Liika on liikaa

Olen pähkäillyt suureen ikäluokkaan kulumistani käytännössä koko elämäni ajan. Kun pyydettin kolumnia Mäntsälän Uutisiin, niin pistin jotakin asian ympäriltä 2700 merkkiin. Eihän noin lyhyeen esitykseen saanut paljoakaan aikaan, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Harrastin urheilua nuorempana - tai oikeastaan vielä ikämiehenäkin hiihtelin. Aina sarja, johon ikäni vuoksi kuuluin, oli yliedustettuna vaikkapa reilusti vanhempiin tai nuorempiin sarjoihin verrattuna. Menestyminen olisi vaatinut siis meiltä paljon enemmän paneutumista ja harjoittelua kuin vaikkapa parikymmentä vuotta nuoremmilla. Näin se oli oikeastaan joka asiassa ja jatkuu hoitopaikoille ja aina hautuumaalle asti. Tuskinpa meille enää monttua riittää, vaan jäännökset on pistettävä pieneen purkkiin. Kaipa se meille sopii!

 

 

Suureen ikäluokkaan kuuluminen – ruusuilla tanssimistako?

Kuulun itse sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, joten omakohtaista näkemystä asiasta on kertynyt, mutta olen myös pitänyt silmäni auki ympäristön tapahtumille.

Vanhemmillamme oli töitä yllin kyllin ainakin sodan runtelemilla seuduilla. Palkka ei välttämättä riittänyt edes elämiseen, mutta jos kotona oli pottumaata, muutama lehmä, kana ja possu, niin perhe pysyi sapuskoissa. Ainakin näin oli meillä. Kavereista ei ollut pulaa edes syrjäseudulla, sillä joka talossa oli liuta lapsia.

Kuluissa oli niin paljon oppilaita, että tyypillisesti saimme oppia päihimme parakkiluokissa tai muissa tilapäistiloissa. Luokkakoot olivat neljänkymmenen oppilaan suuruisia oppikoulussakin, vaikka sinne mentiin tiukkojen pääsykokeiden kautta. Oppia kuitenkin tarttui mukaan, koska opettajilla oli auktoriteettia ja kuri oli tiukka, häiriköitä ei juuri ollut.

Jatko-opiskelupaikat olivat todella tiukassa, yrittäjiä oli paljon enemmän kuin opinahjoihin mahtui. Moni jäi ilman ammattikoulutusta, mutta onneksi niihin aikoihin vielä sekatyömiehiäkin tarvittiin.

Opiskelujen jälkeen oli jälleen kova kilpailu päästä niin sanotusti ammattia vastaavaan työhön.

Valmistuin itse laman alkuaikoina 1970 -luvulla. Edellinen vuosikurssi sai valita useammasta paikasta parhaimman, kun meillä seuraavana vuonna opiskelun päättymisen aikaan oli ammattitöitä tiedossa vain noin kymmenelle kaverille.

Seuraavan kerran 1990 -luvun lama-aikaan alkoi olla keskusteluja siitä, että suuret ikäluokat ovat vallanneet kaikki hyvät työpaikat, ja hyvän koulutuksen hankkineet nuoret eivät pääse saamaan tärkeää työkokemusta. Niinhän se tietenkin oli. Suuret ikäluokat olivat silloin vielä hyvissä voimissa. Monen yrityksen työntekijöistä puuttuivat nuoremmat ikäluokat kokonaan.

Nyt jälleen, laman ja huonojen aikojen kolkutellessa, on alkanut kuulua juttuja, että sedät ovat innovaatioiden uhkana ja jarrumiehinä. Melkoinen osa suurista ikäluokista on jo eläkkeellä, mutta vielä osa on kuitenkin vahvasti työelämässä mukana. Nyt näihin kohdistuu paineet vallanpitäjien taholta ja siis myös nuorten taholta. Vanhojen täytyisi jaksaa pakertaa, mutta toisaalta antaa tilaa nuoremmille. Skitso tilanne! Yritysten saneeratessa vanhat pistetään ilman muuta ulos, mutta eipä yrityksiin aukea hirveästi paikkoja nuoremmillekaan. Osa näistä viisviitosen ylittäneistä yrittää taistella nuorten kanssa työmarkkinoilla.

Viisaimmat työnantajat ovat huomanneet, että parhaat tulokset saavutetaan, kun työvoimassa on kaiken ikäisiä työntekijöitä puhaltamassa yhteen hiileen. On kokemusta ja yltiöpäisyyttä sopivassa suhteessa.

Valtakunnan ja yritysten johtajat ovat avainasemassa – monessa mielessä!