Katse taaksepäin ja välillä eteenkinpäin

On tulossa historiallinen joulu ja vuodenvaihdekin. Olemme olleet täällä etelässä ensin Turussa -72 - -76 ja sitten tämä pitempi pätkä vuodesta 1980. Koskaan aiemmin emme ole nähneet mustaa joulua, mutta nyt sellainen on tulossa. Kun vanhempani ja vaimon vanhemmat elivät, niin silloin matkustimme aina Kainuuseen tai Kuusamoon pakoon lumettomuutta. Niinä jouluina, joina olemme täällä olleet, on lunta ollut tekemässä luontoa valoisammaksi. Ja ennenkaikkea olen päässyt hiihtämään. Nyt suksia ei ole vielä tarvinnut kaivella naftaliinista.

Tämä vuosi on ollut kirjoittamisen kannalta kaksijakoinen. Alkuvuotena oli niin paljon lehtijuttujen tekoa, että omaehtoinen kirjoittaminen jäi todella vähiin. Pistin romaanin kirjoittamisen jäihin viime vuonna näihin aikoihin ja blogejakin kirjoittelin todella harvoin. Siksi tämän vuoden kurkkimismäärät ovat paljon pienemmät kuin ovat aiemmin olleet. Kun ei ole ollut uusia juttuja, niin mitäpä sinne on ollut asiaa!
Lehtijuttuja oli tosiaan ihan työksi saakka kevääseen asti, mutta sitten tulivat päälle lehtiyhtiön säästöt ja juttujen tilaukset loppuivat. Kesällä vielä joitakin juttuja sain tehdä, mutta nyt kaksi viimeistä kuukautta on jäänyt pelkästään kolumnien kirjoittamiseen. 273 juttua Mäntsälän paikallislehtiin parin vuoden aikana sain tehtyä. Aihepiiri oli laaja, mutta eniten tietenkin pidin urheilujuttujen ja tekniikan aihepiirien käsittelyistä. Oman ammattialueeni juttuja en juuri kirjoittanut. Yksi tietoliikennettä sivuava juttu taisi syntyä. Tietoliikenne ei ole niin sanotusti seksikäs aihe, että siitä edes viitsisi yrittää vääntää kiinnostavaa tekstiä. Tekniikan jutut ovat olleet pääasiassa kulkuneuvoihin liittyviä. Taaksepäin katsoen toimitus olisi tietenkin voinut tilata minulta kaikki tekniset ja yksilöurheiluun liittyvät jutut, niin toimittajat olisivat saaneet keskittyä omien vahvuusalueidensa asioihin. Minulle se olisi sopinut!
Tulevana vuotena juttuhanat ovat vielä tiukempina, minulle on tarjottu kerran kuukaudessa julkaistava autoiluun, liikenteeseen tai kulkemiseen liittyvä juttu ja ehkä jokunen kolumni. Esimerkiksi urheiluseurat saavat kirjoittaa juttunsa itse, jutuntekijää ei tapahtumiin lähetetä. Myös iltaisin ja viikonloppuisin olevat tapahtumat jäänevät ilman toimittajaa. Näinpähän lehti kuoleutuu ihan itsekseen, ja nettimaailma pääsee ihan ilmatteeksi voittajaksi. Katsotaan, miten asiat loppujen lopuksi sujuvat, mutta ennuste ei ole hääppöinen!  Toivottavasti olen väärässä.

Kesä meni pääasiassa golfatessa. En nyt ihan päntiönä kentällä oleskellut, mutta 72 kierrosta tuli täyteen, vaikka viimeisen parin kuukauden kierrokset menivät kättä potiessa kyynärtuen avittamina. Menin tekemään ruumiillista työtä syyskuussa, ja käteni ei kestänyt laatakivien vyöräämistä ja betonilla paikoilleen liimaamista. Tuli niin sanottu tenniskyynärpää, joka vihoittelee vieläkin. Toisaalta siis hyvä, että ei ole vielä lunta, joten käsi saa levätä.
Meidän golfyhteisö Hirvihaaran Golf on maassamme ehkä ainoa, jossa on ihan ikioma tiedotustoimikunta kehittämässä tiedotusta ja viestintää jäsenille, mutta myös ulospäin. Minut ylipuhuttiin vetämään ko. toimikuntaa, vaikka en mikään tiedotusihminen olekaan, olen vain jutuntekijä. Tietenkin aikoinaan työyhteisössä ja autourheilutiimissäni tiedotusasiat olivat läsnä, mutta mitään ammattitaitoa minulla ei ole. Ehkä kuitenkin hieman maatiaisjärkeä, jolla pärjää johonkin pisteeseen, mutta toivottavasti saamme ammattilaisen hoitamaan pestiä mahdollisimman pian. Luulisi puolentoistatuhannen joukosta ammattilainen löytyvän! 
Tuloksellisesti golf ei sujunut rapoisasti, tasoitus suureni monessa kisassa ja taisi jäädä 11,6 -lukemiin, kun keväällä se oli 11. Kuitenkin vanhimpien senioreiden mestaruus tuli ja yleisessäkin taisin olla 16. Yleisten miesten mestaruuskisoissa pelasin ehkä koko kesän parasta golfia, peli tuntui ajoittain jopa golfilta. Minun pitäisi paljon enemmän viettää aikaa rangella, mutta se on niin tylsää puuhaa, että mieluimmin menen kierrokselle, se näkyy sitten tuloksissa. Toki tuloksilla ei ole enää tässä iässä niin suurta väliä, pääasia on liikunta.

Joulu menee siis kotosalla. Vaimo on töissä  aattona ja joulupäivänä iltavuorossa, joten kolmen airiksen kanssa vietän jouluaattoa. Jouluaterian syömme jo ennen vaimon töihin lähtöä, käyn iltapäivällä hautuumalla sytyttämässä kynttilät. "Joulupukki" ei tuo tänäkään jouluna minulle mitään, kuten kävi myös 1956. Toki nyt asia ei kirpaise, onpahan vain sellainen käytännön sanelema juttu. Itse olen hoitanut läheisilleni jotakin, sehän on jouluna kuitenkin se tärkein juttu!

Joulutervehdys

Joulu 1956

Ollessani kahdeksan, muutimme Suomussalmen kirkonkylän maisemiin. Asuimme ensimmäisen talven vuokralla pienessä yhden huoneen hirsimökissä Hulkonniemellä isäni kotitalon lähellä. Neliöitä mökissä oli parikymmentä, mutta sopu antoi sijaa ja nelihenkinen perheemme mahtui sovittelemalla mökkiin. Asumuksen hirret olivat todennäköisesti edellisen vuosisadan peruja. Ne oli kaiketi tuotu paikalle talvisodan jälkeen jostakin pitäjän toiselta puolelta ja pystytetty tilapäiseksi asunnoksi pihapiiriin suunnitellun talon valmistumisen ajaksi. Talvisota oli riehunut noilla tantereilla, ja kaikki rakennukset oli poltettu. Lämmityksenä mökissä oli puuhella, jossa oli myös pieni leivinuuni. Talvella pakkasilla hellassa oli poltettava puuta lähes koko ajan. Kun tuli yöllä sammui, vedet olivat saaneet sisällä jääriitteen.

Sisäänlämpiävä sauna lämmitettiin vuorotellen pihapiirin isossa talossa asuvan perheen kanssa. Saunassa oli maalattia, siis suoraan maan päälle oli asennettu lattiaksi paksut lankut. Kun saunassa peseydyttiin, vesi valui maahan ja antoi savun hajun lisäksi oman tuoksunsa. Vesi lämmitettiin ulkona muuripadassa suojassa, joka oli tehty mitä ilmeisimmin vanhasta veneestä. Veneen puolikkaat oli nostettu pystyyn tuulen ja sateen suojaksi.

Vietimme mökissä yhden joulun. Sinä jouluna oli saunan lämmitysvuorossa naapurimme, joten jouduimme odottelemaan saunavuoroamme. Odotellessa nautimme jouluaterian, joka sinä jouluna oli normaaliakin köyhempi, koska kesällä meillä ei ollut possuakaan kasvamassa. Kirkonkylän pankkiherra ei ollut heltynyt avaamaan lainanyörejä talon rakentamiseksi, joten jokainen markka oli säästettävä tulevan kesän rakennusurakkaan. Söimme perunoita ja kastiketta. Leipää, voita ja maitoa oli lisukkeina ja jälkiruoaksi oli kuppi kahvia äidin leipoman nisupalasen kanssa.

Lopulta saunavuoromme tuli. Pyrytti ja päivän jäljet pihapolulla olivat peittyneet. Isän kantaman myrskylyhdyn valossa osasimme kuitenkin saunalle ja saunan eteiseen. Sinne riisuimme vaatteemme, kun isä oli ensin noutanut muuripadasta riittävästi kuumaa vettä saunaan. Myrskylyhty antoi nokisen ikkunan läpi valoa saunaan ja näimme siellä jotenkuten ottaa löylyt ja peseytyä. Koko ajan mielessäni välkkyi, olisiko joulupukki tuonut saunan aikana jotakin. Minua oli kyllä etukäteen valmisteltu, että ehkä en saa mitään. Meillä ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun en todellakaan saanut yhtään pakettia - silmäni kostuivat, kun tilanne selvisi. Nuorempi sisareni sai sentään yhden pehmeän paketin.   

Hyvää Joulua ja antoisaa Uutta Vuotta 2014!

t. Alpo

   

SYYSMASENNUS

Syksyisin sateiden ropistessa, tuulien riepotellessa ja pimeyden myötä yhä useammin kuulee toteamuksen ”tämä vuodenaika todella masentaa”. Jos ollaan oikein tarkkoja, niin todellisen masennuksen kokeneena tai jonkun läheisen masennusta seuranneena ei voi kuin hymähdellä moisille tuhahduksille.

Tietenkin sää pahimmillaan ottaa päähän, on pimeää, tie on kurainen ja ulkoileminen jää vähäiseksi, mutta masennuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ellei se sitten ole johdannaista jo kesällä syntyneistä aiheista.

Ajattelen, että esi-isämme olivat todella fiksuja tyyppejä, kun valitsivat asuinsijoikseen nämä seudut. Kun väestöllä on elettävänä neljä erilaista vuodenaikaa, niin olemmehan todella etuoikeutettuja. Sitä paitsi muutenkin sääolosuhteemme ovat harvinaisen ystävälliset, vaikka juuri Eino -myrskyn koimmekin. Syksy on luonnolle palautumisen aikaa, voimien keräämistä talvea ja erityisesti tulevaa kasvukautta varten. niin pitäisi olla meillä ihmisilläkin. Kesän hektisen kauden jälkeen voimme ihan luvan kanssa hengähtää ja valmistautua puhtaaseen talveen ja sen anteihin. Valitettavasti monella on jäänyt kesästä vauhtipyörä pyörimään, eivätkä pysty tai edes halua rauhoittua ja ladata akkuja. Silloin tietenkin voi ”masentaa”!

Parina viime kesänä satuin pelaamaan muutaman kierroksen golfia kaverin kanssa, joka syksyisin ottaa ja lähtee puoleksi vuodeksi etelään. Siellä elämä jatkuu samoin kuin Suomessakin kesällä. On golfkierroksia, terassilla oleilua, grillaamista ja juhlia. Kerran hän sitten kysyi, olenko minäkin menossa jonnekin talvea pakoon. Hän ihmetteli, kun sanoin, että enhän minä edes halua pakoilla talvea, kun etelän maissa ei voi hiihtää. Miksi minä sinne menisin kärsimään? Minulle on erittäin tärkeää, että pääsen suksille ja nimenomaan murtomaahiihdon pariin. En enää hamuile kilometrejä hullun lailla, mutta useamman kerran viikossa haluan ladulle. Siksi siis toivon oikein kunnon talvea ja paljon lunta! Minusta talvi on ehdottomasti paras vuodenaika, mutta kuitenkin haluan kokea nuo kolme muutakin.

Syksy on hyvää kirjoittamisen aikaa. Suurimman osan kirjoistani olen kirjoittanut aina syksyisin tai olen ainakin aloittanut. Kesän aikana askareissa syntyneet ajatukset ovat silloin vielä hyvin mielessä, eikä ole häiriötekijöitä estämässä työtä. Kirjoittamisen kannalta kevät ja kesä ovat huonoimpia aikoja. Keväällä koen aina jonkinasteista kevätväsymystä, ja kesällä tuppaa olemaan liian kuumaa niin sisällä kuin ulkonakin. Silloin ajatus ei luista, mutta monena keväänä ja kesänä olen joutunut tekstejäni rukkaamaan, jotta syksyllä saisin teoksen julkaistua. Silloin on ahdistanut, mutta ei tietenkään masentanut.    

Yksi arvostelu

Jo vanha eletyn kesän juttu, mutta tuli eteeni, kun ryhdyin etsimään jo aloittamani uuden romaanin sijaintia tietokoneestani.
Kaikenlaisiin kilpailuihin sitä tuleekin osallistuttua. Kuten olen jutussani todennut, on varmasti turvallisempaa pysytellä golfissa, kun siinä sijoitus tai palkinnot ratkaistaan pelkästään tehdyn työn perusteella.

Katselin ykköseltä pitkää juttua tämän vuoden kirjamessuilta. Yhä enenevässä määrin ammattilaiset ovat nykyään myös kirjailijoita, ja mikäpä siinä. Heillä on saatu hyvä koulutus kirjoittamiseen, ja kun ovat tehneet joskus jopa oikeaakin työtä, niin näkemystä elävästä elämästä on syntynyt. Tahtovat vaan monet noilta pohjilta syntyneet teokset olla raskaita luettavia, kun taide pakkaa puskemaan tarinan yli.

Toinen äärimmäisyys ovat tietenkin elämän muilla alueilla kunnostautuneet henkilöt, jotka ovat päätyneet myös kirjailijoiksi. Tarkoitan esimerkiksi missejä, urheilijoita, näyttelijöitä ja muusikoita. Heillä on ollut jo tunnettuutta julkisuudessa ja tietenkin myös mediassa, joten kustantajat ottavat näköjään heidät hyvin mukaan kirjailijakaarteihinsa. Myyntimenestys on taattu!
Luin itsekin Ville Haapasalon kirjan "Et kuitenkaan usko...". Ja kyllähän tarinat uskomattomilta tuntuivatkin, täytyy myöntää. Kirja oli kuitenkin sellainen, että se oli luettava kerralla. Toki paksu kirja oli runsaasti kuvitettu ja kirjoitettu isollä präntillä, joten takakansi tuli vastaan nopeasti. Eihän Röyhkän teksti mitään taidetta ole - onneksi - mutta tarina oli iskevää.

Sitten olen tavannut Anneli Kankaanpään teosta "Teoistaan tunnetut". Se kertoo Mäntsälässä vaikuttaneista ja vaikuttavista pääasiassa taiteen persoonista. Mutta onhan siellä tietenkin esitelty muistakin ansioista tunnetuja henkilöitä, kuten Elisabet Rehn tai Timo T.A. Mikkonen pari mainitakseni. Olenpa sinne minäkin joutunut puolentoista sivun esittelyllä kirjoittamieni kirjojeni ansiosta!

Alla oleva kolumni on julkaistu kesällä Mäntsälän Uutisissa:

Möllärimestarikilpailu

Päätalo Instituutti järjestää joka vuosi kirjoittajille mahdollisuuden mittauttaa kirjoittamisen taitoa ihan kilpailussa. Tuomareiksi on valjastettu useita kirjailijoita ja kirjallisuuden asiantuntijoita.

Minäkin päätin osallistua ja lähetin uusimman romaanini ”rajalla” toiveena saada kunnon palautetta kirjoittamisestani. Palaute, jota kirjastani olen saanut, on ollut pelkästään kiitosta, joten toiveeni olivat korkealla. Ei menestymisen suhteen, vaan nimenomaan arvioiden suhteen.

Pari viikkoa siten posti toikin paksun kirjeen ja illalla aloin tutustua, millaisia arvioita osallistuneista kirjoista oli pakettiin kirjattu. Suurimmasta osasta arvioita saatoin päätellä, että tuomarit olivat teokset lukeneet, koska arvioissa kerrottiin puutteista kieliasuissa, virheistä tai jopa asioiden käsittelypuutteista.

 Omasta kirjastani saamani arvostelu kuitenkin oli pettymys, arvio tuntui olevan sama kuin itse olin takakanteen rustannut. Ensin oli lueteltu, mitä olen aiemmin kirjoittanut, koska ”rajalla” on jo viides kirjani. Ja sitten arvosteluun:

- Rajalla kertoo helppoon elämään armeijaan menevän nuorukaisen tarinan aikuiseksi. Elämä ei olekaan helppoa, eikä armeijaura pitkä. Kainuulaismies ajautuu elämän pyörään, jossa murtuminen on lähellä. Elämä ikään kuin kaatuu eteenpäin ja on juostava kovaa jos aikoo pysyä mukana. Manninen juoksuttaa tarinaansa dialogien varassa ja ne etenevätkin todenmakuisesti. Kainuu on vähäeleisten miesten maata, mutta tässä kirjassa liikutaankin hieman laveammilla valtateillä. Kirja on kehityskertomus, jossa mies palaa juurilleen ja pohtii elämää ja iäisyyttä monelta kantilta.

 Mitäpä tuosta ajattelisi? Onko arviointi otettava positiivisena vai negatiivisena?

Itse ole kääntymässä tulkintaan, että eipä siinä ole oikeastaan mitään, jota voisin käyttää hyväkseni kehittäessäni itseäni kirjoittajana. Palkintoja ei tietenkään tuolla arviolla herunut.

 Olen aina suhtautunut skeptisesti kilpailuihin, joissa palkinnot määräytyvät joillakin muilla kuin eksaktisti mitattavilla suureilla. Tämän kilpailun tuomareita tai heidän tuotantoaan en tunne, mutta jos he edustavat nykyään yhä enemmän lisääntyvää kerrontatyyliä, niin silloin on ihan luonnollista tuollainen arvio tai se, että palkintoja ei osoitteeseeni lähetetä.

Nykytyylinhän mukaan esimerkiksi rakastelukohtauksessa voidaan verrata tuntemuksia ja tapahtumia vaikkapa Ukko-Pekan puhinoihin tai parhaassa tapauksessa Pohjois-Korean lähettämän raketin räjähdykseen. Itse en halua lukea tuollaisella tyylillä kirjoitettua romaania saati kirjoittaa noin. Kirja-arvostelijat kyllä suoltavat tuon tyylin kirjoista positiivisia arvioita ja niinpä juuri ne kirjat päätyvät lukijoiden kouriin.

Liika on liikaa

Olen pähkäillyt suureen ikäluokkaan kulumistani käytännössä koko elämäni ajan. Kun pyydettin kolumnia Mäntsälän Uutisiin, niin pistin jotakin asian ympäriltä 2700 merkkiin. Eihän noin lyhyeen esitykseen saanut paljoakaan aikaan, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Harrastin urheilua nuorempana - tai oikeastaan vielä ikämiehenäkin hiihtelin. Aina sarja, johon ikäni vuoksi kuuluin, oli yliedustettuna vaikkapa reilusti vanhempiin tai nuorempiin sarjoihin verrattuna. Menestyminen olisi vaatinut siis meiltä paljon enemmän paneutumista ja harjoittelua kuin vaikkapa parikymmentä vuotta nuoremmilla. Näin se oli oikeastaan joka asiassa ja jatkuu hoitopaikoille ja aina hautuumaalle asti. Tuskinpa meille enää monttua riittää, vaan jäännökset on pistettävä pieneen purkkiin. Kaipa se meille sopii!

 

 

Suureen ikäluokkaan kuuluminen – ruusuilla tanssimistako?

Kuulun itse sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, joten omakohtaista näkemystä asiasta on kertynyt, mutta olen myös pitänyt silmäni auki ympäristön tapahtumille.

Vanhemmillamme oli töitä yllin kyllin ainakin sodan runtelemilla seuduilla. Palkka ei välttämättä riittänyt edes elämiseen, mutta jos kotona oli pottumaata, muutama lehmä, kana ja possu, niin perhe pysyi sapuskoissa. Ainakin näin oli meillä. Kavereista ei ollut pulaa edes syrjäseudulla, sillä joka talossa oli liuta lapsia.

Kuluissa oli niin paljon oppilaita, että tyypillisesti saimme oppia päihimme parakkiluokissa tai muissa tilapäistiloissa. Luokkakoot olivat neljänkymmenen oppilaan suuruisia oppikoulussakin, vaikka sinne mentiin tiukkojen pääsykokeiden kautta. Oppia kuitenkin tarttui mukaan, koska opettajilla oli auktoriteettia ja kuri oli tiukka, häiriköitä ei juuri ollut.

Jatko-opiskelupaikat olivat todella tiukassa, yrittäjiä oli paljon enemmän kuin opinahjoihin mahtui. Moni jäi ilman ammattikoulutusta, mutta onneksi niihin aikoihin vielä sekatyömiehiäkin tarvittiin.

Opiskelujen jälkeen oli jälleen kova kilpailu päästä niin sanotusti ammattia vastaavaan työhön.

Valmistuin itse laman alkuaikoina 1970 -luvulla. Edellinen vuosikurssi sai valita useammasta paikasta parhaimman, kun meillä seuraavana vuonna opiskelun päättymisen aikaan oli ammattitöitä tiedossa vain noin kymmenelle kaverille.

Seuraavan kerran 1990 -luvun lama-aikaan alkoi olla keskusteluja siitä, että suuret ikäluokat ovat vallanneet kaikki hyvät työpaikat, ja hyvän koulutuksen hankkineet nuoret eivät pääse saamaan tärkeää työkokemusta. Niinhän se tietenkin oli. Suuret ikäluokat olivat silloin vielä hyvissä voimissa. Monen yrityksen työntekijöistä puuttuivat nuoremmat ikäluokat kokonaan.

Nyt jälleen, laman ja huonojen aikojen kolkutellessa, on alkanut kuulua juttuja, että sedät ovat innovaatioiden uhkana ja jarrumiehinä. Melkoinen osa suurista ikäluokista on jo eläkkeellä, mutta vielä osa on kuitenkin vahvasti työelämässä mukana. Nyt näihin kohdistuu paineet vallanpitäjien taholta ja siis myös nuorten taholta. Vanhojen täytyisi jaksaa pakertaa, mutta toisaalta antaa tilaa nuoremmille. Skitso tilanne! Yritysten saneeratessa vanhat pistetään ilman muuta ulos, mutta eipä yrityksiin aukea hirveästi paikkoja nuoremmillekaan. Osa näistä viisviitosen ylittäneistä yrittää taistella nuorten kanssa työmarkkinoilla.

Viisaimmat työnantajat ovat huomanneet, että parhaat tulokset saavutetaan, kun työvoimassa on kaiken ikäisiä työntekijöitä puhaltamassa yhteen hiileen. On kokemusta ja yltiöpäisyyttä sopivassa suhteessa.

Valtakunnan ja yritysten johtajat ovat avainasemassa – monessa mielessä!

Pitkästä aikaa

Onpa aika hujahtanut nopeasti. Edellisen kerran olen ollut näissä merkeissä toukokuussa. Ihmekö, että Jouko tuossa joku aika sitten hoputteli jotakin kirjoittelemaan. Toisaalta sehän kertoo, että ainakin yksi käy aina joskus kurkkimassa, onko sivuilla mitään uutta.

Kesä on mennyt golfaillessa. Olen jonkin verran kirjoitellutkin, mutta vain paikallislehtiin. Jutut ovat olleet satunnaisia, koska päivystyksiä ei kesän aikana herunut. Päätoimittaja kyseli keväällä vapaita viikonloppuja muistaakseni lokakuun loppuun saakka. Tein työtä käskettyä ja lähetin mahdollisuuteni päivystyksiin. Päätoimittajan ollessa lähdössä äitiyslomalle, sain listan, jossa minulle oli laitettu päivystyksiä juuri niille viikonlopuille, jotka minulla olivat varattuja. Tietenkin kommentoin ja kerroin, että ne eivät minulle käy.
Vt. päätoimittaja lähetti minulle listaa juttukeikoista, mutta enhän niitä voinut ottaa. Päivystyslistat olivat jääneet päivittämättä! Nyt sitten käy todennäköisesti niin, että jatkossa tilauksia ei tule, mutta onpahan aikaa johonkin muuhun.
Lehdissä on päällä säästötoimet ja nekin pienentävät jutuntekomahdollisuuksia, mm. autoesittelyjäkään en enää saa tehdä, koska konserni on ostanut jutut könttänä jostakin, ja saa siis testit vieläkin halvemmalla kuin minulta.
Kolumneja olen saanut kirjoitella melko mukavasti. Aiheet tulevat milloin mistäkin. Olen kirjoittanut ainakin leivästä, kun aloin ihmetellä, miten lääkäritkin ovat asioista täysin eri mieltä. Sitten kerroin mökkimatkasta, kun jo menomatkalla volvoilija pisti ohitettavansa pientareelle kuin myös minut vastaantulijana - täydessä vauhdissa. Onneksi pysyimme kaikki tiellä, eikä mitään sattunut! Mökillä oli sitten tartuttava töihin, kun kolmeen vuoteen siellä ei ollut kukaan käynyt. Ei enää jaksa kiinnostaa ajella päivä mökille, että pääsisi ahertamaan. Hyötyanalyysi ei anna kovinkaan korkeaa tulosta!
Golfista tietenkin on yksi juttu, ja nyt on menossa julkaisuun ajatelmani suuren ikäluokan tiimoilta. Siihenhän itsekin kuulun, joten olen joutunut katselemaan asiaa hyvinkin läheltä.
Kolumneista tulee aina silloin tällöin palautettakin, joten joku niitä ilmeisesti lukee.

Mäntsälässä ilmestyi joku aika sitten kirja "Teoistaan tunnetut", joka sisältää kulttuuritietoa Mäntsälästä, nykyisistä tai joskus täällä vaikuttaineista henkilöistä tai yhteisöistä. Minutkin oli kelpuutettu parin sivun jutulla mukaan romaanieni vuoksi! Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että olipahan melkoinen yllätys.

romaanien kirjoittelu jäihin - lopullisestiko?

Aloitin uuden romaanin kirjoittamisen joulukuun alussa, mutta sitten sain lehdeltä paljon juttutilauksia, ja niiden väsäämisessä oli todella paljon töitä noin kolmen kuukauden ajan. Silloin romaanin kirjoittaminen jäi ihan luonnollisista syistä tauolle.
Sitten lehden toimeksiannot lähes loppuivat, mutta aloin saada uusimman romaanini myyntilukuja, jotka kyllä latistivat kirjoittamishaluni kokonaan. Arvostelut ja arviot ovat olleet todella hyviä, mutta eipä se myyntiin ole vaikuttanut. Ensimmäisiä kirjojani myytiin aivan eri määriä, vaikka kirjoina niitä ei voi verrata kirjoittamiini romaaneihin, erityisesti viimeisimpään "rajalla" -teokseeni. Tietenkin näin vain omasta mielestäni.
Onhan myynnin vähyydessä syytä minussakin. En ole kulkenut mainostamassa kirjojani, mutta toisaalta ei minua ole otettu muutamaan paikkaan, vaikka olen jopa pyytänyt. Esimerkiksi kirjasto tai kansalaisopisto eivät ole halunneet paikallisen kirjoittajan tuomista esille, vaan tuovat nimekkäämpiä jo kannuksia hankkineita kynäilijöitä paikkakunnalle kertomaan kirjoittamisestaan ja teoksistaan.

Olen huomannut parissakin eri lukupiirissä, että monet lukijatkaan eivät yksinkertaisesti uskalla ottaa tuntemattoman kirjailijan tuotosta luettavakseen, vaan haluavat, että joku HS:n kirja-arvostelija on lausunut arvionsa kirjasta. En ymmärrä!
Itse olen huomannut, että mielestäni parhaita kirjoja ovat olleet ne kirjat, jotka ovat saaneet näiltä ns. asiantuntijoilta nuivia arvioita. Minä luen kirjastosta mitä sattuu, joskus summassa lainattu kirja jää lukematta, mutta kyllä näin on löytynyt timanttejakin.
Näin toivoisin muidenkin menettelevän! Kirjastot antavat tällaiseen toimintaan hyvät mahdollisuudet.
Ihmisillä on ilmeisesti aika niin kortilla, että he eivät uskalla ottaa tuntematonta kirjaa käsiinsä - todella harmillista.