Vuoden alku

                                                       Essi palloilee!

Tammikuu käsiteltiin alta pois. Sää oli vaihtelevaa. Oli yli kolmenkymmenen asteen pakkasia, mutta loppukkuusta vesisade ropisi kattoon. Kumpikaan säätyyppi ei ole hiihtäjälle se paras. Kun noin neljännesvuosisata sitten lopetin kilpahiihdon, niin päätin, että en hiihdä tulipalopakkasilla tai vesisateella, niin olihan silloista päätöstä noudatettava. Hiihtokertoja tulikin vain yksitoista. Kuitenkin kunto kehittyi mukavasti, jopa Hirvihaaran ladun ensimmäinen vastanenkin meni pysähtelemättä ylös. Vauhti ei tietenkään voinut olla hääppöinen, mutta eteenpäin kuitenkinmenin koko ajan.
Pakkasilla ja välipäivinä tein kahvakuulien kanssa pientä treeninpoikasta, jotta ensi kesänä mailanpää saisi lisävauhtia. Tai jos ei lisävauhtia, niin ei ainakaan pahemmin laskisi!

Mustapukuisesta tuli mukavasti muutamia uusia arvioita ja positiivisia nekin olivat. Ihan hyvältä tuntuu!
Uuden romaanin aineiston kerääminen on vähän takkuillut, mutta aina jotakin uutta on löytynyt. Tein jopa apuraha-anomuksen ihan kokeilun vuoksi. Aihe on kyllä historiallinen, mutta onko se raadin mielestä niin merkityksellinen, että sitä kannattaisi tukea, selviää ehkäpä kuukauden sisällä. Jos apuraha tulisi, niin sitten alkaisi kaksivuotinen urakka! Jos apurahaa ei tule, niin sitten projektiin voi mennä kolmekin vuotta. Apuraha ei olisi mikään suuri, vaan kattaisi vain joitakin matkoja kunnon kirjastoihin ja arkistoihin.
Kirjan kirjoittaminen on todella pitkäjänteistä työtä. Moni muu taiteen ala on huomattavasti nopeatempoisempaa, mutta sitähän on tehtävä, mikä kiinnostaa.

Canal Digital tarjosi härvelit ilmaiseksi ja puoleksi vuodeksi jopa ilmaisen katselunkin. Kahden vuoden sopparin jouduin tekemään, mutta sitten laitteet jäävät itselle, vaikka katselu ei enää kiinnostaisi. Urheilu,siis lähinnä formulat ja golf kiinnostavat ja CD tarjoaa ne molemmat. Lisäksi kanavia tulee lukuisasti lisää verrattuna DNA:n kortin tarjontaan. CD tuo kaikki suunnilleen samaan hintaan kuin DNA vähemmät kanavat.
Torstaina antenniasennusfirman Mersu pyyhkäisi polullemme, mutta mäkeenhän se jäi. Taljoilla auto piti naulita kuusiin, jotta ei itsekseen lähtisi rinnettä alas liukumaan. Omilla autoilla ei mäen nousussa ollut mitään vaikeuksia, sen verran tehokkaampaa veto on neljän tassun voimin.
Antenni saatiin terassin kaiteeseen, mutta yhden koivun oksat hieman häiritsevät signaalia, joten koivu saa kevään mittaan muuttua haloiksi.
Mäki oli vielä hiekoitettava, että kuljettaja uskalsi lähteä peruuttamaan autonsa pois rinteestä.
Golfia sitten kalifornialaisittain töllisteltiin, kolmena päivänä siellä olivat hienot kelit, mutta neljäs päivä oli kuin Suomen kesä pahimmillaan. Ulkoilmaurheilussa on suoritettava kelillä kuin kelillä, toki Kaliforniassa keli oli välillä niin heikko, että kisakin oli poikki pikän aikaa. Kyllä siellä sateenvajot nyrjähtelivät kovassa tuulessa, joten varmasti peliinkiin säästä tuli melkoisesti haasteita.

Vaimo jaksoi olla päätoimisesti eläkkeellä puolisen vuotta, mutta innostui ottamaan jonkin verran keikkaa entiseen työpaikkaansa. Hän oli aikoinaan melkoisen siivun työhistoriastaan yrittäjänä ja maksoi mielestään melkoisesti eläkevakuutusta, mutta eipä se nyt eläkkeessä juuri näy. Hänen pitäisi varmaan elää satavuotiaaksi, jotta saisi maksamansa rahat takaisin. Eläke on niin pieni, että veroprosentti on pyöreä nolla. Noissa pienimmissä eläkkeissä ei siis tapahtunut mitään leikkauksia tai veronkiristyksiä, eläke on sama kuin viime vuonnakin. Minun eläkkeeni sitä vastoin pienenee pari kymppiä joka kuukausi. Mutta ei se haittaa, ruokakin on niin paljon halventunut, että jo se kompensoi reilusti pienemmät tulot..

Ensimmäinen arviointi uusimmasta kirjastani Ylä-Kainuu -lehdessä 24.9.2015

Nopeatempoinen toimintaromaani

Alpo Manninen: mustapukuinen, Books on Demand 2015.

Suomussalmelaissyntyinen, nykyään Mäntsälässä asuva Alpo Manninen on jatkanut kirjallista tuotantoaan romaanilla ”mustapukuinen”. Se on tiheätunnelmainen, trillerimäinen kuvaus Olkiluodon ydinvoimalan työmaan betoniraudoittajaporukan viimeisen keikan loppunäytöksestä, jossa vakavalla tavalla sijaiskärsijäksi nousee nuori nainen. Mutta samalla se on kuvaus oikeudenmukaisuuden etsinnästä, jossa totuus joutuu kohtaamaan toisenlaisen totuuden, jossa tuomioistuimen julistama päätös johtaa oikeuden ottamiseen omiin käsiin.

 

Salaperäinen mustapukuinen mies nousee pääosaan nuoren Heidin rinnalle. Manninen kuljettaa rinnakkain heidän elämäntarinaansa tuoreella ja yllättävällä tavalla. Betoniraudoittajat pääsevät rikoksestaan vähällä ja lehdistö on ennakolta tuominnut lähes yksinomaan nuoren Heidin. Tapahtumat vyöryvät nopeasti eteenpäin ja yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan. Manninen punoo juonta taitavasti, suorastaan hengästyttävästi, mikä aiheuttaa sen, että henkilökuvat jäävät etäisiksi. Poliisin työn kuvaukseen ja myös henkilöhahmoihin jää kaipaamaan sekä terävyyttä että syvyyttä.

Romaani näyttää maailman vastakohtaisuudet, mutta samalla pohtii ihmisyyden syvintä olemusta sekä inhimillisyyttä. Itsekkyyden lisääntyminen on johtanut vain omien oikeuksien puolustamiseen, mutta ei näytä sitä, miten asiat näyttäytyvät toisen näkökulmasta.

Manninen on rakentanut viisaasti teemansa myös jännityksen kautta. Romaanin jakaminen selkeästi lukuihin olisi tuonut jäntevyyttä teokselle. Tiivis tunnelma säilyy loppuun saakka ja vie lukijan eri tasoisten pohdintojen ääreen.

Risto Kormilainen

PS! Risto Kormilainen on mm. Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija.

Kainuussa ja Koillismaalla

Kirjani ”mustapukuinen” tiimoilta päätin viettää vajaan viikon mökillä Suomussalmella syyskuun alkupuolella. Kontissa oli muutama kirja luovutettavaksi sukulaisten käyttöön, mutta myös golfvälineet olivat mukana. Ajoin ensin Juvalle, jossa tankkasin niin auton kuin kuskinkin sekä soitin Siilinjärvelle, jos vaikka Vanhalle Tarinalle olisi sopivasti tiiausaikoja tarjolla. Ja olihan siellä.

Caddiemaster oli savolaiseen tyyliin puhelias ja kehui kentän kunnon hyväksi. Puttigreenillä kylläkin totesin, että ei greenit ole Hirvihaaran veroiset.
Sain seurakseni kaksi paikallista miestä, toinen oli jo seniori, mutta toinen oli vielä työelämässä. Golfkokemusta heillä oli vasta muutama kesä, joten hasardeja varsinkin toisella puoliskolla tuli muutamia. Minä selvisin ensikertalaisena melko hyvin Kosti Kurosen toimiston tekemistä ansoista. Pelatessa muistui elävästi mieleen, kun meidän kenttämme suunnittelija Jorma Huhtanen kertoi, että Kosti Kuronen harrasti suunnittelussaan pelaajille ansoitusta käyrän kohottamista.
Vanha Tarina on kenttänä maisemallisesti aivan eri luokkaa kuin joskus aiemmin pelaamani Uusi Tarina. Ainakin itse tykkäsin vanhan maisemista enemmän. 89 lyöntiä kertyi tuloskorttiin – siis ihan ok ajon jälkeen ja ensimmäisellä kierroksella kyseisellä baanalla.

Matka jatkui Suomussalmelle nopean aterian jälkeen. Mökille pääsin vasta hämärissä, joten heitin vain muutaman kalikan makkarin Porin kaminaan ja kattilaan kävin kaappaamassa pesuvettä lämpiämään kaminan päälle. Pientä iltapalaa nautin ja sitten taskulampun valossa näin, että vastarantaan myllertänyt tuuli oli roskannut veden. Kattilan vesi oli niin roskaista, että hädin tuskin pystyin naamani ja hampaani pesemään. Kämppä ei lämmennyt oikeastaan lainkaan ja kömminkin makuupussiin, jossa kyllä tarkeni hyvin, mutta kosteus häiritsi.

Aamu oli komea. Söin aamupalan, varasin Kuusamosta golfajan ja lähdin ajelemaan kohti Koillismaan pääkaupunkia. Uusi golfkenttä on rakennettu meijerin ja kylpylän naapuriksi. Parkkipaikka oli vielä keskeneräinen, ja en ollut ihan varma, minne siitä pitää lähteä. Onneksi parkkipaikalla oli pari golffaria, jotka lähtivät kipuamaan rinnettä ylös, ja minä seurasin perässä. Klubi oli rakennettu kukkulan päälle lähes korkeimmalle kohdalle, asiointi sujui hyvin ja myös aamukahvit sain samalla kertaa.
Kahvin jälkeen lähdin alas rangelle lyömään korillisen palloja. Tunsin heti, että alusta on ihmeellisen kova, palloa oli lyötävä mieluimmin kylkeen kuin maahan. Lyöntien jälkeen selvisi kysymällä, että puttigreeni on ylhäällä klubin viereesä. Siispä kipusin sinne. Greenillä oli isoja paljaita kohtia, joten ei kovin hyvältä näyttänyt. Sitten lähdin etsimään ykkösen tiiauspaikkaa. Se oli hieman klubia alempana, mutta kuitenkin korkealla ykkösväylään nähden. Silmä sanoi, että en millään pääse veden yli väylälle ja lippukin näytti olevan todella kaukana. Sain lähtöön paikallisen kaverin ja lisäksi toisen, joka pelaa aina Kuusamossa, kun on mökillään. Heiltä selvisi, että avauksen tarvitsee olla vain 110 m. Ja totta tosiaan, avauksen sain helposti 140 metriin lipusta. Sitten tuli joku hasardi, sillä Garminin kello ei tuntenut Kuusamon kenttää lainkaan ja jouduin käyttämään kiikaria, joka kertoi lipulle olevan 170 m! Ihmettelin, mutta valitsin aseen kiikarin mukaan. Siis palloni lensi greenin taakse kanervikkoon. Pääsin sieltä kuitenkin greenille ja matka jatkui.
Kenttä oli todella kova kuten greenitkin – rullia riitti. Edellinen talvi oli tehnyt tehtävänsä ja kenttä oli hieman apeassa kunnossa, greeneiltä ja väyliltä puuttui monesta paikasta nurmi. Mutta kentän sijoittelu ja maastot olivat hienoja. 88 lyöntiä käytin kierrokseen, ei siis mikään huippukierros. Varmaan käyn kentällä toistekin!

Paluumatkalla poikkesin Irnillä ja sieltä hämärissä jälleen mökille. Muutama kalikka uuniin, iltapesut ja makuupusiin. Aamuisin lähdin hämärissä liikkeelle ja illalla hämärissä palasin mökille, vaikka ilmat olivat todella suotuisat. Mutta työ ennen huvia, sukulaisissa kiertelin ja kävin katsastamassa taimikot ja harvennuksen toteuttamisjäljet. Hyvältä kaikki näytti, ja alkoi tulla aika lähteä paluumatkalle kotiin. Ei kuitenkaan suoraan, vaan Paltamon hienon golfkentän kautta.
Pääsin jälleen ryhmään, jolla oli paljon kokemusta Paltamon kentästä. Ilmoittautumisessa tuli
positiivisena yllätyksenä, että nelihenkiselle ryhmälle greenfee oli todella edullinen. Koko ryhmä pääsi kentälle seitsemällä kympillä, siis 17,50 per nokka, vaikka minä en edes kuulunut kolmen muun kaverin ryhmään!
Aamuyhdeksältä sumu oli niin sakea, että ykkösen kiviäkään ei näkynyt, Muutamia puiden haamuja näkyi, joiden mukaan lyönnit oli suunnattava. Onneksi sumu alkoi pikku hiljaa hävitä ja taisi olla jo kuutosella melkein kokonaan pois. Vaikuttihan se kuitenkin peliimme ensimmäisillä väylillä melkoisesti, joten huipputulokset jouduimme itse kukin hylkäämään, kun tripaa ja sen sellaista tulosta vihkoon kirjattiin. Kaikkiaan käytin 92 lyöntiä, joten eihän tulos hääppöinen ollut,mutta Paltamossa aina kuitenkin viihtyy. Kenttä oli reissuni parhaimmassa kunnossa!

Sain reissullani vaihdettua kirjani Risto Kormilaisen kanssa hänen kirjaansa. Risto Kormilainen on Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija ja niinpä sainkin lukea hänen arvionsa kirjastani Ylä-Kainuu -lehdestä. Arviosta olen otettu.
Itse puolestani luin hänen kirjansa mökillä kynttilän valossa ja etsin, mitä kirjassa olisi esimerkiksi Ministä, siis nykyisestä harrasteautostani. Ja olihan siellä peräti kaksi runoa! Siis hänen 40. kirjansa on runokirja autoista. Palaan asiaan myöhemmin tällä kanavalla!