Uusimman romaanini kansi. Itse kuvattuna tietenkin. Paikka on läheisestä metsästä. Koirien kanssa ohi mennessäni katselin kantoa vuosien ajan sillä silmällä ja muutaman kuvausreissun jälkeen olin tyytyväinen. Sopii myös kirjan sisältöön - mielestäni.



Pähkäilyjä pitkästä aikaa!

Aloin kirjoittaa 17.6. julkaisemaani uusinta romaaniani "pentti" viime vuoden itsenäisyyspäivänä, joten blogiin ei ole riittänyt aiemmin  aktiviteetteja. On pitänyt hiihtää, kun pitkästä aikaa oli oikein kunnon talvi. Kesän tullessa alkoi golfkausi, joka on vienyt jälleen mukavasti aikaa ja blogi on unohtunut. Välillä oli siis myös kirjaakin kirjoitettava, joten koneen ääressä sain kuitenkin istua ihan riittävästi.

Marraskuussa kävin eturauhasen höyläyksessä, joten se vaikutti olemiseen melkoisesti koko talven. Virtsaaminen ei ole lähtenyt pelittämään vieläkään, vaan öisin on vessassa ravattava tämän tästä. Vaikuttaa oleellisesti elämisen laatuun. Ongelma ei valitettavasti jää yöhön, vaan myös päivisin on ongelmia.  Vessa tulee tutuksi, ja on mietittävä hyvin tarkaan, minne menen. Lähinnä on tarkistettava, että vessa löytyy lähistöltä.
Ajelin toukokuun lopulla Turkuun golfkisaan ja kolme kertaa oli poikettava moottoritieltä vessaan. Rasittavaa!

17.6.2018 vietin syntymäpäiviä. Seitsemänkymmentä tuli täyteen. Vaimo olisi järjestänyt jotakin, mutta sanoin lähteväni kierron päälle, jos hän meinaa juhlia järjestää. Siksi vain söimme perheen kesken ja nautimma kahvit. Ainoastaan kaksi naapuripariskuntaa tuli kahveet nauttimaan kanssamme.

Pientä kilistelyä, hillitysti vaan!

Pönötyskuva. Olen päässyt samaan kuvaan lastenlapsieni kanssa!

Tuo 70 on ikä, jota on ihan pakko pohtia ja pähkäillä enemmän.
Suomessa miesten keski-ikä oli aikoinaan noin 78 vuotta. Se lienee tuosta hieman noussut, mutta eipä kai oleellisesti. Jos siis keskivertomiehenä vanhenen, niin aika finaalissahan alan olla - toinen jalka haudassa. Toki sitähän onneksi ei tiedä kukaan, käyttäydynkö keskivertomiehen tavoin. Kuitenkin elämää on elettävä niin, että siitä  nauttii. Minun kohdallani se on aivan muuta kuin suurimmalla osalla.
Allakkani täytän pääasiassa vain sellaisilla tapahtumilla, jotka ovat minusta kiinnostavia, liittyvät pitkälti liikuntaan. Kirjoittamisesta en osaa vielä oikein sanoa. Paikallislehteen olen tehnyt juttuja välillä melko runsaastikin. Syksystä 2011 alkaen lienee kertynyt nelisensataa juttua, lisäksi aika paljon muuta kirjoittamista kirjojen ohessa. Nyt lehtihommat ovat jääneet aika vähiin ja olen kertonut juttujen tilaajalle, että voin tehdä jutun silloin tällöin, jos saan itse sopia ajankohdan haastateltavan kanssa. Näin pääsen itse vaikuttamaan allakkaani ja sen täyttymiseen. Koetan pitää allakkani siis niin tyhjänä kuin mahdollista, että voin toteuttaa liikunta-aktiviteettini mieleni mukaan. Sain tukka putkella lentämisestä töissä ollessani ihan tarpeekseni. Myöskään passia en omista, enkä tunne mitään tarvetta omistaakaan - ainakaan toistaiseksi. Kotimaa ja sen tarjoamat hienot neljä vuodenaikaa ovat kristallia. Talvi tietenkin on se paras.

Tuota aiemmin mainittua ongelmaa lukuunottamatta kuntoni on hyvä. Pystyn selviytymään golfkierroksesta ripeästi kuin myös hiihtolenkeistä, kun pidän huolen siitä, että välillä myös lepään ja venyttelen. Kolmena, korkeintaan neljänä, peräkkäisenä päivänä liikettä ja sitten päivä tai kaksi lepoa. Se tuntuu näillä vuosilla olevan ihan ok.

romaanien kirjoittelu jäihin - lopullisestiko?

Aloitin uuden romaanin kirjoittamisen joulukuun alussa, mutta sitten sain lehdeltä paljon juttutilauksia, ja niiden väsäämisessä oli todella paljon töitä noin kolmen kuukauden ajan. Silloin romaanin kirjoittaminen jäi ihan luonnollisista syistä tauolle.
Sitten lehden toimeksiannot lähes loppuivat, mutta aloin saada uusimman romaanini myyntilukuja, jotka kyllä latistivat kirjoittamishaluni kokonaan. Arvostelut ja arviot ovat olleet todella hyviä, mutta eipä se myyntiin ole vaikuttanut. Ensimmäisiä kirjojani myytiin aivan eri määriä, vaikka kirjoina niitä ei voi verrata kirjoittamiini romaaneihin, erityisesti viimeisimpään "rajalla" -teokseeni. Tietenkin näin vain omasta mielestäni.
Onhan myynnin vähyydessä syytä minussakin. En ole kulkenut mainostamassa kirjojani, mutta toisaalta ei minua ole otettu muutamaan paikkaan, vaikka olen jopa pyytänyt. Esimerkiksi kirjasto tai kansalaisopisto eivät ole halunneet paikallisen kirjoittajan tuomista esille, vaan tuovat nimekkäämpiä jo kannuksia hankkineita kynäilijöitä paikkakunnalle kertomaan kirjoittamisestaan ja teoksistaan.

Olen huomannut parissakin eri lukupiirissä, että monet lukijatkaan eivät yksinkertaisesti uskalla ottaa tuntemattoman kirjailijan tuotosta luettavakseen, vaan haluavat, että joku HS:n kirja-arvostelija on lausunut arvionsa kirjasta. En ymmärrä!
Itse olen huomannut, että mielestäni parhaita kirjoja ovat olleet ne kirjat, jotka ovat saaneet näiltä ns. asiantuntijoilta nuivia arvioita. Minä luen kirjastosta mitä sattuu, joskus summassa lainattu kirja jää lukematta, mutta kyllä näin on löytynyt timanttejakin.
Näin toivoisin muidenkin menettelevän! Kirjastot antavat tällaiseen toimintaan hyvät mahdollisuudet.
Ihmisillä on ilmeisesti aika niin kortilla, että he eivät uskalla ottaa tuntematonta kirjaa käsiinsä - todella harmillista.

kommentti "rajalla"-romaanistani

Hyvä Alpo!
Kaikesta päätellen sinut voidaan lukea jo rutinoitujen romaanikirjailijoiden joukkoon, sen verran varmaa työskentelyä kirjoittamisesi alkaa olla. Sain siis viimein aikaa lukiakseni teoksesi "rajalla" ja kokemus oli oikein myönteinen. Jo aiemmista kirjoistasi tutun tuntuisten elementtien ohessa dialogi yläkerran kanssa antoi mukavasti kuvitteellista uskottavuutta. Myös päähenkilön elämäntilanne kaikessa traagisuudessaan taisi poiketa jonkin verran aiempien sankareiden elämästä, vaikka maisemat olivat tuttuja. Myös seikkailu Sipoon korvesta Viirilään toi tuulahduksen tutuista maisemista asuttuani aikoinani niillä seuduilla. Mitenkä mahdat jatkaa kirjoittamisen saralla?