lunta ja kunnon talvea - jihuu!

Essi ja Sorja osaavat arvostaa kunnon talvea!

Näkymä terassille - lunta on melkoisen mukavasti!

Tällaiset talvet ovat todella hienoja, luonto on ollut lähes koko ajan kuin taideteos. Melkein joka päivä on tullut myös uutta lunta ja on ollut mielenkiintoista tutkia, mitä elikoita milloinkin on pihalla kuljeskellut jälkiä jättäen.

Jänikset ovat ylivoimaisesti eniten talloneet pihamaatamme ja ryömiskelleet hangessa lintujen syömispaikalla. Joskus välillä pihalle on ilmestynyt koiran jälkiäkin, eikä ihme, kun meillä asustelee kaksi koiraprinsessaa. Hiiret liikkuvat luikuisina joukkoina kompostin lähimaisemissa. Ne ovat löytäneet hyvän majapaikan valmiin kompostin säilömispaikassa ison kuusen juuressa. Sieltä ne kipaisevat tutkimaan lähiympäristöä jättäen pienet jälkensä lumeen. Joskus näkyy, että joku havukka tai muu pöllö on osunut paikalle ja pistänyt uskalikon suihinsa. Se on sitä elämän kiertokulkua, joku hyötyy aina jostakin toisesta!

Kuten tuosta toisesta kuvasta näkyy, niin melkoiset penkat ovat syntyneet, kun kerran kävin tiputtelemassa lumet katolta. Terassin aita on jo matalampi kuin lumipenkka. Ja vielä lunta kertyy lisää ainakin kuukauden verran. Meillä ei ole hätää, kun on iso tontti, ja lumet aivan varmasti mahtuvat omalle tontille. Jossakin Keravalla saattaa olla jo pieniä ongelmia, kun pienimmillään omakotitalotonttien koko on sellaista viiden sadan neliön luokkaa, jolle on nostettu parin sadan neliön talo. Isännällä saattaa hieman olla lumien sijoittamisvaikeuksia tai sitten vaihtoehtona on pistää lumi Muuliin ja ajaa se kaatopaikalle.

Me hiihtelijät olemme kyllä tyytyväisiä, että jo toisena talvena peräkkäin on lunta mukavasti - voi ihan huoleti lähteä lenkille parhaimmilla suksilla.

Myös koiramme ovat haltioissaan lumesta, ne ovat kuin eri olioita, kun satelee uutta lunta, ja ne pääsevät pesmeltämään hankeen. Kaikki lapset, eläimet ja me lapsenmieliset nautimme ihan koko rahalla.

Kaunis Mäntsälän kirkko talviasussaan!

Taisi olla torstai, kun kopeuduin kameran kanssa kirkonmäelle. Maisema oli kaunis, mutta kuvaukseen ilma olisi saanut olla seesteisempi. Täytyy käydä jälleen kokeilemassa jollakin muunlaisella kelillä. Aurinkoilma ei ole kuitenkaan se paras keli digikuvaukseen. Minulla vaan menee monta kertaa aikoessa ihan hyvät kelit sivu suun. Kun leipä ei ole kiinni kuvauksesta, niin käyn kameran kanssa mutkia millä kelillä sattuu. Silloin ei niitä hyviä otoksia muistikortille tartu.

hiihtotekniikkatarkkailua

Entisenä hiihtäjänä ja nykyisenä hiihtelijänä olen edelleen kiinnostunut erilaisista hiihtotekniikoista. Siksi olen katsellut hiihdon, ampumahiihdon ja yhdistetyn maailmacupit, jos vain suinkin olen ollut maisemissa. Myös hiihtoladuilla kiinnitän huomiota kanssahiihtelijöiden tekniikoihin. Pääasiassa tutkin vapaata hiihtoa, perinteinen näyttää edelleen sellaiselta käsijarru päällä taapertamiselta, kun nykyään ei saa käyttää edes toispuoleista luistelua kuin vain latua vaihtaessa tai askelkäännöksissä. Touria seuratessani tosin näytti siltä, että latua vaihdeltiin tuhkatiheään, jolloin hiihtäjä sai pienen edun etenemiseen, ja tuomittiinhan siellä muutamia jopa luistelusta. Kun itse kilpailin, niin jokaisessa kilpailussa olisin tullut diskatuksi nykyisillä säännöillä. Kun voimat vähenivät ja voiteet kuluivat, niin luistelu tuli avuksi. Siksipä olikin luonnollista, että vapaan tyylin tullessa ihan viralliseksi hiihtotyyliksi, minä otin sen omakseni.

Vapaan tyylin hiihtäminen on kehittynyt huimasti. Hiihdon maailmacupeissa ei enää juurikaan näe hiihtäjää, joka menisi kuokkaa molemmilta puolilta. Kaikki yleensä kuokkivat siltä vahvemmalta puolelta - sekunnit on säästettävä tarkoin. Ampumahiihdossa ja yhdistetyssä näkyy vielä hiihtäjiä, jotka kuokkivat molemmilta puolilta, mutta heillä kisat eivät ilmeisesti vielä ole niin sekuntien päälle. Kuokkaa mennään vain jyrkimmissä vastaleissa.
Tyypillisimmät tekniikat ovat Wassberg, Mogren ja tasatyöntökin. Vuoroluistelu ja toispuoleinen luistelu ovat aivan joissakin erikoistilanteissa käytettyjä etenemistapoja.

Eilen oli hyvä tilaisuus katsoa, miten täkäläiset hiihtelijät ovat vapaata menneeet. Kone oli ajanut ladun joskus aamulla ja jäljistä näki hyvin, miten vapaa on hiitäjiltä taittunut. Täytyy sanoa, että tilanne on paljon parantunut ensimmäisistä hiihtokerroista. Luistojäljet olivat tasaisella jo melkolailla koko suksen levyisiä, kun hiihtokauden alussa jäljet olivat tyypillisesti suksen kanttien jättämiä. Tasapaino on siis hurjasti parantunut ja hiihtämisestä on varmaankin tullut paljon antoisampaa, sillä suksi luistaa paljon paremmin pohjallaan kuin kantillaan. Hyvä mäntsäläläiset hiihtäjät!

Itse hiihtelen parin - kolmen lenkin settejä niin, että en koskaan perättäisinä päivinä hiihdä samanlaista lenkkiä. Koska kuntoni on huono, niin vauhtia en paljon pysty muuttamaan, mutta lenkkien pituuksia ja paikkoja voin vaihdella. Hiihtolenkkini ovat tyypillisesti vitosen ja vähän yli kympin välillä. En edelleenkään tykkää pitkistä lenkeistä, kun enää ei ole pakko.
Kilpailuissa en koskaan hiihtänyt yli kolmenkympin kisaa. Nekin olivat yhteislähtökisoja, joissa tyypillisesti olin vain mukana ja viimeisellä kilometrillä ratkaisin seuran mestaruudet itselleni. En noihinkaan kisoihin mielelläni mennyt ja jäin pois, jos suinkin oli mahdollista - kerran jopa keskeytin, kun perinteisellä sukseni eivät oikein luistaneet eivätkä kunnolla pitäneetkään. Ei ollut minun juttu!
Sprintti olisi ehkä ollut minulle sopiva laji, mutta silloin ei vielä aika ollut kypsä kunnon hiihtämiselle. Kilpa-autoilussakin sprintti oli se oikea lajini. Minulle riitti muutaman kilometrin pyrähdykset. Pääsin hyvin rytmiin heti alusta, en tarvinnut kymmenien kilomerien lämmittelyä.

Mutta onhan olemassa lajeja, joissa hitaimmat palkitaan. Miksi pitäisi olla nopea - edelleen? Tekniikkaa en kuitenkaan jätä - hiihdossakaan!

lumien siirtelyä

Nyt oli jälleen se vuosi, kun meidän nurkilla ajettiin rallia. Minä otan tilanteesta kaiken hyödyn ja katson joka ikisen auton, joka kulloinkin kisassa mukana on. Niin nytkin!
Normaalisti en välitä katsoa saatikka edes kuvata kuskin virheitä, mutta nyt tein poikkeuksen, kun auto pyöri pehmeässä lumessa eikä kaiketi aiheuttanut pieniä painautumia pahempia vaurioita kalustoon. Seuraavassa kisassa miehistöllä on sitten jälleen mahdollisuus onnistua. Komea oli lumiryöppy!

Usvan hälvettyä paljastui ryöpyn aiheuttajaksi kinoksella köllöllään oleva piskuinen Starlet. Miehistön pääseminen ulos autosta kesti todella kauan, mutta terveinä he lopulta puskeutuivat ulos omat ajolinjat valinneesta ajokistaan

Olen seurannut autourheilua pikkupojasta asti, mutta vasta nyt näin livenä VW Karman Ghian kisatöissä. Minusta tuo peli on eräs kauneimmista vanhoista autoista ja sen näkeminen aina sykähdyttää. Hienoa nähdä tuollaisia historiallisia taideteoksia!

Säätiedotukset kertoivat jo viikolla, että loppuviikosta ja lähinnä sunnuntaina tulee plussakelit. Katselin kattomme lumikerrosta ja päättelin, että katto on putsattava ennen suojaa. Parjantaina otin työn ohjelmaan. Jo etukäteen pelotti, miten urakan jaksan tehdä. Muistin viime talvelta, että homma oli aivan mieletön.

Nousin lapion kanssa katolle ja aloitin putsauksen niiltä katon osilta, joissa ei ole lumiesteitä. Pehmyt lumi solahtikin alas, kun annoin pikkuisen vauhtia harjalta. Mutta lumiesteiden ja kuistin katon seudut oli puhdistettava ihan lapioiden. Apuvälineenä käytin tikkaita, joihin väkelsin pehmikkeet, jotta kattoon ei tulisi vaurioita. Tikkaat köytin kiinni harjan kulkusiltaan, mutta talon pohjoispäässä ei ole kävelysiltaa eikä ollut siten mahdollista kiinnittää mihinkään tikkaita. Siispä lumen luonti oli tehtävä ihan omalla patentilla.

Menin harjaa pitkin lumiesteen kohdalla ja valuttauduin lumessa alas lumiesteelle. Seisoin lumiesteen päällä ja lapioin lumia pois. Lumiesteeltä en ylettynyt luomaan kovin ylhäältä, joten harjalle jäi lumikinosta, jotka aina jossakin vaiheessa lähtivät vyörymään alas. Silloin minun oli vain heittäydyttävä pyrstölleni katolle ja pidettävä jalat tukevasti lumiesteessä, jotta en olisi vyörynyt lumen mukana alas. Lape tuli putsattua, mutta enhän minä lumiesteeltä päässyt kipuamaan harjalle. Minun oli siis hypättävä alas syntyneeseen kinokseen.

Lännen puoleisen sivun sain puhdistettua paljon sujuvammin, koska sain tikkaat kiinni kulkusiltaan ja pääsin lappeen putsattuani nousemaan niitä pitkin takaisin kulkusillalle. Ei tarvinnut hyppelehtiä alas. Viimeiseksi lapioin lumen terassin katon jiiristä. Paikoitellen lunta oli kinostanut arviolta jopa 70 sentin nietokset, joten oli aika tehdä kevennys.

Katon puhdistamisessa meni aikaa ehkä kolme tuntia. Vaatteet olivat aivan märät hiestä. Kahvitauolla jouduin vaihtamaan kuivat pukimet päälleni, koska vielä oli siirreltävä kinokset pois alhaalta kulkureiteltä. Parin tunnin levon jälkeen alkoi viimeinen urakka. Siinäkin oli pidettävä taukoa muutamaan notteeseen ja tehtävä paidan vaihto kuivaan ennen kuin hyväksyin urakan tehdyksi. Eipä tarvinnut mennä hiihtolenkille, vaan suoraan saunaan.

Kropastani löytyi lukuisia lihaksia, jotka nyt ovat makean kipeinä rasituksesta. Saapa nähdä, miten maanantaina osun golfpalloon harjoituksissa?

PS! Ihmettelen, että miksi järjestelmä ei halua hyväksyä tekemiäni kappalejakoja. Se pistää tekstin vain tylysti samaan pötköön!

taas vuosi pulkassa

Ihan oikeasti pulkassa. Antti ja mummi viilettävät alas Mäntsälänvuorelta!

Näin vuoden viimeisenä päivänä on mielestäni hyvä uhrata muutama minuutti menneeseen, ja jos puhtia riittää olisi tarkoitus uhrata joku ajatus tulevaan.

Päättyvä vuosi meni ohi, eikä pahemmin jäänyt jälkipolville ihmeteltävää. Mihinkään rakennushankkeisiin en itseäni saanut väännettyä.

Olen joskus ajatellut rakentaa tontin reunaan savusaunan - tai ei nyt tietenkään ihan reunaan, kun rakannusluvan saanti edellyttää tiettyjä mittoja tontin rajaan ja muihin rakennuksiin. Tämä vuosi ei saanut ajatuksiani kääntymään tuotantomoodiin. Aika meni hiihtelyyn ja golfailuun. 38 blogia tämän lisäksi tuli taltioitua, toinen romaanini ja jälleen yksi omaelämäkerrallinen kirja sekä kolme novellia tuli kirjoitettua. Koneen ääressä istuin monet tunnit, joten takalisto sai harjoitusta ihan kohtuullisesti. Noiden hömppähommien vuoksi jäivät polttopuutkin tekemättä tulevia talvia varten- onneksi tämän talven puut ovat kuitenkin liiterissä, että ei tarvitse märkiä puita kituuttaa tai sähköllä lämpöä ylenmäärin kehittää. Facebookissa olen lähinnä seuraajana - en koe sitä aksessia edelleenkään omakseni. Kavereita taitaa olla vähän toista kymmentä, mutta vähiä ovat minun merkinnät.

Vuoden alussa tein päätöksen olla ostamatta Iltalehteä. Hesarin ja Iltasanomat olin heivannut jo loppuvuoden 2002 tapahtumien johdosta. Kaksi kertaa olen lehden oma-aloitteisesti ostanut, enkä ole päätöstäni katunut. Muutaman kerran olen joutunut ko. lehden maksamaan kassalla, kun satuin olemaan ostosten maksumiehenä. Pärjään vallan mainiosti ilman kyseistä aviisia ja boikotointi jatkuu tulevana vuotenakin.

Painettua tekstiä tilaan TM:n, Mobilistin, VM:n ja Hanaa-lehden toimituksilta. Irtonumeroina ostelen silloin tällöin Klassikot -lehteä. Muutaman yhdistyksen äänenkannattajia lueskelen jonkin verran, mutta sensaatiolehdet saavat minun puolestani vaikkapa kuihtua. En ole kiinnostunut missien sun muiden hömppien elämisestä tippaakaan, minulle riittää tämä oma näpertely ihan hyvin.

Uutisia olen katsellut liian runsaasti, niistä olen saanut vain pahan mielen, joten pyrin rajoittamaan uutisten katselua TV:stä tulevaisuudessa kertaan päivässä. Eiköhän silläkin tavalla pysy mukana maailman kauheuksissa. Siirrän säästyneet katseluminuutit kunnon elokuvien katseluun - näin olen päättänyt.

Olen ollut huolestunut elopainoni kohoamisesta oikeastaan koko sen ajan, kun olen joutunut masennuslääkkeitä syömään. Taisi olla marraskuuta, kun sain kutsun ravintoterapeutille, ja häneltä sainkin ohjeita, miten pystyisin painoani hallitsemaan ja olemaan niiltä osin onnellinen mies. Tein muutaman viikon mielestäni ohjeiden mukaan. Söin terveellistä, monipuolista ravintoa 3 - 4 tunnin välein kohtuullisia annoksia. Kuitenkin aloin aavistella, että suunta on ihan väärään, ja puntarille noustuani asia varmistui. Olin lihonut kaksi kiloa! Nyt joulun aikaan olen hilannut painoni jälleen alkuperäisiin lukemiin. Minun ei kärsi yksinkertaisesti syödä katalogien mukaisia annoksia, vaikka kävisin vähän hiihtelemässäkin, joten täytyi vain harventaa syöntikertoja. Nyt olen sitten jälleen lähtöpisteessä. En olisi voinut vielä kymmenen vuotta sitten aavistaa, että joskus kamppailen tälläisten asioiden kanssa. Kuitenkin ensi vuonna läskiä lähtee pois kymmenen kiloa jollakin konstilla. Jos ei lähde, niin sitten ei!

Vuosi vaihtuu kolmen tunnin kuluttua. Meillä on yökylässä vuotta vaihtamassa tyttäremme Anttipoika ja koiransa Peppi. Antti tuli meille kokeilemaan, miten pystyy nukkumaan ilman lastensänkyä, ja Peppi tuli pakoon Hyrylän raketteja. Se nimittäin pelkää aivan suunnattomasti kaikkea paukkuvaa, ja vuoden vaihde on aina se pahin aika.

Me emme ole koskaan harrastaneet rakettien paukuttelua. Se tuntuu jotenkin turhalta touhulta - voisi verrata tupakin polttoon. Molemmat aiheuttavat melkoisesti vahinkoja ja lähiympäristölle häiriöitä. Viattomat elukat tietenkin kärsivät eniten - paukuista.

Jos olisin ilkeä, niin sanoisin, että paukuttelijat voisivat varata vaikkapa Afganistaniin seiväsmatkan katsomaan ja kuuntelemaan oikeaa paukuttelua. Siinä olisi sitten jännitystäkin pelissä. Toki näyttää siltä, että tuollainen räjäyttely lisääntyy koko ajan yhä lähempänä, joten voihan olla, että jonakin uutena vuotena saamme katsella tuhoisaa paukuttelua vaikkapa Senaatintorilla. Ken elää, se näkee. Toivottavasti emme kuitenkaan pääse tuollaisten hyökkäysten kohteiksi.

Tulipa tässä kirjoitellessa mieleen, että voisi viranomaisilla olla melko haastellinen tehtävä uuden vuoden yönä erottaa tuhoisat paukut ns. vaarattomista!

Mitähän muuta kuin läskitalkoot saisin ensi vuonna aikaan? Uusi romaani on mietintämyssyssä ja puolisen sivua olen jo opusta kirjoittanut. Mietin aloitusta varmasti parisen kuukautta, ja kun olin sen sitten mielestäni keksinyt, niin pistin koneen muistiin. Muu osa on vielä yhtenä jäsentymättömänä mylläkkänä mielessäni. Aikataulua jatkolle ei ole. Se syntyy, jos on syntyäkseen. Joko ensi vuonna tai seuraavana. Voihan aihekin tietenkin vaihtua, jos en pääse nyt mietinnässä olevassa alkua pitemmälle.

Viime talven kirjoituskurssilaisten kanssa olemme suunnitelleet novellikokoelman julkaisemista. Siihen on jo tähän mennessä kirjoittaneet novelleja viisi kurssilaista ja opettajamme. Novellien kommentoinneissa on tullut vähän säröjä, mutta loppiaisena yritämme ne selvittää ja päästä siihen, että teoksemme saisi päivänvalon toukokuussa. Aiheita emme etukäteen rajanneet, kukin sai kirjoittaa novellinsa, kolme novellia per kirjoittaja, aivan oman halunsa mukaan. Kirjoittajien ikähaitari on yli 40 vuotta ja miehiä joukosta on kolme, joten novelleja on syntynyt todella mielenkiintoisista aiheista ja mielenkiintoisilla käsittelytavoilla. Toivottavasti hankkeemme onnistuu!

Urheiluun ja sen seuraamiseen käytän toivottavasti myös aikaa kohtuullisesti. Moottoriurheilun eri lajit katsojana ja golf sekä katsojana että pelailijana ovat tietenkin ykkösenä, mutta kyllä suksilajitkin kiinnostavat niin sohvalta kuin harrastajanakin. Myös yleisurheilua seurailen silloin tällöin. Paikan päälle urheilutapahtumiin sorrun pari kertaa vuodessa ja silloin on lajina joku monista moottorilajeista.

Minun molemmat autoni ovat nettiautossa myynnissä. Harrasteautoni Minin toivoisin ainakin menevän kaupaksi, jotta saisin uuden projektin työn alle. Siinä autoa ropatessa saattaisi romaanikin saada uutta potkua. Jos taas käyttöautoni menee kaupaksi, niin tilalle hankin hankin saman hintaluokan urheiluauton - kuitenkin sellaisen, että sillä pystyn ajelemaan ympäri vuoden hiihdolaudun varteen tai golfkentälle. Jos ei mene kaupaksi, niin sitten ajelen entisellä pikkusportilla - alella auto ei minulta lähde. On sen verran tolkku peli!

Kaikille tälle sivulle eksyneille toivotan hauskaa ja antoisaa uutta vuotta 2011!

muistelupaikka

Kävin juuri Mäntsälän hautausmaalla viemässä vainajien muistelupaikalle nuo keskellä olevat isot kynttilät. Siinä muistelin hetken appiukkoa, anoppia, isää ja äitiä.
Olin onneksi ottanut kameran mukaani, koska ajattelin kuvata pitäjämme kaunista kirkkoa talvisessa asussaan. Kuitenkin kävi niin, että tuhratessani kynttilöihin tulet avokäsin, sormeni olivat niin jäässä, että kirkon kuvaaminen jäi. Teen joskus myöhemmin uuden kuvausretken ja otan paremmin talveen sopivat käsineet käsiini.

Kotona eilisiä ja tämän päivän kuvia käsitellessäni vasta aloin miettiä millaista elämäni on ollut syksyn 2002 jälkeen. Jotakin olen yrittänyt tuhrata, mutta kuitenkin olen ajatuksissani ollut ihan jossakin muualla. Tekemisellä tai periaatteessa tekemisen ajattelemisella olen siirtänyt syvällisempää elämäni ajattelemista eteenpäin. Nyt hoksasin, että alan olla siinä kunnossa, että pystyn jollakin tapaa analysoimaan tuota ajanjaksoa. Mustaltahan se vaikuttaa!

Koska olen aina ollut kova talvi-ihminen, niin viime talvesta sain uutta potkua. Oli lunta ja pakkasta, pystyin hiihtämään - en sellaisella vauhdilla tai nopeudella kuin olisin halunnut, mutta hiihtokertoina ihan mukavasti. Kevätkesällä olin jo niin täpinöissäni, että jätin jopa masennuslääkkeet hetkeksi pois, mutta jouduin palamaan piirun verran takaisin päin. Suostuin siihen, että käytän masennuslääkkeitä pieninä annoksina nukahtamisen varmistamiseksi.

Kesällä pystyin pelaamaan golfia enemmän kuin koskaan aikaisempina kesinä - ajoittain pelaamiseni oli jopa nautittavan helppoa, tuntui, että pystyn tekemään sen parin väylällä kuin väylällä. Toki syksyn sadesäät palauttivat pelini oikeaan tasoon, mutta kuitenkin kesän kierroksista jäi hyvä maku. Polveni kivut vain häiritsivät ajoittan pahasti. Kun kipu iski polveen, niin kävely jäi hetkeksi, mutta onneksi pelin luonne ei vaadi koko ajan liikkumista, ja sain joka kerta kivun käsiteltyä ja kierrokset loppuun. Onkohan edessä jossakin vaiheessa puukkoon turvautuminen?
Sain kesällä viimeisteltyä toisen romaanini, joka tottelee nimeä "takapotku". Julkistuksen jälkeen olen saanut jälleen postiivista palautetta kirjastani, ja kehut tietenkin tuntuvat hyviltä. Monet ovat kertoneet, että kerronnassani on tapahtunut selkeää kehitystä. Ehkäpä se johtuu siitä, että yritin tällä kertaa kirjoittaa lukijalle, kun aiemmin kirjoitin pääasiassa itselleni - siis terapiakseni. Nyt en sillä tavalla tuntenut tarvetta terapoida, vaan kertoa tarina. Ehkäpä se oli siinä!
Tässä syksyn aikana kirjoitin kirjan "rakkaustarinaa kuudelta vuosikymmeneltä". Se kertoo omasta ja läheisteni elämästä, mutta teos ei tule levitykseen. Kirjaa on painettu kaksi kappaletta, eikä muita minun elinaikanani tule. Panostin kirjaan noin kolmen kuukauden työpanoksen nyt syksyllä ja jonkin verran välitöinä jo kesällä, mutta koin työn tarpeellisiseksi ja hyödylliseksi itselleni.

Tämä syksy ja alkutalvi on ollut jälleen minun mieleeni. Kunnon talvi tuli ajoissa ja mieli nousi koko ajan ja varmasti olotilani vielä tästä edelleen paranee, kunhan talvi säilyy edelleen talvena. Huvittuneena olen seurannut median ja ihmistenkin taivasteluja ja voivotteluja talvesta. Minusta ei talvessa ole tähän mennessä ollut mitään erikoista. Minä en ole kokenut mitään huippumyrskyjä tai huippupakkasia, minusta meillä on ollut vain aivan normaaleja lumisateita, ehkä joskus pyryä ja tietenkin pakkasta, kuten talvella pitääkin. Ja minähän poika nautin joka solullani!

Koko vuosi on ollut vuoden 2002 jälkeen antoisin vuosi, mutta asiat olisivat voineet mennä paljon huonomminkin. On ehkä raflaavaa sanoa, että isäni pelasti minut. Mutta näin hän analyysini mukaan teki täysin tietämättään. Hän meni sydänleikkaukseen ja kuoli leikkauksen jälkeisiin kompikaatioihin vuoden 2003 alussa. Äiti oli dementoitunut vaikeasti eikä pystynyt elämään yksikseen, joten heidän vanha omakotitalonsa meni myyntiin ja minulle tuli perintönä neljäsosa tuosta kiinteistöstä saadusta euromäärästä. Näin selvisin kalliiden asianajajien palkkioista, kun vielä sain myytyä hienon Volvoni ja sain pankilta lisälainaa. Isä siis pelasti minut konkurssilta! Jos omaisuutemme olisi mennyt myyntiin siinä masennuksen vaiheessa, niin varmasti silloin olisin keksinyt keinon erkaantua maallisista lopullisesti. Olinhan jo tuota ajatuspeliä pelannut pitkän tovin. Vasta Mäntsällään muutto, kunnon hoitoon pääsy ja tavallaan uusi elämä vieraannuttivat noista ajatuksista. Nyt ollaan jo paremmalla puolella - kannattaa käydä muistelemassa hyväntekijöitä!

jouluaatto

Joulut ovat muuttuneet melkoisesti meikäläisenkin elämän aikaan.

Muistan ensimmäisiä jouluja joskus aivan 1950-luvun alun tienoilta. Osa elintarvikkeista oli edelleen korttitavaraa, eikä kyllä kaupoisskaan ollut paljon mitä myydä. Eipä minun vanhemmilla ollut rahaakaan, joten oli tyydyttävä siihen, mitä itsellä oli. Sika oli kasvatettu ja jouluna sen tehtävä oli antaa joulupöytään lisukkeita itse tehdyille laatikoille ja perunoille. Äiti leipoi leivän naapurissa kasvatetusta rukiista ja rieskaa ohrasta. Vehnäsiä ei tainnut olla, kun niillä korkeuksilla ei vehnä menestynyt.

Joulupukki kävi aina silloin, kun olimme savusaunassamme kylpemässä. Muistan kaksi mieleenpainuvaa joululahjaa. Eräänä jouluna sain isän tekemän formula-auton, joka oli maalattu lattiamaalilla ruskeaksi ja toisena jouluna ihan tehdastekoisen pyörillä olevan koiran. Kun vedin koiraa lattialla, niin sen etutassut liikkuivat. Muita lahjoja en saanut, enkä kyllä kaivannutkaan. Olivat niin mieluisia.

Armeijassa olisin halunnut viettää joulun, mutta kävi niin, että minut oli pistettävä lomille, kun muuten ansaitsemani lomat olisi jääneet pitämättä. Siispä piti mennä kotiin. Toki tuolloin kotini tilanne oli aivan toinen kuin elämäni ensi vuosina. Kuitenkin pääosin joulu oli samanlainen ruokailujen osalta, mutta jälkiruoat ja kahvileivät olivat tulleet pöytään mukaan. Joululahjoja ei edelleenkään annettu runsaasti. Ainoastaan tähdellistä vaatetta tai muuta käyttötavaraa oli paketteihin kätketty.

Omassa perheessämme koetin pitää joulun jouluna. Ylenmääräiset hössötykset pyrin karsimaan, jotta joulun itsetarkoitus olisi säilynyt kirkkaana mielessä, vaikka en kovin uskonnollinen olekaan. Alussa tyttäret olivat tyytyväisiä, mutta kouluikäisinä he alkoivat nurista, kun he saivat vain järkeviä joululahjoja, ja muut saivat kaiken maailman rihkamat.

Usein rallasimme pohjoiseen ja vietimme vuorovuosina jouluaaton minun ja vaimon kotona, joten joulumme olivat kuitenkin vähän erilaisia joka vuosi. Kun saimme valmiiksi omakotitalomme vuonna 1986, aloimme viettää jouluja myös kotona. Kuusi tuotiin sisälle, se koristeltiin ja söimme aaton iltapäivällä perinteisen jouluaterian, kävimme saunassa ja yleensä silloin kävi joulupukkikin tuomassa vaatimattomat nyssäkät itse kullekin kuusen juurelle.

Nyt vanhana joulu on alkanut tuntua vai yhdeltä päivältä muiden joukossa. Jos tyttäremme käyvät meillä, niin totta kai sapuskat hankitaan, laitellaan ja yhdessä syödään. Ja onhan lasten lapsille jotakin annettavakin taloustilanteen mukaan. Mutta edelleen yritän pitää kiinni siitä, että on parempi saada muutama kunnon lahja kuin hirveä kasa jonniinjoutavaa krääsää. Kun olen tollo lahjojen ostaja, niin olenkin yleensä antanut pienen joulurahan itse kullekin. Saavat sitten hankkia toivottavasti jotakin tarpeellista, näkyvää ja kestävää.
Taidan olla tylsä!

RAUHALLISTA JOULUA!

hiihtokausi avattu

Eikä pelkästään maailmankuppien muodossa vaan ihan persoonakohtaisesti. Ensimmäisen kerran kiertelin Hirvihaaran hiihtokeskuksen pellolla muutamia kierroksia, mutta toisella kerralla kiersin sikäläisen kakkosen jo kaksi kertaa ja tänään kolmasti. Tärkeintä on näillä ensimmäisillä kerroilla kiinnittää huomiota tekniikkaan, jotta tasapaino tulisi vakaaksi ja erilaiset hiihtotekniikat ulostuisivat kehon syövereistä käytettävään kuntoon. Tekniikan opiskelu onkin nykyään todella helppoa, kun huonon kunnon vuoksi vauhtia ei ole juuri nimeksikään. Toki pää käskyttäisi kovempaan menoon, mutta kroppa ei sitä salli. On mentävä hiljokseen!

Sohvalta olen seuraillut suksilajeja, kun moottoriurheilut ovat juuri nyt viettämässä taukoja. Näyttää siltä, että melkein lajissa kuin lajissa täytyisi olla alla Fischerin suksimet, jotta tulosta syntyisi. Ilmeisesti se on saanut palkkalistoilleen päteviä insinöörejä kehittelemään välineistöä liukkaampaan kuntoon. Onneksi monet meikäläiset suksilajien ammattilaiset ovat saaneet kyseiset sivakat alleen!

Mäkihypyssä ja naisten ampumahiihdossa on suomalaisille tullut hyviä sijoituksia aina voitoista lähtien. Muissa lajeissa on vielä paljon petrattavaa ja toki noissa menestystä tuottaneissakin lajeissa taso on vielä liian suppea, jos halutaan saada menestystä laajemmalti koko ajan, koska yksi urheilija ei voi olla koko ajan terävimmässä iskussaan. Pitäisi olla paikkaajia, jos nyt menestyneillä sattuisi notkahdus tuloskuntoon.

Kuten olen jo joskus aiemminkin kirjoittanut, niin joukkuelajeihin en jaksa paneutua, pistän ennemmin vaikkapa Chanin toimintaleffan pyörimään kuin tuijottan jääkiekkoa, jalkapalloa tai edes salibandyä. Tulokset kyllä katselen tekstitv:stä, mutta siihen se jääkin. Olen ihmetellyt aina, miksi joukkuelajeissakin nostetaan joitakin henkilöitä jalustalle lähes jumaliksi, vaikka tulos on aina koko joukkueen ansiota? Toki niinhän se on työelämässäkin, porukat tekevät, mutta yhdet vievät kunnian.

Palloilulajeista tuijottelen melkoisen paljon golfia ja joskus katselen tennistäkin. Mutta nehän ovatkin arvostamiani yksilölajeja. Täksi talveksi otin itselleni ohjelmaan varmaankin kymmenen vuoden tauon jälkeen golfin harjoittelun. Masennuksen aikoihin oli ihan hyvä, että jaksoin mennä kesällä joskus kentälle, mutta viime kesänä kiersin 57 kierrosta ja ajattelin, että jospa ensi kesänäkin pääsisin samoihin lukemiin. Jotta sitten kesällä pääsisin heti alkuun jonkinlaiseen tasoon, niin uhraan joka maanantai tunteroisen tuon hienon lajin opettelemiseen ja taitojeni kohentamiseen tai ainakin ylläpitämiseen. Toki vaarana on sekin, että talven lyönnit verkkoon aiheuttavat pallon lentorataan sitten ulkona muutoksia. Pallo voi lentääkin ihan miten vaan ja minne vaan! No, aika sen sitten näyttää.