2018

Vuosi 2018 on kärsitty

Vuosi 2018 alkoi toipilaana marraskuulla tehdystä eturauhasen höyläyksestä.

Tammikuun alussa pääsimme tykittämään lunta hiihtokeskuksessa ja toipilaana olin valvomassa tykin toimintaa ainakin kaksi kertaa. Hiihtolatujen tultua kuntoon, olin tietenkin suksien päällä niin usein kuin suinkin mahdollista. Kolme – neljä lenkkiä ja sitten päivä tai pari lepoa. 55 kertaa ulkoilin talven aikana suksilla. Hiemankin kovemmin puristettu lenkki teki sen, että virtsan mukana poistui punaista ainetta pyttyyn. Ei kiva! Virtsaputki oli kärsinyt leikkausoperaatiossa niin, että teki mieli melkein huutaa, kun neste alkoi valua. Tällaista elo oli aina maaliskuun lopulle.

Virtsaaminen ei kuitenkaan alkanut luonnistua lainkaan niin, kuin olisi toivonut. Huonolla paineella tuli ja pieni liru kerrallaan. Usein oli vessa löydettävä. Mihinkään epävarmaan paikkaan ei ollut menemistä, kaupassa käyntikin oli ongelma. Kun hätä tuli, tyhjennystä oli päästävä tekemään heti, eikä viidestoista päivä.

Toukokuun lopulla menin Turkuun golfkisaan ja kolmesti jouduin moottoritien osuudella poistumaan vessaan. Onneksi olin lähtenyt ajoissa, niin ehdin kuitenkin omaan lähtööni. Golfkentillä yleensä löytyi kuusi, jonka suojissa pystyin tarpeeni hoitamaan. Vuosaaren kenttä oli hankala, kun puita oli vain joitakin kentän laidoilla ja teitä oli lähes joka puolella kenttää. Kuitenkin kisat sain sielläkin hoidettua.

Kirjoitin romaania ”pentti” pitkin talvea ja kevättä. Sain sen julkaisukuntoon ja julkistukseen 17.6. täyttäessäni 70.

Eturauhaongelma oli koko vuoden päällimmäisenä. Höyläys oli epäonnistunut, mutta vasta marraskuussa meni terveyskeskukseen vaivan kanssa. Olin siis melkoisen pitkämielinen ongelman korjauttamisessa.

Tutkimuksiin pääsin Meilahteen, josta sain lähetteen Peijakseen. Hyvinkään olen jo kokeillut, joten ei tehnyt mieli mennä sinne uudelleen. No, Peijaksestakaan ei ole kuulunut mitään, joten toinenkin talvi mennee munilleen.

Hiihtämässä olen käynyt kerran ja sauvarinteessä muutaman kerran, joten aika huonolla on harjoitteluni ollut. Koneen ääressä olen kyllä kököttänyt ja rustaillut uutta romaania. Työnimeksi olen antanut sille ”vihreäpukuiset”. Käsikirjoitus on tässä vaiheessa raakaversiona, joten suurin työ on vasta edessä. Siinäpä uudelle vuodelle haasteita.

Golfkentillä kävelin 105 kierrosta, joten toista tuhatta kilometriä siinä tuli tallusteltua ja lähes 9000 lyöntiä lyötyä. On siinä vanhalle ukolle ihan riittämiin, vaikka on niitä monia, jotka paljon enemmänkin pelaavat. Kilpailukierroksia oli kolmisenkymmentä, joilla menestystä oli melko vaisusta, mutta muutama pokaali ja jokunen muukin palkinto kisoista mukaan lähti. Paras henkilökohtainen tulos oli erään openin kakkossija, lisäksi HirviGolfissa saimme parini Miko Sarasteen kanssa voiton ja Talmassa Mattilan Helenan ja Talmagolfin tj:n kanssa saimme kakkossijan. M70 -Tourilla paras suoritus oli top 30 -sijoitus ja huonoimmillaan Vuosaaressa loppupäässä joukkoa. Kun Vuosaari on mielestäni paska kenttä, niin eipä sillä voi muunlaista peliä pelatakaan.

Hirvihaarassa paras harkkakierroksen tulos taisi olla 77 ja kisassa kahdeksankympin paikkeilla.

Keväällä tasoitukseni oli 9,1 ja nyt se on 10,7, joten eiväthän kisat niin kovin hyvin menneet. Kortteja en tehnyt lainkaan harkkakierroksilla.

Viime talven valmistautumisiin nähden ihan ok kausi.

Syksyllä vaimo sai päähänsä pistää taloomme hieman erilaista väriä sisäseiniin ja kattoihin. Hän maalasi ja minä tein aputöitä, mutta hyvissä ajoin ennen joulua homma oli selvä. Kodinhoitohuone täytyy vielä jossakin vaiheessa hoitaa kuntoon.

Syksyllä taloomme asennettiin aurinkokennot katolle ja invertterit mittauskeskuksen viereen, nyt odotellaan vain esille sitä mollukkaa, joka pistää elektronit liikkeelle. Parissa aiemmassa blogissa on aurinkovoimala-asiaa käsitelty.

Hyvää loppuvuotta blogini lukijoille!

Aurinkosähköä yms

Hirvihaara Golf Mäntsälän mestaruuskisoissa 2018. Takatiiltä pätskittiin kolmena päivänä peräkkain.

Blogipäivitys – pitkästä aikaa

Onkin mennyt aikaa, kun viimeksi tälle foorumille olen jotakin saanut aikaan. Aikaa meni ”pentin” saamisessa painokuntoon ja kun se lopulta oli käsissä, elettiin jo kesäkuun puolta väliä. Tarkoitukseni oli näin juhlia syntymäni 70. vuosipäivää – muuta juhlimista en sitten suvainnutkaan. Perhe kävi syömässä, joten se oli siinä.

Kirjan julkaisemisen jälkeen oli melkoisen tyhjä olo, joten kirjoittaminen ei ole maistunut. Lehtijuttujakin olen tehnyt vain muutaman kuukaudessa.

Golfkentällä olen kävellyt mielestäni ihan mukavasti kilometrejä, kierroksia on tätä kirjoitettaessa kertynyt 86, joista 30 on kilpailukierroksia. Edelleenkään en pidä golfia itselleni kilpailulajina, mutta monelle kentälle pääsee kilpailuihin halvemmalla kuin pelilipun ostamalla. Olen myös mielestäni käynyt vierailla kentillä kultakortilla pelailemassa aiempaa enemmän.

Kisoista ei ole tullut mitään järisyttäviä sijoituksia. HirviGolfissa pelasin 50 vuotta nuoremman Mikon kanssa scrambleä ja niinhän siinä kävi, että pokkasimme ykköspalkinnot. Entinen työtoverini Helena kutsui minut Talmaan scramble -joukkueeseensa ja kakkospalkinnon saimme kisasta aikaan. Kakkospalkinnon pelasin myös omalla kentällä yhdestä openista. Joitakin muitakin pieniä juttuja kisoista on tullut, mutta aika usein tasoitus on kisan jälkeen noussut 0,1.  Oman ikäluokan tourilta sain Vuosaarta lukuun ottamatta sellaisia top 30 -sijoituksia kuten myös SM-kilpailuista.

Se golfista.

Kesä oli tukahduttavan kuuma. Mökillä kävimme heinäkuun alussa työleirillä. Saunaan ja vessaan piti uusia katto. Onneksi yksi päivä oli hieman sateinen ja silloin katolle en päässyt. Jalat olisivat olleet ihan tönköt, jos joka päivä olisi pitänyt katoilla rimpuilla. Vanhat jalat eivät enää palaudu yllättävistä rasituksista kuten aiemmin. En ole enää millään muotoa mökki-ihminen. Ei siellä oikein voi täysipäisesti nauttia, kun näkee tekemätöntä työtä ja korjauskohteita. Miljööhän on kyllä mukava, kun joku tekisi remontit!

Vielä tuosta syntymäpäivän ohituksesta. Suomalaisten miesten keski-ikä oli aikoinaan 78 vuotta, nyt lienee jonkin verran enemmän, mutta kuitenkin viimeisiä aikoja vedellään. Noin on alkanut tuntua, kun mietin, että 70 on täynnä. Kuolemaa en sinänsä pelkkää, sen kanssa tulin sinuiksi jo viime vuosikymmentä käydessäni. Ajattelen kuitenkin, että toivottavasti en joudu mihinkään hoitolaan, vaan että saan elellä kotona, kunnes en enää muista hengittää.

Eturauhasen höyläys ei tuonut toivottua tulosta. Joudun hyppäämään vessassa vähän väliä jopa yöllä, että en valuttelisi vaatteita märiksi. Jos lääkkeitä asiaan ei löydy, niin tulevaisuus ei hyvältä näytä. Joulukuussa pitäisi päästä lisätutkimuksiin, mutta tiedä häntä, mitä siitä voisi kostua.

Harmi, että muuten hyväkuntoisessa kropassa on tuollainen valuvirhe.

Tein päätöksen hankkia taloomme aurinkosähköjärjestelmän, vaikka talomme ei olekaan optimi paneelien sijoitusta ajatellen. Paneelit tulevat itään ja länteen, joten keskipäivän porotus menee osittain hukkaan. Kuitenkin myyjän tietojärjestelmä antoi takuutuotoksi noin 4000 kWh vuodessa, joka on noin viidenneksen koko huushollin sähkön kulutuksesta.

Talossamme on ympäri vuorokauden ja vuoden toimivia sähkölaitteita melkoisesti. Meillä pyörii jatkuvasti jäteveden puhdistamo, ilmanvaihtokone, kiukaan peruslämmitys, jääkaappi ja pakastin. Vettäkään emme saa porakaivosta ilman sähköä ja lämmityksetkin ovat sähköllä, vaikkakin varastot ja autotalli ovat vain noin kahdeksan asteen lämpötilassa.

Laskeskelin, että noihin jatkuviin peruskulutuksiin aurinkovoimala riittäisi antamaan sähkön aurinkoisina hetkinä. Jos sattuisi niin, että tuottoa tulisi yli oman tarpeen, niin ylimääräiset elektronin valuisivat verkkoon. Järjestelmä on sellainen, että aina käytetään ensin voimalan sähkö ja vasta sitten ostetaan verkosta tarvittava lisäsähkö. Näin myös sähkön siirtomaksuja ei tarvitse maksaa oman voimalan sähköstä.

Saapa nähdä, miten järjestelmä toimii. Se on kuitenkin varmaa, että asennuksen jälkeen loka- marraskuun vaihteen jälkeen tuotto on vaatimatonta, mutta eiköhän se maaliskuussa ala jo näyttämään, mihin pystyy.

Saanpahan tuolla vähän rauhoitettua omaatuntoani hiilijalanjäljestäni. Enpähän tuossa suhteessa kuvittele olevanikaan mikään suurikenkäinen, mutta jos asialle näin voin jotakin tehdä, niin onhan se kohdaltani eteenpäin.

Hiihto on hauskaa

Asuin kahdeksanvuotiaaksi Suomussalmen Näljängässä. Ensimmäiset vuodet kortteerimme oli äidin entisessä ja jo hyvin vanhassa kotitalossa. Hiihtämisen kanssa en varmaankaan ollut paljonkaan tekemisissä, vaikka mäkeä kotirinteessä laskimmekin. Omia suksia minulla ei vielä niihin aikoihin ollut, joten joillakin suurilla aikuisten välineillä koetin hiihdellä.

Isä rakensi oman talon samalle aukealle ja vasta siellä sain omat sukset, kun Teuvo -serkkuni teki koivusta minulle ikiomat varpaallissukset. Olin silloin varmaankin kuusi vuotta vanha ja uusilla suksilla oli nopea painella serkkujeni luokse ja mäkeen. Mitään matkahiihtoa en hiihtänyt, mutta päivät pitkät mäessä rymyttiin. Sukset tulivat tutuksi.

Seitsemänvuotiaana menin kouluun Vaarannivaan ja talvella sukset olivat tietenkin mukana. Minun ei tarvinnut olla asuntolassa ohjatuilla läksytunneilla, joten sain kaikessa rauhassa laskea mäkeä ja siellä oli jopa jonkinlaisia latusiakin olemassa. Niitä sain hiihdellä niin paljon kuin halusin. Varpaallissuksilla oli hieman vaarallista hypätä hyppyristä, mutta sitäkin harrastettiin. Yleensä sukset irtosivat jaloista, vaikka minulla oli jalassa isän tekemät nokkakengät. Kun sukset irtosivat, niin silloin oli aina kuperkeikka tiedossa.

Koulun hiihtokisoihin hain Pantsun kaupasta narua ja väkelsin sillä jalkani kunnolla kiinni suksiin. Niinhän siinä kävi, että voitin ensimmäisen luokan kisan ja tokaluokkalaistenkin kanssa yhteiskisassa olin toinen. Etukäteissuosikki Kalle -serkkuni menetti pelin, kun hänen suksensa irtosivat siteistä tuon tuostakin.

Toiselle luokalle menin kirkonkylän kouluun ja asuimme aluksi Kalle -sedän talossa yhdessä huoneessa, kunnes muutimme Alatalon pieneen mökkiin. Matkaa kouluun oli tietä pitkin varmaankin yli neljä kilometriä. Sulan kelin aikaan meidän oli käveltävä kouluun ja takaisin.

Talvisin matka oli ehkä kilometrin lyhyempi, kun pääsimme suoraan järven yli hiihtämään. Sain joulupukilta uudet sukset, sellaiset lakatut Karhun hiihtimet. Purnasin isälle, että Karhulla olisi ollut sutjakkaampia malleja, mutta lahjasuksilla oli hiihdettävä. Raskaathan ne olivat.

Kävin ainakin yksissä hiihtokisoissa kirkolla. Menin paikan päälle hiihtäen, hiihdin kisan ja jälleen hiihtäen kotiin. Kilometrejä kertyi siis alle yhdeksänvuotiaalle melkoisesti. Voitelusta ei ollut tietoakaan, mutta joku lusikka kisasta tuli. Olisiko jokainen osallistuja saanut lusikan?

Kolmannen luokan syksyllä vuonna 1957 muutimme kirkonkylälle, kun isä sain rakentamaansa taloon pari huonetta asuttavaan kuntoon.

Kirkolla oli jo latujakin, mutta Härkökankaalla vietimme illat pääasiassa mäkeä laskien. Vahinkoja minulle ei siellä sattunut, vaikka joskus laskimme mäkeä lähes pilkkopimeässä. Silmä kummasti tottui pimeyteen ja metsässä jopa näki jonkin verran. Silloinhan ei ollut katuvaloja kajastamassa valoa metsään. Aina silloin tällöin jollakin meni suksi poikki, mutta ei sen vakavampaa koskaan sattunut. Kolmannen luokan opettaja järjesti minulle vähävaraisille jaettavista kengistä monot. Hiihto helpottui kummasti.

Kerran perjantaina 13. päivänä olimme laskemassa Näyhän rinteellä neitseellisessä lumessa. Siellä vedimme lumeen omia rantuja puiden välissä. Laskin jälleen, vauhti oli melkoinen ja ajattelin hypätä lumikumpareelta ilmaan. Kumpare olikin kuitenkin hötölunta, sukset painuivat töyssyyn ja toinen suksi kolahti ilmeisesti kantoon. Kuului pahaenteinen rusahdus ja minä kupsahdin suorin vartaloin paksuun lumeen. Kesti aikansa, kun selvittelin itseni lumesta ylös ja huomasin, että toinen Karhu on ilman kärkeä. Kärki löytyi ja alkoi pitkä ja hankala matka kotiin. Monta kertaa kupsahdin kumoon, kun kärjetön sukseni tökkäsi lumeen.

Isä korjasi suksen pellillä. Sen talven tai ehkä jopa seuraavankin hiihtelin suksilla, joissa toisessa oli jarru päällä koko ajan. Kyllä harmitti.

Kesäisin olin heinärenkinä sedällä ja taisin tehdä jotakin hanttihommia isälle. Mitä nyt vähän yli  kymmenvuotias pystyi tekemään isän urakoimalla rakennuksella. Sen verran tienasin, että syksyllä sain ostettua siniset erikoiskilpa Järviset. Niillä sitten hiihtelin aina neljätoistavuotiaaksi asti. Isä ei osannut auttaa minua voitelussa, joten sukseni eivät koskaan toimineet kunnolla. Se rassasi ja piirinmestaruushiihtojen jälkeen en enää kilpailuihin osallistunut. Puusuksia en jäänyt ikävöimään, mutta hiihtoa jäin kaipaamaan.

Luistelu ja sitten myöhemmin, kun kirkolle tuli kaukalo, jääkiekko vei lähes kaiken ylimääräisen ajan. Pelailtiin kirkonkylän ja Ämmänsaaren välisiä pelejä ja yleensä kirkonkylä voitti. Olin mukana minäkin, mutta siellä taustalla yleensä puolustajana, joka oli minulle ihan väärä paikka.

Armeijan jälkeen menin opiskelemaan Kajaaniin ja jääkiekkoa pelailtiin sielläkin. Siellä valmentaja pisti minut hyökkäämään ja se sopi minulle paljon paremmin.  

Kajaanissa asuessani aloin myös lasketella. Siellä oli pieni rinne, jossa ei ollut hissiä. Rinteen kun tamppasi illassa kymmenen kertaa ylös, niin hyvin nukutti. Pääasiassa kävin Vuokatissa ja Rukalla, mutta myös jonkin verran Lapin rinteillä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta muuta lasketteluun liittyvää toimintaa en osannut arvostaa. Niinpä homma jäi pariin talveen.

Opiskelin välillä Turussa neljä vuotta, jona aikana uiminen tuli kuvaan mukaan. Lähinnä pakosta, kun kämpässämme ei ollut pesumahdollisuuksia, vaan asia oli hoidettava uimahallissa. Kolme neljä kertaa joka viikko olimme hallissa. Alussa sata metriä oli kovan työn takana, mutta lopussa kilometri tai joskus jopa kaksi tuli mittariin. Näin jälkeenpäin en oikein osaa miettiä mitään yksitoikkoisempaa kuin 25 metrin altaassa noinkin pitkien matkojen uiminen!

Opiskelun jälkeen pääsin opettajaksi Suomussalmen kurssiosastoon. Tekniikan opettamisen lisäksi minun opetusvelvollisuus käsitti myös liikunnan opettamisen. Pelattiin lentopalloa, jumpattiin, juostiin, pelattiin pingistä ja jopa suunnistettiin. Pojat haastoivat tehokkaasti myös opettajan ja mielelläni mukana olinkin. Vapaa-aikana kävin myös innokkaasti hiihtämässä, kun olin saanut alleni lasikuitusukset. Perehdyin hieman voiteluun ja olihan se juhlaa, kun sukset pelasivat hienosti kelissä kuin kelissä. Siis tietenkin puusuksiin verrattuna.

Toisena vuotena meille tuli opettajaksi kilpahiihtäjä ja yhtä äkkiä huomasin olevani hänen ja hänen harjoittelukaverinsa kanssa yhteislenkeillä ja niinhän siinä kävi, että myös minä löysin itseni hiihtokisoista. Menestymisestä ei kannata puhua, mutta työpaikan hiihdoissa ja kunnan rakettiviestissä annoin itselleni pieniä näyttöjä. Mitä lyhyempi matka sitä parempi tulos oli muihin nähden.

Neljä vuotta olin opettajana Suomussalmella, kun vuonna 1980 muutimme pääkaupunkiseudulle.

Hiihtoharrastus jatkui täälläkin. Minulla oli ohjelmat, joiden mukaan harjoittelin, mutta ensimmäiset kuusi vuotta töissä olivat haasteellisia. Lähes joka viikko oli työmatkoja ja melko usein koko viikon kestäviä reissuja. Kesäisin ei ollut ongelmia, kun lenkkivaatteet kulkivat mukana mukavasti. Talvisin oli melko haasteellista, kun piti kuljettaa suksia mukana ja perillä oli vielä löydettävä valaistu hiihtolatu. Ihmeen hyvin paikkoja löytyi ja harjoitukset tulivat tehtyä. Jälkeen päin katsottuna melkein joka vuosi meni kisojen kannalta penkin alle, kun ylikunto tuli riivaamaan.

Syksyisin pidin yhden tai kaksi lumileiriä, jolloin kilometrejä tuli rutkasti, joskus saattoi päiväannos lähennellä sataa kilometriä. Leirin aina jaksoin vetää hyvin, mutta sitten leirin jälkeen monena vuotena Paloheinässä tai jossakin muualla pääsi hiihtämään ja ruljanssi jatkui, en malttanut levätä. Kun olisi pitänyt kilpailla, niin monta kertaa oli tunne, että pulssi nousee, hengitys tihenee, mutta matka ei joudu. Vasta loppukaudella saattoi tulla hyviä hiihtoja. Lisäksi selkäni oli lähes jatkuvasti kipeänä. Aloin pohtia vakavasti hiihtoharrastuksen lopettamista, kun maailmalta alkoi kuulua, että luisteluhiihto valtaa alaa.

Asuimme silloin Keravalla ja lähellä oli hyvä hiihtolatu, mutta siellä ei ollut valoja. Lyhensin vanhoja suksia ja siirsin siteitä eteenpäin ja sitten harjoittelin pimeässä tekniikkaa. Televisiosta oli jo nähnyt eri tekniikoita, joita sitten apinoin niin hyvin kuin muistin. Peltoselta löytyi myös luisteluun tehdyt sukset ja harjoitukset jatkuivat.

Ensimmäiset kisat olivat Keravalla ja palkinnoille pääsin. Olin yllättynyt, mutta niin oli yksi harjoituskaverinikin. Yleensä olin hävinnyt hänelle perinteisellä minuutin tai  jopa kaksi viidellätoista, nyt ero oli suunnilleen sama, mutta toisin päin. Näin tapahtui monen muunkin kaverin suhteen. Sain intoa lisää ja ”ura” jatkui vielä muutaman vuoden, kun selkäkään ei enää oireillut.

Kansallisista alkoi tulla mukavasti palkintosijoja, mutta sitten aloin rakentaa keväällä 1986 omakotitaloa ja ohjelman mukainen harjoittelu jäi. Isä oli kaverina alussa. Teimme päivät kirveshommia ja vanha isäni lähti aina pois neljältä. Minä jatkoin toista vuoroa tekemällä sähkötyöt siihen malliin, että seuraavana päivänä pääsimme jälleen käsiksi kirveshommiin. Näin menimme kahdeksan viikkoa, jolloin olin käsitellyt edellisen vuoden ja uudetkin lomat. Työ hidastui, kun piti käydä töissä ja jatkoin yksin. Kuitenkin 13 viikon kuluttua aloittamisesta saimme muuttoluvan hyvin keskeneräiseen taloon. Kävin juoksemassa pienen lenkin ennen saunaa, mutta muuta harjoitusta en tehnyt kuin vasta syksyllä sauvarinteessä. En edes rullilla käynyt. Hiihtämään aloin vasta kun Paloheinään saatiin ladut. Talvi meni hiihdon kannalta hyvin, joten seuraavan kesän jatkon jälleen rakennushommien parissa pääasiassa, mutta jonkin verran kävin rullilla ja vaelluksilla. Voimaa tein lapiohommilla.

Talvella pääsin 40 -sarjaan ja silloin olin elämäni kunnossa. Hyviä sijoituksia tuli ja nautin hiihtämisestä. Keminmaalle asti piti mennä saamaan ensimmäinen suuren kisan voitto.

Olin päässyt siihen, mihin olin joskus halunnut. Hiihtelin vielä jäähdytellen parina talvena, mutta sitten jätin hiihdon pelkästään kuntoilua varten. 

Pääsin hiihtelemään pääkaupunkiseudun laduilla. Kilpaa hiihdin ainakin Paloheninässä, Pirkkolassa, Hakunilassa, Lepäävaarassa, Sipoossa, Porvoossa Keimolassa, Jokelassa,Tuusulassa, Keravalla ja ehkä jossakin muuallakin. Oikein kunnon kisaladuilla sain kilpailla ainakin Lahdessa, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Kuopiossa, Kajaanissa, Kuusamossa, Iisalmessa, Ristijärvellä, Suomussalmella ja Keminmaalla.  

Hiihtokautta seurasi kymmenen vuoden autourheilukausi. Ja sen jälkeen alkoi golfailu, joka onneksi jatkuu vieläkin. Talvella hiihtelyä ja kesäisin pallon lyöntiä, sen on hyvä yhdistelmä! Mäntsälässähän se käy.

    Viimeiset pukkaukset Keminmaan vaativalla ladulla.

    Mestaruus alkaa olla selvä. Ja tulihan se! Toki menestyminen hiihdossa ei koskaan ollut ihan          ensimmäisellä sijalla, olipahan hyvää vastapainoa vaativalle työlle.

Syksyä ilmassa

Ajelin perjantaina 30.9. Lahteen. Olin saanut Laineen Pekan Optikkoliikkeeltä tarjouksen tarkistuttaa silmäni. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, kun Uudenmaantien liikennevalot kertoivat, että pitäisi pysähtyä ja antaa tietä risteävälle liikenteelle. Olin melkein pysähtynyt, kun kuulin takaa renkaiden vinkumista, näin peilistä, että vihreä auto lähestyy aivan liian nopeasti, olin jopa huomaavinani, että renkaat savusivat jarrutuksessa. Yritin vielä väistää, mutta enhän minä mihinkään päässyt. Yritin ottaa rysäyksen vastaan tukemalla päätäni niskatukeen ja sitten pamahti. Autoni päätyi risteyksen yli – onneksi sivuilta ei tullut liikennettä ja muilta törmäyksiltä vältyttiin.

Tunsin niskassani kipua, joten aloin soittaa hätäkeskukseen, kun perääni törmännyt noin nelikymppinen mies tuli autolleni ja pyyteli anteeksi. Ensimmäisenä paikalle ehti paloauto. Heti perään tulivat myös poliisit ja viimeisenä ambulanssi pääsi paikalle. On tunnustettava, että ammattilaisten toiminta paikalla oli ensiluokkaista. Näki, että kyseessä eivät olleet ensikertalaiset. Niskani ja kuntoni tarkastettiin huolellisesti ja lopulta noin puolen tunnin jälkeen sain luvan lähteä kotiin. Poliisit tekivät työtä peräänajajan kanssa. Kirjoittivat hänelle sakot ja sain yhteystiedot hoitaa asiaa eteenpäin vakuutusyhtiön kanssa.

Käynnistäessäni auton, totesin, että pakoputki vuotaa, ajokissani oli oikein miehekkäät soundit. Muut vauriot tarkistin kotona. Takapuskuri oli länässä takaosan rakenteita vastaan. Ulospäin vauriot näyttivät todella vähäisiltä, mutta saatuani takaluukun auki, paljastui, että rakenteissa oli tapahtunut liikettä eteenpäin. Perään ajanut auto jäi tien varteen, kun koko nokka oli kasassa ja nesteet ulkona.

Kotona sain ukaasit mennä lääkäriin ja päivystyksessä kävinkin. Röntgen ei ollut enää auki, joten eipä käynnistä ollut paljon apua. Ohjeeksi sain nauttia särkylääkkeitä, joita muutamana päivänä jouduin syömään. Sain yhteyden vakuutusyhtiöön, josta sain ohjeen mennä autoni kanssa CarPojille Mäntsälään. Sinne veinkin autoni ensin kuvattavaksi ja lopulta hoitoon 10.10. Sijaisautoksi sain punaisen VW Polon. Siinä ei varusteilla ja tehoilla pröystäilty ja kolmipyttyisen moottorin äänikin oli kuin leikkiautossa. Seuraavana päivänä minulla oli meno Hankoon, jonne ajoin vaimon Yetillä.

14.10. menin kauppaan sijaisautolla. Halusin sijoittaa ostoskassin penkkien väliin lattialle. Ujuttaessani muutaman kilon kassia autoon, tunsin selässä oikealla puolella pienen nuksahduksen ja sähköiskun kaltaisen kivun. Kotona kipu vain kasvoi ja mietin, mitä selkäni kanssa tekisin. Ajattelin ensin kiropraktikkoa, mutta päädyin menemään ensin kalevalaiseen jäsenkorjaukseen. Lukko ei kuitenkaan auennut, joten sitten oli kuitenkin meno kiropraktikolle. Kipu ei ole täysin lakannut, mutta aion kuitenkin mennä testaamaan selän kuntoa huomenna golfkentälle. Jos ei kestä, niin tulen pois, onhan noita kierroksia jo 102, joten ei haittaa, jos en tilastoihin lisäystä enää saa.

Golfissa paras kierrokseni oli 75 lyöntiä ja huonoin 98, joten tavoitteeni päästä jokaisella kierroksella alle sadan lyönnin onnistui. Jos kipeällä selällä vielä pystyn jonkun kierroksen pelaamaan, niin en enää tuloksia noteeraa, vaikka menisi yli sadan! Olen tavoitteeni saavuttanut tällä kaudella. Kisoista tuli kaksi voittoakin, toinen MU Openista ja toinen M65 mestaruudesta. Lisäksi pelasin yleisten miesten joukossa ihan mukavasti, viimeisenä päivän valkoisilta jopa tuloksen 80 lyöntiä. Oli muuten koko porukan neljänneksi paras tulos ko. kierroksella! Sijoitukseni taisi olla 12. Niin, kävinhän minä M65 -sarjan Suomen mestaruudestakin lyömässä, tosin mestaruus jäi kovin kauas, mutta ihan hyvä kokemus sekin oli.

25.10. sitten olen menossa kirjastoon kirjailijavieraaksi, toivottavasti sinne sakkia tulee, että ei tarvitse tyhjille seinille puhua. Kansalaisopisto on tehnyt ainakin markkinointia, joten ihmisillä pitäisi olla asiasta tietoa, mutta saako se ihmisiä liikkeelle? Sen näen tiistaina. 

Kesä on kääntymässä syksyksi

Luin tuossa juuri äsken joltakin nettisivustolta, että Suomen kesä oli surkea. Sademäärissä tuli ennätyksiä, eikä kuulemma lämpötilakaan noussut yli kolmenkympin. Itsellä on ihan erilainen muistikuva kesästä, hellettä oli niin paljon, että piti pitää ennätyksellisen paljon ilmalämpöpumpun jäähdytysominaisuuksia päällä ja sateetkaan eivät harrastuksia haitanneet. Olen pelannut golfia 78 kierrosta ja vain joillakin kilpakierroksilla olen sadetta saanut niskaan. Ulkolajin harrastajana tuon antaa helposti anteeksi. Siis kesä on ollut tähän mennessä ihan normaali kesä, on ollut lämpöä riittävästi ja vettäkin on tullut niin, että kasvit ovat pärjänneet. Joku voi olla eri mieltä, mutta se sallittakoon. Ja voihan olla niin, että muualla säät ovat olleet huonommat. Meillä Mäntsälässä on pärjäilty ihan hyvin.

Kirjoittaminen on ollut kesän lähes jäissä. Hain apurahaa uuden teoksen tutkimustyöhön, mutta eipä osunut kohdilleen. Täytyy pistää hanke hyllylle, koska en viitsi pistää omasta pussista siihen euroja. Kansa ei kuitenkaan ostaisi kirjoja ja työstä jäisi vain tappiota. Ehkä syksyn räntäsateilla alan kirjoittaa omasta päästäni jotakin fiktiota, tai sitten jätän kirjoittamisen kokonaan muille. Ehkä niin.  Lehteenkään en ole kirjoittanut kuin pari juttua kuukaudessa ja ilmeisesti linja silläkin sektorilla jatkuu niukkana. Talous on lehtitaloillakin tiukoilla. Tosin eipä minulla ole ollut oikein aikaakaan, kun on pitänyt suorittaa itselleni asettamia kävelyvelvoitteita golfkentällä.

Golfia olen siis pelannut tähän mennessä 78 kierrosta, siis kävelyä on tullut noin 780 kilometriä. Rangella harjoittelua en ole juurikaan harrastanut, vaikka sieltä olisi voinut saada peliin vielä lisävarmuutta. Se on vaan niin tylsää puuhaa, että mieluimmin menen kierrokselle ja koetan siellä tehdä erilaisia harjoitteita. Kisoja olen pelannut tähän mennessä seitsemäntoista, joista on tullut kaksi voittoa, joten keskimääräisen hyvin ne ovat menneet. Kävin haistelemassa myös M65 -sarjan SM -kisojen tunnelmaa Lahdessa, ja yllättävän lupsakkaat kisat olivat. Miehet olivat kyllä kovan luokan pelaajia, joten voittoa ei tarvinnut edes haaveilla. Kuitenkin olin tasoituksettomassa lyöntipelissä sijalla 51 ja tasoituksellisessa sijalla 42, siis sadan ja kahdenkymmenen ukon joukossa kohtalainen tulos ilman erikoisharjoituksia. Minähän en juuri rangella harjoittele, vaan haluan mieluimmin kävellä.

Melkoista huutoa on ollut jälleen, kun äänekkäimmät yrittävät kalastella joko ääniä tai muuta arvostusta ottamalla kantaa mitä erilaisimmista asioista. Näin epäpoliittisella henkilöllä on helppo sanoa, että hyvä, kun kiky meni läpi, se tarjoaa joitakin työkaluja, joilla voidaan saada positiivista kehitystä aikaan. Kun vaan se politiikka unohdettaisiin ja puhallettaisiin jokainen yhteen hiileen.
Luin jokin aika sitten päivän lehteä ja sieltä pomppasi esille otsikko ”jälleen autoilijoiden kukkarolla”, kun automies olen henkeen ja vereen. Suomi on iso maa ja kulkea täytyy. Silloin autot ja niillä ajavat ovat olleet oiva kohderyhmä täyttämään budjeteissa olleita vajeita. Nyt kuitenkin juttu käsitteli sitä, että ylinopeussakkoja nostettaisiin. Miten se voi olla pois autoilijoiden kukkarosta? En ymmärrä! Vai onko niin, että autoilijat haluavat ajaa koko ajan ylinopeuksia? Jos autoilijat eivät aja ylinopeutta, niin ei tule sakkojakaan. Jos kerran autoilijat ovat niin tyhmiä, että ajavat ehdoin tahdoin liian kovaa, niin on silloinhan autoilija voi katsoa peiliin, jos valtiovalta pyrkii kukkarolle. Itse päätin aikoinaan, että olen maksanut jo ihan tarpeeksi veroja, joten ylimääräistä en halua enää maksella. En ole mistään koskaan myöhästynyt, vaikka sallittuja nopeuksia olen ajellut. Toki mielelläni ajaisin kovempaa, mutta se onkin sitten ihan eri juttu. Onneksi kilpa-autoilijana sain purkaa aikoinaan niitä paineita, kokea, mitä on auton hallinta kovissa nopeuksissa ja ihan kivaahan se oli.

Kesän on mennyt siis todella nopeasti ja nyt ovat syksyn hommat, puiden siirtäminen liiteriin häkistä, nurkkien putsaamista ylimääräisestä rojusta, laitteiden huoltoa ja sen semmoista puuhastelua. Ja onhan sitten lokakuun 25. klo 18 se kirjailijaesiintyminen, toivottavasti sinne tulee enemmän sakkia kuin oli Suomussalmella. Niin ja olenhan menossa entisten työkavereiden kanssa golfturneelle 16.-18.9. Nyt pelaamme Hyvinkäällä, Takkulassa ja Vierumäellä. Itsellä oli sairausvuodet ja sen jälkeenkin taukoa geimeistä, mutta nyt kierros on jo 20., joten päätin lähteä jälleen mukaan. Olen kuitenkin sen verran kunnossa, että pystyn pelaamaan kolmena peräkkäisenä päivänä, ainakin uskon niin. Olen sellaista jo kesän mittaan muutaman kerran kokeillutkin, eikä ongelmia ole ollut.
       

Päivä Hangossa

Jo kolmena vuotena peräkkäin olen käynyt Hangossa pelaamassa kierroksen golfia seniorigolffareiden erikoishinnalla. Toissa syksynä menin sinne, kun Hirvihaaran kenttä oli jo suljettu, mutta Hangossa pelattiin. Soitin silloin Aulikselle, että lähde mukaan kävelemään. Ja hän lähti!
Viime syksynä pelattiin jo yhdessä. Hän oli suorittanut keväällä green cardin. Tänä vuonna pelasimme jo kierroksen Hirvihaarassa ja eilen pyyhkäisin vastavuoroisesti Hankoon.
Auliksen olin oppinut tuntemaan jo 1990 -luvulla, kun pyörimme rallisprint -kuvioissa. Silloin myös selvisi, että olemme kotoisin samasta pitäjästä. Suomussalamelaesie siis.

Aulis on tiputtanut tasoitustaan lähes joka kierroksella syyskuun alusta alkaen. Ainoastaan yksi vapaapäivä hänellä on ollut golfista, joten kierroksia on kertynyt mukavasti. Hirvihaarassa hänellä oli tasoituksena vielä 54, mutta nyt jo kolmen kympin paikkeilla. Harjoitus on auttanut! Siispä pelasimme tasoituskierrokset myös eilen.

Kenttä oli kuiva ja hyvässä kunnossa ja aurinko paistoi. Geenit eivät olleet aivan nopeimmat, mutta olivat tasaiset ja se on tavallisille tuuppareille sopiva. Alussa tosin oli hieman opettelemista. Aulis aloitti tripalalla ja minä bogeylla, seuraavalla sitten teimme molemmat bogeyt. Homma jatkui, tulokset vaihtelivat parin ja tuplien välillä ja eka ysi päästiin tuloksilla Aulis 50 ja minä 41.
Toinen puolisko alkoi minulla hyvin, koska heti kahdella ensimmäisellä tein pirkut, kun Aulikselle kirjattiin tripla ja par.
Kierroksen lopussa laskettiin toiselle ysille Aulikselle 51 ja minulle 36 lyöntiä. Yhteensä Aulikselle kertyi 101 lyöntiä ja minulle 77 lyöntiä. Kummankin tasoituskierros toi siis alennukset tasoitukseemme. Aulis pelasi kesän parhaimman tuloksen ja minullekin tuli kesän paras tasoituskierros ja toiseksi paras kierros kaiken kaikkiaan.
Hyvän kierroksen jälkeen olikin hyvä mennä nauttimaan grillipihvit!

Ruokailun jälkeen menimme katsomaan Auliksen nykyistä kilpa-autoa, mustaa rättikatto kiihdytyskuplaa. Hieno peli, kuin näyttelyesine konsanaan, eikä tekniikkakaan ole ihan perinteistä. 2,4 litran bokserikoneessa ovat nokka-akselit kansissa. Samanlaista konetta ei kaiketi tule vastaan toista, ainakaan Suomessa. Ja olihan siellä muutakin kivaa katseltavaa, mutta kotiin oli kuitenkin lähdettävä.

Paluumatkalla liikennettä oli jonoksi asti. Jono ajeli hieman alinopeutta ja se ilmeisesti ärsytti ainakin valkoisen Skoda RS:n kuljettajaa. Hän kaiketi kuvitteli, että minä sen jonon aiheutan, kun roikkui aikansa takapuskurissa ja kun eteen tuli ohituskaista, niin jopa pukkasi vauhdikkaasti ohi poistuakseen sadan metrin päästä eri tielle. Tiedänhän minä, että Skoda on hyvä auto, mutta taisi kaverilla itsellään asia olla epäselvä, kun piti näyttää. Sama autohan minullakin periaatteessa on alla, vaikka ympyrät keulaa koristavat. Ehkäpä siksi. Meitä on moneksi!

Kainuussa ja Koillismaalla

Kirjani ”mustapukuinen” tiimoilta päätin viettää vajaan viikon mökillä Suomussalmella syyskuun alkupuolella. Kontissa oli muutama kirja luovutettavaksi sukulaisten käyttöön, mutta myös golfvälineet olivat mukana. Ajoin ensin Juvalle, jossa tankkasin niin auton kuin kuskinkin sekä soitin Siilinjärvelle, jos vaikka Vanhalle Tarinalle olisi sopivasti tiiausaikoja tarjolla. Ja olihan siellä.

Caddiemaster oli savolaiseen tyyliin puhelias ja kehui kentän kunnon hyväksi. Puttigreenillä kylläkin totesin, että ei greenit ole Hirvihaaran veroiset.
Sain seurakseni kaksi paikallista miestä, toinen oli jo seniori, mutta toinen oli vielä työelämässä. Golfkokemusta heillä oli vasta muutama kesä, joten hasardeja varsinkin toisella puoliskolla tuli muutamia. Minä selvisin ensikertalaisena melko hyvin Kosti Kurosen toimiston tekemistä ansoista. Pelatessa muistui elävästi mieleen, kun meidän kenttämme suunnittelija Jorma Huhtanen kertoi, että Kosti Kuronen harrasti suunnittelussaan pelaajille ansoitusta käyrän kohottamista.
Vanha Tarina on kenttänä maisemallisesti aivan eri luokkaa kuin joskus aiemmin pelaamani Uusi Tarina. Ainakin itse tykkäsin vanhan maisemista enemmän. 89 lyöntiä kertyi tuloskorttiin – siis ihan ok ajon jälkeen ja ensimmäisellä kierroksella kyseisellä baanalla.

Matka jatkui Suomussalmelle nopean aterian jälkeen. Mökille pääsin vasta hämärissä, joten heitin vain muutaman kalikan makkarin Porin kaminaan ja kattilaan kävin kaappaamassa pesuvettä lämpiämään kaminan päälle. Pientä iltapalaa nautin ja sitten taskulampun valossa näin, että vastarantaan myllertänyt tuuli oli roskannut veden. Kattilan vesi oli niin roskaista, että hädin tuskin pystyin naamani ja hampaani pesemään. Kämppä ei lämmennyt oikeastaan lainkaan ja kömminkin makuupussiin, jossa kyllä tarkeni hyvin, mutta kosteus häiritsi.

Aamu oli komea. Söin aamupalan, varasin Kuusamosta golfajan ja lähdin ajelemaan kohti Koillismaan pääkaupunkia. Uusi golfkenttä on rakennettu meijerin ja kylpylän naapuriksi. Parkkipaikka oli vielä keskeneräinen, ja en ollut ihan varma, minne siitä pitää lähteä. Onneksi parkkipaikalla oli pari golffaria, jotka lähtivät kipuamaan rinnettä ylös, ja minä seurasin perässä. Klubi oli rakennettu kukkulan päälle lähes korkeimmalle kohdalle, asiointi sujui hyvin ja myös aamukahvit sain samalla kertaa.
Kahvin jälkeen lähdin alas rangelle lyömään korillisen palloja. Tunsin heti, että alusta on ihmeellisen kova, palloa oli lyötävä mieluimmin kylkeen kuin maahan. Lyöntien jälkeen selvisi kysymällä, että puttigreeni on ylhäällä klubin viereesä. Siispä kipusin sinne. Greenillä oli isoja paljaita kohtia, joten ei kovin hyvältä näyttänyt. Sitten lähdin etsimään ykkösen tiiauspaikkaa. Se oli hieman klubia alempana, mutta kuitenkin korkealla ykkösväylään nähden. Silmä sanoi, että en millään pääse veden yli väylälle ja lippukin näytti olevan todella kaukana. Sain lähtöön paikallisen kaverin ja lisäksi toisen, joka pelaa aina Kuusamossa, kun on mökillään. Heiltä selvisi, että avauksen tarvitsee olla vain 110 m. Ja totta tosiaan, avauksen sain helposti 140 metriin lipusta. Sitten tuli joku hasardi, sillä Garminin kello ei tuntenut Kuusamon kenttää lainkaan ja jouduin käyttämään kiikaria, joka kertoi lipulle olevan 170 m! Ihmettelin, mutta valitsin aseen kiikarin mukaan. Siis palloni lensi greenin taakse kanervikkoon. Pääsin sieltä kuitenkin greenille ja matka jatkui.
Kenttä oli todella kova kuten greenitkin – rullia riitti. Edellinen talvi oli tehnyt tehtävänsä ja kenttä oli hieman apeassa kunnossa, greeneiltä ja väyliltä puuttui monesta paikasta nurmi. Mutta kentän sijoittelu ja maastot olivat hienoja. 88 lyöntiä käytin kierrokseen, ei siis mikään huippukierros. Varmaan käyn kentällä toistekin!

Paluumatkalla poikkesin Irnillä ja sieltä hämärissä jälleen mökille. Muutama kalikka uuniin, iltapesut ja makuupusiin. Aamuisin lähdin hämärissä liikkeelle ja illalla hämärissä palasin mökille, vaikka ilmat olivat todella suotuisat. Mutta työ ennen huvia, sukulaisissa kiertelin ja kävin katsastamassa taimikot ja harvennuksen toteuttamisjäljet. Hyvältä kaikki näytti, ja alkoi tulla aika lähteä paluumatkalle kotiin. Ei kuitenkaan suoraan, vaan Paltamon hienon golfkentän kautta.
Pääsin jälleen ryhmään, jolla oli paljon kokemusta Paltamon kentästä. Ilmoittautumisessa tuli
positiivisena yllätyksenä, että nelihenkiselle ryhmälle greenfee oli todella edullinen. Koko ryhmä pääsi kentälle seitsemällä kympillä, siis 17,50 per nokka, vaikka minä en edes kuulunut kolmen muun kaverin ryhmään!
Aamuyhdeksältä sumu oli niin sakea, että ykkösen kiviäkään ei näkynyt, Muutamia puiden haamuja näkyi, joiden mukaan lyönnit oli suunnattava. Onneksi sumu alkoi pikku hiljaa hävitä ja taisi olla jo kuutosella melkein kokonaan pois. Vaikuttihan se kuitenkin peliimme ensimmäisillä väylillä melkoisesti, joten huipputulokset jouduimme itse kukin hylkäämään, kun tripaa ja sen sellaista tulosta vihkoon kirjattiin. Kaikkiaan käytin 92 lyöntiä, joten eihän tulos hääppöinen ollut,mutta Paltamossa aina kuitenkin viihtyy. Kenttä oli reissuni parhaimmassa kunnossa!

Sain reissullani vaihdettua kirjani Risto Kormilaisen kanssa hänen kirjaansa. Risto Kormilainen on Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija ja niinpä sainkin lukea hänen arvionsa kirjastani Ylä-Kainuu -lehdestä. Arviosta olen otettu.
Itse puolestani luin hänen kirjansa mökillä kynttilän valossa ja etsin, mitä kirjassa olisi esimerkiksi Ministä, siis nykyisestä harrasteautostani. Ja olihan siellä peräti kaksi runoa! Siis hänen 40. kirjansa on runokirja autoista. Palaan asiaan myöhemmin tällä kanavalla!

TM:n jutun mainos

Olen ollut TM:n tilaajana vuodesta 1964, siis yli 50 vuotta olen lehteä lukenut. Viimeisten vuosien aikana on alkanut tuntua siltä, että olen viisastunut jo tarpeeksi ja siksi irtisanoin tilaukseni jo toista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Kuitenkin kustantamosta soitettiin ja tarjottiin lehtitilaus edullisemmin, ja päätin tarttua vielä tilaisuuteen, jotta se 50 vuotta tulisi täyteen. Nyt sitten irtisanoin lopullisesti tilaukseni ja ihkaviimeisessä numerossa oli sitten vuosikymmeniin paras juttukokonaisuus erilaisista harrastuksista, joista erityisesti golf oli mielenkiintoisesti kirjoitettu ja käsitelty. Myös suunnistus oli kivasti esitetty. En kuitenkaan peru irtisanomistani yhden numeron perusteella. Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka harrastavat jotakin tai etsivät mukavaa harrastusta lukemaan TM 8E -numeron.

 

 

Golfia nollasta

Tekniikan Maailman numerossa 8E kirjoittaa Juhapekka Tukiainen mielenkiintoisen tarinan golfista. Sellaista emme saa lukea Golfliiton lehdestä tai muistakaan golfjulkaisuista. Kun lukee kalliilla rahalla tehtyjä lehtiä, niin väkisinkin mielikuva elitistisestä yli-ihmisten lajista nostaa päätään. Kuitenkin totuus valtaosilla pelaajista näyttäytyy aivan toisenlaisena. Suurin osa ei matkustele golfin perässä ympäri maailmaa, vaan pelailee pääasiassa kotikentällään tai lähiseudulla saadakseen vastapainoa arkielämälleen ulkona liikkumisesta ja mielenkiintoisesta haasteesta osua palloon, osua väylään, osua viheriöön ja osua lopulta kuppiin. Varmasti suurin osa Suomen pelaajista käyttää harrastukseensa muutamia satoja euroja tai korkeintaan tonnin luokkaa vuodessa. On siis yllättävän edullinen harrastus, kun ei liikaa matkustele ja törsäile!

-          Golfin aloittaminen nollatasolta osoittautui täysin erilaiseksi kokemukseksi kuin lajin maineesta voisi päätellä. Golfissa on kyllä aloituskynnyksiä, mutta ei siellä, missä niiden kuvitellaan olevan. Sama pätee lajin todelliseen ytimeen. Tietämätön aloittaa golfin väärästä syystä, aloittaa juttunsa Tukiainen.

-          Golfin aloittamisen oikeaa motiivia on mahdotonta löytää pelkällä järkeilyllä. Lajin mekaniikkaa kuvaavissa numeroarvoissa ei nimenomaan näytä olevan mitään järkeä.

Esimerkiksi pelivarustuksen pisin maila puu-ykkönen eli draiveri on tyypillisesti noin 120 senttimetrin pituinen. Pallon halkaisija on 42 millimetriä. Hyvän pelaajan pitäisi osua draiverilla pallon kylkeen yli 170 kilometrin tuntinopeudella, jotta pallo laskeutuisi muutaman neliömetrin kokoiselle maalialueelle 250 metrin päässä, jatkaa Tukiainen tarinaansa ja pohdintaansa golfista maanläheiseen, mutta sopivan tekniseen tyyliin.

 

Koko juttu kannattaa lukea ja miettiä omaa suhdettaan nykyiseen harrastukseensa ja miettiä, mitä golf pystyisi tarjoamaan, ellei golf ole jo harrastuksena. Golf tarjoaa varmasti haasteita ihan riittämiin miellyttävässä ympäristössä ja miellyttävässä seurassa. Suosittelen monia lajeja harrastaneena ja vielä useampia lajeja kokeilleena.

15. golfturnee - SGT

Golftapahtumamme alkoi siis 15 vuotta sitten. Olimme Mikan kanssa suorittaneet keväällä green cardin ja syksyllä teimme sitten historian ensimmäisen SGT -kiertueen. Koko 8-miehinen joukkue on kasaantunut vasta vuosien saatossa, kun pääosa joukosta oli jo siirtynyt pois samasta työpaikasta. Tällä hetkellä enää kaksi kaveria nauttii alkuperäisen työnantajamme palkkaa. Minä olin siis mukana heti alusta alkaen, mutta 2000-luvulla jouduin olemaan pois joistakin kiertueista piehtaroidessani vaikean masennuksen kourissa. Tämän vuoden kiertue oli kolmas peräjälkeen, ja ehkä tämä oli samalla myös minun viimeinen mukanaolo. Alan olla jo liian vanha tällaisiin karkeloihin, vaikka tänä vuonna peliseura oli todella kivaa ja kannustavaa. Muuten tilanteeni oli hankala, koska vasemman jalan ukkovarpaani tuotti tuskaa joka ikisellä askeleella.

Auragolfiin starttasi ensimmäisenä kuvan ryhmä. Veijon peli Aurassa ei luistanut aivan ensimmäisen kierroksen malliin ja niinpä hän siirtyi Aurinkogolfin ratkaisevalle kierrokselle toiseen ryhmään.

Auragolfiin lähti toisena kuvan ryhmä. Juhalla peli sujui mukavasti ja sunnuntaille hän siirtyi tuloksensa mukaisesti huippuryhmään.

Veijo on lähes alusta asti hoitanut kierrosten järjestelyt mallikkaasti. Suuret kiitokset hänelle siitä! Tässä Veijo pistää putin reilaan, ja se kyllä hänellä kulkeekin.

Mika on ainut, joka on osallistunut ihan jokaiselle turneelle.

Mika virittelee puttejaan kierrosta varten. Hyvin virittelikin, kun paikka huippuryhmään oli selviö.

Reijo miettii, miten sen pallon saisi upotettua mahdollisimman vähillä puteilla. En tiedä olivatko putit Reijon tuloksen ratkaisevana tekijänä, mutta me pelailimme suunnilleen samoja tuloksia.

Näyttääköhän Kari tässä kuinka vähän ne putit voivat mennä ohi?

Kari toteaa, että golfpallokin on pyöreä. Nyt putti on kohdistettu ja kierros sitten näyttää, miten se osa-alue toimii.

Juha ja Aapo joutuivat enteellisesti yhteiskuvaan Auragolfiin valmistautumisessa. He ratkaisivat Aurinkogolfin kierroksella tämän turneen voiton. Aapo viime vuoden voittajana joutui luovuttamaan haarikan Juhalle tämän vuoden kiertueen voiton merkiksi. Onnea Juhalle!

Aapo virittelee puttia kohdalleen, mutta se ei sitten ihan riittänyt.

Olen siis mietiskellyt, että nämä kiertueet saavat minun osaltani nyt päätöksen, ellei ihan ihmeellistä talven aikana tapahdu. Tunnen olevani siis liian vanha tällaisiin kapinoihin. Ehkä tänä vuonna ajatuksiini tuli lisäpontta, kun en ollut edes kunnolla kävelykunnossa - sain pinnistellä, että pysyin toisten mukana. Kierroksilla tein tämän kesän toiseksi huonoimman, huonoimman ja selkeästi huonoimman tuloksen, siis kolme heikkoa kierrosta. Muuten tämä kesä on mennyt pelillisesti erittäin hyvin, joten ehkä siksi nyt saamani tulokset tuntuvat surkeilta. Se, että jäin häntäpäähän ei ole ratkaiseva, vaan se, miltä peli tuntui, ja nyt pelit olivat surkeita!

Mutta katsotaan, miten terveys kestää ja tehdään lopullisia päätöksiä sitten. Vanha sananlasku kertoo, että vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhettaa. Se on pidettävä mielessä.

Hyvää syksyä!

takapotkun julkaisu ja vähän muutakin

Nyt se on sitten tehty!
30.9.2010 olin Suomussalmen kirjakaupassa julkaisemassa neljännen yleisessä myynnissä olevan kirjani "takapotku"-romaanin, joka on sarjassaan toinen. Ensimmäinen oli viime vuoden Helsingin kirjamessuilla julkaistu "reppana" -romaani. Itse asiassa takapotkussa käsittelen samojen päähenkilöiden elämää noin vuosi eteenpäin siitä, mihin reppanassa jäätiin.

Tilaisuus alkoi torstaina Suomussalmella klo 13, joten sain tietää, mitä Arto Jussila ja Kai Jauhiainen olivat kirjastani kertoneet. Molemmat kertoivat asiat erittäin myönteisesti, joten oli helppoa lähteä julkistustilaisuuteen. Mielessäni takoi, että lehtijuttujen mukaan uuden romaanini juoni on vauhdikas ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja tarjoaa dekkarimaisia piirteitä. Ei paha!

Tein fläppäriini oikein diaesityksen, jossa vähän yli kolmen minuutin jakso pyöri koko julkistustilaisuuden läpi. Mutta Suomussalmella torstai oli todella hiljainen, ihmiset olivat varmaankin menneet komealla ilmalla marjaan, sienimetsälle, kalaan taikka hirviä ja karhuja metsästämään. Kirjakauppaan väkeä ei enää riittänyt kuin muutamia. Onneksi sentään pääsin Ylä-Kainuu -lehden toimittajan tenttiin, vaikka sekin oli mennä sivu suun, kun lehden työntekijöillä oli strategia-päivä. Juhani Mustosen piti kirja lukeneena tehdä juttu, mutta hän delegoi asian nuoremmalle toimittajalle Laura Heikkiselle, joka oli nähnyt kirjasta vain kannen. No se siitä!

Matkan ajelin yksikseni ja ihan vain ajan kuluksi tein pienen tutkimuksen, miten kanssa-autoilijat liikenteessä käyttäytyvät. Minulla on Fiestan pilottiin asetettu navigaattorin avulla nopeudet 80, 100 ja 120 etukäteen, niin, että nopeus on aina vähintään tuo nimellinen, mutta myötäleissä se saattaa olla joitakin kilometrejä yli. Ajelin sen 1300 kilometriä vähän eri reittejä, menomatkan kuljin 5-tietä ja paluumatkalla käännyin Kuopion eteläpuolelta Jyväskylään. Panin merkille, että maanteillä kahdeksankympin alueella oli erittäin vähän hurjastelijoita, mutta moottoriteiden auettua kaasujalka tuli monilla hyvin painavaksi. Varmaankin 80 % kaikista ohituksista tehtiin moottoriteillä. Ihmettelin tilannetta, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ohituksia tehdään siellä, missä kiinnijäämisriskit ovat pienimmät, moottoriteillähän ei ole peltipoliiseja eikä siellä näkynyt kyllä oikeitakaan, siispä urku auki. Yksikään ohitus ei ollut mikään hissuksiin tehty, vaan nopeusero oli todella selkeä ja hetken päästä ohittaja oli häipynyt horisonttiin. Tulokset olivat todella yllättäviä aiempiin kokemuksiini verrattuna, sillä vallattomina pitämämäni Audi-kuskit olivat hyvin passiivisia, sillä vain kaksi Audia pyyhälsi ohitseni vauhdilla, kun kaikkiaan ohittajia oli koko reissulla 46. Kun jostakin syystä jouduin ajamaan alle nimellisen nopeuden, niin silloin ohittavia en tietenkään pistänyt ylös. Sitten aukaisen vähän ohittaneiden tilastoa:
Volvoja 9, VW 5 (kaksi pakua moottoritiellä), Mersu 4, Toyota 4, BMW 4 (yksi peräkärryn kanssa moottoritiellä), Ford 3, Opel 3, Audi 2, Subaru 2, Citroen 2, Skoda 2, Peugeot 2, Kia 1, Nissan 1, Mitsubishi 1 ja Honda 1.

Merkille pantavaa mielestäni oli se, että vaarallisia ohituksia noista oli vain muutamia, koska todellakin pääosa ohituksista oli moottoriteillä. Yksi Pösö ja yksi VW Golf jäivät mieleen törkeydessään, mutta onneksi niillekään ei tapahtunut mitään, kun vastaantulijoita ei ollut.
En tehnyt tutkimusta siksi, että itse pitäisin säädyllisiä ylinopeuksia liikenteen pahimpina turvallisuusriskeinä, mutta kiinnosti katsoa, miten ihmisten ja minunkin mielikuvat peilaavat todellisuuteen. Itse kuitenkin noudatan asetettuja rajoituksia, koska on todella typerää lahjoittaa valtiolle rahaa. Vaikka itselleni ei ole tullut Veikkaus Oy:ltä voittoja, niin uskon, että liikennelotossa saattaisi napsahtaa.

Paluumatkalla pelasin kierroksen golfia Siilinjärvellä Tarinagolfin uudella kentällä. Sain pelikaverikseni kaksi paikkakuntalaista, jotka opastivat minua auliisti. Toinen pelikaverini oli ehkä ikäiseni, mutta oli saanut riesakseen Parkinsonin taudin. On todella nostettava hattua, että hän jaksaa lähteä kentälle, vaikka jokainen lyönti vaatii todella hyvän keskittymisen ja verryttelyn, mutta ihmeen hyvin hän taikoi välillä aivan mahtavia lyöntejä. Putit hänellä olivat varsinkin alussa todella hienoja. Hän kertoikin, että golfin avulla hän pysyy kohtalaisessa kunnossa. Golf mahdollistaa harrastamisen melko sairaanakin, mikä muu laji tarjoaa samat mahdollisuudet?