi tuotava esille se seikka, että en ole koskaan ollut mikään politiikan asiantuntija. Itse asiassa politiikka on ollut minulle eräänlainen kirosana, kun muita en viljele. Toki nykyään kirosanat, joita ajatuksissani saatan käyttää, ovat esim. ns. oikeus, lakimies, syyttäjä tai poliisi. Nuo ovat mielestäni nykyään yhtä mätiä kuin politiikka ikään! Olen tietenkin ollut politiikassa mukana siten, että olen äänestänyt useimmissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänestysoikeus. Tosin en koskaan ole äänestänyt ketään nimenomaan siksi, että hän edustaisi jotakin tiettyä puoluetta. Olen aina antanut ääneni vain jollekin persoonalle, jonka olen ajatellut hoitavan yhteisiä asioita suunnilleen samoilla periaatteilla kuin itsekin ajattelen. Nyt olen kuitenkin erityisen kiitollinen siitä, että äänestämäni ehdokas ei ylittänyt valintakynnystä Mäntsälän kunnanvaltuustoon!
Ennen vaaleja ehdokkaat kirjoittelivat todella ahkerasti yleisönosastoihin ja blogeihinsa tuoden esille omia (tai joissakin tapauksessa jonkun toisen) hienoja ajatuksia, miten asiat tulee hoitaa tai miten he ne hoitaisivat. Vaalien jälkeen lehdissä oli jonkun verran kiitoksia äänestäjille tuesta, mutta sitten hiljeni täysin. Ei kenelläkään enää ollutkaan mitään sanottavaa. Eli kävi juuri niin kuin jossakin aiemmassa blogissani ennen vaaleja kirjoitin, ehdokkaat ja erityisesti valitut katoavat jonnekin tuntemattomaan tekemään hiljaista työtänsä, kunnes vajaan neljän vuoden päästä innostuvat jälleen tulemaan mielipiteinensä julkisuuteen parantamaan maailmaa. Miksi politiikassa mukana olevat kertovat mielipiteitään vain vaalien alla? Onhan tapahtumia ja asioita muulloinkin!
Nyt viime aikoina sitten alkoi Mäntsälässä kuulua kummia! Jo ennen ensimmäistäkään valtuuston kokousta demareiden ryhmä hajosi. Puheenjohtaja ja joitakin muita erosi ryhmästä ja nyt aivan viime päivinä yksi sitoutumaton demareiden riveistä siirtyi kokoomuksen ryhmään. Eikä mene kokoomuksellakaan hyvin, sillä vaalien ääniharava aikoo irtautua ryhmästä. Ja perussuomalaisilla on ollut samoja juttuja, siellä aikoi yksi henkilö jättää käyttämättä valtuustopaikkansa.
Näillä kaikilla on yhteisenä nimittäjänä se, että kyseiset henkilöt eivät ole saamassa haluamaansa lautakuntapaikkaa tai paikkaa kunnanhallituksessa. Kun niitä menee kuulemma jopa vaaleissa ilman valtuustopaikkaa jääneille tai pienemmällä äänimäärällä valituiksi tulleille!
Nyt sitten on alkanut ainakin lehdissä näkyä näiden mielestään päähänpotkittujen juttuja. Haetaan äänestäjiltä tukea, että heidän tavoitteensa täyttyisivät, ja joitakin tukijuttuja on jo näkynytkin. En kyllä ole ihan varma, ovatko nämä tukijutut aivan oikeita. Saattavathan nuo olla aivan tekemällä tehtyjä! Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta politiikkaahan se vain on, miten lautakuntapaikat jaetaan. Jos joku ei pysty omassa ryhmässään tekemään politiikkaa ja saamaan itselleen haluamaansa paikkaa, niin onko hän sitten ammattilainen hoitamaan kunnan asioita? Ja kuka ei hyväksy politiikkaa, niin miksi sitten olla siinä mukana?
Kuitenkin sen verran voin raottaa omaa ajatusmaailmaani, että en kannata lautakuntapaikkojen ja kunnahallituksen paikkojen jakamista pelkästään saatujen äänimäärien mukaan. Nimittäin saatujen äänien määrään vaikuttaa niin kovin monet asiat. Jotkut ovat jo luonnostaan mukana julkisuudessa, jolloin tunnettuutta tulee aivan ilmatteeksi ja ääniä myös. Ehdokkailla on aivan erilaiset resurssit tehdä vaalityötä ja saada sillä tavalla plakkariinsa lisää ääniä. Jopa ehdokkaan sukupuoli tai ulkonäkö vaikuttavat äänisaaliseen. Siis kaiken kaikkiaan jonkun ehdokkaan saama äänimäärä on syntynyt hyvin monimutkaisen matemaattisen yhtälön mukaisesti. Ja siinä yhtälössä ei ole ehdokkaan todelliset ammattitaidot kuin vain osana tekijöistä. Siis äänimäärä ei kerro mitään ehdokkaan ammattitaidosta kunnan asioiden hoidossa. Ammattitaidon määrittely on tehtävä siis aivan muiden periaatteiden mukaan.
Omasta työhistoriastani olen oppinut sen, että maan hiljaiset ne työt tekevät ja valitettavan usein kyllä käy niin, että jotkut muut niistä kunnian saavat. Sekin on politiikkaa!
Ennen vaaleja ehdokkaat kirjoittelivat todella ahkerasti yleisönosastoihin ja blogeihinsa tuoden esille omia (tai joissakin tapauksessa jonkun toisen) hienoja ajatuksia, miten asiat tulee hoitaa tai miten he ne hoitaisivat. Vaalien jälkeen lehdissä oli jonkun verran kiitoksia äänestäjille tuesta, mutta sitten hiljeni täysin. Ei kenelläkään enää ollutkaan mitään sanottavaa. Eli kävi juuri niin kuin jossakin aiemmassa blogissani ennen vaaleja kirjoitin, ehdokkaat ja erityisesti valitut katoavat jonnekin tuntemattomaan tekemään hiljaista työtänsä, kunnes vajaan neljän vuoden päästä innostuvat jälleen tulemaan mielipiteinensä julkisuuteen parantamaan maailmaa. Miksi politiikassa mukana olevat kertovat mielipiteitään vain vaalien alla? Onhan tapahtumia ja asioita muulloinkin!
Nyt viime aikoina sitten alkoi Mäntsälässä kuulua kummia! Jo ennen ensimmäistäkään valtuuston kokousta demareiden ryhmä hajosi. Puheenjohtaja ja joitakin muita erosi ryhmästä ja nyt aivan viime päivinä yksi sitoutumaton demareiden riveistä siirtyi kokoomuksen ryhmään. Eikä mene kokoomuksellakaan hyvin, sillä vaalien ääniharava aikoo irtautua ryhmästä. Ja perussuomalaisilla on ollut samoja juttuja, siellä aikoi yksi henkilö jättää käyttämättä valtuustopaikkansa.
Näillä kaikilla on yhteisenä nimittäjänä se, että kyseiset henkilöt eivät ole saamassa haluamaansa lautakuntapaikkaa tai paikkaa kunnanhallituksessa. Kun niitä menee kuulemma jopa vaaleissa ilman valtuustopaikkaa jääneille tai pienemmällä äänimäärällä valituiksi tulleille!
Nyt sitten on alkanut ainakin lehdissä näkyä näiden mielestään päähänpotkittujen juttuja. Haetaan äänestäjiltä tukea, että heidän tavoitteensa täyttyisivät, ja joitakin tukijuttuja on jo näkynytkin. En kyllä ole ihan varma, ovatko nämä tukijutut aivan oikeita. Saattavathan nuo olla aivan tekemällä tehtyjä! Enpä tiedä, mikä on totuus, mutta politiikkaahan se vain on, miten lautakuntapaikat jaetaan. Jos joku ei pysty omassa ryhmässään tekemään politiikkaa ja saamaan itselleen haluamaansa paikkaa, niin onko hän sitten ammattilainen hoitamaan kunnan asioita? Ja kuka ei hyväksy politiikkaa, niin miksi sitten olla siinä mukana?
Kuitenkin sen verran voin raottaa omaa ajatusmaailmaani, että en kannata lautakuntapaikkojen ja kunnahallituksen paikkojen jakamista pelkästään saatujen äänimäärien mukaan. Nimittäin saatujen äänien määrään vaikuttaa niin kovin monet asiat. Jotkut ovat jo luonnostaan mukana julkisuudessa, jolloin tunnettuutta tulee aivan ilmatteeksi ja ääniä myös. Ehdokkailla on aivan erilaiset resurssit tehdä vaalityötä ja saada sillä tavalla plakkariinsa lisää ääniä. Jopa ehdokkaan sukupuoli tai ulkonäkö vaikuttavat äänisaaliseen. Siis kaiken kaikkiaan jonkun ehdokkaan saama äänimäärä on syntynyt hyvin monimutkaisen matemaattisen yhtälön mukaisesti. Ja siinä yhtälössä ei ole ehdokkaan todelliset ammattitaidot kuin vain osana tekijöistä. Siis äänimäärä ei kerro mitään ehdokkaan ammattitaidosta kunnan asioiden hoidossa. Ammattitaidon määrittely on tehtävä siis aivan muiden periaatteiden mukaan.
Omasta työhistoriastani olen oppinut sen, että maan hiljaiset ne työt tekevät ja valitettavan usein kyllä käy niin, että jotkut muut niistä kunnian saavat. Sekin on politiikkaa!
maanantai 19. tammikuuta 2009
Valoa tunnelin päässä - vai onko sittenkään!
Hiihtoharrastus jäi sitten yhteen kertaan - ainakin toistaiseksi. Lumet vaan ottivat ja häipyivät! Jotenkin masentavaa näin talvi-ihmiselle. Pitäisi varmaan muuttaa jonnekin Kainuun korkeuksille, mutta vaimo ei moiseen muuttoon suostu millään. Ja saattaisi itselläkin tulla mieleén joitakin esteitä tuollaiselle elämän muutokselle. Kuitenkin lapset perheineen ovat täällä kohtuullisen matkan päässä.
Kerroin tuossa jokunen blogi sitten, että posti toi jälleen julmaa postia. Nyt tilanne on kuitenkin kääntynyt sellaiseksi, että saan maksella tuota maksua pienemmissä erissä tässä kevään korvilla. Näin pärjäilemme joten kuten. Toki rakennushankkeita on rahoitettava muualta tulevalla rahalla, eli lisävelalla. Mutta näinhän näyttää menettelevän valtiokin. Otetaan velkaa, jotta työllisýyttä tuettaisiin. Näin kai tuo on ajateltava omalta kohdaltakin. Jos haluan edelleen tervehtyä, niin jotakin on rakenneltava ja nikkaroitava ja sinne sitten uppoaa jonkin verran euroja.
Alkutalvella kasasin toisen romuairiksen. Se on asustellut Tukholmassa jo jonkin aikaa ja on tullut jopa neljä uutta tilausta. Mutta kun ei ole enää sopivia kuplan osia nurkissa! Timo on luvannut kysellä tutuiltaan jotakin, mutta ei vielä ole ilmeisesti löytänyt mitään.
Tässä taannoin romurauta oli niin hinnoissan, että ilmeisesti kaikki nurkat on putsattu puhtaiksi romuista. Kävin paikallisesta romiksesta hakemassa rungot noihin uusiin tilauksiin ja siellä kaveri kertoi, että nyt aivan viime aikoina kaikki romuhanat Eurooppaan ovat menneet kiinni, mutta eipä tuo vaikuta vielä minun romuairisten osiin mitään. Saa nähdä, miten ne kursin kasaan!
Romaanin tekeminen on ollut jonkin aikaa jäissä, kun odottelen parilta esilukijaltani kommentteja aikaansaannoksestani. Itse olen jo huomannut muutamia seikkoja, jotka tulen muuttamaan lopulliseen tekstiin, mutta en ole lähtenyt niitä vielä korjailemaan. Teen sitten kaikki muutokset kokonaisvaltaisesti samalla kertaa. Näin pystyvät langat käsissä.
Kansikuvien kanssa olen tehnyt töitä, mutta vielä en ole onnistunut vangitsemaan kamerallani sellaista kuvaa, joka mielessäni on. Sen on oltava talvikuva, joten saa nähdä, joudunko lähtemään kuvausreissulle vaikkapa Suomussalmelle. Siellä on ainakin lunta!
Olen pähkäillyt jonkin verran myös maailman asioita. Ollessani varusmiehenä ja erityisesti Haminassa reserviupseerikoulussa käsiteltiin hyvin monilla luennoilla Israeilin menestystä ns. kuuden päivän sodassa. Eihän sitä tietenkään voinut kuin ihastella, miten pieni pisti päihin suuremmille. Mutta nyt jo elämän ehtoopuolella on ajatusmaailma saanut myös muunlaisia vaikutteita ja varmasti enemmän tietoakin. Jotenkin en voi ymmärtää, että joku USA voi ottaa maita jollekin ihmisjoukolle toisten ihmisten alueilta. Eihän siinä voi todellakaan käydä muuten kuin on käynyt koko Israelin olemassaoloaikana. Tappelukset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen ajatellut vähän sillä tapaa, että entäpä jos vaikka täältä meiltä otettaisiin maita ja ne asustettaisiin jostakin tuodulla väestöllä. Jos vaikkapa USA tai Venäjä määräisi tyhjennettäväksi koko Uudenmaan läänin aluperäisistä asukkaista ja sijoittaisi tänne kansan, jota tukisi niin taloudellisesti kuin aseellisestikin. Miten me täällä alun perin asuneet suumme panisimme?
Ajatellaanpa asiaa aivan kaikessa rauhassa! Eläisimmekö me kuten Porkkalan aikoihin?
Kerroin tuossa jokunen blogi sitten, että posti toi jälleen julmaa postia. Nyt tilanne on kuitenkin kääntynyt sellaiseksi, että saan maksella tuota maksua pienemmissä erissä tässä kevään korvilla. Näin pärjäilemme joten kuten. Toki rakennushankkeita on rahoitettava muualta tulevalla rahalla, eli lisävelalla. Mutta näinhän näyttää menettelevän valtiokin. Otetaan velkaa, jotta työllisýyttä tuettaisiin. Näin kai tuo on ajateltava omalta kohdaltakin. Jos haluan edelleen tervehtyä, niin jotakin on rakenneltava ja nikkaroitava ja sinne sitten uppoaa jonkin verran euroja.
Alkutalvella kasasin toisen romuairiksen. Se on asustellut Tukholmassa jo jonkin aikaa ja on tullut jopa neljä uutta tilausta. Mutta kun ei ole enää sopivia kuplan osia nurkissa! Timo on luvannut kysellä tutuiltaan jotakin, mutta ei vielä ole ilmeisesti löytänyt mitään.
Tässä taannoin romurauta oli niin hinnoissan, että ilmeisesti kaikki nurkat on putsattu puhtaiksi romuista. Kävin paikallisesta romiksesta hakemassa rungot noihin uusiin tilauksiin ja siellä kaveri kertoi, että nyt aivan viime aikoina kaikki romuhanat Eurooppaan ovat menneet kiinni, mutta eipä tuo vaikuta vielä minun romuairisten osiin mitään. Saa nähdä, miten ne kursin kasaan!
Romaanin tekeminen on ollut jonkin aikaa jäissä, kun odottelen parilta esilukijaltani kommentteja aikaansaannoksestani. Itse olen jo huomannut muutamia seikkoja, jotka tulen muuttamaan lopulliseen tekstiin, mutta en ole lähtenyt niitä vielä korjailemaan. Teen sitten kaikki muutokset kokonaisvaltaisesti samalla kertaa. Näin pystyvät langat käsissä.
Kansikuvien kanssa olen tehnyt töitä, mutta vielä en ole onnistunut vangitsemaan kamerallani sellaista kuvaa, joka mielessäni on. Sen on oltava talvikuva, joten saa nähdä, joudunko lähtemään kuvausreissulle vaikkapa Suomussalmelle. Siellä on ainakin lunta!
Olen pähkäillyt jonkin verran myös maailman asioita. Ollessani varusmiehenä ja erityisesti Haminassa reserviupseerikoulussa käsiteltiin hyvin monilla luennoilla Israeilin menestystä ns. kuuden päivän sodassa. Eihän sitä tietenkään voinut kuin ihastella, miten pieni pisti päihin suuremmille. Mutta nyt jo elämän ehtoopuolella on ajatusmaailma saanut myös muunlaisia vaikutteita ja varmasti enemmän tietoakin. Jotenkin en voi ymmärtää, että joku USA voi ottaa maita jollekin ihmisjoukolle toisten ihmisten alueilta. Eihän siinä voi todellakaan käydä muuten kuin on käynyt koko Israelin olemassaoloaikana. Tappelukset ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen ajatellut vähän sillä tapaa, että entäpä jos vaikka täältä meiltä otettaisiin maita ja ne asustettaisiin jostakin tuodulla väestöllä. Jos vaikkapa USA tai Venäjä määräisi tyhjennettäväksi koko Uudenmaan läänin aluperäisistä asukkaista ja sijoittaisi tänne kansan, jota tukisi niin taloudellisesti kuin aseellisestikin. Miten me täällä alun perin asuneet suumme panisimme?
Ajatellaanpa asiaa aivan kaikessa rauhassa! Eläisimmekö me kuten Porkkalan aikoihin?
perjantai 9. tammikuuta 2009
Hiihtelyä
Lopultakin sain parin vuoden jälkeen ensimmäisen kerran ispiraation lähteä katsomaan, onko sitä lunta kerttynyt riittävästi oikeaan paikkaan eli latusille. Tässä on ollut muutama päivä niin mollivoittoista, että olen näin jälkikäteen ihan tyytyväinen, että päätin lähteä!
Jo lähtövaiheessa oli monta juttua, jotka yrittivät sabotoida ajatukseni. Olen käyttänyt aina hiihdellessäni kilpailuaikakaudeltani periytyviä välineitä ja vaatteita. Puketuminen oli todella raskasta, koska tunsin oloni kilpahaalarissani samanlaiseksi kuin kahdella nakilla, jotka on sullottu yhteen kuoreen. Eikä ihme, kun kiloja on kertynyt lisää viimeisten kisojeni jälkeen sellaiset 15. Mutta hiki hatussa sain pungerrettua itseni lähtökuntoon.
Hirvihaarassa oli nuoskaa lunta maassa joitakin senttejä, mutta nurmikentällähän ei paljoa tarvitse ollakaan, kun hiihto onnistuu. Kiertelin pellolla olevaa latua vajaan tunnin ja olin aivan poikki. Matkaa tuli varmaan alle 5 km. Kyllä kunto on heikko!
Hiihto on hieman erilainen kuin pyörällä ajo. Joka vuosi täytyy tekniikka opetella suunnilleen alusta asti - ainakin jos on vaativa persoona. Ja minä olen! En voi hyväksyä itseltäni, että vain jotenkuten matelen suksien päällä.
Viime talven hiihdot jäivät väliin, joten kävin kaikki vapaan hiihdon hiihtotekniikat läpi. Alussa meni vähän huonommin, mutta vähitellen homma alkoi luistaa. Sauvoitta hiihto sujui jo mukavasti myötätuuleen, mutta vastaseen ei. Olisi pitänyt olla koivissa enemmän papua. Sauvojen käytössä käsistä ei ollut juuri mitään apua. Vasen kätenihän on ollut likimain käyttämättä yli puoli vuotta, kun rikoin sen hiirellä. 8.12. sain siihen piikin ja muutaman viikon olen pystynyt sitä osittain kuntouttamaan. Eilen sain luvan jatkaa sen kehittämistä, vaikka jotkut liikkeet vielä tekevät kipeää. Muistelin siinä hiihdellessäni, että eipä ollut ihme, jos viime kesänä tien toisella puolella golfkentällä en saanut kovin pitkiä lyöntejä aikaan. Kun kädet ovat suunnilleen keitetyn makaroonin luokkaa, niin ei saa vain tarpeellista mailanpään nopeutta.
Siis hiihtelyni oli vain lähes tasaisella tapahtunutta eri tekniikoiden harjoittelua!
Ajoin takaisin moottoritietä sen pienen pätkän ja eikös vaan taas yksi Audi kohdellut minua kaltoin. Valkoinen A6 porhalsi ohitseni ja kurvasi suoraan eteeni heittäen suolamoskan tuulilasiini. Audin perässä ajeli vanha Volvo 740 myös kovaa ylinopeutta, mutta siinä oli ratissa kuitenkin ihminen. Volvo siirtyi oikealle kaistalle vasta pitkän matkan päästä. Gentelmanni ratissa!
Pari päivää sitten oli Ylenaikaisessa juttua rekkojen liikennöinnistä. Siellä oli puhetta myös rekkojen nopeusrajoittimista. Olin luullut, että rajoitin täytyy asettaa nopeuteen 88 km/h, mutta ohjelmassa kerrottiin, että nopeus onkin 89 km/h. Minun etupuolella ajeli kotimainen rekka täysin samaa nopeutta kuin minäkin ja minun pilotti on säädetty todelliseen nopeuteen 101km/h. Siis laitteita pystytään manipuloimaan!
Jo lähtövaiheessa oli monta juttua, jotka yrittivät sabotoida ajatukseni. Olen käyttänyt aina hiihdellessäni kilpailuaikakaudeltani periytyviä välineitä ja vaatteita. Puketuminen oli todella raskasta, koska tunsin oloni kilpahaalarissani samanlaiseksi kuin kahdella nakilla, jotka on sullottu yhteen kuoreen. Eikä ihme, kun kiloja on kertynyt lisää viimeisten kisojeni jälkeen sellaiset 15. Mutta hiki hatussa sain pungerrettua itseni lähtökuntoon.
Hirvihaarassa oli nuoskaa lunta maassa joitakin senttejä, mutta nurmikentällähän ei paljoa tarvitse ollakaan, kun hiihto onnistuu. Kiertelin pellolla olevaa latua vajaan tunnin ja olin aivan poikki. Matkaa tuli varmaan alle 5 km. Kyllä kunto on heikko!
Hiihto on hieman erilainen kuin pyörällä ajo. Joka vuosi täytyy tekniikka opetella suunnilleen alusta asti - ainakin jos on vaativa persoona. Ja minä olen! En voi hyväksyä itseltäni, että vain jotenkuten matelen suksien päällä.
Viime talven hiihdot jäivät väliin, joten kävin kaikki vapaan hiihdon hiihtotekniikat läpi. Alussa meni vähän huonommin, mutta vähitellen homma alkoi luistaa. Sauvoitta hiihto sujui jo mukavasti myötätuuleen, mutta vastaseen ei. Olisi pitänyt olla koivissa enemmän papua. Sauvojen käytössä käsistä ei ollut juuri mitään apua. Vasen kätenihän on ollut likimain käyttämättä yli puoli vuotta, kun rikoin sen hiirellä. 8.12. sain siihen piikin ja muutaman viikon olen pystynyt sitä osittain kuntouttamaan. Eilen sain luvan jatkaa sen kehittämistä, vaikka jotkut liikkeet vielä tekevät kipeää. Muistelin siinä hiihdellessäni, että eipä ollut ihme, jos viime kesänä tien toisella puolella golfkentällä en saanut kovin pitkiä lyöntejä aikaan. Kun kädet ovat suunnilleen keitetyn makaroonin luokkaa, niin ei saa vain tarpeellista mailanpään nopeutta.
Siis hiihtelyni oli vain lähes tasaisella tapahtunutta eri tekniikoiden harjoittelua!
Ajoin takaisin moottoritietä sen pienen pätkän ja eikös vaan taas yksi Audi kohdellut minua kaltoin. Valkoinen A6 porhalsi ohitseni ja kurvasi suoraan eteeni heittäen suolamoskan tuulilasiini. Audin perässä ajeli vanha Volvo 740 myös kovaa ylinopeutta, mutta siinä oli ratissa kuitenkin ihminen. Volvo siirtyi oikealle kaistalle vasta pitkän matkan päästä. Gentelmanni ratissa!
Pari päivää sitten oli Ylenaikaisessa juttua rekkojen liikennöinnistä. Siellä oli puhetta myös rekkojen nopeusrajoittimista. Olin luullut, että rajoitin täytyy asettaa nopeuteen 88 km/h, mutta ohjelmassa kerrottiin, että nopeus onkin 89 km/h. Minun etupuolella ajeli kotimainen rekka täysin samaa nopeutta kuin minäkin ja minun pilotti on säädetty todelliseen nopeuteen 101km/h. Siis laitteita pystytään manipuloimaan!
maanantai 5. tammikuuta 2009
Lunta tupaan - jälleen!
Edellisessä blogissani kirjoitin tyytyväisenä, että olin juuri saanut maksettua avustajani palkkion 30000 € kolmen vuoden aikana 750 €:n kuukausierissä valtiolle minua kohdanneen oikeusprosessin jäliseurauksena. Kerroin myös, että on enää kolme muuta pienempää maksua, jotka nekin liittyvät samaan hässäkkään.
Mutta tänään posti toi jälleen karua viestiä. Minun on maksettava jälleen 2752,48 € ihmeellisen numerosarajan osoittamaa maksua. Nekin liittyvät samaan pakettiin, mutta nyt velkojana on joku osakeyhtiö. Yritin sinne soittaa, mutta eihän sinne puhelimella päässyt. Eiköhän tästä tule lainkaan loppua?
Avustajani jätti minut kuin nallin kalliolle. Hän selvitti silloin alussa minulle joitakin tapauksia ja tilejä, joille minun oli maksettava maksuja ja niin tein. Sitten tuli kuvioon oikeusrekisterikeskus tuolla isolla maksulla ja jossakin vaiheessa pienemmällä maksulla, jolle sain maksuaikaa nyt tämän vuoden alkukuukausille. Ja välillä tuli useampia juttuja ulosottajan kautta, jotka sain jotenkin hoidettua, mutta jouduin maksamaan siinä yhteydessä myös muille kuuluvia maksuja. Jo silloin purnasin, että miksi avustajani ei ole hoitanut minulle asiaa loppuun asti, jotta tuollaisia täysin odottamattomia maksuja ei tulisi. Enhän minä mistään oikeuden päätöksestä voi tietää mitä pitää maksaa kenellekin ja varsinkin, että maksuja on maksettava jollekin perintätoimistolle! Mutta näin näköjään saadaan mukaan temmatulle lisätuomioita!
Siis kyllä tässä koetellaan yhä uudelleen ja uudelleen! Ei ne masennuspisteet paljon laske kuin aina vaan isketään. Täytyykö tässä hypätä todella hirteen? Joskus tuollainen juttu oli hyvinkin lähellä, mutta luulin jo sellaisten ajatusten kaikonneen. Mitä maailma minussa menettäisi? Eipä kai mitään!
Mutta tänään posti toi jälleen karua viestiä. Minun on maksettava jälleen 2752,48 € ihmeellisen numerosarajan osoittamaa maksua. Nekin liittyvät samaan pakettiin, mutta nyt velkojana on joku osakeyhtiö. Yritin sinne soittaa, mutta eihän sinne puhelimella päässyt. Eiköhän tästä tule lainkaan loppua?
Avustajani jätti minut kuin nallin kalliolle. Hän selvitti silloin alussa minulle joitakin tapauksia ja tilejä, joille minun oli maksettava maksuja ja niin tein. Sitten tuli kuvioon oikeusrekisterikeskus tuolla isolla maksulla ja jossakin vaiheessa pienemmällä maksulla, jolle sain maksuaikaa nyt tämän vuoden alkukuukausille. Ja välillä tuli useampia juttuja ulosottajan kautta, jotka sain jotenkin hoidettua, mutta jouduin maksamaan siinä yhteydessä myös muille kuuluvia maksuja. Jo silloin purnasin, että miksi avustajani ei ole hoitanut minulle asiaa loppuun asti, jotta tuollaisia täysin odottamattomia maksuja ei tulisi. Enhän minä mistään oikeuden päätöksestä voi tietää mitä pitää maksaa kenellekin ja varsinkin, että maksuja on maksettava jollekin perintätoimistolle! Mutta näin näköjään saadaan mukaan temmatulle lisätuomioita!
Siis kyllä tässä koetellaan yhä uudelleen ja uudelleen! Ei ne masennuspisteet paljon laske kuin aina vaan isketään. Täytyykö tässä hypätä todella hirteen? Joskus tuollainen juttu oli hyvinkin lähellä, mutta luulin jo sellaisten ajatusten kaikonneen. Mitä maailma minussa menettäisi? Eipä kai mitään!
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
Vuoden ensimmäinen!
Näin uuden vuoden alussa lienee paikallaan miettiä vähän menneitä!
Alkuvuoden kirjoitin toista kirjaani, joka sitten onnistuttiin saamaan valmiiksi 60-vuotispäiväkseni. Tosin syntymäpäiväni meni äidin hautajaisia järjestellessä. Äiti kuoli toukokuun lopussa melkein 87 vuoden iässä hyvin vaikean dementian hallitessa hänen elämäänsä. Jos isän kuolema tuntui vuoden 2003 alussa siltä, että hän kuoli tavallaan liian aikaisin, niin äidin kuolemaa pidin ja edelleen pidän hänelle hyvin armollisena tapahtumana. Hänellä ei ollut enää mitään nautittavia asioita elämässään! Hän ei löytänyt enää mistään haavekuvissaan esiintyviä asioita, hänellä oli vain koko ajan ikävä lapsuutensa maisemiin ja tapahtumiin.
Tuosta toisesta kirjastani en ole saanut kovin paljon palautetta ja se on hyvin ymmärrettävää, sillä kirjahan on minun selviytymistarinaa. Siihen on lukijalla varmasti vaikeaa ottaa mitään kantaa. Kuitenkin olen saanut muutamia niin kannustavia viestejä, että ajattelin jatkaa kirjoittamistani jollakin tavalla. Yksi melkoisen tärkeä on tämä blogisivustoni. Tänne pistän vointini mukaan omia pähkäilyjäni asioista, jotka juuri kirjoittamisen hetkellä tuntuvat tärkeiltä. En pysty tietämään, kuinka paljon sivujani käydään lukemassa. Todennäköisesti ei kovinkaan paljon, kun kommentteja teksteistäni ei juurikaan ole näkynyt. Mutta kirjoittaminen on minulle itselleni tärkeää, joten siksi niitä tänne kirjoittelen. Viime vuonna tuli kasaan 43 juttua!
Äidin hautajaisten aikoihin kesäkuun lopulla olimme mökillä pari viikkoa. Siellä katselin, mitä rakennuksille olisi tehtävä ja tein sisarelleni ehdotuksen, että ostaisin hänen osuutensa mökistä ja alkaisin kunnostaa jo melkoisen huonoon kuntoon menneitä rakennuksia. Mutta sisareni ei ehdotukseeni suostunut, vaan aikoi lunastaa minut ulos mökin omistuksesta. Minulle sekin sopi, kunhan vaan joku alkaisi´pian tehdä asialle jotakin. Mäntsälässä aloin sitten rakennella ensin grillikotaa ja myöhemmin terassia. Pistin mökin remonttiin ajattelemani rahat asuntomme viihtyvyyden parantamiseen. Nikkaroidessani sain sitten ajatuksen romaanin tarinaksi. Aina työtä tehdessäni mietin tarinavaihtoehtoja ja rakentelin ajatusta eteenpäin.
Syksyllä sisareni pyörsi päätöksensä mökin ostamisesta, joten tilanne sillä alueella on sitten edelleen auki. Minulla ei enää ole rahoja käytettäväksi mökin korjaamiseen, että saa sitten tulevaisuudessa nähdä, miten tilanne mökillä etenee!
Syyskuussa aloin pistää tarinaani romaaniksi. Jo kevään kirjoittamisurakan jäljiltä kipeä käteni oireili edelleen. Hankin uuden atk-pöydän, jolla sain ergonomiaa parannettua niin paljon, että pystyin kirjoittamaan kokopäivätoimisesti kolme kuukautta ja sain jolukuun alussa romaanini ensimmäisen vaiheen valmiiksi. Uuden vuoden puolella alkaa sitten kirjoitukseni viimestely julkaisuasuun. Kiirettä minulla ei ole, koska olen ajatellut julkaista kirjani vasta syksyllä.
Harrastuksia minulla oli kirjoittamisen ja rakentamisen lisäksi oikeastaan vain golf, moottoripyöräily ja syksyllä Minillä ajelu. Moto Guzzilla ajelin vain sellaiset 3500 km, kun käsi ei kestänyt pitempiä matkoja ja Minillä taisin ajaa vain 200 km. Golfkierroksia tuli suunnilleen se aiottu 30, vaikka käsi vaikeutti tätäkin suoritusta. Onneksi nyt joulukuun 8. pääsin ortopedille, jonka piikityksen jälkeen olen pystynyt kättäni jo jonkun verran kuntouttamaan, mutta selvästi tarvitaan vielä toinen piikki käden lopulliseen rauhoittamiseen.
Koirien kanssa pelaamista en enää lue miksikään harrastukseksi, kun ne ovat minun kavereita ja kanssaeläjiä.
Eilen maksoin viimeisen erän 750 € oikeudenkäynnin avustajani palkasta valtiolle. Olen kolme vuotta maksanut joka ikinen kuukausi moisen summan avustajani palkkaa. Lisäksi on tullut vielä muiden avustajien palkkoja, joita joudun vielä maksamaan tämänkin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena, mutta vain alle 600 € kuukausittain. Siis kyllä oikeuden käynti tässä maassa maksaa. Ehkä summat olisivat reilassa, jos saisi oikeutta, mutta kun maassamme media käyttää valtaansa ja ns. oikeus täysin hampaattomana ja uskallusta vailla vain sitten vahvistaa median jo julkistamat tuomiot. Noin tapahtui ainakin tässä minua kohdanneessa jutussa. Oikeus ei edes halua etsiä todellista oikeutta!
Tilanteeni on ollut näiden noin kolmen vuoden aikana sellainen, että joka ainoa kuukausi minulla on ollut enemmän menoja kuin tuloja. Siis minun on ollut myytävä omaisuutta, on ollut otettava lisää lainaa ja on ollut käytettävä isän jättämä perintö vajeen kattamiseksi. Jos minulla ei olisi ollut noita takaportteja, niin olisin ollut konkurssissa aikoja sitten.
Telekommunikaation parissa leipätyöni tehneenä olen aina ihmetellyt, miten jotkut teleoperaattorit vuodesta toiseen pystyvät tekemään tappiotuloksen. Jos siellä pätisi oikeat talouden lait, niin konkurssissahan niiden pitäisi olla. Nyt ne vaan sotkevat vuodesta toiseen rehellistenkin operaattoreiden markkinaa! Vai onko niilläkin perintöjä tai muita säästöjä vajeiden kattamiseksi?
Ehkä nyt sitten tänä vuonna alamme päästä oikeasti jaloillemme myös taloudellisesti. Ja ehkäpä se sitten saa pois niitä liikoja masennuspiteitä ja pääsen jossakin vaiheessa lopullisesti irti masennuslääkityksestä. Ehkäpä sitten elämä jälleen tuntuu elämisen arvoiselta!
Toki olenhan tässä jo kovaa vauhtia petrannutkin, mutta ehkä asiat voisi olla paremminkin!
Alkuvuoden kirjoitin toista kirjaani, joka sitten onnistuttiin saamaan valmiiksi 60-vuotispäiväkseni. Tosin syntymäpäiväni meni äidin hautajaisia järjestellessä. Äiti kuoli toukokuun lopussa melkein 87 vuoden iässä hyvin vaikean dementian hallitessa hänen elämäänsä. Jos isän kuolema tuntui vuoden 2003 alussa siltä, että hän kuoli tavallaan liian aikaisin, niin äidin kuolemaa pidin ja edelleen pidän hänelle hyvin armollisena tapahtumana. Hänellä ei ollut enää mitään nautittavia asioita elämässään! Hän ei löytänyt enää mistään haavekuvissaan esiintyviä asioita, hänellä oli vain koko ajan ikävä lapsuutensa maisemiin ja tapahtumiin.
Tuosta toisesta kirjastani en ole saanut kovin paljon palautetta ja se on hyvin ymmärrettävää, sillä kirjahan on minun selviytymistarinaa. Siihen on lukijalla varmasti vaikeaa ottaa mitään kantaa. Kuitenkin olen saanut muutamia niin kannustavia viestejä, että ajattelin jatkaa kirjoittamistani jollakin tavalla. Yksi melkoisen tärkeä on tämä blogisivustoni. Tänne pistän vointini mukaan omia pähkäilyjäni asioista, jotka juuri kirjoittamisen hetkellä tuntuvat tärkeiltä. En pysty tietämään, kuinka paljon sivujani käydään lukemassa. Todennäköisesti ei kovinkaan paljon, kun kommentteja teksteistäni ei juurikaan ole näkynyt. Mutta kirjoittaminen on minulle itselleni tärkeää, joten siksi niitä tänne kirjoittelen. Viime vuonna tuli kasaan 43 juttua!
Äidin hautajaisten aikoihin kesäkuun lopulla olimme mökillä pari viikkoa. Siellä katselin, mitä rakennuksille olisi tehtävä ja tein sisarelleni ehdotuksen, että ostaisin hänen osuutensa mökistä ja alkaisin kunnostaa jo melkoisen huonoon kuntoon menneitä rakennuksia. Mutta sisareni ei ehdotukseeni suostunut, vaan aikoi lunastaa minut ulos mökin omistuksesta. Minulle sekin sopi, kunhan vaan joku alkaisi´pian tehdä asialle jotakin. Mäntsälässä aloin sitten rakennella ensin grillikotaa ja myöhemmin terassia. Pistin mökin remonttiin ajattelemani rahat asuntomme viihtyvyyden parantamiseen. Nikkaroidessani sain sitten ajatuksen romaanin tarinaksi. Aina työtä tehdessäni mietin tarinavaihtoehtoja ja rakentelin ajatusta eteenpäin.
Syksyllä sisareni pyörsi päätöksensä mökin ostamisesta, joten tilanne sillä alueella on sitten edelleen auki. Minulla ei enää ole rahoja käytettäväksi mökin korjaamiseen, että saa sitten tulevaisuudessa nähdä, miten tilanne mökillä etenee!
Syyskuussa aloin pistää tarinaani romaaniksi. Jo kevään kirjoittamisurakan jäljiltä kipeä käteni oireili edelleen. Hankin uuden atk-pöydän, jolla sain ergonomiaa parannettua niin paljon, että pystyin kirjoittamaan kokopäivätoimisesti kolme kuukautta ja sain jolukuun alussa romaanini ensimmäisen vaiheen valmiiksi. Uuden vuoden puolella alkaa sitten kirjoitukseni viimestely julkaisuasuun. Kiirettä minulla ei ole, koska olen ajatellut julkaista kirjani vasta syksyllä.
Harrastuksia minulla oli kirjoittamisen ja rakentamisen lisäksi oikeastaan vain golf, moottoripyöräily ja syksyllä Minillä ajelu. Moto Guzzilla ajelin vain sellaiset 3500 km, kun käsi ei kestänyt pitempiä matkoja ja Minillä taisin ajaa vain 200 km. Golfkierroksia tuli suunnilleen se aiottu 30, vaikka käsi vaikeutti tätäkin suoritusta. Onneksi nyt joulukuun 8. pääsin ortopedille, jonka piikityksen jälkeen olen pystynyt kättäni jo jonkun verran kuntouttamaan, mutta selvästi tarvitaan vielä toinen piikki käden lopulliseen rauhoittamiseen.
Koirien kanssa pelaamista en enää lue miksikään harrastukseksi, kun ne ovat minun kavereita ja kanssaeläjiä.
Eilen maksoin viimeisen erän 750 € oikeudenkäynnin avustajani palkasta valtiolle. Olen kolme vuotta maksanut joka ikinen kuukausi moisen summan avustajani palkkaa. Lisäksi on tullut vielä muiden avustajien palkkoja, joita joudun vielä maksamaan tämänkin vuoden kolmena ensimmäisenä kuukautena, mutta vain alle 600 € kuukausittain. Siis kyllä oikeuden käynti tässä maassa maksaa. Ehkä summat olisivat reilassa, jos saisi oikeutta, mutta kun maassamme media käyttää valtaansa ja ns. oikeus täysin hampaattomana ja uskallusta vailla vain sitten vahvistaa median jo julkistamat tuomiot. Noin tapahtui ainakin tässä minua kohdanneessa jutussa. Oikeus ei edes halua etsiä todellista oikeutta!
Tilanteeni on ollut näiden noin kolmen vuoden aikana sellainen, että joka ainoa kuukausi minulla on ollut enemmän menoja kuin tuloja. Siis minun on ollut myytävä omaisuutta, on ollut otettava lisää lainaa ja on ollut käytettävä isän jättämä perintö vajeen kattamiseksi. Jos minulla ei olisi ollut noita takaportteja, niin olisin ollut konkurssissa aikoja sitten.
Telekommunikaation parissa leipätyöni tehneenä olen aina ihmetellyt, miten jotkut teleoperaattorit vuodesta toiseen pystyvät tekemään tappiotuloksen. Jos siellä pätisi oikeat talouden lait, niin konkurssissahan niiden pitäisi olla. Nyt ne vaan sotkevat vuodesta toiseen rehellistenkin operaattoreiden markkinaa! Vai onko niilläkin perintöjä tai muita säästöjä vajeiden kattamiseksi?
Ehkä nyt sitten tänä vuonna alamme päästä oikeasti jaloillemme myös taloudellisesti. Ja ehkäpä se sitten saa pois niitä liikoja masennuspiteitä ja pääsen jossakin vaiheessa lopullisesti irti masennuslääkityksestä. Ehkäpä sitten elämä jälleen tuntuu elämisen arvoiselta!
Toki olenhan tässä jo kovaa vauhtia petrannutkin, mutta ehkä asiat voisi olla paremminkin!
Tuomaan karhupaini 1883!
Edellisen blogini jälkeen kaivelin muistisopukoitani ja olin sieltä löytävinäni äitini ukille nimen Jaakko. Tämä varmistui, kun löysin Mannisten sukukirjasta Vuoksi-lehden jutun otsikossa mainitusta tapahtumasta.
Nyt en ihmettele lainkaan, kun äidinkielen opettajani Mannerin Martti aikoinaan arvioi esitystäni Tuomaan viimeisestä karhunkaadosta ajan saatossa värittyneeksi. Silloin se kirpaisi, kun olin aivan varma, että kyllä äiti tietää, mitä suvussa on tapahtunut. Itse asiassa kyllä vieläkin uskon enemmän äidin kertomiin tapahtumiin kuin jonkun lehden juttuihin. Olen saanut elämässäni kokea, millaisia juttuja lehdet kirjoittavat.
10.5.1883 äitini ukki Jaakko oli havainnut aivan talon pihapiirin läheisyydessä tuoreet karhun jäljet. Jaakko oli heti kääntynyt takaisin kotiin, jossa oli kertonut asian isälleen Tuomaalle, joka oli jo vanha mies. Jaakko oli Raiskion isäntä ja Tuomas oli siirtynyt jo pääasiassa pihaukoksi. Karhun kaatoon lähtiessään Tuomas ei kuitenkaan tuntenut ikää vielä miksikään esteeksi. Täytyisihän se kymmenes karhu saada kaadettua. Nopeasti hän kaapasi suustaladattavan kiväärinsä, teki siihen valmiin latingin. Sitten hän jo menikin karhun jäljille, kun Jaakko jäi vielä etsimään oman kiväärinsä, keihään ja kirveen. Sitten Jaakkokin viiletti isänsä perään suksillaan.
Tuomas löysi helposti jäljet ja jonkun kilometrin hiidettyään hän näkikin ison uroskarhun tonkimassa muurahaispesää. Tuomas pääsi ehkä sadan metrin päähän, kun hän päätti ampua karhua. Hän pysähtyi, henkäisi syvään muutaman kerran saadakseen aseensa vakaaksi. Hänen tarkoituksena oli ampua karhua päähän, koska suustaladattavan teho ei ollut mitään häikäisevää luokkaa. Päässä luoti tekisi pahinta jälkeä. Ilmeisesti kova hiihto oli tehnyt tehtävänsä, koska karhu ei tipahtanut, se vain pudisteli hiukan päätään ja kääntyi kovaa kyytiä pakosalle. Tuomaan oli tehtävä kivääriinsä uusi panos ja siinä meni aikaa muutama minuutti. Näin karhu sai etumatkaa ja hävisi näkyvistä. Tuomas jatkoi takaa-ajoaan. Karhu oli haavoittunut, kun hangella näkyi joitakin veripilkkoja. Tuomas tiesi, että haavoittunut karhu voi olla vaarallinen ja siksi hän ei puskenut aivan aiemmalla vauhdilla, vaan yritti tutkiskella maastoa ja jälkiä aiempaa tarkemmin.
Jonkun kilometrin hiidettyään Tuomas oli jonkunlaisen mäen päällä. Jäljet johtivat suoraan alas, mutta Tuomas alkoi varovasti laskeutua mäkeä alas, että pystyisi toimimaan, jos karhu olisikin mäen alla. Puolivälissä rinnettä Tuomas kuuli takaa kahinaa jä käänsi katseen ylärinteeseen. Rinnettä alas höyrysi täyttä laukkaa Tuomaan haavoittama karhu. Karhu oli ovelasti kiertänyt takaisin jäljilleen ja pääsi näin yllättämään metsästäjän. Tuomas ei oikeastaan ehtinyt tehdä mitään, kun karhu oli jo kimpussa. Karhu rontaisi Tuomaan päästä sellaisen kämmenen kokoisen alueen auki kämmenellään tai puremalla. Tuomas menetti tajuntansa ja kaatui hangelle. Karhu oli juuri tutkimassa tekosiaan, kun Jaakko saapui mäen päälle. Hädissään Jaakko karjaisi: "Älä syö miestä"! Samalla hän ampui, mutta edelleenkään ampumiset eivät näyttäneet tepsivän, mutta karhu jätti kuitenkin Tuomaan rauhaan ja ryntäsi Jaakon kimppuun. Jaakolla oli keihäs, mutta kun lähtö oli ollut niin nopea, niin keihäs oli jäänyt terottamatta. Jaakko piti tylsällä keihäällä karhua paikoillaan, mutta karhu yritti kaikin tavoin kämmenillään ronkkia Jaakkoa. Siinä saivat napit kyytiä, kun kämmenet viuhtoivat yhä uudelleen tavoitellen Jaakkoa.
Aivan sattumalta paikalle tuli kauppareissullaan hevosella eräs naapuri. Hänellä oli mukana myös kivääri, mutta ampuminen ei ollut helppoa, koska Jaakko ja karhu olivat melko lähekkäin. Naapuri pääsi kuitenkin sellaiseen paikkaan, että ampuminen onnistui. Nyt karhu jo menetti toimintakykynsä, mutta ei vieläkään henkeään. Naapuri löysi Jaakon kirveen, jolla hän lopullisesti otti hengen metsän kuninkaalta. Vasta tämän jälkeen miehet pääsivät tutkimaan Tuomaksen tilan. Pahalta näytti, kolmasosa päästä oli vaurioitunut. Tuomas hengitti, mutta tajuissan hän ei ollut. Miehet arvioivat, että Tuomaan päävammat ulottuivat aina aivoihin saakka, selviytyminen ei siis näyttänyt todennäköiseltä.
Naapuri kuljetti Tuomaan ja karhun samassa reessä Raiskioon. Tuomas eli äidin kertoman mukaan vielä toista viikkoa, joten nykyaikaisella sairaalahoidolla hän kukaties olisi voinut jopa selviytyä. Kuitenkin noissa olosuhteissa kymmenes karhu vei ukon hautaan!
Vuoksi-lehden mukaan kyseessä olisi ollut yhdestoista karhu! Kuitenkin uskon, että suvussa suusta suuhun siirtynyt juttu olisi ainakin karhujen lukumäärän suhteen oikea. Mutta lieneekö tuo niin tärkeää!
Nyt en ihmettele lainkaan, kun äidinkielen opettajani Mannerin Martti aikoinaan arvioi esitystäni Tuomaan viimeisestä karhunkaadosta ajan saatossa värittyneeksi. Silloin se kirpaisi, kun olin aivan varma, että kyllä äiti tietää, mitä suvussa on tapahtunut. Itse asiassa kyllä vieläkin uskon enemmän äidin kertomiin tapahtumiin kuin jonkun lehden juttuihin. Olen saanut elämässäni kokea, millaisia juttuja lehdet kirjoittavat.
10.5.1883 äitini ukki Jaakko oli havainnut aivan talon pihapiirin läheisyydessä tuoreet karhun jäljet. Jaakko oli heti kääntynyt takaisin kotiin, jossa oli kertonut asian isälleen Tuomaalle, joka oli jo vanha mies. Jaakko oli Raiskion isäntä ja Tuomas oli siirtynyt jo pääasiassa pihaukoksi. Karhun kaatoon lähtiessään Tuomas ei kuitenkaan tuntenut ikää vielä miksikään esteeksi. Täytyisihän se kymmenes karhu saada kaadettua. Nopeasti hän kaapasi suustaladattavan kiväärinsä, teki siihen valmiin latingin. Sitten hän jo menikin karhun jäljille, kun Jaakko jäi vielä etsimään oman kiväärinsä, keihään ja kirveen. Sitten Jaakkokin viiletti isänsä perään suksillaan.
Tuomas löysi helposti jäljet ja jonkun kilometrin hiidettyään hän näkikin ison uroskarhun tonkimassa muurahaispesää. Tuomas pääsi ehkä sadan metrin päähän, kun hän päätti ampua karhua. Hän pysähtyi, henkäisi syvään muutaman kerran saadakseen aseensa vakaaksi. Hänen tarkoituksena oli ampua karhua päähän, koska suustaladattavan teho ei ollut mitään häikäisevää luokkaa. Päässä luoti tekisi pahinta jälkeä. Ilmeisesti kova hiihto oli tehnyt tehtävänsä, koska karhu ei tipahtanut, se vain pudisteli hiukan päätään ja kääntyi kovaa kyytiä pakosalle. Tuomaan oli tehtävä kivääriinsä uusi panos ja siinä meni aikaa muutama minuutti. Näin karhu sai etumatkaa ja hävisi näkyvistä. Tuomas jatkoi takaa-ajoaan. Karhu oli haavoittunut, kun hangella näkyi joitakin veripilkkoja. Tuomas tiesi, että haavoittunut karhu voi olla vaarallinen ja siksi hän ei puskenut aivan aiemmalla vauhdilla, vaan yritti tutkiskella maastoa ja jälkiä aiempaa tarkemmin.
Jonkun kilometrin hiidettyään Tuomas oli jonkunlaisen mäen päällä. Jäljet johtivat suoraan alas, mutta Tuomas alkoi varovasti laskeutua mäkeä alas, että pystyisi toimimaan, jos karhu olisikin mäen alla. Puolivälissä rinnettä Tuomas kuuli takaa kahinaa jä käänsi katseen ylärinteeseen. Rinnettä alas höyrysi täyttä laukkaa Tuomaan haavoittama karhu. Karhu oli ovelasti kiertänyt takaisin jäljilleen ja pääsi näin yllättämään metsästäjän. Tuomas ei oikeastaan ehtinyt tehdä mitään, kun karhu oli jo kimpussa. Karhu rontaisi Tuomaan päästä sellaisen kämmenen kokoisen alueen auki kämmenellään tai puremalla. Tuomas menetti tajuntansa ja kaatui hangelle. Karhu oli juuri tutkimassa tekosiaan, kun Jaakko saapui mäen päälle. Hädissään Jaakko karjaisi: "Älä syö miestä"! Samalla hän ampui, mutta edelleenkään ampumiset eivät näyttäneet tepsivän, mutta karhu jätti kuitenkin Tuomaan rauhaan ja ryntäsi Jaakon kimppuun. Jaakolla oli keihäs, mutta kun lähtö oli ollut niin nopea, niin keihäs oli jäänyt terottamatta. Jaakko piti tylsällä keihäällä karhua paikoillaan, mutta karhu yritti kaikin tavoin kämmenillään ronkkia Jaakkoa. Siinä saivat napit kyytiä, kun kämmenet viuhtoivat yhä uudelleen tavoitellen Jaakkoa.
Aivan sattumalta paikalle tuli kauppareissullaan hevosella eräs naapuri. Hänellä oli mukana myös kivääri, mutta ampuminen ei ollut helppoa, koska Jaakko ja karhu olivat melko lähekkäin. Naapuri pääsi kuitenkin sellaiseen paikkaan, että ampuminen onnistui. Nyt karhu jo menetti toimintakykynsä, mutta ei vieläkään henkeään. Naapuri löysi Jaakon kirveen, jolla hän lopullisesti otti hengen metsän kuninkaalta. Vasta tämän jälkeen miehet pääsivät tutkimaan Tuomaksen tilan. Pahalta näytti, kolmasosa päästä oli vaurioitunut. Tuomas hengitti, mutta tajuissan hän ei ollut. Miehet arvioivat, että Tuomaan päävammat ulottuivat aina aivoihin saakka, selviytyminen ei siis näyttänyt todennäköiseltä.
Naapuri kuljetti Tuomaan ja karhun samassa reessä Raiskioon. Tuomas eli äidin kertoman mukaan vielä toista viikkoa, joten nykyaikaisella sairaalahoidolla hän kukaties olisi voinut jopa selviytyä. Kuitenkin noissa olosuhteissa kymmenes karhu vei ukon hautaan!
Vuoksi-lehden mukaan kyseessä olisi ollut yhdestoista karhu! Kuitenkin uskon, että suvussa suusta suuhun siirtynyt juttu olisi ainakin karhujen lukumäärän suhteen oikea. Mutta lieneekö tuo niin tärkeää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)