Hiihto on hauskaa

Asuin kahdeksanvuotiaaksi Suomussalmen Näljängässä. Ensimmäiset vuodet kortteerimme oli äidin entisessä ja jo hyvin vanhassa kotitalossa. Hiihtämisen kanssa en varmaankaan ollut paljonkaan tekemisissä, vaikka mäkeä kotirinteessä laskimmekin. Omia suksia minulla ei vielä niihin aikoihin ollut, joten joillakin suurilla aikuisten välineillä koetin hiihdellä.

Isä rakensi oman talon samalle aukealle ja vasta siellä sain omat sukset, kun Teuvo -serkkuni teki koivusta minulle ikiomat varpaallissukset. Olin silloin varmaankin kuusi vuotta vanha ja uusilla suksilla oli nopea painella serkkujeni luokse ja mäkeen. Mitään matkahiihtoa en hiihtänyt, mutta päivät pitkät mäessä rymyttiin. Sukset tulivat tutuksi.

Seitsemänvuotiaana menin kouluun Vaarannivaan ja talvella sukset olivat tietenkin mukana. Minun ei tarvinnut olla asuntolassa ohjatuilla läksytunneilla, joten sain kaikessa rauhassa laskea mäkeä ja siellä oli jopa jonkinlaisia latusiakin olemassa. Niitä sain hiihdellä niin paljon kuin halusin. Varpaallissuksilla oli hieman vaarallista hypätä hyppyristä, mutta sitäkin harrastettiin. Yleensä sukset irtosivat jaloista, vaikka minulla oli jalassa isän tekemät nokkakengät. Kun sukset irtosivat, niin silloin oli aina kuperkeikka tiedossa.

Koulun hiihtokisoihin hain Pantsun kaupasta narua ja väkelsin sillä jalkani kunnolla kiinni suksiin. Niinhän siinä kävi, että voitin ensimmäisen luokan kisan ja tokaluokkalaistenkin kanssa yhteiskisassa olin toinen. Etukäteissuosikki Kalle -serkkuni menetti pelin, kun hänen suksensa irtosivat siteistä tuon tuostakin.

Toiselle luokalle menin kirkonkylän kouluun ja asuimme aluksi Kalle -sedän talossa yhdessä huoneessa, kunnes muutimme Alatalon pieneen mökkiin. Matkaa kouluun oli tietä pitkin varmaankin yli neljä kilometriä. Sulan kelin aikaan meidän oli käveltävä kouluun ja takaisin.

Talvisin matka oli ehkä kilometrin lyhyempi, kun pääsimme suoraan järven yli hiihtämään. Sain joulupukilta uudet sukset, sellaiset lakatut Karhun hiihtimet. Purnasin isälle, että Karhulla olisi ollut sutjakkaampia malleja, mutta lahjasuksilla oli hiihdettävä. Raskaathan ne olivat.

Kävin ainakin yksissä hiihtokisoissa kirkolla. Menin paikan päälle hiihtäen, hiihdin kisan ja jälleen hiihtäen kotiin. Kilometrejä kertyi siis alle yhdeksänvuotiaalle melkoisesti. Voitelusta ei ollut tietoakaan, mutta joku lusikka kisasta tuli. Olisiko jokainen osallistuja saanut lusikan?

Kolmannen luokan syksyllä vuonna 1957 muutimme kirkonkylälle, kun isä sain rakentamaansa taloon pari huonetta asuttavaan kuntoon.

Kirkolla oli jo latujakin, mutta Härkökankaalla vietimme illat pääasiassa mäkeä laskien. Vahinkoja minulle ei siellä sattunut, vaikka joskus laskimme mäkeä lähes pilkkopimeässä. Silmä kummasti tottui pimeyteen ja metsässä jopa näki jonkin verran. Silloinhan ei ollut katuvaloja kajastamassa valoa metsään. Aina silloin tällöin jollakin meni suksi poikki, mutta ei sen vakavampaa koskaan sattunut. Kolmannen luokan opettaja järjesti minulle vähävaraisille jaettavista kengistä monot. Hiihto helpottui kummasti.

Kerran perjantaina 13. päivänä olimme laskemassa Näyhän rinteellä neitseellisessä lumessa. Siellä vedimme lumeen omia rantuja puiden välissä. Laskin jälleen, vauhti oli melkoinen ja ajattelin hypätä lumikumpareelta ilmaan. Kumpare olikin kuitenkin hötölunta, sukset painuivat töyssyyn ja toinen suksi kolahti ilmeisesti kantoon. Kuului pahaenteinen rusahdus ja minä kupsahdin suorin vartaloin paksuun lumeen. Kesti aikansa, kun selvittelin itseni lumesta ylös ja huomasin, että toinen Karhu on ilman kärkeä. Kärki löytyi ja alkoi pitkä ja hankala matka kotiin. Monta kertaa kupsahdin kumoon, kun kärjetön sukseni tökkäsi lumeen.

Isä korjasi suksen pellillä. Sen talven tai ehkä jopa seuraavankin hiihtelin suksilla, joissa toisessa oli jarru päällä koko ajan. Kyllä harmitti.

Kesäisin olin heinärenkinä sedällä ja taisin tehdä jotakin hanttihommia isälle. Mitä nyt vähän yli  kymmenvuotias pystyi tekemään isän urakoimalla rakennuksella. Sen verran tienasin, että syksyllä sain ostettua siniset erikoiskilpa Järviset. Niillä sitten hiihtelin aina neljätoistavuotiaaksi asti. Isä ei osannut auttaa minua voitelussa, joten sukseni eivät koskaan toimineet kunnolla. Se rassasi ja piirinmestaruushiihtojen jälkeen en enää kilpailuihin osallistunut. Puusuksia en jäänyt ikävöimään, mutta hiihtoa jäin kaipaamaan.

Luistelu ja sitten myöhemmin, kun kirkolle tuli kaukalo, jääkiekko vei lähes kaiken ylimääräisen ajan. Pelailtiin kirkonkylän ja Ämmänsaaren välisiä pelejä ja yleensä kirkonkylä voitti. Olin mukana minäkin, mutta siellä taustalla yleensä puolustajana, joka oli minulle ihan väärä paikka.

Armeijan jälkeen menin opiskelemaan Kajaaniin ja jääkiekkoa pelailtiin sielläkin. Siellä valmentaja pisti minut hyökkäämään ja se sopi minulle paljon paremmin.  

Kajaanissa asuessani aloin myös lasketella. Siellä oli pieni rinne, jossa ei ollut hissiä. Rinteen kun tamppasi illassa kymmenen kertaa ylös, niin hyvin nukutti. Pääasiassa kävin Vuokatissa ja Rukalla, mutta myös jonkin verran Lapin rinteillä. Laskeminen oli ihan kivaa, mutta muuta lasketteluun liittyvää toimintaa en osannut arvostaa. Niinpä homma jäi pariin talveen.

Opiskelin välillä Turussa neljä vuotta, jona aikana uiminen tuli kuvaan mukaan. Lähinnä pakosta, kun kämpässämme ei ollut pesumahdollisuuksia, vaan asia oli hoidettava uimahallissa. Kolme neljä kertaa joka viikko olimme hallissa. Alussa sata metriä oli kovan työn takana, mutta lopussa kilometri tai joskus jopa kaksi tuli mittariin. Näin jälkeenpäin en oikein osaa miettiä mitään yksitoikkoisempaa kuin 25 metrin altaassa noinkin pitkien matkojen uiminen!

Opiskelun jälkeen pääsin opettajaksi Suomussalmen kurssiosastoon. Tekniikan opettamisen lisäksi minun opetusvelvollisuus käsitti myös liikunnan opettamisen. Pelattiin lentopalloa, jumpattiin, juostiin, pelattiin pingistä ja jopa suunnistettiin. Pojat haastoivat tehokkaasti myös opettajan ja mielelläni mukana olinkin. Vapaa-aikana kävin myös innokkaasti hiihtämässä, kun olin saanut alleni lasikuitusukset. Perehdyin hieman voiteluun ja olihan se juhlaa, kun sukset pelasivat hienosti kelissä kuin kelissä. Siis tietenkin puusuksiin verrattuna.

Toisena vuotena meille tuli opettajaksi kilpahiihtäjä ja yhtä äkkiä huomasin olevani hänen ja hänen harjoittelukaverinsa kanssa yhteislenkeillä ja niinhän siinä kävi, että myös minä löysin itseni hiihtokisoista. Menestymisestä ei kannata puhua, mutta työpaikan hiihdoissa ja kunnan rakettiviestissä annoin itselleni pieniä näyttöjä. Mitä lyhyempi matka sitä parempi tulos oli muihin nähden.

Neljä vuotta olin opettajana Suomussalmella, kun vuonna 1980 muutimme pääkaupunkiseudulle.

Hiihtoharrastus jatkui täälläkin. Minulla oli ohjelmat, joiden mukaan harjoittelin, mutta ensimmäiset kuusi vuotta töissä olivat haasteellisia. Lähes joka viikko oli työmatkoja ja melko usein koko viikon kestäviä reissuja. Kesäisin ei ollut ongelmia, kun lenkkivaatteet kulkivat mukana mukavasti. Talvisin oli melko haasteellista, kun piti kuljettaa suksia mukana ja perillä oli vielä löydettävä valaistu hiihtolatu. Ihmeen hyvin paikkoja löytyi ja harjoitukset tulivat tehtyä. Jälkeen päin katsottuna melkein joka vuosi meni kisojen kannalta penkin alle, kun ylikunto tuli riivaamaan.

Syksyisin pidin yhden tai kaksi lumileiriä, jolloin kilometrejä tuli rutkasti, joskus saattoi päiväannos lähennellä sataa kilometriä. Leirin aina jaksoin vetää hyvin, mutta sitten leirin jälkeen monena vuotena Paloheinässä tai jossakin muualla pääsi hiihtämään ja ruljanssi jatkui, en malttanut levätä. Kun olisi pitänyt kilpailla, niin monta kertaa oli tunne, että pulssi nousee, hengitys tihenee, mutta matka ei joudu. Vasta loppukaudella saattoi tulla hyviä hiihtoja. Lisäksi selkäni oli lähes jatkuvasti kipeänä. Aloin pohtia vakavasti hiihtoharrastuksen lopettamista, kun maailmalta alkoi kuulua, että luisteluhiihto valtaa alaa.

Asuimme silloin Keravalla ja lähellä oli hyvä hiihtolatu, mutta siellä ei ollut valoja. Lyhensin vanhoja suksia ja siirsin siteitä eteenpäin ja sitten harjoittelin pimeässä tekniikkaa. Televisiosta oli jo nähnyt eri tekniikoita, joita sitten apinoin niin hyvin kuin muistin. Peltoselta löytyi myös luisteluun tehdyt sukset ja harjoitukset jatkuivat.

Ensimmäiset kisat olivat Keravalla ja palkinnoille pääsin. Olin yllättynyt, mutta niin oli yksi harjoituskaverinikin. Yleensä olin hävinnyt hänelle perinteisellä minuutin tai  jopa kaksi viidellätoista, nyt ero oli suunnilleen sama, mutta toisin päin. Näin tapahtui monen muunkin kaverin suhteen. Sain intoa lisää ja ”ura” jatkui vielä muutaman vuoden, kun selkäkään ei enää oireillut.

Kansallisista alkoi tulla mukavasti palkintosijoja, mutta sitten aloin rakentaa keväällä 1986 omakotitaloa ja ohjelman mukainen harjoittelu jäi. Isä oli kaverina alussa. Teimme päivät kirveshommia ja vanha isäni lähti aina pois neljältä. Minä jatkoin toista vuoroa tekemällä sähkötyöt siihen malliin, että seuraavana päivänä pääsimme jälleen käsiksi kirveshommiin. Näin menimme kahdeksan viikkoa, jolloin olin käsitellyt edellisen vuoden ja uudetkin lomat. Työ hidastui, kun piti käydä töissä ja jatkoin yksin. Kuitenkin 13 viikon kuluttua aloittamisesta saimme muuttoluvan hyvin keskeneräiseen taloon. Kävin juoksemassa pienen lenkin ennen saunaa, mutta muuta harjoitusta en tehnyt kuin vasta syksyllä sauvarinteessä. En edes rullilla käynyt. Hiihtämään aloin vasta kun Paloheinään saatiin ladut. Talvi meni hiihdon kannalta hyvin, joten seuraavan kesän jatkon jälleen rakennushommien parissa pääasiassa, mutta jonkin verran kävin rullilla ja vaelluksilla. Voimaa tein lapiohommilla.

Talvella pääsin 40 -sarjaan ja silloin olin elämäni kunnossa. Hyviä sijoituksia tuli ja nautin hiihtämisestä. Keminmaalle asti piti mennä saamaan ensimmäinen suuren kisan voitto.

Olin päässyt siihen, mihin olin joskus halunnut. Hiihtelin vielä jäähdytellen parina talvena, mutta sitten jätin hiihdon pelkästään kuntoilua varten. 

Pääsin hiihtelemään pääkaupunkiseudun laduilla. Kilpaa hiihdin ainakin Paloheninässä, Pirkkolassa, Hakunilassa, Lepäävaarassa, Sipoossa, Porvoossa Keimolassa, Jokelassa,Tuusulassa, Keravalla ja ehkä jossakin muuallakin. Oikein kunnon kisaladuilla sain kilpailla ainakin Lahdessa, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Kuopiossa, Kajaanissa, Kuusamossa, Iisalmessa, Ristijärvellä, Suomussalmella ja Keminmaalla.  

Hiihtokautta seurasi kymmenen vuoden autourheilukausi. Ja sen jälkeen alkoi golfailu, joka onneksi jatkuu vieläkin. Talvella hiihtelyä ja kesäisin pallon lyöntiä, sen on hyvä yhdistelmä! Mäntsälässähän se käy.

    Viimeiset pukkaukset Keminmaan vaativalla ladulla.

    Mestaruus alkaa olla selvä. Ja tulihan se! Toki menestyminen hiihdossa ei koskaan ollut ihan          ensimmäisellä sijalla, olipahan hyvää vastapainoa vaativalle työlle.

Lunta tekemässä

Mäntsälän Urheilijat hankki jo viime talveksi lumitykin, jonka tuottamalla lumella paikattiin luonnon lumen puutetta Hirvihaaran hiihtokeskuksessa. Olin viime vuonnakin valvojaringissä mukana ja lupauduin myös tänä talvena samaan hommaan. Ensimmäinen valvontavuoro iski päälle 5.1. klo 6 ja neljäksi tunniksi tykin toiminta oli sälytetty vastuulleni.
Tulin paikalle hyvissä ajoin ennen kuutta ja ensimmäiseksi menin tarkistamaan, että tykki toimii kuten kuuluukin. Otin tietenkin kamerani mukaan. Tykin mittari näytti pakkasta 22 astetta, joten kaikki suuttimet olivat töissä ja lunta syntyi mukavasti. Tykki oli mahtavien kinosten takana, joten oli alettava miettiä, mihin suuntaan tykkiä pitäisi kääntää, jotta lumi pääsisi vapaasti tuiskuamaan. Paikalle tullessani tykki heitti tavaraa pellon suuntaan, mutta tuuli alkoi kääntyä ja parempi suunta vaikutti olevan ladun suuntaa mäkeen. Katselin tykkiä, mutta eipä siitä voinut päätellä, miten suuntaa käännetään. Kopissa katselin käyttöohjeita ja niissä oli kuvat, että nappeja painamalla tykin suuntausta voisi muuttaa. Kuitenkin tykin ohjauspanelissa ei ollut moisia nappuloita. Siksi lähetin tekstiviestin Karille ja paluupostissa tulikin ohjeet. Manuaalisesti lihasvoimalla oli kyseisen tykin suuntia muutettava.

 
Vähän ennen yhdeksää paikalle valui traktori ja kauhakuormaaja. Miehiä vähän hirvitti kova pakkanen, mutta työt alkoivat. Lunta alettiin ajaa pellon latupohjille. Pian tuli toinen traktori peräkärryineen ja kolmas traktori levittämään kipattuja lumikasoja latupohjille. Lopuksi kunnan latukone hoiti ladun hiihdettävään kuntoon.
Kuten kuvista näkyy lumikasat olivat melkoiset, kaivinkoneen puomi sentään vähän vilahti kinoksen takaa.

Päivän aikaan pellon latu oli valmistutunut ja Kari ilmoitti myöhemmin, että saatiin perintreisen uria pitkin 795 metrin latu-ura.

Melkoinen homma on muutaman kilometrinkin ladun aikaansaaminen näillä konsteilla. Luonnonlumella se kävisi tietenkin helpommin ja halvemmalla, mutta säät ovat mitä ovat ja siksi varmasti jokaisella itseään kunnioittavalla hiihtopaikalla tykitys on nykypäivää. Hiihto on ihmisille hyvää ja monipuolista liikuntaa, joten satsaukset ovat pitkällä tähtäimellä kannatettavia. Sitä kertoo sekin, että useita kymmeniä talkoolaisia on lupautunut vahtimaan tykin toimintaa hiihdolle tärkeän lumipatjan saamiseksi latupohjille.

Juuri tällä hetkellä mieshiihdolla ei mene kovin vakuuttavasti , mutta naiset sentään välillä pystyvät hyviinkin suorituksiin maailman kilpahiihtoladuilla. Siksi olisi hyvä saada jatkuvuuden takaamiseksi lahjakkaita tyttöjä ja poikia mukaan hiihtokouluihin oppimaan teknisen lajin hienouksia pienestä pitäen. Sieltä sitten olisi mahdollista jonkun nousta kolkuttelmaan kärkisijoja.
Nyt nuorille on tarjolla niin paljon erilaista urheilua, joten hiihdolla on todella kova työ saada mukaan niitä kaikkein lahjakkaimpia nuoria. Joukkuelajit ja varsinkin sisälajit vievät helposti voiton. Kuvitellaan, että jengissä on hauskempaa. Nuoret ovat laumasieluja. Näin varsinkin, jos ei ole tietoa paremmasta. Hiihtoseuroilla on miettimisen paikka!
Kaikista ei tule kilpaurheilijoita ja myös niille hiihto on erinomainen laji. Sitä voi harrastaa yksikseen, mutta myös porukassa ja juuri silloin, kun itselle sopii. Sitä paitsi hiihtäminen on halpaa, kun on perusvarusteet hankkinut, eikä se suksien huoltokaan ole mikään mahdoton tehtävä. Suurin haaste on kunnollisen hiihtotekniikan opettelu, eikä loppujen lopuksi silläkään ole niin suurta merkitystä, kun ei ole minnekään kiire. Kukin menee omalla tyylillään. Kuitenkin suosittelen aikuisillekin hiihtokouluja ja suksien voitelukursseja, ne säästävät monelta harmilta ja oikaisevat pahimmat mutkat.
Kuitenkin on niin, että hiihto maistuu vasta sitten oikealta hiihdolta, kun osaa hiihtotekniikan auttavasti, alla ovat hyvät välineet ja ne ovat hyvässä kunnossa. Hiihto antaa siis mahdollisuuksia kehittää itseään koko ajan ja tarjoaa siis haasteita jokaiselle riittämiin. Ja kunto kasvaa siinä samalla!