Hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta

Hesassa

Torstaina minut oli kutsuttu entisen työkaverini syntymäpäiväkahville. Hänelle tuli täyteen kuudes vuosikymmen, joten hän oli päättänyt kutsua yhteen työkavereitaan, niin nykyisiä kuin meitä entisiäkin.
Edellisen kerran olin käynyt Hesassa kolme vuotta sitten, kun julkistin edellisen romaanini "rajalla" messarissa ja samalla reissulla kävin myös entisen työpaikkani henkilöiden radiokerhon silloisille jäsenille kertomassa kirjastani. En siis ole pääkaupungissa yhtenään rymynnyt.

Reissuun lähdin hyvissä ajoin eli noin puolitoista tuntia ennen h-hetkeä. Tuolla periaatteella en ole juuri koskaan myöhästynyt mistään - tosin joskus se ärsyttää, kun olen paikalla ihan liian aikaisin. Suuntasin sateisena torstai-iltapäivänä TT: n kokan Mäntsälän pohjoisesta liittymästä Hesaa kohti. Kiihdytin vauhdin gps:n mukaan suurimmaksi sallituksi ja tökkäsin pilotin päälle. Perästä lähestyi huomattavalla ylinopeudella auto, joka paljastui vanhaksi Mersuksi. Auto sujahti vauhdilla ohi, mutta se ei riittänyt, vaan tietenkin sen oli heitettävä kurat tuulilasille, kun käänsi ohituskaistalta heti eteeni. Mersun takana ei ollut liikennettä, joten teko oli varmaankin harkittu. En sitä muuten voi ymmärtää.
Eipä silti teko ei ollut matkallani ainoa, vaan useita samanlaisia ehti tapahtua ennen Järvenpään pohjoista liittymää. Onneksi tuolla tien päällä ei enää tarvitse olla päivittäin ihmettelemässä muiden kuskien temppuja. Liikennöitsijöiden ammattitaito ja toisten liikkujien huomioiminen ei ole vuosikymmenissä muuttunut miksikään.

Ajoin siis Järvenpään kautta Hyrylään. Tankkasin Riihikallion Nesteeltä edullista bensaa ja jatkoin Elimäenkadulle, jossa parkkeerasin auton maksulliseen ruutuun ja matkustin loppumatkan kävellen. Vessassa huomasin miehen, mutta tajusin hänet entiseksi pomokseni vasta, kun hän totesi, että ollaan menossa samaan tilaisuuteen. Käytävään alkoi kerääntyä porukkaa ja lopulta myös päivänsankari Tuulakin saapui ilmeisesti pomonsa kanssa paikalle. Pomo piti pienen onnittelupuheen, antoi lahjat ja niin pääsivät toisetkin tuomaan muistonsa. Paikalla olivat ainakin Olli, Mika, Tapani, Vesa, Martti, Lasse, Sami, Jarmo, Ilkka, Raimo ja monia, joille en enää nimeä löytänyt.
Joukko viritti onnittelulaulun periaatteessa yksiäänisesti, mutta käytännössä ilmoille kiiri laulu erittäin moniäänisesti, kuitenkin tarkoitus oli hyvä.

Sitten skoolattiin ja siirryttiin pöytiin makoisille kakkukahveille pöytiin. Kiva oli tuttuja nähdä pitkän ajan jälkeen, mutta eihän tuollaisissa tilaisuuksissa ehdi paljonkaan yksittäisten henkilöiden kanssa kuulumisia vaihtaa.
Itse olin paikalla puolisentoista tunti, mutta lähdin paluumatkalle ennen suurinta ryysistä. Paluumatkalla varmistui edelleen se, että onneksi Lahden moottoritiellä ei tarvitse ihan päätoimisesti ajella. On se liikenne sen verran improvisoitua, nuotit ovat jokaisella samat, mutta toteutus jotakin muuta. Merkillistä!

Kommentti kynttilöistä

Sain muutama päivä sitten nuhtelut, että olin vienyt muistelupaikalle liian suuria kynttilöitä. Toisten tuomat kynttilät jäivät kommentoijan mielestä niiden varjoon.
Emme vaimon kanssa varmaan ajatelleet, että joku voisi saada herneen nenäänsä meidän tuomien kynttilöiden koosta. Tavoitteena oli vain saada pitempi paloaika.
Koska kommentoija tuli esille nimettömänä, niin en voi kommenttia julkaista kokonaisuudessaan blogini yhteydessä (vuoden 2010 eräs blogi) - aiheuttipahan kuitenkin yhden lisäihmetyksen.

Kirjamessuiluja

Olen julkistanut monta kirjaani Helsingin kirjamessuilla ja kerran pääsin jopa kustantajan standille kertomaan silloisesta kirjastani ja kirjoittamisestani. Meitä edeltävä ryhmä oli kerännyt yleisöä melkoisesti ja olimme mielissämme, että saamme kivasti julkisuutta. Meitä oli menossa toimittajan haastateltavaksi kaksi kirjailijaa, minulla oli takana jo pari kirjaa ja toinen oli ensimmäisen kirjan julkaissut nuori kirjailija. Kun aikamme koitti, ainakin puolet kuulijoista kiirehti jonnekin muualla. Hieman pettynyt tunnelma oli!

Muutaman kirjan julkaisin messuilla vielä tuonkin jälkeen, mutta nyt en enää sinne lähtenyt kirjaani julkistamaan. Siellä on nykyään niin paljon kaikkea, että yksittäinen kirja ja tuntematon kirjailija ei siellä yksinkertaisesti pääse mitenkään esille. Se on mitä ilmeisemmin tähtien tapaamisareena nykyään.

Aamutv on tuonut esille monia julkisuuden henkilöitä, jotka ovat pistäneet elämänsä kansien väliin ja ovat siellä messuilla ja saavat varmasti julkisuutta ja kirjoilleen myyntiä. Heillä ei tule olemaan ongelmia, koska ihmiset ovat yllättävän uteliaita lukemaan, mitä henkilöt itsestään paljastavat. Olen itsekin lukenut monia vastaavia teoksia ja onhan siellä mielenkiintoisiakin paljastuksia.
Kirjoitin itsekin kaksi ensimmäistä kirjaa omasta elämästäni ja varsinkin ensimmäinen kirjani myi ihan hyvin. Toinen kirjani olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Silloin kuvittelin, että elämä on jo seesteistä ja selvää, mutta niinhän ei sitten ollut. Teknisesti ja jopa asiallisesti nuo kirjani eivät näin jälkikäteen tyydytä, mutta varsinkin ensimmäisestä olen saanut mairittelevia arviointeja, jotka vähän ihmetyttävät.
Eipä silti monet muutkin omaelämäkerralliset teokset ovat mielestäni monta kertaa korkeintaan tyydyttävää tasoa.

Omista kirjoistani arvostan eniten aivan ensimmäistä romaaniani "reppana". Ensimmäinen kerta missä tahansa on se parhaiten mieleen jäänyt, sen pohjalle on hyvä rakentaa myös uutta. Itse kuitenkin vähän hutiloin, kun kirjoitin reppanalle jatko-osan. Sinänsä sain kirjaan kivasti juttua, siis tapahtumia jopa jotenkin dekkarimalliinkin, mutta vaikea oli "takapotkua" synnyttää. Jopa kannesta tuli tylsä!
Sitten pääsin työstämään kolmatta romaaniani "rajalla", siitä sain mieleiseni tarinan ja hyviä arvosteluja muiltakin, mutta en jättänyt kirjoittamistani siihen, vaikka seuraavan romaanin syntymiseen menikin aikaa reilusti. Mutta mielestäni "mustapukuista" kannatti odottaa. Se on erilainen tarina, mutta olen saanut siitä kiitosta jo lukijoiltakin. Sitä ilkeän esitellä missä tahansa!

Kirjallisuus on mielenkiintoinen taiteen laji, kirjan synnyttäminen on pitkäjänteistä työtä. Ensin on synnyttävä idea, aihe. Sitten on etsittävä taustatiedot ja kudottava tarina suunnilleen valmiiksi ja kirjoitettava pitäen tiukasti kiinni suunnitelmasta, jotta punainen lanka ei karkaisi käsistä. Minulla kirjoittaminen saattaa viedä aikaa kuukausia, joten se on tiukkaa aikaa, mutta kuitenkin kirjoittamisen parasta aikaa. Kirjan viimeistely on kaikkein tylsintä, mutta kuitenkin tärkeä vaihe, jotta kirjasta tulisi mahdollisimman edustava. Lopuksi se pitäisi saada vielä lukijoiden tietoisuuteen. Siinäpä pulma!
Ainakin tuntemattomalle kirjailijalle tunnettuuden aikaansaanti on jopa kohtuuttomasti voimavaroja vaativa vaihe ja siihen en kyllä kirjamessujen kokenut auttavan. Täytyy siis vain heitellä verkkoja ja katsoa, jos jotakin aukeaa.

Päivä Hangossa

Jo kolmena vuotena peräkkäin olen käynyt Hangossa pelaamassa kierroksen golfia seniorigolffareiden erikoishinnalla. Toissa syksynä menin sinne, kun Hirvihaaran kenttä oli jo suljettu, mutta Hangossa pelattiin. Soitin silloin Aulikselle, että lähde mukaan kävelemään. Ja hän lähti!
Viime syksynä pelattiin jo yhdessä. Hän oli suorittanut keväällä green cardin. Tänä vuonna pelasimme jo kierroksen Hirvihaarassa ja eilen pyyhkäisin vastavuoroisesti Hankoon.
Auliksen olin oppinut tuntemaan jo 1990 -luvulla, kun pyörimme rallisprint -kuvioissa. Silloin myös selvisi, että olemme kotoisin samasta pitäjästä. Suomussalamelaesie siis.

Aulis on tiputtanut tasoitustaan lähes joka kierroksella syyskuun alusta alkaen. Ainoastaan yksi vapaapäivä hänellä on ollut golfista, joten kierroksia on kertynyt mukavasti. Hirvihaarassa hänellä oli tasoituksena vielä 54, mutta nyt jo kolmen kympin paikkeilla. Harjoitus on auttanut! Siispä pelasimme tasoituskierrokset myös eilen.

Kenttä oli kuiva ja hyvässä kunnossa ja aurinko paistoi. Geenit eivät olleet aivan nopeimmat, mutta olivat tasaiset ja se on tavallisille tuuppareille sopiva. Alussa tosin oli hieman opettelemista. Aulis aloitti tripalalla ja minä bogeylla, seuraavalla sitten teimme molemmat bogeyt. Homma jatkui, tulokset vaihtelivat parin ja tuplien välillä ja eka ysi päästiin tuloksilla Aulis 50 ja minä 41.
Toinen puolisko alkoi minulla hyvin, koska heti kahdella ensimmäisellä tein pirkut, kun Aulikselle kirjattiin tripla ja par.
Kierroksen lopussa laskettiin toiselle ysille Aulikselle 51 ja minulle 36 lyöntiä. Yhteensä Aulikselle kertyi 101 lyöntiä ja minulle 77 lyöntiä. Kummankin tasoituskierros toi siis alennukset tasoitukseemme. Aulis pelasi kesän parhaimman tuloksen ja minullekin tuli kesän paras tasoituskierros ja toiseksi paras kierros kaiken kaikkiaan.
Hyvän kierroksen jälkeen olikin hyvä mennä nauttimaan grillipihvit!

Ruokailun jälkeen menimme katsomaan Auliksen nykyistä kilpa-autoa, mustaa rättikatto kiihdytyskuplaa. Hieno peli, kuin näyttelyesine konsanaan, eikä tekniikkakaan ole ihan perinteistä. 2,4 litran bokserikoneessa ovat nokka-akselit kansissa. Samanlaista konetta ei kaiketi tule vastaan toista, ainakaan Suomessa. Ja olihan siellä muutakin kivaa katseltavaa, mutta kotiin oli kuitenkin lähdettävä.

Paluumatkalla liikennettä oli jonoksi asti. Jono ajeli hieman alinopeutta ja se ilmeisesti ärsytti ainakin valkoisen Skoda RS:n kuljettajaa. Hän kaiketi kuvitteli, että minä sen jonon aiheutan, kun roikkui aikansa takapuskurissa ja kun eteen tuli ohituskaista, niin jopa pukkasi vauhdikkaasti ohi poistuakseen sadan metrin päästä eri tielle. Tiedänhän minä, että Skoda on hyvä auto, mutta taisi kaverilla itsellään asia olla epäselvä, kun piti näyttää. Sama autohan minullakin periaatteessa on alla, vaikka ympyrät keulaa koristavat. Ehkäpä siksi. Meitä on moneksi!

Ei oo LADAN voittanutta - runokirja

Ei oo LADAN voittanutta ja muita autorunoja.

Risto Kormilainen, Väylä 2015.

 Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija Risto Kormilainen on julkaissut 40. kirjanaan runokirjan autoista. Olemme tottuneet siihen, että runoja rustataan rakkaudesta, surusta, kaipuusta ja ties mistä muusta vastaavasta, mutta autoista en aiemmin ole nähnyt runokirjaa. Risto Kormilainen on tunnustautunut autojen ja erityisesti vanhojen autojen kannattajaksi, joten siinä mielessä runokirja ei ole yllättävä.

Saatuani kirjan käsiini aivan ensimmäiseksi etsin, mitä kirjailija on runoillut omassa tallissani harrasteautona olevasta Ministä. Kirjassa on itse asiassa kaksikin runoa Ministä, onpa sinne päässyt Minin siivellä myös Timo Mäkinen ja Mr.Bean.

Otan tähän esittelyyn lyhyemmän esityksen Mini -runosta:

Reppu ja minimies,

siin on sellainen pari

             kun kumpikin paikkansa ties.

Jos repun laittoi peräkonttiin,

             se piti jättää retkottamaan auki

             kun kirveenvarsi ei kokonaan

                          mahtunut sisälle.

Ei saa nauraa.

5,5 miljoonaa kappaletta

eikä voittoa hilkun vertaa

Minor.

            Mini.

                      Exitus.

Sitten esimerkki Audi -runosta:

”Niin paljon autoa, että hinta saattaa yllättää.”

Audi.

Aivan varmasti.

Kun tyhjällä lompsalla hieroo ohimoa,

niin hintakaan ei pääse yllättämään.

Audissa autoa koko rahan edestä.

Rahanreikä.

Ja sitten Skoda:

Skodan synnytti mahtava Itävalta-Unkari.

Laurin&Klement pisti renkaat yhteen koriin

      Emi Skodan Skodovyn kanssa.

Skoda.

Suunnitelmatalouden ihanneauto:

pieni kulutus, huono teho ja

             onnettomat ajo-ominaisuudet.

Ojasta on ennenkin noustu,

sanoi Skoda kun Volkkari ohi meni.

Skoda.

Siinä vasta auto.

Paranee kuin viini vanhetessaan.

Oi muistatko Emma sen kuutamoillan

             kun Skodassa kerran haaveiltiin.

Sopii eräretkeilijöille! (Kodassa)

Skoda.

Muistojen bulevardi

kun Skoda tielle jätti.

Sininen koppakuoriainen vuodelta 1958.

Lujaa mentiin penkka sauhuten.

Sukupolvelta toiselle jää.

1000 MB.

Tsekkoslovakian pieni ihme AZNP.

Siinäpä esimerkit meidän pihassa olevista ajoneuvoista.

Pääasiassa runot ovat humoristisia muisteloita jo historiikkiluokkiin siirtyneistä ajopeleistä, mutta löytyy siellä pätkät muutamasta uudemmastakin, ainakin Dacia Sandero ja Nissan Qashqai ovat Audin lisäksi päässeet kirjailijan ruodittaviksi.

En ole runomies, en oikein ymmärrä runoja ehkä juuri siksi, että yleensä en niitä lue, mutta tämän kirjan luin heti mökille päästyäni kynttilänvalossa. Kyllä automies automiehen tuntee!

Piristävää vaihtelua ainakin näin seniori-ikäiselle, kun ne Ifat, Mosset, ´Skodat, kusiaiset sun muut vastaavan aikakauden menopelit ovat hyvässä muistissa! Niin ja se vuoden 1972 Minikin on löytänyt talliini, joten referenssiä tuoreempiin saan aina, kun vain haluan.

Automiehen kannattaa lukea Risto Kormilaisen runokirja tai ehkäpä peräti kunnianosoitus autoille ja muistella menneitä. Olivathan kaikki asiat ennen paremmin?

 

 

Ensimmäinen arviointi uusimmasta kirjastani Ylä-Kainuu -lehdessä 24.9.2015

Nopeatempoinen toimintaromaani

Alpo Manninen: mustapukuinen, Books on Demand 2015.

Suomussalmelaissyntyinen, nykyään Mäntsälässä asuva Alpo Manninen on jatkanut kirjallista tuotantoaan romaanilla ”mustapukuinen”. Se on tiheätunnelmainen, trillerimäinen kuvaus Olkiluodon ydinvoimalan työmaan betoniraudoittajaporukan viimeisen keikan loppunäytöksestä, jossa vakavalla tavalla sijaiskärsijäksi nousee nuori nainen. Mutta samalla se on kuvaus oikeudenmukaisuuden etsinnästä, jossa totuus joutuu kohtaamaan toisenlaisen totuuden, jossa tuomioistuimen julistama päätös johtaa oikeuden ottamiseen omiin käsiin.

 

Salaperäinen mustapukuinen mies nousee pääosaan nuoren Heidin rinnalle. Manninen kuljettaa rinnakkain heidän elämäntarinaansa tuoreella ja yllättävällä tavalla. Betoniraudoittajat pääsevät rikoksestaan vähällä ja lehdistö on ennakolta tuominnut lähes yksinomaan nuoren Heidin. Tapahtumat vyöryvät nopeasti eteenpäin ja yllättävät käänteet seuraavat toinen toistaan. Manninen punoo juonta taitavasti, suorastaan hengästyttävästi, mikä aiheuttaa sen, että henkilökuvat jäävät etäisiksi. Poliisin työn kuvaukseen ja myös henkilöhahmoihin jää kaipaamaan sekä terävyyttä että syvyyttä.

Romaani näyttää maailman vastakohtaisuudet, mutta samalla pohtii ihmisyyden syvintä olemusta sekä inhimillisyyttä. Itsekkyyden lisääntyminen on johtanut vain omien oikeuksien puolustamiseen, mutta ei näytä sitä, miten asiat näyttäytyvät toisen näkökulmasta.

Manninen on rakentanut viisaasti teemansa myös jännityksen kautta. Romaanin jakaminen selkeästi lukuihin olisi tuonut jäntevyyttä teokselle. Tiivis tunnelma säilyy loppuun saakka ja vie lukijan eri tasoisten pohdintojen ääreen.

Risto Kormilainen

PS! Risto Kormilainen on mm. Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija, runoilija ja kirja-arvostelija.